Arvostelu: Annabelle Comes Home (2019)

ANNABELLE COMES HOME

Ohjaus: Gary Dauberman
Pääosissa: Mckenna Grace, Madison Iseman, Katie Sarife, Vera Farmiga, Patrick Wilson ja Michael Cimino
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Annabelle Comes Home on Kirottu-elokuvauniversumin (The Conjuring - 2013-) seitsemäs elokuva ja se pohjautuu legendaan Annabelle-nukesta. Nukke esiteltiin kauhuelokuvassa Kirottu (The Conjuring - 2013), mikä kertoi fiktiivisen tarinan tosielämän paranormaaleja tapahtumia tutkivasta Warrenin pariskunnasta. Lyhyestä ruutuajastaan huolimatta nukesta tuli suosittu ja siitä tehtiin oma leffansa Annabelle (2014). Toisin kuin Kirottu, Annabelle sai todella kehnoja arvosteluita, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Annabelle: Creation (2017) sijoittui aikaan ennen Annabellen tapahtumia ja vaikka se tuntui vievän nuken tarinan päätökseen, oli sekin niin mukava hitti, että jatkoa oli jälleen luvassa. Kolmannen Annabelle-leffan suunnittelu lähti käyntiin ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2018. Nyt Annabelle Comes Home on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut tämä filmi. Ensimmäinen Annabelle oli todella keskinkertainen kauhuraina, mutta Annabelle: Creation oli yllättävän hyvä ja karmiva elokuva. Yhdessä nämä kuitenkin loivat selkeän tarinakaaren, mikä johti Kirotun alkuun, missä nuken tarina tunnuttiin vievän päätökseen. Pidin kolmatta osaa ideana turhana rahastuksena, eivätkä trailerit oikein vakuuttaneet minua. Menin silti mahdollisimman avoimin mielin katsomaan Annabelle Comes Homen sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Tähän väliin on muuten pakko kertoa, että kun poistuimme teatterista autolla ja kuuntelimme musiikkia Spotifysta, auto siirtyikin yhtäkkiä radion puolelle. Siirsimme takaisin Spotifyhin, mutta alle kymmenessä sekunnissa radio vaihtui taas päälle. Sattumaako? Enpä usko!

Warrenin pariskunta lähtee matkalle, jolloin heidän tyttärensä Judy jää lapsenvahdin ja tämän ystävän hoidettavaksi. Luvassa on kuitenkin kauhujen yö, sillä Annabelle-nukke ja monet muut pahat henget karkaavat vankilastaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat tuttuihin rooleihinsa Lorraine ja Ed Warrenina, mutta vain hetkeksi aikaa. Warrenin pariskunta saa hyvin vähän ruutuaikaa, mutta sillä vähällä Farmiga ja Wilson osoittavat jälleen olevansa mitä parhain pari johtamaan tätä elokuvauniversumia. Katsojana hieman harmittaakin, ettei pääse heidän matkalleen mukaan, vaan joutuu viettämään aikaa heidän tyttärensä seurassa. Kuitenkin mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin Judy-tyttöä esittävä Mckenna Grace pääsee näyttämään taitojaan ja on nappivalinta osaansa. Äitinsä tavoin Judykin näkee karmivia asioita ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää hyväksyä asian ja ymmärtää, mitä hän voi lahjallaan tehdä.
     Sen sijaan Judya vahtivat Mary Ellen (Madison Iseman) ja Daniela (Katie Sarife) eivät ole kovin mielenkiintoisia tapauksia. Mary Ellenille ei ole edes vaivauduttu kirjoittamaan minkäänlaista kehityskaarta. Danielalle on sentään kirjoitettu mielenkiintoinen tausta, mutta sitä käsitellään lopulta aika kömpelösti. Hahmo on lisäksi aika ristiriitainen tapaus, sillä paikoitellen hän on ärsyttävä ja paikoitellen taas häntä kohtaan tuntee empatiaa. Iseman ja Sarife suoriutuvat rooleistaan tarpeeksi toimivasti, mutteivät tee vaikutusta, kuten heitä varmaan puolet nuorempi Grace.

Aika mataliin odotuksiini nähden Annabelle Comes Home osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi. Ei tämä siis todellakaan mikään kovin kummoinen leffa ole - lähinnä ihan kelvollinen - mutta elokuva näytti sentään joitain merkkejä siitä, että sille on jonkinlainen tarkoitus olla olemassa. Siis muukin tarkoitus kuin esitellä iso kasa uusia kauhuhahmoja, joista voisi tulevaisuudessa tehdä omat elokuvansa (Lautturi-filmiä odotellessa). Kyseessä on viihdyttävä kummitustalohenkinen pelottelu, mistä ei ihan hirveästi yritystä löydy, mutta joka onnistuu paikoitellen tavoitteessaan. Muutamaan kohtaan on saatu mukavan karmivaa tunnelmaa, mutta suurimmaksi osaksi leffa tietty syyllistyy kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin, joihin voi melkeinpä laskea sekunteja, sillä ne ovat niin ilmiselviä. Muutama näistä onnistui säpsäyttämään tehokkaasti, mutta lähinnä sen kovan äänen takia, eikä siksi, että ruudulle ilmestyisi jotain pelottavaa.

Elokuvaa vaivaa muutenkin tietty ennalta-arvattavuus, eikä siitä yllätyksiä löydy. Ainoa todellinen yllätys on oikeastaan, kuinka paljon leffaan on saatu huumoria mukaan. Kirottu-universumin filmeissä on ollut joitain vitsejä siellä täällä, mutta tässä on kunnon komediakohtauksia istutettu mukaan. Ja yllättävää kyllä, huumori on suurimmaksi osaksi onnistunutta. Etenkin Mary Elleniin ihastuneesta Bobista (Michael Cimino) saadaan revittyä hauskoja hetkiä. Sen sijaan eräs pizzakuski saa lähinnä pyörittelemään silmiä.

Annabelle Comes Homen isoimmat ongelmat ovat ehdottomasti tarinapuolella. Elokuvassa ei varsinaista kunnon tarinaa ole, vaan se on lähinnä vain hieman yli puolitoistatuntinen pelottelu, mihin on tungettu mahdollisimman monta uutta demonia, aavetta ja riivattua esinettä. Tarinan puutteen huomaa varsinkin yön alkaessa, sillä leffa on vain säikyttelykohtauksia säikyttelykohtauksen perään - pelkääjä vain vaihtuu. Yksi ärsyttävimmistä puolista onkin, että hahmot on koko ajan pakko pistää erilleen, sillä kauhuolennothan täytyy kokea yksin. Ärsyttävää tästä tekee lähinnä se, että kestää kauan, ennen kuin tytöt alkavat puhua näkemästään. Tätä tapahtuu usein kauhuleffoissa, kun hahmot eivät kerro, koska heitä pidettäisiin hulluina, mutta tämä on hei Warrenien talo - onko se mikään yllätys, jos nurkan takaa kävelee vastaan joku mörkö? Mutta tietty jos hahmot keskustelisivat asiasta heti, olisi leffa paljon nopeammin ohi ja eihän silloin ehtisi esitellä uusia tuotteita. Anteeksi, siis kauhuolentoja.

Annabelle Comes Homen on ohjannut ja käsikirjoittanut Gary Dauberman, joka on käsikirjoittanut aiemmat Annabelle-filmit, leffauniversumiin kuuluvat Nunnan (The Nun - 2018) ja Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019), sekä Stephen Kingin kirjaan perustuvan kauhuhitin Se (It - 2017). Annabelle Comes Home on Daubermanin esikoisohjaus ja sen kyllä välillä huomaa. Hän on selvästi ottanut paljon mallia elokuvauniversumin aiemmilta ohjaajilta ja useista kohdista tässä voi nähdä, mitä hän on lainaillut. Etenkin yksi kohtaus muistuttaa jopa liian vahvasti Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) kohtausta nunnan kanssa. Daubermanin aiempien töiden laatu on vaihdellut huomattavasti, joten on kai vain loogista, että tämäkin filmi on epätasainen. Kenties hänen olisi kannattanut pistää joku toinen käsikirjoittamaan. Leffa on kuitenkin teknisesti taidokkaasti toteutettu, vaikka ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen, mitä seuraa kova pamaus. Kuvaus on taidokasta, leikkaus sujuvaa, valaisu tehokasta, lavasteet tyylikkäitä, maskeeraus mainiota, puvut hienoja ja Annabelle-nukke on karmiva kuten aina. Musiikeista vastaa tietty Joseph Bishara, joka ei kuitenkaan valitettavasti pääse tällä kertaa kameran eteen demonina.

Yhteenveto: Annabelle Comes Home on keskinkertainen säikyttelyleffa, mikä kuitenkin viihdyttää tarpeeksi, jotta sitä katsoo ihan mielellään. Varsinaista tarinaa filmissä ei ole, vaan kyseessä on enemmänkin hieman yli puolitoista tuntia kestävä kummitustalopelottelu, missä vuorotellen joku tytöistä kohtaa jonkun kauhuolennon, joista studio vahtii, mikä on suosituin ja tekee siitä sitten seuraavan elokuvan (Lautturi-filmi, pliis). Itseäni leffassa ärsytti eniten, kuinka nämä tytöt on pakko jatkuvasti pistää erilleen, sillä on kai pelottavampaa, jos he kohtaavat kauhut yksin kuin porukalla. Todella ärsyttävää on, kuinka he eivät voi puhua karmeuksista toisilleen, sillä muuten leffa päättyisi paljon nopeammin. Paikoitellen leffa onnistuu muuttumaan hieman karmivaksi, mutta usein se syyllistyy tyypilliseen äkkisäikyttelyyn ja monet pelotteluista arvaa helposti etukäteen. Ainoa yllättävä puoli on, kuinka paljon filmiin on saatu mukaan huumoria ja kuinka hauskoja useat vitseistä ovat. Silti epätasaisuutta on vahvasti ilmassa, eikä lopputulos ole kovin hyvä. Annabelle Comes Home on selvästi parempi kuin ensimmäinen Annabelle, mutta jää pahasti Annabelle: Creationin jalkoihin, puhumattakaan kahdesta Kirottu-leffasta. Toivonkin todella, että koko homman aloittanut James Wan palaisi pian ohjaajaksi, sillä sarjan kolme viimeisintä leffaa ovat olleet parhaimmillaan vain ihan kivoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle Comes Home, 2019, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Yesterday (2019)

