Arvostelu: Superman (2025)

SUPERMAN

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: David Corenswet, Rachel Brosnahan, Nicholas Hoult, Edi Gathegi, Skyler Gisondo, Nathan Fillion, Sara Sampaio, Isabela Merced, Anthony Carrigan, Wendell Pierce, Mikaela Hoover, Terence Rosemore, Pruitt Taylor Vince, Neva Howell, Alan Tudyk, Michael Rooker, Pom Klementieff, Jennifer Holland, Bradley Cooper, Angela Sarafyan, Sean Gunn ja Milly Alcock

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1938. Hahmo on esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja sarjoissa, ja hahmon viimeisin sooloelokuva, Henry Cavillin tähdittämä Man of Steel (2013) käynnisti DC:n oman elokuvauniversumin Marvelin vastaavan rinnalle. Elokuvauniversumi ei kuitenkaan ottanut tuulta siipiensä alle toivotulla tavalla, eikä Cavill koskaan saanut toista omaa Superman-elokuvaansa. Pitkän yrityksen ja usean taloudellisen epäonnistumisen jälkeen koko DC-elokuvauniversumi päätettiin käynnistää uudestaan alusta alkaen. DC-leffa The Suidice Squadin (2021) ohjaaja James Gunn palkattiin työstämään uusi Superman-elokuva, minkä lisäksi mies pestattiin myös johtamaan uutta DC Studiosia. Cavillille ei nähty käyttöä tässä uudessa universumissa ja tilalle valittiin David Corenswet. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 työnimellä "Superman: Legacy" ja nyt Superman saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa erittäin innolla. Pidin Henry Cavillista Supermanina ja minua harmitti, kuinka näyttelijää kohdeltiin vuosien varrella roolin tiimoilta. Koin kuitenkin, että elokuvat Cavillin ympärillä eivät kuvastaneet Supermania oikealla tavalla ja odotinkin positiivisena näkeväni, mitä Gunn saisi aikaan hahmosta. Trailerit saivat minut vakuuttuneeksi ja kävin erittäin hyvillä mielin katsomassa Supermanin sen kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana lähetetty Kal-El, eli Clark Kent on toiminut ihmiskuntaa suojelevana Supermanina kolme vuotta. Kun sankarille katkera Lex Luthor saa kansan kääntymään Supermania vastaan, hänen täytyy miettiä uudelleen paikkaansa maailmassa.

Kovasta yrityksestä huolimatta Henry Cavillin taival Kal-Elinä, eli Clark Kentinä, eli Supermanina päättyi cameoon Black Adamin (2022) lopputeksteissä ja uusi Superman-elokuva esittelee nimikkohahmon rooliin David Corenswetin, joka on aiemmin nähty muun muassa Netflixin Hollywood-minisarjassa (2020), Pearl-kauhuelokuvassa (2022) ja Twisters-katastrofileffassa (2024). Corenswet istuu rooliin kuin valettu. Hän omaksuu täydellisesti Supermanin tietyn sinisilmäisyyden, rehtiyden ja ylipäätään puhtoisen sankarillisuuden, minkä lisäksi niissä parissa kohtauksessa kun hänet nähdään ihan vain toimittaja Clark Kentinä, hän myy hahmon yrityksen esittää kömpelöä, jotta muut ympärillä eivät hoksaisi kyseessä olevan sama mies. Vaikka tavallaan pidinkin Cavillin tulkinnasta, on Corenswetin sarjakuville uskollisempi sankari tervetullut ja odotan innolla näkeväni miestä lisää tässä roolissa.

