Näyttelijät: Tessa Thompson, Jon Bernthal, Sunita Mani, Marin Ireland, Pablo Schreiber, Rebecca Rittenhouse, Crystal Fox, Chris Bauer, Poppy Liu, Ellie Rose Sawyer, Mike Pniewski, Dave Maldonado, Kristen Maxwell, Leah Merritt, Tiffany Ho, Isabelle Kusman, Astrid Rottenberry ja Jamie Tisdale
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 39 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16
His & Hers perustuu Alice Feeneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Heti samana vuonna Endeavor Content -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja projekti päätyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt His & Hers -minisarja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Feeneyn kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin sarjasta sen päätähtien ja premissin takia. Ryhdyinkin katsomaan His & Hersiä heti sen julkaisupäivänä.
Dahlonegan pikkukaupungin metsässä tapahtuu julma murha. Naimisissa olevat rikostutkija Harper ja journalisti Anna kilpailevat siitä, kumpi saa tapauksen ensin selvitettyä.
His & Hersin päärooleissa nähdään Tessa Thompson ja Jon Bernthal. Bernthal esittää Harperia, rikostutkijaa, joka ryhtyy tutkimaan hurjaa murhaa pienessä kotikaupungissaan Georgian Dahlonegassa. Thompson taas näyttelee Annaa, journalistia, joka pyrkii tekemään paluun vuoden hiljaiselon jälkeen ja joka ensitöikseen lähtee Dahlonegaan raportoimaan murhasta, mikä taas häiritsee Harperin tutkimusta. Ja niin tosiaan, Anna ja Harper ovat naimisissa. Rakkaus vaikuttaisi kuitenkin haihtuneen aikapäiviä sitten ja hahmot ovat nykyään lähinnä katkeria toisilleen. Anna on muuttanut isompaan kaupunkiin, kun taas Harper asuu siskonsa Zoen (Marin Ireland) ja tämän tyttären Megin (Ellie Rose Sawyer) luona. Thompson ja Bernthal ovat kummatkin hyvät valinnat rooleihinsa ja he ovat erityisen vahvoilla, kun Anna ja Harper kohtaavat pitkän ajan jälkeen ja vaikeat tunteet puskevat eri tavoin pintaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Annan muistisairas äiti Alice (Crystal Fox), Harperin uusi työpari, rikostutkija Patel (Sunita Mani), sekä Annan kilpailija, uutisankkuri Lexy (Rebecca Rittenhouse) ja tämän mies, uutiskuvaaja Richard (Pablo Schreiber). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, etenkin Ireland aika heikosti pärjäävänä yksinhuoltajaäitinä.
His & Hers on kelpo jännäri, joka ei kuitenkaan mielestäni ihan yltänyt lupaavan alustuksen viitoittamaan potentiaaliin. On kiinnostavaa ryhtyä selvittämään tätä paikallisen naisen kuolemaa, etenkin kun hän liittyy jollain tavalla sekä Annaan että Harperiin, tehden tapauksesta henkilökohtaisen. Katsojaa johdatellaan varsin ovelasti osoittelemaan syyttävää sormeaan suurin piirtein jokaista hahmoa kohtaan - jopa pääkaksikkoa. Kaikilla vaikuttaisi olevan jotain salailtavaa ja luvassa onkin yhä enemmän ja yhä mojovampia paljastuksia tarinan edetessä.
Minisarja koostuu vain kuudesta, noin kolmen vartin mittaisesta jaksosta, mikä on oikein passeli mitta. Toisaalta vähän päälle neljän tunnin yhteiskestossa tarina pääsee hengittämään, mutta toisinaan tuumin, että kenties His & Hers olisi toiminut yhtä hyvin parin tunnin elokuvanakin. Tämä toisi tiettyä napakkuutta, mitä paikoitellen hieman löysäksi jäävä sarja kaipaisi. Finaalijaksossa sarja onneksi palkitsee vastauksillaan ja käänteillään, jotka kieltämättä nostavat kokonaisuutta hieman. Kaiken tämän murhamysteerin keskellä tarinan vahvinta antia on kuitenkin Annan ja Harperin vaikea suhde ja ajoittain sen selvittely on mielenkiintoisempaa kuin itse murhaajan henkilöllisyyden ja motiivin hoksaaminen.