YESTERDAY

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Joel Fry, Ed Sheeran, Kate McKinnon, Harry Michell, Sophia Di Martino, Meera Syal, Sanjeev Bhaskar ja Alexander Arnold
Genre: komedia, musiikki, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin muodostama The Beatles on yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. The Beatles on myynyt yli 800 miljoonaa albumia ja voittanut lukuisia palkintoja, kuten 7 Grammya, 15 Ivor Novelloa ja jopa yhden Oscar-palkinnon. Yhtyeen jäsenet ovat myös tehneet elokuvia yhdessä, kuten Yeah, yeah, tässä me tulemme (A Hard Day's Night - 1964) ja Apua! (Help! - 1965), sekä tietysti Keltainen sukellusvene (Yellow Submarine - 1968). Yhtyeestä on myös tehty useita dokumentteja ja nyt yhtye inspiroi ohjaaja Danny Boylea ja käsikirjoittaja Richard Curtisia tekemään musiikkikomedian. Elokuvasta ilmoitettiin viime vuonna ja sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2018. Nyt Yesterday saa ensi-iltansa ja itse olin yllättävän innoissani filmistä. En missään nimessä laske itseäni The Beatlesin faniksi - olen hädintuskin kuunnellut yhtyeen musiikkia. Silti leffan tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta, jolloin tiesin, että minun on pakko käydä katsomassa se. Ilokseni minulla oli aikaa käydä katsomassa se ennakkoon lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kehnosti menestyvä muusikko Jack Malik joutuu onnettomuuteen ja herättyään sairaalasta hän huomaa kummallisen ilmiön: häntä lukuunottamatta kukaan maailmasta ei muista The Beatles -yhtyettä. Jack joutuu moraalisen dilemman eteen - antaako hän asian olla, vai alkaako hän esittämään yhtyeen kappaleita ominaan?

Aiemmin vain televisiosarjoissa näytellyt Himesh Patel tekee ensiesiintymisensä elokuvien puolella ja on päässyt suoraan päärooliin Jack Malikiksi. Minkäänlaista ensikertalaisuutta ei ole näkyvissä, vaan Patel on erinomainen löytö, joka hyppää täysillä mukaan rooliinsa. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata Jack Malikin matkaa, etenkin kun siihen liittyy niin valtava moraalinen kysymys. Tavallaan katsojana miettii, että Jack tekee törkeästi, jos hän varastaa The Beatlesin kappaleet omiin nimiinsä, mutta samalla katsojana haluaisi nähdä, kuinka Jackista tulee suuri tähti. Patel tuo hienosti tämän ristiriidan Jackin mielestä esille. Lisäksi Patel osoittaa olevansa taitava laulaja.
     Lily James näyttelee Jackin manageria Ellietä ja kaksikko on ollut läheisiä ystäviä lapsesta saakka. Ellie on aina kannustanut Jackia tämän uralla, mutta miten käy, kun Jack kokeilee yllättäen esittää uusia kappaleita, jotka poikkeavat laadullaan hurjasti tämän aiemmasta tuotannosta. James on viime vuosina osoittanut lahjakkuuttaan yhä vain uudestaan ja tekee sen myös tässä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että hänelle ei jää paljoa tehtävää, vaikka hän onkin isossa osassa läpi filmin.
     Isosta osasta puheenollen: olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pian Suomessakin esiintyvää laulajasensaatio Ed Sheerania nähdään tässä elokuvassa. Trailerit antoivat ymmärtää, että Sheeran tekee nopean cameon itsenään, mutta hän on oikein kunnolla mukana leffassa! Kaiken suosionsa keskellä Sheeran on onneksi vaikuttanut olevansa jokseenkin jalat maassa kulkeva heppu ja tässä hän näyttää osaavansa nauraa omalla kustannuksellaan. Sheeran toimii yllättävänkin hyvin läpi filmin ja on mukava nähdä, että laulamisen ja soittamisen lisäksi hän pärjää myös näyttelijänä, vaikkei hän mitään erityisen häikäisevää pääse tekemään sillä osa-alueella.
     Muita hahmoja leffassa ovat Jackin ja Ellien kaverit sekopää Rocky (Joel Fry), sekä pariskunta Nick (Harry Michell) ja Lucy (Ellise Chappell), Jackin vanhemmat (Meera Syal ja Sanjeev Bhaskar), Ed Sheeranin manageri Debra Hammer (ärsyttävä Kate McKinnon), sekä omaa pientä levytysfirmaansa pyörittävä Gavin (Alexander Arnold). Fryn ja McKinnonin roolityöt ampuvat paikoitellen hyvin, mutta muuten sivunäyttelijät tekevät kelpo työtä. McKinnon ei päästä itseään yhtä pahasti valloilleen kuin yleensä, mikä on suuri onni, sillä muuten hän saattaisi pilata loppupuoliskon leffasta.

Yesterdayssa on yksi vuoden kekseliäimmistä tarinoista. Mitä jos eräänä päivänä vain yksi ihminen muistaisi yhden koko maailman suosituimmista yhtyeistä? Eikä The Beatles ole kadonnut vain ihmisten mielistä, vaan koko yhtyettä ei ole koskaan ollutkaan olemassa - ainoastaan Jack Malikin muistissa. Välittömästi katsojan päässä alkaa liikkumaan kysymyksiä, kuten "mistä tämä kaikki johtuu" ja "miksi tämä tapahtuu juuri Jackille". Ja mikä parasta, elokuva ei halua vastata näihin kysymyksiin, jotta sen merkityksestä voidaan väitellä vielä vuosien päästä. Kuten alussa kerroin, The Beatles ei ole koskaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta silti Yesterdayn tarina on mielestäni aivan mielettömän hauska ja kiehtova. On hienoa, että Jackille luodaan suuri moraalinen pulma, mikä saa sekä Jackin että katsojan jännittämään. Mitä jos asiat muuttuvat yllättäen ja The Beatles onkin olemassa ja kaikki saavat tietää Jackin valheista? Jos Jack päättää tehdä kyseenalaisen ratkaisun, moni asia voisi mennä väärin ja yksi elokuvan teemoista onkin, kuinka valehtelu ei ole hyvästä, sillä valheilla on usein tapana paisua ennen kuin ne lopulta kostautuvat valehtelijalle. Samalla katsoja kuitenkin haluaa nähdä Jackin muuttuvan suosituksi artistiksi varastamillaan kappaleilla, joten myös katsojan moraali haastetaan.

Elokuva ei onneksi vain sisällä hauskaa ideaa, vaan se on oikeastikin hauska elokuva. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen, etenkin kun Jack huomaa, mitä kaikkea muuta ihmiset eivät tiedä, sillä The Beatles on vaikuttanut niihin asioihin niin paljon. Patelin reaktiot ovat jatkuvasti hauskoja ja muutenkin läpi leffan kulkee todella hyvä tunne, vaikka samalla valhe ja epävarmuus painostavat ja hönkivät ikävästi niskaan. Suurimmaksi osaksi Yesterday on kuitenkin ehta hyvän mielen elokuva, mikä nostaa leveän hymyn huulille, kun sitä miettii myöhemmin. Romantiikan tynkääkin löytyy, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Vasta loppupäässä homma muuttuu hieman siirappiseksi ja muutenkin lopetus on oudon venytetty muuten mukaansatempaavalla temmolla kulkevaksi filmiksi, mutta muuten Yesterday on erittäin mainio paketti ja koville The Beatlesin faneille veikkaisin sen olevan jopa aivan loistava teos. Monet bändin kappaleista ovat tietenkin mukana, kuten "Let It Be", "Hey Jude" ja tietysti nimikkobiisi "Yesterday".

Elokuvan ohjauksesta vastaa Danny Boyle ja vaikka olenkin nähnyt hänen aiempia tunnettuja töitään, kuten Trainspotting (1996) ja 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002), Yesterday saattoi nousta suosikikseni hänen filmeistään. Boyle luo erittäin hyvän tunnelman läpi leffan ja tasapainottelee hienosti huumorin ja tarinan synkempien puolien kanssa. Hänen ja Richard Curtisin kehittelemä tarina on todella nokkela ja Curtis on kirjoittanut erittäin mainion käsikirjoituksen. Yesterday on lisäksi kuvattu oivallisesti (jos selkeästi kehnommalla kameralla kuvattuja yöotoksia leffan alkupäässä ei laske mukaan) ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Ruutuun ilmestyvillä teksteillä kikkaillaan veikeästi. Daniel Pembertonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esiin, sillä leffan jälkeen päässä soi vain joku The Beatlesin kappaleista.