     Vastaansa Superman saa arkkivihollisensa, rikkaan supernero Lex Luthorin, jota näyttelee Nicholas Hoult. Muiden ylistäessä Supermania suurena sankarina, Lex näkee tässä vain ihmiskunnan suurimman uhkan, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hoult pyrki alun perin näyttelemään toista DC-sankaria, Batmania vuoden 2022 The Batmanissa ja tähänkin elokuvaan hän haki itse Supermaniksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lex Luthor oli täydellinen rooli miehelle. Kaukana on kiusallisesti äännähtelevä tulkinta Jesse Eisenbergiltä ja Hoult on aidosti uhkaava Lexinä, jota ei kiinnosta kuinka monta ihmistä täytyy uhrata, kunhan hän saa tavoitteensa läpi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Rachel Brosnahan toimittaja Lois Lanena, Skyler Gisondo toimittaja Jimmy Olsenina ja Wendell Pierce Daily Planet -uutislehteä johtavana Perry Whitena, Sara Sampaio Lexin tyhmänä tyttöystävänä Eve Teschmacherina ja María Gabriela de Faría Lexin kätyrinä Engineerinä, Edi Gathegi, Nathan Fillion ja Isabela Merced Justice Gang -supersankariryhmään kuuluvina Mr. Terrificinä, Green Lanternina ja Hawgirlinä, sekä Bradley Cooper ja Angela Sarafyan Kal-Elin kryptonilaisina vanhempina Jor-Elinä ja Lara Lor-Vanina, ja Pruitt Taylor Vince ja Neva Howell Clarkin adoptiovanhempina Jonathan ja Martha Kentinä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa mainioita, etenkin Brosnahan Loisina. Corenswetiltä ja Brosnahanilta vieläpä löytyy ehtaa kemiaa.

Uusi Superman-elokuva oli ennakkointooni nähden pienoinen pettymys, mutta kyseessä on silti oikein mainio supersankarileffa. Zack Snyderin "realistisempaa" otetta hakenut synkistely on enää kaukainen muisto ja James Gunnin kipparoimana Superman on kuin eloon herännyt sarjakuva tai kuin katsoisi lauantain piirrettyjä näytellyssä muodossa. Elokuva syleilee tämän DC-universumin hullunkurisempiakin puolia ja pistää Supermanin vastakkain niin muiden supervoimaisten tyyppien kuin myös jättimäisen tulta syöksevän hirviön ja toisten ulottuvuuksien vaarojen kanssa. Omaa päänvaivaansa aiheuttaa ensi vuonna oman elokuvansa saavalta serkulta lainaan otettu superkoira Krypto, jota ei kiinnosta tippaakaan kuunnella ohjeita.

Superman on ilahduttavan värikäs, mukaansatempaava ja toiminnantäyteinen, mutta siitä löytyy myös sopivissa määrin aikaa rauhoittua ja syventää hahmojaan. Seasta löytyy aitoa sydäntä, joskin jäin kaipaamaan tunneosastolta hieman enemmän. Myös ne kunnon vau-elämykset jäivät omalla kohdallani saamatta. Huumoriakin mahtuu mukaan, mutta olin tyytyväinen, ettei komedia ollut niin isossa roolissa kuin Gunnin muissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Meno ei myöskään ole yhtä räävitöntä, mikä on hyvä, koska mielestäni Superman on aina ollut koko perheen sankari. Hymy leviääkin huulille niissä pienissä hetkissä, kun Superman nähdään taistelun tiimellyksessä siirtävän lapsia ja jopa eläimiä turvaan, ja kun taistelun jälkeen nämä innokkaat lapset säntäävät tapaamaan sankariaan. Gunn ymmärtää Supermanin ydintä, tuoden mukaan myös konfliktia, kun Lex keksii keinon kääntää kansan Supermania vastaan.