Sarjan luoja William Oldroyd toimii myös yhtenä sarjan ohjaajista ja käsikirjoittajista. Oldroydin johdolla molemmat tiimit hoitavat menevästi tonttinsa, pitäen jännitettä passelisti yllä. Teknisestikin His & Hers toimii hyvin. Sarja on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pätevät, puvustus mainiota ja maskeeraukset sopivan rujot. Äänityöskentely on kanssa vakuuttavaa ja Mac Quaylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisäyksensä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Pääosissa: Michael B. Jordan, Tessa Thompson, Jonathan Majors, Wood Harris, Phylicia Munteanu, Mila Davis-Kent, José Benavidez Jr., Selenis Leyva, Florian Munteanu, Thaddeus J. Mixon ja Spence Moore II
Genre: urheilu, draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Rocky-nyrkkeilyelokuvia (1976-2006) jatkanut Creed: The Legacy of Rocky(Creed - 2015) oli taloudellinen hitti, joka keräsi kehuja ja palkintoja. Jatko-osa Creed II (2018) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Sylvester Stallone ilmoitti, ettei enää palaisi Rocky Balboan rooliin kolmososassa, mutta jatkaisi yhä tuottajana, kun taas päätähti Michael B. Jordan paljasti tekevänsä elokuvassa ohjausdebyyttinsä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja nyt Creed III on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon kahdesta edellisestä Creed-leffasta, joten odotin kolmososaa positiivisin mielin. Lehdistönäytöksessä elokuvaa ei harmillisesti saatu pyörimään teknisen vian vuoksi, joten pääsin katsomaan Creed III:n vasta, kun se oli jo pyörinyt muutaman päivän teattereissa.
Adonis Creed on jäänyt eläkkeelle nyrkkeilemisestä ja työskentelee nyrkkeilykerhon omistajana. Hänen täytyy kuitenkin palata takaisin kehään, kun hänen vanha ystävänsä, Damian Anderson vapautuu vankilasta ja syyttää Adonista tuomiostaan, haastaen tämän mestaruustittelin.
Michael B. Jordan nähdään jo kolmatta kertaa Adonis Creedinä, nyrkkeilylegenda Apollo Creedin poikana, joka nousi elokuvasarjan varrella maailmanmestariksi. Kaiken mielestään saavuttanut Creed on päättänyt jäädä eläkkeelle kehäpuolelta, mutta jatkaa yhä nyrkkeilykerhon omistajana, kannustaen uutta sukupolvea. Samalla Creed myös keskittyy perheeseensä, muusikkovaimoonsa Biancaan (Tessa Thompson) ja heidän kuuroon tyttäreensä Amaraan (Mila Davis-Kent). Jordan tulkitsee hahmoaan jälleen vakuuttavasti, tuoden esiin hahmon kypsemmän puolen, kun kyseessä ei ole enää mikään innokas nuorukainen. Kun Creedin on pakko palata takaisin kehään, Jordan näyttää kuitenkin olevansa yhä aikamoisessa kunnossa ja valmiina lyömään iskunsa perille. Thompson ja nuori Davis-Kent suoriutuvat myös oivallisesti osistaan.
Vastaansa Creed saa tällä kertaa Damian "Dame" Andersonin, jota näyttelee Jonathan Majors, joka nähtiin vastikään uuden Marvel-leffan, Ant-Man and the Wasp: Quantumanian(2023) pahiksena Kangina. Majors on nouseva stara Hollywoodissa ja osoittaa jälleen, miksi hänelle tarjoutuu nykyään useita rooleja. Hän varastaa show'n voimakkaalla presenssillään, tarjoten oivan uhkan Creedille. Alun perin leffaan pohdittiin vastukseksi Tiikerinsilmä - Rocky III:sta (Rocky III - 1982) tutun Clubber Langin poikaa, mutta kun tämä Rockyn vanhan vastuksen poika -idea käytettiin jo edellisessä Creed-leffassa, on mielestäni vain parempi, että tähän on keksitty täysin oma antagonistinsa, joka liittyy nimenomaan Creediin, eikä Rockyyn (jota ei ylipäätään nähdä tässä leffassa). Dame kantaa kaunaa Creedille jostain, mikä liittyy heidän menneisyyteensä ja täytyy myöntää, että jossain kohtaa leffaa huomasin olevani Damen puolella, ymmärtäen täysin, mistä tämä on niin vihainen.