Yhteenveto: Yesterday on erittäin mainio ja hauska elokuva todella kekseliäällä tarinalla. Filmi nappaa katsojansa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja Jack päättää tehdä. Sekä päähenkilön että katsojan moraali pistetään koetukselle, kun suuri pulma isketään pöytään. Samalla katsojana pohtii, mistä koko hommassa on kyse ja miksi tämä tapahtuu juuri Jackille? Leffa nostaa jatkuvasti hymyn huulille, vaikka siinä on myös surullisia hetkiä ja valehtelun varjo uhkaa tuhota kaiken. Himesh Patel on todella oiva löytö leffan pääosaan ja hän hyppää Jackin rooliin oikein tunteella. Myös Lily James on tuttuun tapaansa mainio ja on hauska nähdä, kuinka itseironinen yllättävän ison roolityön tekevä Ed Sheeran osaa olla. Vasta lopetus muuttuu oudon siirappiseksi ja venytetyksi, mutta muuten leffa on osuvasti rytmitetty ja ohjaaja Danny Boyle luo loistotunnelmaa. The Beatlesin faneille tämä leffa on tietty pakkokatsottavaa, mutta kuten omalla kohdallani tuli huomattua, toimii Yesterday vaikkei bändi olisikaan erityisen tuttu. Jos jatkuvasti ilmestyvät megaleffat alkavat kyllästyttää, suosittelen lämpimästi tämän katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Yesterday, 2019, Etalon Film, Working Title Films

Arvostelu: Batman - paluu (Batman Returns - 1992)

BATMAN - PALUU

BATMAN RETURNS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Michael Keaton, Danny DeVito, Michelle Pfeiffer, Christopher Walken, Michael Gough, Andrew Bryniarski, Michael Murphy ja Pat Hingle
Genre: supersankarielokuva, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies, on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa. Ensimmäisenä leffanäyttelijänä toimi Adam West, jonka elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966) oli tarkoitettu enemmän humoristiseksi ja kun viittasankari päätettiin palauttaa valkokankaille 1980-luvun lopussa, hänen tarinastaan haluttiin tehdä synkempi, joka vastaisi enemmän Batmanin oikeaa henkeä. Tim Burtonin ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 ja se oli sekä kriitikoiden että fanien rakastama teos, sekä tietty suuri menestys, joten jatko-osa oli tietenkin tulossa. Aluksi Burton ei halunnut tehdä jatkoa, mutta pitäessään mahdollisista tarinoista, hän päätti lopulta jatkaa sarjan parissa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja lopulta Batman - paluu sai ensi-iltansa kesällä 1992. Elokuva oli menestys, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Leffa myös jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä leffa oli parempi kuin Batman, kun taas joidenkin mielestä leffa oli liian synkkä ja siksi jokseenkin kehno. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella alkaneet pitää elokuvasta enemmän, varsinkin verratessaan sitä kahteen seuraavaan Batman-leffan. Itse näin Batman - paluun kun olin kymmenvuotias, saadessani sekä Burtonin että Joel Schumacherin ohjaamat Batmanit isältäni. Olin siinä kohtaa nähnyt jo kaikki muut siihen vuoteen mennessä ilmestyneet näytellyt Batman-leffat, sillä en ollut saanut katsoa Burtonin teoksia nuorempana, koska ne olivat monia muita supersankarielokuvia hurjempia. Yllätyin oikeasti, kuinka synkkä Batman - paluu olikaan ja pakko sanoa, että minua karmi lähes koko elokuvan ajan. Vuosien varrella leffan karmivuusaste on pienentynyt mielessäni ja olen nähnyt sen muutaman kerran uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni nopeasti. Katsoinkin Batman - paluun hyvin nopeasti Burtonin ensimmäisen Batmanin jälkeen.

Batman saa vastaansa inhottavan Pingviinin, viettelevän Kissanaisen ja juonittelevan bisnesmies Max Shreckin. Samalla Batmanin todellinen minä Bruce Wayne ihastuu Shreckin sihteeriin, Selina Kyleen.

Michael Keaton parantaa suoritustaan Bruce Waynena, eli viittasankari Batmanina. Hän tuo hienosti esille sen, että Bruce ei haluaisi olla Bruce, vaan hän haaveilee kaiken aikaa pääsevänsä pukemaan lepakkoasunsa päälleen ja taistelemaan rikollisuutta vastaan. Miljonäärin elämä ei ole yhtään houkutteleva. Vähäsanaisena Batmanina Keaton toimii myös todella mainiosti, sillä hän kykenee ilmaisemaan paljon pelkillä silmillään, jotka kiiluvat mustan naamion pienistä raoista. Voitettuaan Jokerin, Batman on noussut Gotham Cityn suosikiksi ja hän pääsee helpommin toimintaan, eikä hänen tarvitse tehdä aivan kaikkea varjoista käsin.
     Pingviiniä, eli oikealta nimeltään Oswald Cobblepotia näyttelee Danny DeVito, joka on erinomainen valinta rooliin. DeVito on tunnettu lähinnä kevyemmistä komediarooleista, joten voi helposti tulla yllätyksenä, kuinka upeasti hän esittää erittäin synkkää hahmoa. On pakko myöntää, että Pingviini on yhä jokseenkin karmiva. Hahmo näyttää hurjalta ja hänellä on äärimmäisen häijyt suunnitelmat, jotka tekevät hänestä todella uhkaavan. Joitain hauskojakin hetkiä hahmolta löytyy, sekä myös traagisempaa puolta, jolloin Pingviinin motiivit ovat ymmärrettävät.
     Kissanaista, eli Bruce Waynen ihastusta Selina Kyleä esittää Michelle Pfeiffer, joka on myös aivan mahtava pahiksena. Kissanaisella ei ole kaikki intiaanit kanootissa ja useaan otteeseen Pfeiffer pääsee häikäisemään, kuinka psykoottiselta hän voi vaikuttaa. Kissanaisella on oma kostosuunnitelmansa, minkä lisäksi hän alkaa vihaamaan Batmania ja haluaa tappaa tämän. Kuitenkin itse Selina Kyle on kömpelö ja unohteleva sihteeri, joka on myös aika ujo. Hahmon muuttuminen elokuvan aikana on oivallisesti toteutettu ja Pfeiffer tuo kaikki hahmon puolet todella hyvin esille.
     Kun elokuva sisältää niin muistettavat ja loistavasti esitetyt pahikset kuin Pingviini ja Kissanainen, voi helposti unohtaa, että Batman - paluussa on kolmaskin iso roisto, eli Christopher Walkenin näyttelemä bisnesmies Max Shreck. Hahmo ei ole samanlainen näkyvä paha kuin kaksi aiemmin mainittua, vaan hoitaa ilkeät juttunsa piilossa muilta. Shreck on pidetty henkilö kansan keskuudessa, joten kukaan ei epäile hänen hommiansa hämäriksi. Parhaiten hahmon pahuus näkyy, kun hän esiintyy Pingviinin kanssa, jota hän yrittää käyttää saadakseen itse lisää valtaa. Shreck on pahiksista realistisin ja Walken tekee nappisuorituksen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on yhtä sympaattinen kuin edellisessä osassa, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei valitettavasti tee oikein mitään, sekä Max Shreckin poika Chip (Andrew Bryniarski) ja Gotham Cityn pormestari (Michael Murphy).

Monet tosiaan valittivat aikoinaan sitä, että Batman - paluu olisi liian synkkä elokuva, eikä mikään ihme. Elokuva ei ole vain vakava, vaan siinä on ihan oikeasti paljon niin jännittäviä hetkiä, ettei se ole millään lailla lapsille sopiva supersankariteos. Jo leffan alku, jossa Pingviini syntyy, lukitaan häkkiin ja lopulta heitetään korissa sillalta alas jokeen, on tehty niin karmivasti, että aikuisenakin alkaa miettiä, että aloinko edes katsomaan mitään naamiosankaripätkää, vai livahtiko vahingossa väärä levy soittimeen? Kuitenkin synkän prologin jälkeen päästään selkeämpiin sankarihommiin ja Batman pääsee jälleen pelastamaan Gothamin mellastavilta rikollisilta. Sankarihetket ovat usein läsnä, mutta paikoitellen synkkyys tuntuu tallovan niitä alleen. Ajatuksena synkempi lähtökohta on toimiva ja usein se onnistuukin, etenkin pahisten kohdalla, mutta muutamassa kohtaa elokuva tuntuu oikeasti liioitellun synkältä, varsinkin kun mukaan on tungettu lapsellista huumoria. Edellisestä osasta tuttuja kieroja vitsejä on tässäkin mukana, mutta useat vitsit koostuvat lähinnä typeristä heitoista, jotka ovat välillä jopa käsittämättömän huonoja. Yhtenä esimerkkinä on, kun Batman taklaa Kissanaisen ja sanoo: "Syö lattiaa!" Vielä hirveämpää on kuitenkin Pingviinin rakentama Batmobiilin pienoismalli, johon hän voi mennä istumaan ja ohjaamaan oikeaa Batmanin autoa. Idea on ihan kiva, mutta toteutus näyttää lähinnä sellaiselta pieneltä autolta tai lentokoneelta, joita voi löytää kauppakeskuksista tai huvipuistoista, joihin lapsi voi mennä istumaan. Aikuinen syöttää kolikon koneeseen ja lapsi pääsee heilumaan ajoneuvossa edestakaisin hetken. Muuten kohtaus on toimiva, mutta se helvetin mini-Batmobiili ei kuulu mukaan yhtään!

Edeltäjänsä tapaan myös Batman - paluu käyttää ensimmäisen puoliskonsa lähinnä pahisten esittelyyn ja Batman itse jää hieman taka-alalle. Tämä on loistava ratkaisu, sillä näin elokuva saa täydellisesti pohjustettua pahisten suunnitelmat ja motiivit, sekä elokuvan juonikuviot, joita on monta. Pingviinillä on oma ilkeä suunnitelmansa, minkä lisäksi hän pyrkii Shreckin avulla Gothamin uudeksi pormestariksi, kun taas Shreck yrittää itse hyötyä tästä ja jatkaa omaa suunnitelmaansa. Kissanaisella on omat aikeensa, minkä lisäksi hän haluaa tappaa Batmanin, jonka seurauksena Pingviini ja Kissanainen lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen yön ritarin. Sitten on vielä Bruce Waynen ja Selina Kylen romanssi, ja tähän päälle Batmanin pitäisi pähkäillä, miten pystyisi tällä kertaa pelastamaan päivän. Yllättävää kyllä, useat juonikuviot toimivat hienosti yhdessä, eikä yksikään syö pois mitään toiselta. Vaikka perinteinen "sankarin pitää voittaa pahat" -kuvio on (lähes) aina toimiva, kiinnostavinta koko elokuvassa on Brucen ja Selinan suhde. Ilman naamioita he ovat ihastuneet toisiinsa, mutta Batmanina ja Kissanaisena he ovat toisiaan vastaan, sillä eivät tiedä, kuka toinen on. Tämä on erinomaisesti luotu rakkaustarina ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Katsojana odottaa koko elokuvan sitä hetkeä, kun kaksikko tajuaa, keitä he todella ovat. Toimintaakin on tietysti mukana ja suurimmaksi osaksi taistelukohtaukset ovat mainioita ja viihdyttäviä.