Leffa ei kuitenkaan ole ongelmaton tapaus ja siinä on kerronnallisia juttuja, jotka katsojasta riippuen voivat häiritä enemmän tai vähemmän. Koska Supermanista on tehty jo useampia elokuvia ja sarjoja, ymmärrän täysin että Gunn ei ole halunnut kertoa tuttua syntytarinaa uusiksi, vaan käynnistää leffan siitä hetkestä, kun Clark on jo toiminut Supermanina muutaman vuoden ajan. Paikoin kuitenkin tuntuu siltä, että Gunn luottaa liikaa siihen, että kaikki nämä sivuhahmotkin ovat tuttuja katsojalle entuudestaan, eikä Superman lähde pahemmin esittelemään ketään. Leffan alkaessa voi jopa tuntua siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Oma isoin ongelmani kuitenkin on se, että paikoin elokuva tuntuu liian tähteen ahdetulta lukuisten sankarien ja pahistensa kanssa. Ja kun kestoakin on vain pari tuntia, elokuvalla on välillä turhan kova kiire lentää kohtauksesta, hahmosta ja skenaariosta toiseen.

James Gunnin käsikirjoitus jää epätasaiseksi, mutta siitä löytyy myös selvät vahvuutensa. Merkittävänä osana tarinaa toimiva kahden fiktiivisen valtion välinen konflikti tuo väkisinkin mieleen tämänhetkisen tulenaran tilanteen Lähi-idässä. Järjettömässä taistelussa rikkaat vain rikastuvat ja jostain syystä Supermania katsotaan oudosti, kun tämä haluaisi pelastaa syyttömät sivulliset. Kommentaari on osuvaa, joskin se on toki valitettavasti omiaan karkottamaan osan yleisöstä. Epätasaista tekstiä Gunn korvaa vahvalla ohjauksella. Hänen rakentamansa ilmapiiri on suorastaan ilahduttava. Myös tekniseltä osastoltaan Superman toimii... pääasiassa. Joissain lentokohtauksissa kamera on asetettu häiritsevän lähelle Corenswetin kasvoja, eikä hieman pyöristävä linssi ole aina kovin imarteleva. Toisinaan taas leikittelevä kameratyöskentely toimii tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa (kyllä, pidän todella paljon tämän Supermanin kiistellystä asusta) ja maskeerauksetkin mainiot. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa näyttävää katseltavaa ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Murphyn ja David Flemingin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen ja musiikkien osalta mieleen jää lähinnä vain John Williamsin fantastinen Superman-tunnari, jota leffa hyödyntää eri tavoin pitkin kestoaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Superman, 2025, DC Studios, Troll Court Entertainment, The Safran Company, Warner Bros.

Arvostelu: Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005)

KUOKKAVIERAAT

WEDDING CRASHERS

Ohjaus: David Dobkin

Pääosissa: Owen Wilson, Vince Vaughn, Rachel McAdams, Isla Fisher, Christopher Walken, Jane Seymour, Bradley Cooper, Keir O'Donnell, Ellen Albertini Dow, Henry Gibson, Ron Canada, Jenny Alden ja Will Ferrell

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Unrated Version: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Wedding Crashers, eli suomalaisittain Kuokkavieraat on Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin tähdittämä komediaelokuva. Tuottaja Andrew Panay oli nuorena vieraillut innostuneena häissä, toiveenaan tavata siellä naisia ja koki, että tästä voisi kehitellä komedialeffan. Hän palkkasi Steve Faberin ja Bob Fisherin kynäilemään idean pohjalta kunnon tarinan. New Line Cinemalla innostuttiin elokuvasta ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin maaliskuussa 2004. Lopulta Kuokkavieraat sai maailmanensi-iltansa 4. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai jopa kriitikoilta positiivista palautetta. Itse katsoin elokuvan vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Kuokkavieraiden täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.

Avioeroihin erikoistuvat lakimiehet John ja Jeremy ovat hoksanneet takuuvarman keinon iskeä naisia: he kuokkivat häissä ja etsivät sieltä petiseuraa. Kaverusten elämä kuitenkin mullistuu, kun he päätyvät kuokkimaan merkittävän ministerin tyttären häissä.