Juuri tämä konflikti ja kuinka se saa katsojan pohtimaan omaa puoltaan, on pitkään Creed III:n vahvuus. On oiva veto tekijöiltä tuoda mukaan vastus, jonka motiivit ovat täysin katsojan ymmärrettävissä ja jopa puolustettavissa. Damesta ei maalailla mustavalkoista vihollista, vaan katsojana tekisi mieli sanoa Creedille, että "tämä heppuhan on muuten oikeassa, sinä olet hänelle anteeksipyynnön velkaa". Tämä voi myös saada näkemään Creedin tähänastisen nousu-uran uudessa valossa. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla mennä tässä konfliktissa näin maaliin asti, vaan he tajuavat puolen välin paikkeilla, että "ai niin, tämähän on Creedin leffa, eli katsojanhan pitäisi olla Creedin puolella" ja vesittävät konfliktia maalailemalla Damesta sittenkin hieman yksiulotteisempaa roistoa ja Creedistä suurta sankaria, jonka täytyy feeniksin tavoin nousta tuhkista ja kohdata vastuksensa. Anteeksipyynnön sijaan on nimittäin paljon miehisempää hoitaa riidat nyrkkeilykehässä. Sehän on tietty oikeassa, joka mättää toista tehokkaammin turpaan.
Siinä, missä Creed III lopulta kompuroi käsikirjoituksensa kanssa lupaavan alun jälkeen, eivät sen nyrkkeilymatsit tuota missään kohtaa pettymystä. Ne ovat toinen toistaan vaikuttavammin toteutettuja ja etenkin niissä ohjausdebyyttinsä tekevä Jordan häikäisee myös kameran takana. Ottelut näyttävät ja kuulostavat siltä, että toista ihan oikeasti sattuu ja toisinaan iskujen osumisia on vaikea katsoa, sillä niin ytimekkäästi ne tuntuvat iskevän maaliinsa. Jordan on ilmaissut ottaneensa matseihin inspiraatiota animesta ja sen myös huomaa, kun ottelut ovat täynnä lähikuvia nyrkkeilijöiden tuimista katseista, sekä hidastettuja otoksia lyönneistä, joissa näkyy, kuinka iho aaltoilee osuman vaikutuksesta ja hikipisarat roiskuvat. Erityistä jännitettä otteluista ei kuitenkaan valitettavasti löydy, sillä Creed III:n käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Sama kävi Rocky-elokuvillekin, jotka muuttuivat nopeasti tylsän kaavamaisiksi ja siksi olisi mielestäni ollut parasta huipentaa Creedit trilogiana. Leffalla oli kuitenkin elokuvasarjan vahvin avausviikonloppu ja Jordan on jo ilmaissut halukkuuttaan tehdä vielä ainakin nelososan.
Siinä, missä Jordan vakuuttaa nyrkkeilykohtauksissa niin kameran edessä kuin takana, leffan draamapuolesta käy selväksi hänen ensikertalaisuutensa. Jordan hoitaa tonttinsa passelisti, mutta vaipuu kuitenkin toisinaan ylidramaattiseen patsasteluun ja katsojien väkinäiseen kyyneltentavoitteluun. Teknisiltä ansioiltaan Creed III on onnistunut filmi. Etenkin nyrkkeilykohtaukset ovat upeasti kuvattuja ja sähäkästi leikattuja. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajien työstämät ruhjeet ikävän näköisiä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu, joskin Ludwig Göranssonin säveltäjänä korvaava Joseph Shirley ei saa aikaiseksi yhtä meneviä musiikkeja - etenkin kun leffa lähinnä viljelee muiden artistien rap-kappaleita.
Yhteenveto:Creed III on kelpo jatkoa vahvasti käynnistyneelle nyrkkeilysaagan lisäosaelokuvien sarjalle. Pitkään elokuva vakuuttaa rakentamallaan konfliktilla Adonis Creedin ja uuden vastuksen Damian Andersonin välillä. Katsoja voi huomata useasti pohtivansa, kenen puolella sitä itse onkaan tässä välienselvittelyssä ja itse kallistuin vahvasti Damen puoleen. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla viedä konfliktia yhtä vahvasti loppuun asti, vaan he maalailevat Damesta tylsästi mustavalkoisemman pahiksen leffan toisella puoliskolla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla ottaa selviä irtiottoja tutusta kaavasta, vaan leffa on lopulta yllätyksetön ja jännityksetön. Elokuvan nyrkkeilymatsit ovat kuitenkin toinen toistaan iskevämpiä ja väkevämmin toteutettuja. Michael B. Jordan ja Jonathan Majors antavat kaikkensa näissä kohtauksissa ja matseissa Jordan vakuuttaa myös kameran takana ensikertalaisohjaajana. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin mainio. Creed III on epätasainen leffa, jossa olisi potentiaalia parempaan, mutta joka hieman lässähtää toisen puoliskonsa aikana. Lopputulos pääsee kuitenkin plussan puolelle onnistuneiden nyrkkeilyotteluiden ja hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta sellaistahan ei enää Hollywoodissa harrasteta, joten ainakin neljäs Creed-leffa on tulossa. Tämän lisäksi Jordan on puhunut myös uusista lisäosaleffoista. Dolph Lundgrenin Ivan Drago -hahmon ympärille suunniteltiin jo omaa elokuvaansa, mutta onneksi Lundgren ymmärsi jättää projektin sikseen, kun koko Rocky-saagan luonut Sylvester Stallone osoitti mieltään siitä, kuinka hänen luomuksellaan rahastetaan ilman hänen hyväksyntäänsä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed III, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Chartoff-Winkler Productions, Glickmania, Outlier Society, Proximity Media
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård
Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.
Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.
Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.
Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.
Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.
Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.
Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.
Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.
Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.
Yhteenveto:Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia
Ohjaus: Charlie Bean Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S
Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.
Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.
Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti.
Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.
Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja(The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo(2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin(2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.
Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll...
Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.
Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.
Yhteenveto:Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made
Ohjaus: F. Gary Gray Pääosissa: Tessa Thompson, Chris Hemsworth, Liam Neeson, Kumail Nanjiani, Rafe Spall, Laurent Bourgeois, Larry Bourgeois, Rebecca Ferguson, Emma Thompson ja Jim Blaney Genre: toiminta, scifi, komedia Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12
"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva ja Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten jatkoa oli luvassa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa, joten Men in Black 3 (2012) ilmestyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Se oli kelpo menestys ja tekijät alkoivat jo suunnitella neljättä osaa Smithin ja Jonesin kanssa, mutta se ei edennyt mihinkään. 2014 paljastui, että Sony-yhtiö suunnitteli yhdistävänsä Men in Blackin suosittuun 21 Jump Street -komediaan (2012) ja että seuraavaksi olisi tulossa filmi "MIB Jump Street". Sekään projekti ei ottanut tuulta siipiensä alle ja yhtiö päätti keksiä jotain täysin muuta. Uuden filmin käsikirjoitus lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesällä 2018. Elokuvan kerrottiin olevan samaa sarjaa kuin aiemmat leffat, mutta kyseessä ei olisi selvä jatko-osa, vaan enemmänkin samaan maailmaan sijoittuva elokuva. Nyt Men in Black: International on saanut ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten ollut kovin innoissani filmistä. Mielestäni alkuperäinen Men in Black - miehet mustissa on yhä erittäin hauska ja mainio leffa, mutta kumpikaan jatko-osista ei ole yltänyt sen tasolle. Kaikki kolme leffaa jaksaa kuitenkin katsoa uudestaan kahden päänäyttelijänsä ansiosta ja pohdin, kuinka Smithin ja Jonesin korvaaminen vaikuttaisi lopputulokseen. Yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Men in Black: Internationialia sen ensi-iltapäivänä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että ehdottomasti parasta oli, kun saimme näytöksen yhteydessä elokuvan logolla koristellut aurinkolasit.
Molly Wright on lapsesta asti tiennyt avaruusolentojen ja salaperäisen Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta, ja yrittänyt vuosia hakeutua järjestöön. Kun hän lopulta pääsee agentiksi, hänet lähetetään Lontooseen omahyväisen agentti H:n pariksi ja yhdessä he joutuvat taistoon vaarallista avaruusrotua vastaan.