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan Tim Burton, jonka tyyli on entistäkin selkeämmin esillä visuaalisessa ilmeessä. Useat lavasteet ovat selvästi Burton-henkisiä ja yleinen synkkä ilmapiiri on tuttua hänen teoksissaan. Mukana on tietenkin värien yhdistelemistä synkkyyteen, mutta hienovaraisemmin kuin aiemmin. Mustan ja valkoisen kontrasti on vahvasti läsnä läpi leffan. Välillä tuntuu siltä, että Burtonille on annettu liian vapaat kädet, mutta onhan se hienoa, että ohjaaja saa tällaisessa pätkässä oikeasti toteuttaa itseään. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Daniel Waters, joka on saanut tarinan hyvin kasaan, mutta jolta eivät repliikit täysin luonnistu. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on erinomaisesti toteutettu pääkolmikon kohdalla. Maskeeraukset ovat onnistuneet - etenkin Pingviinistä on saatu tehtyä lapsia varmasti pelottava hahmo. Vaikka elokuva on synkkä, valaisu on onnistuttu toteuttamaan niin, että elokuvasta näkee selkeästi kaiken. Efektit ovat ihan toimivia ja äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa toistamiseen Danny Elfman, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä sävellysten parissa. Edellisen osan tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana (muutamin muutoksin), minkä lisäksi Elfman on saanut luotua erittäin aavemaista tunnelmaa uusien säveltensä ja kuoron kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat Part 4: Dark Side of the Knight", pääkolmikosta kertova "The Bat, the Cat and the Penguin", hyvikset esittelevä "The Heroes", pahikset esittelevä "The Villains", lavasteista kertova "Gotham City Revisited", puvuista kertova "Sleek, Sexy and Sinister", pingviiniarmeijan teosta kertova "Assembling the Arctic Army", tehosteista kertova "Bats, Mattes and Dark Nights" ja musiikeista kertova "Inside the Elfman Studio", sekä Siouxsie and the Bansheesin musiikkivideo "Face to Face" ja leffan trailer. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman - paluu on todella hyvä jatko-osa, muttei nouse edeltäjänsä tasolle. Elokuva on todella synkkä, eikä tämä todellakaan ole lapsille sopiva teos. Välillä synkkyys menee liiallisuuksiin, mutta usein se toimii hienosti. Synkkää tunnelmaa on yritetty keventää tyhmillä vitseillä, jotka eivät sovi ollenkaan leffaan. Kaikkein hirveintä on Pingviinin käyttämä pienoisversio Batmanin autosta. Leffan tarina kuitenkin toimii erittäin mainiosti, mikä on hieman yllättävää, kun mukana on niin monta juonikuviota. Batmanin, Kissanaisen, Pingviinin ja Shreckin näyttelijät ovat pääasiassa erinomaisia ja heidän hahmojensa tunteet ja motiivit tulevat hyvin esille. Visuaalisesti leffa on selvää Tim Burtonia. Ohjaajan luoman ilmeen kruunaa Danny Elfmanin todella oivallinen musiikki. Jos pidit edellisestä osasta, kannattaa katsoa myös Batman - paluu. Lapsille tai herkille henkilöille tätä ei kannata näyttää, sillä useat jutut voivat olla äärimmäisen karmivia ja Pingviini voi aiheuttaa lapsille painajaisia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Returns, 1992, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment

Arvostelu: Tolkien (2019)

TOLKIEN

Ohjaus: Dome Karukoski
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily Collins, Anthony Boyle, Patrick Gibson, Tom Glynn-Carney, Colm Meaney, Derek Jacobi, Owen Teale, Craig Roberts, Harry Gilby, Adam Bregman, Albie Marber, Ty Tennant, Genevieve O'Reilly ja Laura Donnelly
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

John Ronald Reuel Tolkien, eli J. R. R. Tolkien on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kirjailijoista. Tolkienin luoma fantasiamaailma Keski-Maa ja siellä tapahtuvat kirjat, kuten "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat suosittuja ympäri maailman ja niistä tehdyt elokuvat, kuten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia (The Lord of the Rings - 2001-2003) ovat vain kasvattaneet suosiota. Itse kirjailijasta ei oltu kuitenkaan tehty filmiä ennen tätä. Vuonna 2013 Fox Searchlight Pictures- ja Chernin Entertainment -yhtiöt ilmoittivat työstävänsä elokuvaa Tolkienin elämästä. Ohjaajaksi valittiin meidän suomalaisten suureksi yllätykseksi Dome Karukoski, joka oli lapsesta asti haaveillut tekevänsä filmin suosikkikirjojensa tekijästä. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Tolkien sai ensi-iltansa toukokuussa. Itse olen aina ollut kiehtoutunut Tolkienin luomasta maailmasta ja olen lukenut sekä "Hobitin", että "Taru sormusten herrasta" -kirjat pariin otteeseen ja ennen kaikkea nähnyt Jacksonin leffatrilogian useita kertoja. Olen jo pitkään toivonut, että itse Tolkienista tehtäisiin filmi ja innostuin, kun kuulin sen olevan tulossa. Henkilökohtaisista syistä en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa heti, kun se ilmestyi ja kun leffa sai aika keskinkertaisia arvioita, ajattelin odottaa, että leffa saapuu vuokrattavaksi. Kuitenkin yllättäen suuresti Tolkienia fanittava ystäväni saikin vietyä minut katsomaan filmin kauniiseen elokuvateatteri Orioniin (missä tällainen elokuva selkeästi kuuluukin katsoa), missä oli paikalla itse elokuvan ohjaaja Dome Karukoski.

Tarina J. R. R. Tolkienin elämästä ja kuinka hänen intohimo kieliä ja tarinoiden kertomista kohtaan johti yhteen kaikkien aikojen rakastetuimmista fantasiaklassikoista.

Pääroolissa J. R. R. Tolkienina nähdään Nicholas Hoult, joka tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Hoult on erinomainen valinta tulkitsemaan nuorta Tolkienia, joka etsii paikkaansa maailmassa ja alkaa vähitellen ymmärtämään, että hänen päässään pyörivät keksityt kielet ja sadut ovat se paikka. Elokuva todella vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja on kiehtovaa seurata, kuinka hän näkee maailman taianomaisempana kuin se onkaan ja kuinka hän jatkuvasti löytää jotain, mistä ammentaa kertomuksiinsa. Hoult tuo hahmon tunteet taidokkaasti esille, mutta se on varmaa, että suomea hän ei osaa puhua. Tolkienin kehittämä haltiakieli nimittäin pohjautuu vahvasti suomen kieleen ja mukana on kohtaus, missä hän puhuu osittain suomea, eikä siitä saa mitään tolkkua. Tolkienia lapsena esittää Harry Gilby.
     Lily Collins näyttelee Edith Brattia, Tolkienin ihastuksen kohdetta. Edithillä on omat haaveensa elämässä, mitkä tekevät hänestä kiinnostavan tapauksen Tolkienin vierelle. Collins on myös mainio valinta osaansa ja häneltä löytyy toimivaa kemiaa Houltin kanssa.
     Opiskeluaikoinaan Tolkien ystävystyi kolmen muun taiteista ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen kanssa ja he perustivat oman ryhmänsä, joka kokoontui juomaan teetä ja keskustelemaan sivistyneesti. Nämä kolme ovat energinen ja paikoitellen jopa ylimieliseltä vaikuttava Gilson (Patrick Gibson), hieman pelleilevä muusikonalku Christopher (Tom Glynn-Carney) ja hiljainen runosielu Geoffrey (Anthony Boyle). Hahmot toimivat hyvänä tukena Tolkienille ja tuovat oman hauskan lisäyksen tarinaan, mutta yksittäisinä henkilöinä he jäävät aika tylsiksi. Heidän näyttelijänsä tekevät oivaa työtä sen kanssa, mitä heille on annettu.
     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney Tolkienin holhoojana isä Morganina, Craig Roberts Tolkienia sodassa avustavana Samina, Owen Teale koulun rehtorina, Derek Jacobi kieliprofessori Wrightina ja Genevieve O'Reilly Geoffreyn välinpitämättömältä vaikuttavana äitinä.

Tähän väliin täytyy sanoa, ettei arviosta löydy lisäpisteitä sen vuoksi, että sen ohjaajana toimii suomalainen Dome Karukoski ja että pääsin kuulemaan hänen kertomuksiaan elokuvan teosta ennen leffan näkemistä. Sen sijaan voi olla mahdollista, että fanitukseni "Taru sormusten herrasta" -trilogiaa ja vahva kiinnostukseni kyseisen mestariteoksen kirjoittajaa kohtaan vaikuttivat mielipiteeseeni, sillä pidin Tolkienista selvästi enemmän kuin monet kriitikot. Vaikka kirjailija olisi tehnyt kuinka hienon kirjan tahansa, voisi olla suuri haaste saada kirjailijasta aikaiseksi kiinnostavaa leffaa. Toki J. R. R. Tolkien kävi taistelemassa ensimmäisessä maailmansodassa, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä oli kiinnostusta kielistä, omien kielten luomista ja tarinoiden kirjoittamista. Kyseessä ei todellakaan ole mikään eeppinen seikkailu, kuten Tolkienin luomukset, vaan draamakertomus miehestä, jolla on pakkomielteen omainen intohimo jotain aihetta kohtaan. Ja silti Karukoski onnistuu tuomaan mukaan jotain taianomaista.

Kuten jo totesin, elokuva vie katsojan Tolkienin pään sisälle ja leffan aikana pääsee näkemään, kuinka Tolkien näkee maailman ympärillään. Hän luo maagisia lisäyksiä näkemäänsä ja jos on lukenut Tolkienin kirjoja, voi useassa kohtaa huomata, mistä hän on kenties saanut inspiraatiota kirjoihinsa. Jo hänen ystäviensä kanssa perustama ryhmä muistuttaa hieman Taru sormusten herrasta -tarinasta tuttua hobitti-nelikkoa. Tämä taianomaisuus jatkuu läpi leffan ja kun välillä näytetään Tolkienia sodassa, muuttuvat fantasianäyt synkemmiksi ja liekkien keskeltä nousee suuri paha voima ja yhdeksän tätä seuraavaa varjoa. Karukosken tapa lisätä fantasiaelementtejä mukaan draamakertomukseen on todella vaikuttava ja ne tekevät filmistä hyvinkin mielenkiintoisen. Elokuva onnistui imaisemaan minut nopeasti mukaansa ja kun Tolkienista itsestään on onnistuttu tekemään niin hyvä hahmo, katsojana seuraa kiehtoutuneena hänen elämänsä eri vaiheita. Näin myös katsoja pääsee tunteisiin paremmin mukaan. Koskettavat hetket liikuttavat aidosti ja hyvänmielen kohtaukset nostavat hymyn huulille. Lisäkiehtovuutta leffaan tuo sen hieman erikoinen, mutta toimiva rakenne, joka näyttää Tolkienin elämän vaiheita hieman sekalaisessa järjestyksessä. Filmi esimerkiksi alkaa sodasta ennen kuin se siirtyy lapsuuteen, Tolkienin muistellessa elämäänsä. Ei kokonaisuus mikään loistava teos ole, mutta minun on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa legendaarisen kirjailijan elämästä. Toki tätä olisi voinut jatkaa vielä pidemmälle, mutta itse pidin todella paljon siitä, mihin elokuva on haluttu päättää.