Owen Wilson ja Vince Vaughn olivat näytelleet jo pari kertaa aiemmin samassa elokuvassa, Zoolanderissa vuonna 2001 ja Starsky & Hutchissa vuonna 2004, mutta vuoden 2005 Kuokkavieraat loivat todellisen mielleyhtymän näistä kahdesta komedianäyttelijästä parivaljakkona. Wilson näyttelee rauhallisempaa John Beckwithiä ja Vaughn esittää hölösuista Jeremy Greytä. Miehet ovat olleet ystäviä yli viisitoista vuotta ja työskentelevätkin samassa firmassa avioerolakimiehinä. Vapaa-aikansa miehet viettävät kuokkien lukuisissa häissä, pokatakseen sieltä sänkykumppaneita. Ja hommahan toimii. Wilson ja Vaughn ovat oivat valinnat rooleihin. He toimivat hyvin niin yksin kuin kaveruksina.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Christopher Walken valtiovarainministeri William Clearynä ja Jane Seymour tämän vaimona Kathleeninä, Jenny Alden, Rachel McAdams ja Isla Fisher heidän tyttärinään Christinana, Clairena ja Gloriana, joista ensimmäisen häissä pääduo kuokkii ja joista jälkimmäisiin he iskevät silmänsä, Keir O'Donnell Clearyjen poikana Toddina, sekä Bradley Cooper yhtenä ensimmäisistä rooleistaan Clairen poikaystävänä Sackina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita, jotkut jopa lystikkäämpiä kuin Wilson ja Vaughn. Walken istuu hyvin tärkeän ministerin osaan, McAdams sopii passelisti rauhaisan Clairen rooliin, Fisher on hauska yllättäviä piirteitä omaavana Gloriana ja Cooper on sopivan mulkero poikaystäväroolissa, jolloin katsoja toivookin, että Claire vaihtaisi tämän Johniin.

Kuokkavieraat on yhä kaksi vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen oikein toimiva ja lystikäs komedia. Sen premissi on vekkuli, vaikka ovathan John ja Jeremy puuhissaan todella kyseenalaisia. Sen lisäksi, että he ovat seksin ja ilmaisen juhlaruoan perässä, he myös valehtelevat minkä ehtivät, keksien ties mitä identiteettejä itselleen nyyhkytarinoineen kaikkineen. Elokuva nappaa kunnolla mukaansa, kun miehet päätyvät häiden jälkeen Clearyn perheen huvilalle viettämään viikonloppua. Pystyykö kaksikko pitämään huijaustaan yllä ja pystyvätkö he pitämään tunteensa kurissa, vai alkaako pian molemman miehen sydän sykkiä ministerin tyttärille?

Tarina kulkee varsin arvattavia latuja ja yllättävät puolet löytyvät lähinnä Clearyn perheen hahmoista, joista lähes jokaisesta löytyy jotain varsin persoonallista ja häröä viikonlopun aikana. Elokuvan hauskimmat hetket ovatkin nämä mojovat yllätykset ja parhaimmillaan leffan parissa pääsee nauramaan makeasti ääneen. Joitakin kohtauksia seuratessa ei tosin voi olla ajattelematta, että hupaisten sijaan ne olisivat enemmänkin karmivia, jos hahmojen sukupuolet kääntäisi toisin päin. Pääasiassa Kuokkavieraat viihdyttää ja pitää mukanaan onnistuneesti, mutta etenkin loppupään pakollisten draamailuosuuksien aikana elokuvan kahden tunnin kesto alkaa tuntua liialliselta. Leffasta olisi voinut helposti leikata joitakin turhempia, tylsempiä ja liian pitkäksi venytettyjä hetkiä pois ja se toimisi entistä paremmin napakassa, vähän päälle puolentoista tunnin mitassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Dobkin, joka oli ohjannut aiemmin Owen Wilsonin tähdittämän Shanghai Knightsin (2003), minkä myötä hän saikin tämän pestin. Dobkinin rakentama ilmapiiri on lystikäs, mitä on auttanut Steve Faberin ja Bob Fisherin hauska käsikirjoitus. Kuvauksissa näyttelijöitä, etenkin pääkaksikkoa kehotettiin improvisoimaan ja varsinkin Vaughn tarjoaa hatusta aikamoisia pitkiä monologeja läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan Kuokkavieraat on kelvollisesti toteutettu. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja äänimaisema suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu. Pakollisen draamaosuuden musiikkivalinnat ovat kuitenkin niin kornia surussa vellomista, että voi pojat.