Pienemmän luokan leffoista ja isojen tuotantojen, kuten Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) ja Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) sivurooleista tuttu Tessa Thompson pääsee ensimmäistä kertaa kunnolla tähdittämään isoa Hollywood-filmiä. Thompson näyttelee Mollya, eli agentti M:ää, joka on ensimmäinen ihminen, joka onnistui pääsemään jyvälle Miehet mustissa -järjestön toiminnasta. On erittäin mukava palata tähän tuttuun maailmaan Mollyn silmin ja hänen kautta maailmaa laajennetaan entisestään. Hahmo on innokas ja fiksu, sekä valmis pistämään itsensä likoon tehtävien vuoksi. Thompson suoriutuu oikein mainiosti osastaan, vaikkei komediapuoli tule häneltä luonnostaan. Sen sijaan lontoolaista MIB-agentti H:ta esittävä Chris Hemsworth on Thorin roolin kautta todella löytänyt huumorityylinsä ja esittää osansa aika pitkälti samalla lailla kuin hän on vetänyt Thorin komediapuolta viimeisimmissä Marvel-leffoissa. H ottaa rennosti ja vitsailee paljon, mutta on tiukan paikan tullen valmis olemaan sankari. Harmi vain, että tässä Hemsworthin tyyli käy välillä jopa hieman ärsyttäväksi, kun hänen innokkuutensa alkaa ampua yli. Hemsworthin ja Thompsonin kemiat osuvat kuitenkin onnistuneesti yhteen, jolloin parivaljakko toimii kelpo korvaajana Will Smithille ja Tommy Lee Jonesille. Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson Miehet mustissa -järjestön Lontoon osastoa johtavana High T:nä, Rafe Spall H:ta halveksuvana agentti C:nä, Rebecca Ferguson laittomia avaruusaseita kauppaavana Riza Stavrosina, sekä Laurent ja Larry Bourgeois muotoaan muuttavina pahoina olentoina, jotka muistuttavat paikoitellen The Matrix Reloadedin (2003) kaksosia. Koomikko Kumail Nanjiani taas ääninäyttelee pientä sotilasukkoa, josta on välillä todella vaikea sanoa, onko hän rasittava vai hupaisa. Men in Black 3:ssa esitelty Emma Thompsonin hahmo O tekee paluun ja osoittaa siten elokuvan kuuluvan samaan sarjaan edellisten osien kanssa. Thompsonin tavoin myös Neeson sopii erinomaisesti johtohahmon rooliin, sillä molemmat huokuvat karismaa.
Ennen Men in Black: Internationalin näkemistä en voinut olla pohtimatta, onko kyseessä millään lailla tarpeellinen leffa? Toisiko filmi jotain uutta ja kiehtovaa pöytään, mikä tekisi sen olemassaolosta ymmärrettävää, vai onko kyseessä vain studion epätoivoinen yritys rahastaa tutulla idealla - siis jos nykynuoret edes enää muistavat tai tietävät, mikä on Men in Black? Elokuvan jälkeen pohdin näitä edelleen ja minulle jäi filmistä aika ristiriitainen tunne. Omalla tavallaan se on täysin passeli kesäleffa, minkä aikana ahmii mielellään popcornia viileässä teatterissa, mutta toisaalta se on myös unohdettava ja aika tyhjänpäiväinen hömpötys. Leffa viihdyttää ihan kivasti kestonsa ajan, muttei siitä lopulta paljoa jää käteen. Elokuvassa ei ole ainuttakaan toimintakohtausta tai vitsiä, mikä jämähtäisi mieleen. Itse asiassa suuri osa vitseistä on todella laimeita ja näytöksessäni katsojat naurahtivat vain pari kertaa. Vitsejä kyllä riittää, mutta eivät ne hauskoja ole. Toimintapuolelta taas kyllä löytyy vauhtia, mutta yhtä takaa-ajoa lukuunottamatta toimintakohtaukset käyvät oudon yksitoikkoisiksi, etenkin kun sankarit vain tulittavat mystisiä voimiaan hyödyntäviä kaksosia.
Itse tarina on kuitenkin ihan kiinnostava ja tarpeeksi mukaansatempaava, jotta elokuvan parissa viihtyy suurimman osan ajasta. Etenkin alkupäässä on kiehtovaa seurata, kuinka Molly tutkii Miehet mustissa -järjestöä ja kuinka hän pääsee organisaatioon mukaan. Kuten elokuvan nimi jo paljastaa, filmi vie hahmot ja katsojat pois Yhdysvalloista ja siinä näytetään, mitä ulkoavaruuden olennot puuhaavat muualla Maassa. Tämä tosiaan laajentaa sarjan maailmaa toimivasti, vaikka mitään mullistavaa uutta ei olekaan luvassa. Tarinasta löytyy käänteitä ja se pyrkii parissa kohtaa johdattamaan harhaan. Joillekin katsojille on luvassa mojovia yllätyksiä, mutta itselleni käänteet olivat etukäteen arvattavissa ja isoimman twistin hoksasin jo ensimmäisen vartin aikana. Siitä huolimatta elokuva onnistui viihdyttämään mukavasti - lähinnä toimivan pääkaksikkonsa ansiosta. Jos Thompson ja Hemsworth eivät olisi näin hyvä parivaljakko, koko elokuva lässähtäisi pahasti.