Ennen Tolkienia olin nähnyt Dome Karukoskelta vain komedian Napapiirin sankarit (2010), mitä pidin kerran katsottavana hömppänä. Tämän jälkeen aloin kuitenkin kiinnostua hänen muista teoksistaan, kuten Mielensäpahoittajasta (2014), sillä Karukoski tekee niin hyvää työtä Tolkienin kanssa. Vaikka Tolkien on pieni draamafilmi Yhdysvaltojen mittapuulla, on se jättimäinen studioleffa Suomesta katsottuna ja pienistä suomalaiselokuvista sellaisen puikkoihin hyppääminen on jo itsessään ihailtava teko. Karukoski pitää pakettia taidokkaasti kasassa ja tekee yllättävänkin hyvää työtä karujen sotakohtausten esittämisessä. David Gleesonin ja Stephen Beresfordin työstämä käsikirjoitus on myös mainio, vaikkakin pariin kohtaan on lisätty konflikteja lähinnä konfliktien vuoksi, jotta pitkään tasaiseen jaksoon saisi hieman särmää. Tolkien on myös tyylikkäästi kuvattu ja koukuttavasti leikattu (leikkaajana toimii Karukosken luottoleikkaaja Harri Ylönen). Kuvauksella ja vähäisillä efekteillä on saatu mukaan juuri sitä taianomaisuutta. Lavasteet ja asut ovat upeasti luodut ja ne huokuvat 1900-luvun ajan henkeä. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ja Thomas Newman on tuonut kauniisiin sävelmiinsä mukaan hieman kanteletta.

Yhteenveto: Tolkien on erittäin mainio elokuva yhdestä maailman suosituimmasta kirjailijasta. Vaikkei kyseessä ole eeppinen seikkailu, kuten J. R. R. Tolkienin kertomukset, on mukaan saatu jonkinlaista taianomaisuutta, mikä tekee filmistä hyvinkin kiehtovan. Sotapuoli tuo myös mukaan oman vaikuttavan lisänsä, etenkin kun Tolkien alkaa nähdä sen fantasiapuolen. Filmi vie katsojan päähenkilön pään sisälle todella hyvin, jolloin katsoja pääsee tutkimaan maailmaa Tolkienin silmin. Elokuva on rakennettu kiinnostavasti hieman sekalaiseen järjestykseen, ilman että filmi muuttuu koskaan sekavaksi ajasta toiseen hyppivän kerrontansa vuoksi. Ohjaaja Dome Karukoski onnistuu pitämään isoa Hollywood-tuotantoa vakuuttavasti kasassa ja toivon todella, että hän pääsee jatkamaan uraansa maailmalla. Valitettavasti leffan heikko menestys saattaa sulkea monia ovia. Nicholas Hoult on tuttuun tapaansa erittäin mainio ja Lily Collins on oiva valinta hänen rinnalleen. Ajankuva on hienosti luotu lavasteilla ja asuilla, minkä lisäksi efektitiimi on sulauttanut mukaan kiehtovia maagisia elementtejä. Tolkienin teoksia fanittaville tämä elokuva on tietty pakkokatsottavaa, mutta se sopii myös hyvin niille, joille "Hobitti" ja "Taru sormusten herrasta" eivät ole erityisen tuttuja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tolkien, 2019, Fox Searchlight Pictures, Chernin Entertainment

Arvostelu: Vegas vie voiton (Vegas Vacation - 1997)

VEGAS VIE VOITON

VEGAS VACATION

Ohjaus: Stephen Kessler
Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Ethan Embry, Marisol Nichols, Randy Quaid, Miriam Flynn, Shae D'Lyn, Wallace Shawn ja Wayne Newton
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: S

Chevy Chasen tähdittämä komedialeffa Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985) ei ollut yhtä menestynyt, eikä läheskään yhtä pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989) oli jälleen hitti. Neljännen osan työstäminen lähti pian liikkeelle, mutta tällä kertaa John Hughes ei halunnut enää toimia käsikirjoittajana. Uuden tarinan keksivät Elisa Bell ja Bob Ducsay, ja kun he olivat saaneet käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset alkoivat kesällä 1996. Lopulta Vegas Vacation, eli suomalaisittain Vegas vie voiton sai ensi-iltansa helmikuussa 1997 (Suomessa se saapui suoraan VHS:lle loppuvuodesta), mutta se oli valitettavasti kriitikoiden haukkuma floppi, joka tuotti vain 36 miljoonaa dollaria. Itse näin Vegas vie voiton -leffan jokunen vuosi sitten, kun huomasin sen löytyvän Netflixistä ja se oli sarjan ainoa osa, mitä en ollut nähnyt. Petyin siihen kuitenkin suuresti, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun olen viime vuosien aikana arvostellut sarjan kolme aiempaa osaa, sekä sarjan uudelleenkäynnistyksen, Loman (Vacation - 2015), tiesin, että minun pitäisi katsoa myös tämä leffa uudestaan. Katsoin Vegas vie voiton -elokuvan kevään alussa, eikä se ollut viime näkemältä valitettavasti mihinkään parantunut.

Clark Griswold saa vihdoin toivomansa jättibonuksen, jolloin hän päättää viedä perheensä lomalle uhkapelikaupunki Las Vegasiin, missä jokainen perheestä päätyy omaan hulluun pyöritykseensä.

Griswoldien perhe on jälleen kerran matkalla ja vanhat tutut hahmot tekevät tietty paluun. Chevy Chase nähdään neljättä kertaa Clark-isän roolissa, mutta vaikka hän onkin yhä mainio osassaan ja ilmeilee veikeästi, ei hänestä löydy samaa innokkuutta hommaa kohtaan kuin sarjan aiemmissa elokuvissa. Clark päätyy jälleen ties mihin kommelluksiin ja yrittää selvittää tiensä ulos niistä ilman, että hänen urpoutensa paljastuisi muille.
     Clarkin vaimo Ellen (Beverly D'Angelo) ei tällä kertaa tyydy seuraamaan sivusta, kun hänen miehensä törttöilee, vaan hän päättää lähteä itsekin kokemaan Las Vegasin iloja... mikä ei välttämättä ole hyväksi pariskunnan suhteelle. Chasen tavoin myös D'Angelo sopii edelleen hyvin rooliinsa, mutta häneltäkin puuttuu sama into, mikä hänestä vielä löytyi aiemmissa filmeissä.
     Clarkin ja Ellenin lapsien näyttelijät on jälleen pistetty vaihtoon ja tämä jopa huomioidaan elokuvassa, kun Clark katsoo heitä ja toteaa, että lapset kasvavat niin nopeasti, ettei hän enää edes tunnista heitä. Pariskunnan poikana, Rusty Griswoldina nähdään tällä kertaa Ethan Embry, kun taas hänen siskoaan Audreyta esittää Marisol Nichols. Embry ja Nichols eivät ole kovin kummoisia näyttelijöitä, mutta ajavat asiansa tarpeeksi hyvin ja heistä tuntuu löytyvän enemmän innostusta kuin konkarinäyttelijöistä. Rustylle ja Audreyllekin on keksitty omat juonikuvionsa Las Vegasissa, jotka saattavat jopa olla mielenkiintoisemmat kuin heidän vanhempiensa.
     Ja mitäpä olisi Griswoldien loma, jos mukaan ei onnistuisi tunkemaan Randy Quaidin näyttelemä Eddie-serkku ja tämän kummallinen perhe? Valitettavasti siinä missä Quaid onnistui hauskuuttamaan edellisissä osissa pöljän Eddien roolissa, tässä hän vain lähinnä ärsyttää. Heti kun Eddie astelee sisään kasinolle, on vaikea olla ihmettelemättä, miksi hahmo piti tähänkin leffaan tunkea? Eddien vaimo (Miriam Flynn) ei pääse erityisemmin esille, mutta sen sijaan heidän tanssijatyttärensä Vicki (Shae D'Lyn) pääsee viettelemään Audreyn tuhmille poluille.
     Elokuvassa nähdään myös laulajatähti Wayne Newton omana itsenään, Wallace Shawn blackjack-pöydän jakajana, sekä Christie Brinkley Faijalla hommat hanskassa -leffasta tuttuna blondina punaisen Ferrarin ratissa.

Sarjan edellinen osa Joulupuu on kärvennetty poikkesi kahdesta ensimmäisestä osasta huomattavasti sillä, etteivät Griswoldit lähteneet minnekään lomanviettoon, vaan pysyivät kotona sukulaistensa kanssa. Vegas vie voiton pistää perheen jälleen matkustamaan, vaikkakin tässä ei olla niinkään tien päällä, vaan Griswoldin saavuttavat Las Vegasin jo leffan alussa. Sieltä he tosin matkustavat esimerkiksi Hooverin padolle, mutta pääasiassa elokuva keskittyy näyttämään heidän sähellystään lomakohteessa. Las Vegas on kelpo idea tapahtumapaikaksi ja mukana ovatkin oivat ainekset mainiolle komedialle, mutta jostain syystä tämä elokuva ei vain toimi. Päänäyttelijöiden tavoin myös tekijöiltä on tainnut loppua into kesken, sillä lopputulos on näin mitäänsanomaton. Harmikseni täytyy todeta, etten nauranut kertaakaan koko elokuvan aikana. En kertaakaan. Pari kohtaa saivat minut hymähtämään, mutta suurimmaksi osaksi leffaa on lähinnä myötähäpeällistä katsoa. Enkä todellakaan tarkoita myötähäpeää hyvällä tavalla. Aiemmissa Vacation-leffoissa on todella saanut hävetä Clarkin puolesta, mutta nyt hävettää aika lailla kaikkien niiden puolesta, jotka ovat työstäneet tätä filmiä.

Jos leffasta pitää etsiä positiivisia puolia, voisin sanoa, että on mukavaa, kuinka jokaiselle perheenjäsenelle on keksitty oma juonikuvionsa ja jokainen päätyy erilaiseen seikkailuun Vegasissa. Tämä ei kuitenkaan tarjoa paljoa iloa, sillä vaikka näistä juonikuvioista löytyy mielenkiintoisia puolia, ovat ne täynnä vitsejä ja kohellusta, jotka eivät jaksa edes nostaa hymyä huulille. Vegas vie voiton on itse asiassa paikoitellen jopa pitkäveteinen elokuva ja sillä on kestoa vain puolitoista tuntia! Läpi leffan on myös tarjolla useita kohtia, joiden aikana löytää itsensä miettimästä, kuinka kohtauksesta olisi saanut paremman. Ei tämä mikään kamalan surkea tekele ole tai mitään, mutta on vain todella surullista seurata, kuinka tylsäksi meininki on muuttunut. Elokuvaan ei ole millään löydetty sitä iskua, mikä teki edellisistä osista - etenkin aivan mahtavasta joulufilmistä - niin hulvattomia ja muistettavia. Kai sanoma "mikä tapahtuu Vegasissa, jää Vegasiin" pätee tämän elokuvankin kohdalla, sillä reissun ja leffan päätyttyä on vaikea muistaa, mitä elokuvassa edes tapahtui.

Leffan on ohjannut Stephen Kessler, joka oli tätä ennen ohjannut vain lyhytelokuvan "Birch Street Gym" (1991), eikä hän ole tämänkään jälkeen paljoa tehnyt elokuva-alalla. Kenties Kessler tajusi itse, ettei ala ole häntä varten, sillä tässä hän ei todellakaan tee kummoista työtä ohjaajana. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä hän luo erityisemmin mitään tunnelmaa mukaan. Toisaalta kokeneemmankin tekijän olisi vaikea työskennellä Elisa Bellin kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta. Bellin teksti ei naurata, eikä hän millään saa mukaan samaa henkeä kuin edelliset osat kirjoittanut John Hughes. Sentään Vegas vie voiton on kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa ja valaisu on oivallista. Puvustajat ja lavastajat ovat tehneet mainiota työtä, minkä lisäksi äänimaailma on menevästi rakennettu. Elokuvassa kuullaan onneksi mahtava "Holiday Road" -kappale, mitä Joulupuu on kärvennetty -leffassa ei soitettu lainkaan.

Yhteenveto: Vegas vie voiton on harmillisen huono elokuva, minkä olisi voinut jättää tekemättä. Tekijöiltä tai näyttelijöiltä ei tunnu löytyvän aitoa intoa filmiä kohtaan ja jopa Chevy Chase vetää hölmöilynsä vähän siihen suuntaan. Randy Quaid taas lähinnä ärsyttää tyhmän Eddie-serkun roolissa. Jos paria hymähdystä ei lasketa, en nauranut kertaakaan elokuvan aikana, sillä vitsit ovat läpikotaisin erittäin kehnosti kirjoitettuja ja luotuja. Sekoilu Hooverin padolla on surullisen lattea kokemus ja vaikka perheenjäsenille kirjoitetut juonikuviot ovat jokseenkin mielenkiintoisia, katsojana unohtaa elokuvan tapahtumat nopeasti sen päätyttyä, sillä mitään erityistä muistettavaa ei vain ole. Paikoitellen leffa käy jopa pitkäveteisyyden puolella. Elokuvassa on kelvollisia ideoita, muttei osaamista hyödyntää niitä, jolloin kokonaisuutena Vegas vie voiton on äärimmäisen mitäänsanomaton kokemus. Jos pitää aiemmista Vacation-kohelluksista, voi tämänkin vilkaista, mutta mieluummin kannattaa vain katsoa joku sarjan muista osista uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Vegas Vacation, 1997, Warner Bros., Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Batman (1989)

BATMAN

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Michael Keaton, Kim Basinger, Jack Nicholson, Robert Wuhl, Michael Gough, Pat Hingle, Billy Dee Williams, Jack Palance ja Tracey Walter
Genre: supersankarielokuva, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Bob Kanen ja Bill Fingerin luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankareista. Hahmo on esiintynyt useissa sarjakuvissa, kirjoissa, videopeleissä, animaatioissa, televisiosarjoissa, sekä tietenkin elokuvissa. Ensimmäisen kerran hahmoa valkokankailla esitti Adam West elokuvassa Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), joka esitti hahmoa myös yhdessä Batman-televisiosarjassa (1966-1968). Sekä elokuva että sarja olivat suosittuja, vaikka olivatkin todella typeriä ja yliampuvia camp-hengessään. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes hahmo palautettiin valkokankaille. 1970-luvulla hahmon suosio oli hiipumassa, joten hänestä päätettiin tehdä uusi, selvästi vakavampi filmatisointi. Monet studiot eivät kuitenkaan innostuneet projektista, kunnes Warner Bros. päätti tulla mukaan. Työstämisen aloittaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun tekijöitä ei tuntunut löytyvän, eikä myöskään oikeaa käsikirjoitusta. Tim Burton valittiin ohjaajaksi, mutta leffan tekeminen alkoi kunnolla vasta, kun Burtonin Beetlejuice (1988) huomattiin hitiksi. Tämä aiheutti närkästystä fanien keskuudessa, sillä he eivät olleet tyytyväisiä Burtonin valintaan, eivätkä varsinkaan Michael Keatonin valintaan leffan nimikkohahmoksi, sillä monet kokivat Keatonin pelkkänä komedianäyttelijänä. Monet jopa lähettivät kirjeitä studiolle ja vaativat roolituksen muuttamista. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 1988. Batman sai ensi-iltansa kesällä 1989 ja yllätti monet sillä, että Burton ja Keaton olivatkin mainiot valinnat. Jotkut kriitikot sanoivat leffan olevan liian synkkä, mutta pääasiassa teosta kehuttiin, minkä lisäksi se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Leffa on noussut suureen suosioon ja se on yhä monien mielestä kaikista paras supersankarielokuva. Itse näin Batmanin kymmenvuotiaana, kun sain sen isältäni DVD:nä, yhdessä sen kolmen jatko-osan kanssa. Kuitenkin ennen leffan näkemistä minulle oli luettu leffan pohjalta tehty kirja, jonka sain lahjaksi tädiltäni. Itse elokuva oli mielestäni hyvä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2015.  Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni. Katsoinkin Tim Burtonin Batmanin kuukausi Adam Westin tähdittämän hölmöilyn jälkeen ja arvostelin sen. Päätin myöhäistää Batman-arvostelujen julkaisua kesälle, sillä huomasin, että 19. kesäkuuta tulee 30 vuotta täyteen siitä, kun tämä elokuva sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa! Hyvää syntymäpäivää siis Batman!

Gotham Cityn rikollisuutta taltuttava viittasankari Batman saa vastaansa rikollisnero Jokerin, jolla on ilkeät suunnitelmat Gothamin kansalaisten pään menoksi. Samaan aikaan valokuvaaja Vicki Vale ja toimittaja Alexander Knox yrittävät selvittää, kuka Batman oikein on.

Pääosassa miljonääri Bruce Waynena, eli Batmanina nähdään tosiaan Michael Keaton, joka on oiva valinta rooliin. Brucena Keaton näyttää lähes kaiken aikaa pohdiskelevalta, mutta hahmo ei kovin usein tunnu rikkaalta, kuten hän on. Mutta kun Bruce pukee lepakkoasun päälleen, Keatonin suoritus toimii täydellisesti. Välillä kadulla juokseva Batman ja tarpeettomat viitanheiluttelut näyttävät koomisilta, mutta muuten hahmossa on oikeaa synkkyyttä. Leffan alussa Batman on Gothamin urbaanilegenda, jonka jotkut väittävät nähneensä, mutta jota kovin moni ei usko olevan edes olemassa. Mitä enemmän havaintoja naamiomiehestä tapahtuu, sitä enemmän ihmiset alkavat miettiä, onko kyseessä ystävä vai uhka? Batmanin täytyykin osoittaa sankaruutensa kaupungille ja tekee sitä tyylikkäästi.
     Leffan pahista, Jokeria näyttelee Jack Nicholson, joka pääsee selvästi pitämään hauskaa esiintyessään. Elokuvassa annetaan hieman taustatarinaa Jokerille, mikä on todella harvinaista. Leffan mukaan hahmo oli alunperin gangsteri nimeltä Jack Napier, jolle käy vakava onnettomuus, hänen pudotessa happoon, mikä muokkaa hänestä yhden popkulttuurin ikonisimmista pahiksista. Sen lisäksi, että hapon takia hänen ihonsa muuttuu valkoiseksi ja hiukset vihreäksi, Napierin psykoottisuus kasvaa huimasti ja hänestä tulee todella arvaamaton, sekä vaarallinen pahis, joka omaa äärimmäisen häijyn huumorintajun. Nicholson on erittäin hyvä Jokerina ja tuo hulluuden hienosti esille.
     Valokuvaaja Vicki Valea esittää Kim Basinger. Vickiä kiehtoo tarina Gothamin naamiosankarista ja hän haluaakin tietää, kuka on naamion takana. Samalla hän kiinnostuu kaupungin rikkaimmasta miehestä, eli Waynesta ja alkaa tutkia, mikä aiheuttaa hänen salaperäisyytensä. Vicki on mainio hahmo, etenkin vaaratilanteissa kun hän yrittää edes jollain tapaa selvitä itse, eikä vain odota Batmania apuun. Basinger on hyvä roolissaan.
     Robert Wuhlin näyttelemä toimittaja Alexander Knox on yksi ainoista kaupunkilaisista, jotka uskovat Batmaniin. Häntä pilkataan jatkuvasti sen takia, mikä antaakin hänelle lisävoimaa totuuden selvittämiseen. Knox on kaiken aikaa tarkoitettu keventämään elokuvan synkkää tunnelmaa ja usein hän myös onnistuu siinä. Paikoitellen hölösuu-Knox on kuitenkin hieman ärsyttävä, mutta pääasiassa Wuhl onnistuu osassaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on kuin isä vanhempansa menettäneelle Brucelle, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei erityisemmin usko mihinkään lepakkohömpötyksiin, piirisyyttäjä Harvey Dent (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, tuttu Billy "Lando" Dee Williams), rikollispomo Carl Grissom (Jack Palance) ja Jokerin oikea käsi Bob (Tracey Walter).

Heti elokuvan alussa nähdään hienosti, millainen maailma on kyseessä. Gotham City vaikuttaa inhottavan likaiselta, ahdistavalta ja oikeasti vaaralliselta paikalta, eikä olekaan siis ihme, että joku päättää puhdistaa kaupunkia rikollisista sankariasussa. Jo ensimmäisessä kohtauksessa päästään näkemään Batman toiminnassa ja katsojana tajuaa hyvin, ettei kyseessä ole todellakaan sama idiootti-Lepakkomies, jota West näytteli. Elokuvassa on tehty mainio ratkaisu, ettei tarina ala Batmanin alkutarinalla, eli Brucen vanhempien kuolemisella jne. vaan heti leffan alussa hahmo taistelee pahiksia vastaan. Leffan ensimmäinen tunti ei kuitenkaan erityisemmin näytä Batmania tai Brucea, vaan siinä keskitytään lähinnä Jokerin luomiseen ja pääsankarista enemmänkin vain puhutaan ja huhuillaan. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Batmania nähdään, minkä lisäksi Brucen taustoja aletaan availemaan takaumilla. Ratkaisu on yllättävän toimiva ja siten päähenkilöön luodaan entistäkin mystisempää tunnelmaa.

Alusta lähtien elokuva osoittaa olevansa enemmän aikuisille suunnattu vakava teos kuin lapsille tehty sankaritarina. Leffa on suurimmaksi osaksi todella synkkä, minkä lisäksi siinä tapahtuu raakoja asioita. Rikollisuus esitetään koko kaupunkia piinaavana sairautena, jolle poliisit eivät voi mitään. Erilaiset gangsterit ja likaiset kytät esitetään hieman realistisemmin, eivätkä rikolliset ole vain joitain näpistelijöitä tai maailmanvalloittajia, joita Batman pysäyttelee helposti. Elokuvassa on muutenkin lähtökohtaisesti realistisempi tunnelma, vaikka monin paikoin koko juttu on tyylitelty mahdollisimman fiktiiviseksi. Kuitenkin monet juonikuviot ovat kuin lasten sarjakuvista repäistyt, mikä vie pois realistisesta suunnasta, kuten myös Batmanin erilaiset laitteet, joita hän käyttää rosvojen päihittämiseen. Jokerin ilkikurinen suunnitelma on kaikkein sarjakuvamaisin, kun hän yrittää tappaa ihmisiä tuotteilla, jotka saavat uhrit nauramaan itsensä kuoliaiksi. Väärissä käsissä realistisen, synkän ja vakavan hengen yhdistäminen sarjakuvamaisiin seikkailuihin ja lapsiystävällisempiin juonikuvioihin voisi mennä pahasti pieleen, mutta ohjaaja Tim Burton onnistuu siinä mestarillisesti.

Batman ei kuitenkaan ole vain todella synkkä elokuva, joka kulkee vakavana alusta loppuun, vaan se sisältää myös paljon huumoria, joka syntyy lähinnä Knoxista ja Jokerista. Knoxin vitsit ovat enemmän tavallisia koomisen sivuhahmon heittoja, mutta Jokerin läpät ovat monessa kohtaa kieroja. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi käristää erään hahmon sähköisellä kädenpuristuksella, minkä seurauksena hahmo muuttuu lähestulkoon hiiltyneeksi luurangoksi. Tämän jälkeen Jokeri käy yksipuolista keskustelua tämän kuolleen kanssa ja nauraa päälle. Katsojana joko tuijottaa järkyttyneenä, että mitä tässä oikein tapahtuu tai nauraa mukana. Itselleni musta huumori toimii, joten koin oudon paljon iloa Jokerin vitsailuista. Batman sen sijaan ei vitsaile, vaan tuo todellista sankarillisuutta mukaan teokseen. Mitä pidemmälle teos kulkee ja mitä enemmän Batman on mukana, sitä sankarillisemmaksi itse elokuva muuttuu. Kaikkein hienointa on kuitenkin nähdä Batman ja Jokeri samaan aikaan ruudulla, sillä kyseessä on niin ikoninen kaksikko. Toinen on tummiin pukeutuva viittasankari, jonka maskia koristavat piikikkäät korvat ja toinen on räikeästi pukeutuva vitsiniekka, joka hymyilee kaiken aikaa. Näiden kahden hahmon, eli synkkyyden ja värikkyyden kohtaaminen on kuin elokuvan realististen ja sarjakuvamaisten tunnelmien kohtaaminen. Yhdistelmä on kummallinen, mutta se on jotenkin todella oikein.

Ohjaaja Burtonin kädenjälki on todella selkeä läpi elokuvan. Pimeyden ja värikkyyden yhdisteleminen on selvästi Burtonin juttu ja sitä hän on päässyt tekemään tässäkin. Taustat ovat usein maalaukselliset ja hieman kummalliset, mutta mahdollisimman suureelliset, mikä on myös ohjaajan töissä tuttua. Tähän vielä päälle Burtonin vakiosäveltäjä Danny Elfmanin loistokkaat musiikit, niin kyllä voi helposti arvata, kuka teki elokuvan. Elfmanin säveltämä tunnusmusiikki on aivan mahtava ja se saisi soida useamminkin leffan aikana - vähintäänkin yhtä usein, kun sitä alkaa hyräilemään leffan näkemisen jälkeen. Elfmanin sävellysten lisäksi leffassa kuullaan myös muutama Princen kappale, kuten "Partyman" ja "Trust". Batman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Valaistus on oivasti mietitty, jolloin synkistäkin kohdista näkee, mitä tapahtuu. Lavasteet ovat tyylikkäät, Jokerin maskeeraus on todella hyvin toteutettu ja Batmanin puku on hienon näköinen. Ainoa, mikä asussa häiritsee, on naamio, joka saa Keatonin naaman näyttämään jokseenkin turvonneelta joissain kuvissa. Batmanin auto on erittäin tyylikäs ja sitäkin haluaisi mukaan enemmän. Efektit ovat eläneet oman aikansa, mutta toimivat silti tarpeeksi hyvin ja sopivat Burtonin tyyliin. Taustakankaan käytön huomaa useasti, mutta se tuo omaa viehätystään mukaan. Sam Hammin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus on mahtava, vaikka mukana on hieman kömpelöitäkin repliikkejä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Batmanin historiasta kertova "Legends of the Dark Knight: The History of Batman", leffan suunnittelusta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 1: The Road to Gotham City", sekä sen teosta ja julkaisusta kertovat "Part 2: The Gathering Storm" ja "Part 3: The Legend Reborn", kuusiosainen "Beyond Batman", joka kertoo päähenkilön asun, laitteiden ja auton toteutuksesta, Jokerista, Gothamista ja musiikeista, sekä eri hahmoista kertovia pätkiä, leffan trailer ja kolme Princen musiikkivideota. Mukana on myös lyhyt pätkä, jossa Bob Kane puhuu leffasta ja kuvakäsikirjoitus suunnitellulle Robin-kohtaukselle. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman on täydellinen supersankarielokuva, missä ohjaaja Tim Burtonin kädenjälki on vahvasti läsnä. Elokuvan tunnelma on hienosti luotu ja visuaalisesti elokuva on todella tyylikäs. Leffa on monin tavoin realistinen ja vakava, mutta tavallaan myös kevyehkö ja sarjakuvamainen. Nämä erilaiset teemat toimivat yhdessä erittäin hyvin, kuten toimivat synkkä Batman ja värikäs Jokeri. Michael Keaton on oiva valinta pääosaan, vaikka hänen Bruce Waynensa onkin usein vain pohdiskeleva. Jack Nicholson on päässyt pitämään hauskaa Jokerina, jolloin myös katsojat voivat pitää hauskaa katsoessaan leffaa. Muut näyttelijät suoriutuvat myös hyvin osistaan. Tarinassa on hienoa, että aluksi esitellään pahikset ja itse Batmania pidetään piilossa, jotta hänen loppupään esiintymisensä olisi vieläkin huikeampi. Leffan tunnusmusiikki on aivan mieletön ja se jää soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva aloittaa hienosti Batmanin leffamaailman ja tuo lukuisia mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Jos supersankarielokuvat ovat juttunne tai pidätte Batmanista, niin katsokaa ehdottomasti tämä leffa - etenkin myös sen takia, että ilman tätä ei olisi monia nykypäivän supersankaripätkiä, kuten Christopher Nolanin mestariteosta Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Lapsille Batman on liian hurja, joten kannattaa odottaa ainakin ala-asteen loppupäähän, ennen kuin näyttää tämän heille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2017 - Muokattu 6.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.amazon.com
Batman, 1989, Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Filmed Entertainment, CBS Entertainment Production, Carolco, Pepsi, RCA, Sand OVAL Productions, TriStar Pictures

Arvostelu: Men in Black: International (2019)

MEN IN BLACK: INTERNATIONAL

Ohjaus: F. Gary Gray
Pääosissa: Tessa Thompson, Chris Hemsworth, Liam Neeson, Kumail Nanjiani, Rafe Spall, Laurent Bourgeois, Larry Bourgeois, Rebecca Ferguson, Emma Thompson ja Jim Blaney
Genre: toiminta, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva ja Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten jatkoa oli luvassa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa, joten Men in Black 3 (2012) ilmestyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Se oli kelpo menestys ja tekijät alkoivat jo suunnitella neljättä osaa Smithin ja Jonesin kanssa, mutta se ei edennyt mihinkään. 2014 paljastui, että Sony-yhtiö suunnitteli yhdistävänsä Men in Blackin suosittuun 21 Jump Street -komediaan (2012) ja että seuraavaksi olisi tulossa filmi "MIB Jump Street". Sekään projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja yhtiö päätti keksiä jotain täysin muuta. Uuden filmin käsikirjoitus lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesällä 2018. Elokuvan kerrottiin olevan samaa sarjaa kuin aiemmat leffat, mutta kyseessä ei olisi selvä jatko-osa, vaan enemmänkin samaan maailmaan sijoittuva elokuva. Nyt Men in Black: International on saanut ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten ollut kovin innoissani filmistä. Mielestäni alkuperäinen Men in Black - miehet mustissa on yhä erittäin hauska ja mainio leffa, mutta kumpikaan jatko-osista ei ole yltänyt sen tasolle. Kaikki kolme leffaa jaksaa kuitenkin katsoa uudestaan kahden päänäyttelijänsä ansiosta ja pohdin, kuinka Smithin ja Jonesin korvaaminen vaikuttaisi lopputulokseen. Yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Men in Black: Internationialia sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että ehdottomasti parasta oli, kun saimme näytöksen yhteydessä elokuvan logolla koristellut aurinkolasit.

Molly Wright on lapsesta asti tiennyt avaruusolentojen ja salaperäisen Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta, ja yrittänyt vuosia hakeutua järjestöön. Kun hän lopulta pääsee agentiksi, hänet lähetetään Lontooseen omahyväisen agentti H:n pariksi ja yhdessä he joutuvat taistoon vaarallista avaruusrotua vastaan.

Pienemmän luokan leffoista ja isojen tuotantojen, kuten Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) ja Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) sivurooleista tuttu Tessa Thompson pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla tähdittämään isoa Hollywood-filmiä. Thompson näyttelee Mollya, eli agentti M:ää, joka on ensimmäinen ihminen, joka onnistui pääsemään jyvälle Miehet mustissa -järjestön toiminnasta. On erittäin mukava palata tähän tuttuun maailmaan Mollyn silmin ja hänen kautta maailmaa laajennetaan entisestään. Hahmo on innokas ja fiksu, sekä valmis pistämään itsensä likoon tehtävien vuoksi. Thompson suoriutuu oikein mainiosti osastaan, vaikkei komediapuoli tule häneltä luonnostaan.
     Sen sijaan lontoolaista MIB-agentti H:ta esittävä Chris Hemsworth on Thorin roolin kautta todella löytänyt huumorityylinsä ja esittää osansa aika pitkälti samalla lailla kuin hän on vetänyt Thorin komediapuolta viimeisimmissä Marvel-leffoissa. H ottaa rennosti ja vitsailee paljon, mutta on tiukan paikan tullen valmis olemaan sankari. Harmi vain, että tässä Hemsworthin tyyli käy välillä jopa hieman ärsyttäväksi, kun hänen innokkuutensa alkaa ampua yli. Hemsworthin ja Thompsonin kemiat osuvat kuitenkin onnistuneesti yhteen, jolloin parivaljakko toimii kelpo korvaajana Will Smithille ja Tommy Lee Jonesille.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson Miehet mustissa -järjestön Lontoon osastoa johtavana High T:nä, Rafe Spall H:ta halveksuvana agentti C:nä, Rebecca Ferguson laittomia avaruusaseita kauppaavana Riza Stavrosina, sekä Laurent ja Larry Bourgeois muotoaan muuttavina pahoina olentoina, jotka muistuttavat paikoitellen The Matrix Reloadedin (2003) kaksosia. Koomikko Kumail Nanjiani taas ääninäyttelee pientä sotilasukkoa, josta on välillä todella vaikea sanoa, onko hän rasittava vai hupaisa. Men in Black 3:ssa esitelty Emma Thompsonin hahmo O tekee paluun ja osoittaa siten elokuvan kuuluvan samaan sarjaan edellisten osien kanssa. Thompsonin tavoin myös Neeson sopii erinomaisesti johtohahmon rooliin, sillä molemmat huokuvat karismaa.

Ennen Men in Black: Internationalin näkemistä en voinut olla pohtimatta, onko kyseessä millään lailla tarpeellinen leffa? Toisiko filmi jotain uutta ja kiehtovaa pöytään, mikä tekisi sen olemassaolosta ymmärrettävää, vai onko kyseessä vain studion epätoivoinen yritys rahastaa tutulla idealla - siis jos nykynuoret edes enää muistavat tai tietävät, mikä on Men in Black? Elokuvan jälkeen pohdin näitä edelleen ja minulle jäi filmistä aika ristiriitainen tunne. Omalla tavallaan se on täysin passeli kesäleffa, minkä aikana ahmii mielellään popcornia viileässä teatterissa, mutta toisaalta se on myös unohdettava ja aika tyhjänpäiväinen hömpötys. Leffa viihdyttää ihan kivasti kestonsa ajan, muttei siitä lopulta paljoa jää käteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan toimintakohtausta tai vitsiä, mikä jämähtäisi mieleen. Itse asiassa suuri osa vitseistä on todella laimeita ja näytöksessäni katsojat naurahtivat vain pari kertaa. Vitsejä kyllä riittää, mutta eivät ne hauskoja ole. Toimintapuolelta taas kyllä löytyy vauhtia, mutta yhtä takaa-ajoa lukuunottamatta toimintakohtaukset käyvät oudon yksitoikkoisiksi, etenkin kun sankarit vain tulittavat mystisiä voimiaan hyödyntäviä kaksosia.

Itse tarina on kuitenkin ihan kiinnostava ja tarpeeksi mukaansatempaava, jotta elokuvan parissa viihtyy suurimman osan ajasta. Etenkin alkupäässä on kiehtovaa seurata, kuinka Molly tutkii Miehet mustissa -järjestöä ja kuinka hän pääsee organisaatioon mukaan. Kuten elokuvan nimi jo paljastaa, filmi vie hahmot ja katsojat pois Yhdysvalloista ja siinä näytetään, mitä ulkoavaruuden olennot puuhaavat muualla Maassa. Tämä tosiaan laajentaa sarjan maailmaa toimivasti, vaikka mitään mullistavaa uutta ei olekaan luvassa. Tarinasta löytyy käänteitä ja se pyrkii parissa kohtaa johdattamaan harhaan. Joillekin katsojille on luvassa mojovia yllätyksiä, mutta itselleni käänteet olivat etukäteen arvattavissa ja isoimman twistin hoksasin jo ensimmäisen vartin aikana. Siitä huolimatta elokuva onnistui viihdyttämään mukavasti - lähinnä toimivan pääkaksikkonsa ansiosta. Jos Thompson ja Hemsworth eivät olisi näin hyvä parivaljakko, koko elokuva lässähtäisi pahasti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa F. Gary Gray, joka teki pari vuotta sitten Fast & Furious -sarjan kahdeksannen osan (The Fate of the Furious - 2017). Se ja Men in Black: International ovat molemmat viihdyttäviä popcorn-pläjäyksiä, mutta keskinkertaisia elokuva. Itse en valitettavasti ole vielä nähnyt Grayn ohjaamaa, kovasti kehuttua Straight Outta Comptonia (2015), mutta ihmettelen silti, kuinka hän on siirtynyt siitä tällaisiin teoksiin. Gray kopioi aiemmat Men in Blackit ohjannutta Barry Sonnenfeldia, eikä tuo mukaan oikein mitään omaa. Art Marcumin ja Matt Hollowayn käsikirjoitus yrittää kovasti huijata katsojaa, mutta itselleni se ei toiminut ja jotkut kikat olivat liiankin käytettyjä. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, vaikka toimintakohtauksissa kamera välillä heiluukin liikaa. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää pienesti ottamalla kehnoimpia vitsejä pois. Lavasteet ovat tässäkin leffassa hienot, mutta valitettavasti mukana ei ole samalla lailla maskeerauksin ja asuin toteutettuja olentoja kuten sarjan edellisissä osissa, vaan tässä joudutaan tyytymään digiefekteihin, mitkä eivät ole edes laadukkaimmasta päästä. Muuten visuaalisuudessa on kuitenkin hyvin pyritty säilyttämään aiempien elokuvien visio, kuten on myös äänimaailmassa. Danny Elfmanin tutut sävellykset ovat tietty mukana ja toinen musiikintekijä Chris Bacon yrittää tuoda niihin mukaan jotain uutta.

Yhteenveto: Men in Black: International on menevää popcorn-viihdettä, minkä parissa viettää mukavan parituntisen viileässä leffateatterissa, jos haluaa pakoon hellettä, mutta elokuvana se on harmillisen keskinkertainen. Tarina on ihan kiinnostava, mutta sen käänteet ovat ennalta-arvattavia. Maailmaa laajennetaan, mutta mitään mullistavaa uutta ei tuoda mukaan, eikä leffa saavuta potentiaaliaan. Toimintakohtaukset eivät säväytä ja suuri osa huumorista ei naurata. Digiefektienkin laatu vaihtelee leffan aikana, eivätkä pahikset ole kummoisia. Tessa Thompsonin ja Chris Hemsworthin kemiat pelaavat kuitenkin niin hyvin yhteen, että kaksikon seikkailua katsoo mielellään ja jos löytyisi parempi tekijätiimi, katsoisin sujuvasti jatkoa heidän hahmoilleen. Leffan näkemisen kuitenkin unohtaa nopeasti ja täytyy sanoa, ettei minua harmittaisi, vaikka elokuva olisi jäänyt kokonaan tekemättä ja sarja olisi päättynyt kolmanteen osaan. Men in Black: International aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja loppujen lopuksi olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että olisin mieluummin halunnut nähdä Men in Blackin ja 21 Jump Streetin risteytyksen, mitä tähdittäisivät Channing Tatum ja Jonah Hill. Mutta kuten jo sanoin, Hemsworthin ja Thompsoninkin seikkailut kelpaavat. Tällä hetkellä teattereissa pyörii useita isoja Hollywood-filmejä ja on vaikea kuvitella, että Men in Black: International pärjäisi muita teoksia vastaan lippuluukuilla. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin voihan tämän käydä kurkkaamassa, mutta muuten voi odottaa, että elokuva saapuu vaikkapa Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black: International, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Amblin Entertainment, Original Film, Parkes+MacDonald Image Nation, Tencent Pictures, The Hideaway Entertainment