Vaikka jo tällaisenaan Kuokkavieraat on turhan pitkä elokuva, löytyy siitä myös jopa seitsemän minuuttia pidempi versio. Pidennetyssä versiossa alun bilemontaasi jatkuu vieläkin kauemmin, Clearyn häissä John ja Jeremy joutuvat epämukavaan kohtaamiseen aiemman pokauksensa kanssa, parit keskustelut kestävät pidempään ja eräänä yönä Jeremy löytää Clearyn perheen poliittisesti epäkorrektin isoäidin (Ellen Albertini Dow) nukkumasta huoneessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wedding Crashers, 2005, New Line Cinema, Tapestry Films, Avery Pix

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Maestro (2023)

MAESTRO

Ohjaus: Bradley Cooper

Pääosissa: Bradley Cooper, Carey Mulligan, Matt Bomer, Sarah Silverman, Maya Hawke, Vincenzo Amato, Greg Hildreth, Michael Urie, Brian Klugman, Alexa Swinton ja Josh Hamilton

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Maestro perustuu tositapahtumiin säveltäjänä ja kapellimestarina toimineen Leonard Bernsteinin elämästä. Martin Scorsese oli pitkään suunnitellut ohjaavansa elokuvan Bernsteinistä, mutta kun hän päättikin tehdä The Irishmanin (2019), hän luopui Bernstein-elokuvasta ja tarjosi projektia Steven Spielbergille. Päärooliin valittiin Bradley Cooper ja kun Spielberg näki Cooperin ohjaaman A Star Is Born -uudelleenfilmatisoinnin (2018), hän ehdotti Cooperille, että tämä myös ohjaisi Bernstein-leffan. Cooper tarttui tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021. Maestro sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla ja lopulta elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta, sekä sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), mutta se sai myös ristiriitaista palautetta Cooperin juutalaiskarikatyyrisestä tekonenästä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Cooperin ohjanneen uuden leffan, pidettyäni valtavasti A Star Is Bornista. Katsoinkin Maestron heti, kun se oli ilmestynyt Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1943 nuoren ja innokkaan Leonard Bernsteinin ura lähtee hurjaan nousukiitoon, kun hän saa elämänsä tilaisuuden tuurata sairastunutta kapellimestaria Carnegie Hallissa.

Bradley Cooperilla on ollut hyvin mielenkiintoinen elokuvavuosi takanaan. Ensin hän teki pikkuroolin fantasiaseikkailu Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissa (2023), sitten hän sai vollottamaan silmät päästä tietokoneanimoituna avaruuspesukarhuna Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja lopuksi hän tarjosi kenties uransa hienoimman roolisuorituksen Maestrossa. Cooper näyttelee Leonard Bernsteinia, juutalaista kapellimestaria ja säveltäjää, jolla oli salasuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa ja joka hurmasi ihmisiä kuolemaansa saakka. Jo ennen elokuvan julkaisua Cooper on herättänyt kritiikkiä, sillä hän itse ei ole juutalainen tai kuulu seksuaalivähemmistöön. Vaikka toisaalta ymmärrän kritiikin, itse näen näyttelemisen nimenomaan jonkun muun kuin oman itsensä esittämisenä ja näyttelijänä Cooper on elokuvassa ällistyttävän upea. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi sellaisella antaumuksella, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla. Cooper tuo esiin eksentrisen Bernsteinin monet puolet vakuuttavasti, enkä yhtään ihmettele, jos hän voittaa palkintoja roolityöllään alkuvuoden eri gaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carey Mulligan Bernsteinin vaimona, näyttelijä Felicia Montealegrenä, Maya Hawke heidän tyttärenään Jamiena, Sarah Silverman Bernsteinin siskona Shirleynä, sekä Matt Bomer Bernsteinin rakastajana Davidina. Mulligan on Cooperin tapaan erinomainen roolissaan, esittäen hienosti hahmonsa monenlaiset tunteet läpi leffan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Maestro on lopulta Cooperin ja Mulliganin show.

Bradley Cooperin ansiot eivät jää pelkästään kameran edessä eläytymiseen, vaan hän näyttää, ettei A Star Is Born -uudelleenfilmatisointi ollut vain yksittäinen taidonnäyte. Cooper on ohjannut ja yhdessä Josh Singerin kanssa myös käsikirjoittanut todella väkevän paketin, joka vie täysin mukanaan. Kaksikon teksti on reipas ja täynnä fantastista dialogia. Repliikit ovat kiinnostavia ja keskustelut risteilevät usein päällekkäin. Vahvan tekstin pohjalta näyttelijöiden on ollut helppoa ammentaa ja Cooperin ohjauksessa Maestro onkin puhdasta näyttelemisen juhlaa. Ohjaajana Cooper onnistuu ällistyttävän tarkkaan matkimaan aikalaisia elokuvia, oli kyse sitten näyttelyohjauksesta, ilmapiiristä tai teknisestä puolesta. Vähän väliä sitä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että Maestro on vuoden 2023 elokuva, sillä niin hienosti se vie katsojansa aikamatkalle vuosikymmeniä menneisyyteen.

Kapellimestarin elämäkertatarina ei välttämättä ole paperilla kaikista mielenkiintoisin aihe kaikille, mutta Cooper ja kumppanit ovat loihtineet siitä yllättävänkin mukaansatempaavan elokuvan. Cooperin työ on intohimoista niin kameran edessä kuin takana ja sama vimma on tarttunut selvästi muihinkin. Maestro on todella väkevästi rakennettu ja Bernsteinin elämää jää lopulta tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Hänen ja Felician monimutkikas parisuhde on taidokkaasti esitetty ja Cooperin ja Mulliganin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Draama on onnistunutta, mutta seasta löytyy myös hauskatkin hetkensä. Kohtaukset, joissa Bernstein toimii kapellimestarina, ovat parhaimmillaan hurjan mahtipontisia ja suorastaan hengästyttäviä intensiivisyydessään. Kun kaikkeen uppoutuu näin syvälle, elokuvan loppupää onnistuu iskemään lujaa tunteisiin.

Maestro on myös teknisiltä ansioiltaan aikamoinen taidonnäyte. Se on erinomaisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Kuvat ovat usein pitkiä, antaen näyttelijöiden todella elää kameran edessä tai sitten kamera liikkuu vauhdilla heidän mukanaan. Visuaalinen anti matkii ihastuttavasti eri aikakausien ulkonäköjä. Kuvasuhde on pääasiassa neliömäinen, kuva on pitkään mustavalkoinen ja muutenkin toteutus todella tuntuu siltä kuin leffa olisi tehty vuosia sitten. Lavasteet ovat upeat, asut tyylikkäät ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja äänityskin on saatu kuulostamaan taitavasti vanhemmalta. Musiikit koostuvat tietty pääasiassa Leonard Bernsteinin töistä. Elokuvaharrastajien luulisi tunnistavan ainakin hänen ikoniset melodiansa West Side Storysta (1961).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maestro, 2023, Netflix, Amblin Entertainment, Sikelia Productions, Fred Berner Films, Lea Pictures

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion

Genre: scifi, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.

Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.

     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.

Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.

On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company