Elokuvan ohjauksesta vastaa F. Gary Gray, joka teki pari vuotta sitten Fast & Furious -sarjan kahdeksannen osan (The Fate of the Furious - 2017). Se ja Men in Black: International ovat molemmat viihdyttäviä popcorn-pläjäyksiä, mutta keskinkertaisia elokuva. Itse en valitettavasti ole vielä nähnyt Grayn ohjaamaa, kovasti kehuttua Straight Outta Comptonia (2015), mutta ihmettelen silti, kuinka hän on siirtynyt siitä tällaisiin teoksiin. Gray kopioi aiemmat Men in Blackit ohjannutta Barry Sonnenfeldia, eikä tuo mukaan oikein mitään omaa. Art Marcumin ja Matt Hollowayn käsikirjoitus yrittää kovasti huijata katsojaa, mutta itselleni se ei toiminut ja jotkut kikat olivat liiankin käytettyjä. Kuvaukseltaan elokuva on tyylikäs, vaikka toimintakohtauksissa kamera välillä heiluukin liikaa. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää pienesti ottamalla kehnoimpia vitsejä pois. Lavasteet ovat tässäkin leffassa hienot, mutta valitettavasti mukana ei ole samalla lailla maskeerauksin ja asuin toteutettuja olentoja kuten sarjan edellisissä osissa, vaan tässä joudutaan tyytymään digiefekteihin, mitkä eivät ole edes laadukkaimmasta päästä. Muuten visuaalisuudessa on kuitenkin hyvin pyritty säilyttämään aiempien elokuvien visio, kuten on myös äänimaailmassa. Danny Elfmanin tutut sävellykset ovat tietty mukana ja toinen musiikintekijä Chris Bacon yrittää tuoda niihin mukaan jotain uutta.
Yhteenveto: Men in Black: International on menevää popcorn-viihdettä, minkä parissa viettää mukavan parituntisen viileässä leffateatterissa, jos haluaa pakoon hellettä, mutta elokuvana se on harmillisen keskinkertainen. Tarina on ihan kiinnostava, mutta sen käänteet ovat ennalta-arvattavia. Maailmaa laajennetaan, mutta mitään mullistavaa uutta ei tuoda mukaan, eikä leffa saavuta potentiaaliaan. Toimintakohtaukset eivät säväytä ja suuri osa huumorista ei naurata. Digiefektienkin laatu vaihtelee leffan aikana, eivätkä pahikset ole kummoisia. Tessa Thompsonin ja Chris Hemsworthin kemiat pelaavat kuitenkin niin hyvin yhteen, että kaksikon seikkailua katsoo mielellään ja jos löytyisi parempi tekijätiimi, katsoisin sujuvasti jatkoa heidän hahmoilleen. Leffan näkemisen kuitenkin unohtaa nopeasti ja täytyy sanoa, ettei minua harmittaisi, vaikka elokuva olisi jäänyt kokonaan tekemättä ja sarja olisi päättynyt kolmanteen osaan. Men in Black: International aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita ja loppujen lopuksi olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että olisin mieluummin halunnut nähdä Men in Blackin ja 21 Jump Streetin risteytyksen, mitä tähdittäisivät Channing Tatum ja Jonah Hill. Mutta kuten jo sanoin, Hemsworthin ja Thompsoninkin seikkailut kelpaavat. Tällä hetkellä teattereissa pyörii useita isoja Hollywood-filmejä ja on vaikea kuvitella, että Men in Black: International pärjäisi muita teoksia vastaan lippuluukuilla. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin voihan tämän käydä kurkkaamassa, mutta muuten voi odottaa, että elokuva saapuu vaikkapa Netflixiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black: International, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Amblin Entertainment, Original Film, Parkes+MacDonald Image Nation, Tencent Pictures, The Hideaway Entertainment
Ohjaus: Boots Riley Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker Genre: komedia Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.
Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.
Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross. Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.
Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.
En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!
Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.
Yhteenveto:Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program
Ohjaus: Alex Garland Pääosissa: Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Tessa Thompson, Gina Rodriguez, Tuva Novotny, Oscar Isaac, Benedict Wong ja David Gyasi Genre: scifi Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 16
Annihilation, eli suomalaisittain Hävitys perustuu Jeff VanderMeerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures ja Scott Rudin Productions hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2017, mutta kehnon testiyleisöreaktion vuoksi filmiä jouduttiin kuvaamaan ja leikkaamaan uudestaan, jolloin ensi-iltaa piti siirtää. Lisäongelmia syntyi, kun yhtiöiden pomot riitaantuivat. Tämän vuoksi Hävitys myytiin suoratoistopalvelu Netflixiin, missä se julkaistiin, kun elokuva oli ensin pyörinyt parin viikon ajan Yhdysvaltojen teattereissa. Tästä syystä leffan menestys oli kehno ja se sai vain juuri ja juuri tienattua budjettinsa takaisin. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden mieleen ja monet kutsuvat sitä yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista filmeistä. Minun oli tarkoitus katsoa Hävitys, kun se ilmestyi Netflixiin, mutta jostain syystä se jäi tekemättä ja ehdin jopa unohtaa koko leffan. Kun vuoden lopussa aloin pohtia, mitä filmejä minulla on vielä näkemättä, Hävitys tuli mieleeni ja katsoinkin sen vihdoin juuri ennen joulua.
Ryhmä tutkijoita lähtee selvittämään, mikä on keskelle ei-mitään ilmestynyt "hohde"? Ulkoapäin "hohde" näyttää värikkäältä muurilta, joka laajetessaan imaisee kaiken sisäänsä, eikä kukaan tai mikään sinne päätynyt ole palannut takaisin. Mitä salaisuuksia paikka kätkee sisäänsä?
Tutkijaryhmä koostuu viidestä hahmosta. Tarinan päähenkilö on Natalie Portmanin näyttelemä Lena, joka on armeijataustainen biologi. Lenalla on siis sekä tietoa, jolla tutkia hohdetta että myös asetaitoja, joilla kohdata mahdolliset hohteen sisältämät vaarat. Hahmo on oivasti kirjoitettu ja hänen taustojaan avataan läpi leffan. Lenasta alkaa hyvin nopeasti välittämään ja katsojana jännittää hänen puolestaan, kun tutkijat marssivat kohti pelottavaa tuntematonta. Portman on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja onnistuu usein tekemään paljon hyvin vähällä. Harmillisesti tutkijaryhmän muista jäsenistä on aika hankala välittää elokuvan aikana. Jokaiselle luodaan jonkinlaista taustaa ja jokainen pääsee ainakin hetkeksi esille kunnolla, mutta hahmot tuntuvat silti oudon etäisiltä. Heti elokuvan alussa myös paljastetaan asia, minkä vuoksi hahmoihin on hankala luoda tunnesidettä. Tutkijoiden näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä. Jennifer Jason Leigh on mainio kylmänä johtohahmo tohtori Ventressinä ja Tessa Thompson myy hieman nörttimäisen tutkijan roolin uskottavasti. Gina Rodriguez pääsee parissa kohtaan oikein kunnolla vauhtiin Anyana, kun taas Tuva Novotnyn esittämä Cassie jää hahmoista kaikista etäisimmäksi. Hahmot lähinnä palvelevat tarkoituksensa tarinan kannalta, mutta jäävät persoonina aika yksiulotteisiksi. Elokuvassa nähdään myös Oscar Isaac Lenan miehenä Kanena, Benedict Wong eräänä tutkijana, sekä David Gyasi Lenan kanssa työskentelevänä professorina, jolle on luotu oma sivujuoni. Tavallaan tällä on tarkoituksensa isomman kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta sen voisi myös leikata kokonaan pois.
Hieman tylsähköistä hahmoistaan huolimatta Hävitys on erinomainen, koukuttava, kiehtova ja hypnoottinen teos, mikä jättää katsojan pohdiskelemaan sen sisältöä vielä pitkäksi aikaa. Kirjoitan tätä arvostelua muutama päivä elokuvan näkemisen jälkeen ja huomaan aina välillä löytäneeni leffasta jotain uutta ja mielenkiintoista, mikä saa minut pitämään siitä entistäkin enemmän. Jos on nähnyt elokuvan trailerin, ei tavallaan ole ihme, että viihteellisempää scifiä katsovat eivät pitäneet Hävityksestä. Traileri saa leffan vaikuttamaan enemmän toimintaa ja kauhua yhdistelevältä scifiseikkailulta, missä taistellaan erilaisia yliluonnollisia hirvityksiä vastaan, eikä elokuva todellakaan ole sitä. Tai no, kyllä filmissä pari sellaistakin hetkeä on, mutta pääasiassa kyseessä on hidastempoinen teos, joka rakentaa rauhassa tunnelmaansa ja mysteeriään, herättäen jatkuvasti kysymyksiä. Mikä hohde on? Mistä se on tullut? Miksi se on tullut? Mitä se tekee? Mihin se pyrkii? Mysteeri avautuu upealla tavalla hitaasti ja varmasti, mikä teki filmistä itselleni erittäin jännittävän ja vangitsevan kokemuksen. Elokuva vaatii kunnon keskittymistä, mutta tämä ei tuota vaikeuksia, sillä leffa on niin hienosti tehty. Mukana on myös vaikeita teemoja ihmisyydestä, mitkä lisäävät elokuvan kiehtovuutta entisestään. Jälkeenpäin on mahtava tunne, kun tajuaa, kuinka läpi leffan on pohjustettu tiettyjä asioita hohteesta ja annettu vihjeitä loppuhuipennuksesta.
Hävitykseen on onnistuttu luomaan mahtava ilmapiiri, joka tekee siitä samaan aikaan kauniin ja karmivan. Hohde ei aluksi kuulostaa mitenkään houkuttelevalta paikalta, kun sanotaan, ettei sieltä ole kukaan palannut, mutta samalla sen saippuakuplaa muistuttava taianomaisen värikäs muuri kutsuu voimakkaasti luokseen. Hohteen sisällä nähdään asioita, jotka aiheuttavat epämiellyttävää tunnetta, sillä niissä on jotain luonnotonta ja väärin, mutta samalla monet niistä asioista ovat erittäin kauniita. Oikeasti pelottaviakin hetkiä löytyy ja mukana on häiriintynyttä kuvastoa, joka voi jäädä kummittelemaan mielessä. Minun tekisi todella kovasti mieli ryhtyä kunnolla analysoimaan elokuvan sisältöä ja kertomaan omia ajatuksiani filmin teemoista ja hohteen merkityksestä, mutta enemmän kuitenkin haluan, että jokainen katsoisi leffan itse ja tekisi omat tulkintansa. Kaiken kaikkiaan Hävitys on loistokas scifiteos. Elokuvasta löytyy vikansa, kuten hahmot jotka kaipaisivat viilausta, minkä lisäksi leffan alussa löytyy juoniaukko siitä, miten koko maailma ei muka tiedä laajenevasta hohteesta, mutta sen syvällinen pohdiskelu, erinomaisesti luotu mysteeri, hienosti rakennettu tunnelma ja pysäyttävä loppu saavat antamaan anteeksi pieniä heikkouksia.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Garland, joka on tätä ennen ohjannut scifileffan Ex Machina (2014). Garlandilla on selvää taitoa tehdä ajattelevaa scifiä ja hän osaa luoda tunnelmaa mestarillisesti. Lisäksi hän tietää yksinkertaisen tehokkaita tapoja, joilla järkyttää katsojaa. Garland on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin mahtavaa työtä, vaikka hän olisikin voinut hieman panostaa hahmoihin enemmän. Paria hieman liian digitaaliselta näyttävää hetkeä lukuunottamatta Hävitys on teknisesti aivan huikea filmi. Elokuva on upeasti kuvattu. Kuvat ovat täynnä näyttäviä lavasteita ja tehosteita, sekä väriä, mikä lisää leffan hypnoottisuutta. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut, kuten on myös valaisu. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu aina äänitehosteista Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämiin musiikkeihin asti. Yksi leffan sävelmistä on aivan täydellinen scifielokuvalle ja siihen on saatu mukaan juurikin sitä mystisyyttä ja outoutta, mitä elokuva muutenkin tarjoaa.
Yhteenveto: Hävitys on upea scifielokuva, mikä tarjoaa pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Leffa menee erittäin syvälliseksi teemoissaan ja on mahtava tunne, kun filmin mysteerit alkavat selviämään elokuvan aikana ja sen jälkeen. Ohjaaja Alex Garland tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa, luoden filmistä ja hohteesta samalla sekä kauniin että karmivan. Uhkaavuudestaan huolimatta hohteen saloja on pakko päästä tutkimaan. Leffassa riittää aidosti järkyttäviä asioita, jotka jäävät kummittelemaan mielessä elokuvan hienon musiikin kera. Näyttelijät ovat todella mainioita rooleissaan, etenkin Natalie Portman, mutta harmillisesti hahmot jäävät aika unohdettaviksi. Visuaalisesti filmi on todella näyttävä hienojen efektiensä ja lavasteidensa ansiosta. Hävitys ei todellakaan ole kaikille, ja nopeatempoisemmasta toiminta-kauhu-scifistä pitävät saattavat tylsistyä tämän parissa. Kuitenkin ne, jotka ovat kaivanneet syvällisempää scifiteosta, tulevat varmasti riemastumaan leffasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annihilation, 2018, DNA Films, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, Skydance Media
Ohjaus: Steven Caple Jr. Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia Genre: draama, urheilu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12 Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osaRockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III(Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan.Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky(Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!
Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...
Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen. Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni. Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin. Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot.Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi. Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.
Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.
Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.
Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.
Yhteenveto:Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema
