Luojat: Will Ferrell, Harper Steele ja Chris Henchy
Näyttelijät: Will Ferrell, Fortune Feimster, Jimmy Tatro, Molly Shannon, Chris Parnell, Katelyn Tarver, Luke Wilson, David Hornsby, Gabriel Hogan, Aida Osman ja Keith David
Genre: komedia, urheilu
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 28 minuuttia - 37 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16
The Hawk, eli suomalaisittain Haukka on Will Ferrellin, Harper Steelen ja Chris Henchyn luoma komediasarja. Kolmikko ilmoitti sarjan teosta vuonna 2023, jolloin se kulki aluksi työnimellä "Golf". Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025 ja nyt Haukka on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta, kun luin Ferrellin tähdittävän golfin maailmaan sijoittuvaa komediasarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Haukkaa heti sarjan julkaisupäivänä.
Entinen golflahjakkuus Lonnie "Haukka" Hawkins päättää tehdä kunnon paluun ja saavuttaa golfaajien tavoitteleman Grand Slamin, voittamalla lajin tärkeimmät turnaukset putkeen.
Will Ferrell ei tietenkään toimi pelkkänä sarjan luojana, vaan hän toki myös näyttelee sen päähenkilöä, Lonnie Hawkinsia, joka tunnetaan lempinimellä "Haukka". Lonnie oli aikoinaan todellinen golfin mestari, mutta juuri kun hän oli saavuttamassa kaikkien golfaajien unelman, Grand Slamin, eli voittamassa lajin neljä merkittävintä kilpailua putkeen, hän mokasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Nyt Lonnie yrittää pitää maineestaan kiinni, mutta häntä pidetään lähinnä golfin häpeäpilkkuna. Ferrell on roolissaan juuri niin Ferrell kuin voi etukäteen kuvitella. Hän vetää tuttua "ylikasvaneen miesvauvan" roolia, mitä häneltä on usein totuttu näkemään. Hän heittäytyy kyllä täysillä roolinsa vietäväksi, mutta hauskan sijaan hän on pääasiassa vaivaannuttava. Hän ei myöskään onnistu tekemään Lonniesta erityisen tykättävää luuseria, jota haluaisi kannustaa uuteen nousuun, vaan Lonnie on lähinnä ärsyttävä narsisti.
Muita hahmoja sarjassa ovat Lonnien ex-vaimo Stacy (Molly Shannon) ja hänen uusi miehensä Radford (David Hornsby), Lonnien ja Stacyn poika Lance (Jimmy Tatro) ja hänen tyttöystävänsä Natalie (Katelyn Tarver), Lonnien mailapoika Old Henry (Keith David), Lonnien pitkäaikainen kilpailija Golden Fisk (Luke Wilson), Lonnieta vihaava PGA-golfkiertueen johtaja Anton (Chris Parnell), sekä hämärän taustan omaava Sam (Fortune Feimster), joka tarttuu Lonnien matkaan. Sivuhahmot ovat joko tylsähköjä tai rasittavia. Näyttelijät yrittävät parhaansa, mutta joutuvat selvästi tyytymään pysyttelemään Ferrellin varjossa.
Haukassa olisi ainesta kelvolliseen, vajaan parin tunnin mittaiseen komediaelokuvaan, mutta harmillisesti kymmenestä puolen tunnin mittaisesta jaksosta koostuvana sarjatuotantokautena se tuntuu turhan venytetyltä. Ongelma todennäköisesti korjaantuisi jo sillä, että itse "Haukka", eli Lonnie olisi pidettävämpi päähenkilö ja jos Ferrell olisi parempi roolissaan. Nyt miehen katkeraa kitinää ja lapsellista käytöstä on lähinnä turhauttavaa katsella ja suurimman osan ajasta hauskoiksi tarkoitetut tilanteet aiheuttivat vain kiusallista hiljaisuutta minun kotisohvallani. Jo avausjakson kaamea tanssinumero sai minut melkein lopettamaan katselun. Ferrellin vannoutuneimmille faneille sarja todennäköisesti toimii, mutta omasta mielestäni Haukka oli vain aika heikko tapaus.
Sen lisäksi, että Lonnie yrittää tehdä uutta nousua ja saavuttaa vihdoin Grand Slamin, todistaen epäilijänsä vääriksi, kaudella on muitakin juonikuvioita, jotka liittyvät parin hahmon kytköksiin rikollisten kanssa. Yhden hahmon kohdalla tämä tuntui lähinnä sarjan venyttämiseltä, mutta toisen kohdalla kuviolla on selvä vaikutuksensa Lonnien kehityskaareen. Kaikki tämä ei kuitenkaan juuri kiinnosta, naurata tai edes viihdytä. Siinä, missä monen muun komediasarjan kohdalla puolituntisia jaksoja ahmii mielellään useamman putkeen, Haukan kohdalla jo pari jaksoa peräkkäin oli liikaa. Jos Haukkaa ei päätetä tehdä enempää, minua ei ainakaan harmita. Kun haluan katsoa hyvää komediasarjaa golfista, käännyn suosiolla Apple TV:n lystikkään Stickin(2025-) puoleen.
Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa uudesta Halloween-trilogiasta vastannut David Gordon Green) eivät saa kunnon potkua mukaan, eikä Harper Steelen ja Chris Henchyn johtama käsikirjoitustiimi keksi järin hauskoja tilanteita tai keskusteluja. Voisin hyvin myös kuvitella, että Ferrell on todennäköisesti improvisoinut suuren osan repliikeistään. Teknisesti Haukka on sentään menevä. Sarja on osaavasti kuvattu, lavastettu, puvustettu ja maskeerattu ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, vaikkei The Octopus Projectin musiikeista jää mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Hawk, Yhdysvallat, 2026-, Gloria Sanchez Productions, T-Street
Pääosissa: Owen Wilson, Vince Vaughn, Rachel McAdams, Isla Fisher, Christopher Walken, Jane Seymour, Bradley Cooper, Keir O'Donnell, Ellen Albertini Dow, Henry Gibson, Ron Canada, Jenny Alden ja Will Ferrell
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Unrated Version: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Wedding Crashers, eli suomalaisittain Kuokkavieraat on Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin tähdittämä komediaelokuva. Tuottaja Andrew Panay oli nuorena vieraillut innostuneena häissä, toiveenaan tavata siellä naisia ja koki, että tästä voisi kehitellä komedialeffan. Hän palkkasi Steve Faberin ja Bob Fisherin kynäilemään idean pohjalta kunnon tarinan. New Line Cinemalla innostuttiin elokuvasta ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin maaliskuussa 2004. Lopulta Kuokkavieraat sai maailmanensi-iltansa 4. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai jopa kriitikoilta positiivista palautetta. Itse katsoin elokuvan vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Kuokkavieraiden täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.
Avioeroihin erikoistuvat lakimiehet John ja Jeremy ovat hoksanneet takuuvarman keinon iskeä naisia: he kuokkivat häissä ja etsivät sieltä petiseuraa. Kaverusten elämä kuitenkin mullistuu, kun he päätyvät kuokkimaan merkittävän ministerin tyttären häissä.
Owen Wilson ja Vince Vaughn olivat näytelleet jo pari kertaa aiemmin samassa elokuvassa, Zoolanderissavuonna 2001 ja Starsky & Hutchissa vuonna 2004, mutta vuoden 2005 Kuokkavieraat loivat todellisen mielleyhtymän näistä kahdesta komedianäyttelijästä parivaljakkona. Wilson näyttelee rauhallisempaa John Beckwithiä ja Vaughn esittää hölösuista Jeremy Greytä. Miehet ovat olleet ystäviä yli viisitoista vuotta ja työskentelevätkin samassa firmassa avioerolakimiehinä. Vapaa-aikansa miehet viettävät kuokkien lukuisissa häissä, pokatakseen sieltä sänkykumppaneita. Ja hommahan toimii. Wilson ja Vaughn ovat oivat valinnat rooleihin. He toimivat hyvin niin yksin kuin kaveruksina.
Elokuvassa nähdään myös muun muassaChristopher Walken valtiovarainministeri William Clearynä ja Jane Seymour tämän vaimona Kathleeninä, Jenny Alden, Rachel McAdams ja Isla Fisher heidän tyttärinään Christinana, Clairena ja Gloriana, joista ensimmäisen häissä pääduo kuokkii ja joista jälkimmäisiin he iskevät silmänsä, Keir O'Donnell Clearyjen poikana Toddina, sekä Bradley Cooper yhtenä ensimmäisistä rooleistaan Clairen poikaystävänä Sackina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita, jotkut jopa lystikkäämpiä kuin Wilson ja Vaughn. Walken istuu hyvin tärkeän ministerin osaan, McAdams sopii passelisti rauhaisan Clairen rooliin, Fisher on hauska yllättäviä piirteitä omaavana Gloriana ja Cooper on sopivan mulkero poikaystäväroolissa, jolloin katsoja toivookin, että Claire vaihtaisi tämän Johniin.
Kuokkavieraat on yhä kaksi vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen oikein toimiva ja lystikäs komedia. Sen premissi on vekkuli, vaikka ovathan John ja Jeremy puuhissaan todella kyseenalaisia. Sen lisäksi, että he ovat seksin ja ilmaisen juhlaruoan perässä, he myös valehtelevat minkä ehtivät, keksien ties mitä identiteettejä itselleen nyyhkytarinoineen kaikkineen. Elokuva nappaa kunnolla mukaansa, kun miehet päätyvät häiden jälkeen Clearyn perheen huvilalle viettämään viikonloppua. Pystyykö kaksikko pitämään huijaustaan yllä ja pystyvätkö he pitämään tunteensa kurissa, vai alkaako pian molemman miehen sydän sykkiä ministerin tyttärille?
Tarina kulkee varsin arvattavia latuja ja yllättävät puolet löytyvät lähinnä Clearyn perheen hahmoista, joista lähes jokaisesta löytyy jotain varsin persoonallista ja häröä viikonlopun aikana. Elokuvan hauskimmat hetket ovatkin nämä mojovat yllätykset ja parhaimmillaan leffan parissa pääsee nauramaan makeasti ääneen. Joitakin kohtauksia seuratessa ei tosin voi olla ajattelematta, että hupaisten sijaan ne olisivat enemmänkin karmivia, jos hahmojen sukupuolet kääntäisi toisin päin. Pääasiassa Kuokkavieraat viihdyttää ja pitää mukanaan onnistuneesti, mutta etenkin loppupään pakollisten draamailuosuuksien aikana elokuvan kahden tunnin kesto alkaa tuntua liialliselta. Leffasta olisi voinut helposti leikata joitakin turhempia, tylsempiä ja liian pitkäksi venytettyjä hetkiä pois ja se toimisi entistä paremmin napakassa, vähän päälle puolentoista tunnin mitassa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Dobkin, joka oli ohjannut aiemmin Owen Wilsonin tähdittämän Shanghai Knightsin (2003), minkä myötä hän saikin tämän pestin. Dobkinin rakentama ilmapiiri on lystikäs, mitä on auttanut Steve Faberin ja Bob Fisherin hauska käsikirjoitus. Kuvauksissa näyttelijöitä, etenkin pääkaksikkoa kehotettiin improvisoimaan ja varsinkin Vaughn tarjoaa hatusta aikamoisia pitkiä monologeja läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan Kuokkavieraat on kelvollisesti toteutettu. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja äänimaisema suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu. Pakollisen draamaosuuden musiikkivalinnat ovat kuitenkin niin kornia surussa vellomista, että voi pojat.
Vaikka jo tällaisenaan Kuokkavieraat on turhan pitkä elokuva, löytyy siitä myös jopa seitsemän minuuttia pidempi versio. Pidennetyssä versiossa alun bilemontaasi jatkuu vieläkin kauemmin, Clearyn häissä John ja Jeremy joutuvat epämukavaan kohtaamiseen aiemman pokauksensa kanssa, parit keskustelut kestävät pidempään ja eräänä yönä Jeremy löytää Clearyn perheen poliittisesti epäkorrektin isoäidin (Ellen Albertini Dow) nukkumasta huoneessaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wedding Crashers, 2005, New Line Cinema, Tapestry Films, Avery Pix
Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12
Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda(Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.
Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.
Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.
Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.
Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.
Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks
Pääosissa: Steve Carell, Kristen Wiig, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Madison Polan, Will Ferrell, Joey King, Steve Coogan, Sofia Vergara, Stephen Colbert, Chloe Fineman ja Pierre Coffin
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7
Illuminationin animaatioelokuvaItse ilkimys(Despicable Me - 2010) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Itse ilkimys 2:n(Despicable Me 2 - 2013) jaItse ilkimys 3:n(Despicable Me 3 - 2017) lisäksi suursuosioon nousseista keltaisista otuksista tehtiin omat elokuvansa Kätyrit(Minions - 2015) ja Kätyrit: Grun tarina(Minions: The Rise of Gru - 2022), puhumattakaan lukuisista lyhytelokuvista. Heti kolmannen leffan ilmestyttyä alkoi neljännen osan suunnittelu. Tuotanto pyörähti tosissaan käyntiin kesällä 2022, kun Kätyrit: Grun tarina oli saatu valmiiksi ja nyt Itse ilkimys 4 on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan pahemmin lämmennyt elokuvasarjalle, vaan pitänyt sitä lähinnä ihan kivana animaatioviihteenä. Päätin kuitenkin käydä katsomassa Itse ilkimys 4:n heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin IMAX-salissa alkuperäisellä englanninkielellä.
Kun vaarallinen Maxime Le Mal pakenee huipputurvallisesta vankilasta, Grun, tämän perheen ja uskollisten kätyrien täytyy muuttaa uuteen turvapaikkaan ja aloittaa uusi elämä valehenkilöllisyyksien kera.
Tuttu pitkänenä Gru (äänenä edelleen Steve Carell) tekee jälleen kerran paluun, mutta rikolliset puuhat ovat jääneet taakse. Gru työskentelee nyt Anti-Voro-Liigassa, napaten muita kelmejä tietotaitojensa kera, samalla kun hän pyrkii yhä enemmän toimimaan perheenisänä - etenkin nyt kun hän ja Lucy (Kristen Wiig) ovat saaneet ensimmäisen yhteisen lapsensa, Gru juniorin. Myös Grun adoptiotyttäret Margo (Miranda Cosgrove), Edith (Dana Gaier) ja Agnes (Madison Polan) ovat menossa mukana, eivätkä hassusti ole vanhentuneet yhtään, vaikka alkuperäisen elokuvan tapahtumista on selvästi kulunut jo ainakin pari vuotta aikaa. Tyttötriosta voisi irrota enemmän, jos he alkaisivat muuttua esimerkiksi teini-iän myötä. Eikä pidä tietenkään unohtaa fanisuosikkeja, eli keltaisia kätyreitä, jotka ovat jälleen toheloimassa koko rahan edestä.
Tällä kertaa Gru saa vastaansa Maxime Le Malin (Will Ferrell), joka on ollut Grun kilpailija jo rosvokouluajoista saakka, sekä tämän apurin Valentinan (Sofia Vergara). Uusina tuttavuuksina esitellään myös rikas Prescottin perhe, johon kuuluvat turhamaiset vanhemmat Perry (Stephen Colbert) ja Patsy (Chloe Fineman), sekä heidän rikollisesta urasta haaveileva tyttärensä Poppy (Joey King). Maxime Le Mal on aika laimea pahis, kenties koko sarjan heikoin tähän mennessä, eikä Valentinastakaan juuri irtoa mitään kiinnostavaa. Prescottin perhe on ihan menevä lisäys, vaikkakin Poppyn sijaan olisin toivonut, että leffa olisi tosiaan ennemminkin keskittynyt Margoon, Edithiin ja Agnesiin.
Varmaan simppelein tapa arvioida Itse ilkimys 4 on todeta, että jos pidit elokuvasarjan aiemmista osista, pidät myös takuuvarmasti tästäkin, mutta jos taas et ole koskaan lämmennyt Grun ja kätyreiden hölmöilylle, ei tämä (Kätyrit-elokuvat mukaan laskien) leffasarjan jo kuudes osa tule voittamaan sinua puolelleen. Itse olen pitänyt Itse ilkimys -elokuvia varsin keskinkertaisina lastenleffoina mainion alkuperäiselokuvan jälkeen ja nelonen jatkaa samalla linjalla. Tästä löytyy kaikki tutut jutut, niin hyvässä kuin pahassakin.
Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on oivallinen ja on ihan kiinnostavaa ja hassua seurata, kuinka Gru ja hänen perheensä yrittävät totutella uuteen elämäänsä aurinkopaneeleja kaupittelevina Cunninghameina. Tämä johtaa monenlaisiin kommelluksiin ja puolen välin paikkeilla elokuva tuntuukin kulkevan eteenpäin irrallisten sketsien varassa. Lopputulos tuntuu muutenkin irrallisten ideoiden yhteentörmäykseltä kuin varsinaiselta eheältä kertomukselta, eivätkä leffan kaikki puolet todellakaan osu maaliinsa. Kätyreille on kehitelty loppupeleissä täysin turha supersankarikuvio, jonka ainoa funktio on selvästi ollut lelumyynti. Omaa "Mega Minion" -pehmoa ei tarvitse edes lähteä etsimään kaukaa, sillä ainakin Finnkinon teattereissa sellaisen voi ostaa jo lippujen yhteydessä. Myös huumoriosasto koostuu niin osumista kuin hudeista. Jotkut vitsit naurattivat, toiset taas jättivät täysin kylmäksi. Edellisosien tapaan Itse ilkimys 4 on ihan kivaa kertakäyttöviihdettä koko perheelle.
Visuaalisesti leffa on myös tuttua Itse ilkimys -laatua. Sen hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat usein hupsusti. Taustoilta löytyy runsaasti yksityiskohtia ja joitain veikeitä lisävitsejä. Lisäksi leffan yleisilme on mukavan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu efektejä myöten ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan menevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me 4, 2024, Universal Pictures, Illumination Entertainment
Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.
Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.
Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.
Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.
Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.
Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment
Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12
Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.
Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.
Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.
En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.
Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.
Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.
Yhteenveto:Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren
Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 7
Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.
Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.
Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.
Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.
Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva(The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia(Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.
Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?
Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.
Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.
Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.
Yhteenveto:Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment
Ohjaus: Tom McGrath Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt Genre: animaatio, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.
Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?
Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.
Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.
Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.
Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.
Yhteenveto:Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films
Ohjaus: David Dobkin Pääosissa: Will Ferrell, Rachel McAdams, Dan Stevens, Pierce Brosnan, Melissanthi Mahut, Graham Norton, Jamie Demetriou ja Demi Lovato Genre: komedia, musiikki Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 13
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaon Will Ferrellin ja Rachel McAdamsin tähdittämä musiikkikomedia. Ferrell innostui Euroviisuista vuonna 1999, kun hänen ruotsalainen tyttöystävänsä esitteli laulukilpailun hänelle. Siitä lähtien Ferrell on katsonut Euroviisut joka vuonna - vuonna 2014 jopa paikan päällä Tanskassa. Ferrell alkoi työstämään elokuvaa laulukilpailusta ja vuonna 2018 hän pääsi seuraamaan Portugalin Euroviisuja kulisseista, haastatellen niin kilpailijoita kuin laulukilpailua pyörittäviä tekijöitä. Myöhemmin hän ilmoitti työstävänsä elokuvaa, minkä Netflix jakaisi suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2019 ja Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagan oli tarkoitus ilmestyä juuri ennen Euroviisuja tänä keväänä, mutta koska koronaviruksen takia laulukilpailu peruttiin kokonaan, elokuvan julkaisua viivästettiin. Nyt se on kuitenkin ilmestynyt Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen heti samana aamuna. On muuten pelottavan ajankohtaista, että sinä vuonna, kun Euroviisuista tehdään elokuva, oikeita Euroviisuja ei pystytä järjestämään lainkaan...
Pienessä islantilaiskylässä asuvat Lars ja Sigrit ovat lapsesta asti haaveilleet esiintyvänsä jonain päivänä Euroviisuissa. Vuonna 2020 heidän yhtyeensä Fire Saga uskaltautuu vihdoin lähteä mukaan kisaan.
Will Ferrell ja Rachel McAdams ovat jokseenkin kummallinen yhdistelmä, esittäessään Fire Saga -yhtyeen laulajia Larsia ja Sigritiä. McAdams on kyllä esiintynyt komedioissa ennenkin ja osoittanut kykynsä genressä, mutta nyt hän ei oikeastaan saa aikaa loistaa sillä saralla, koska Ferrellin on aivan pakko saada valokeila läpi elokuvan. Ferrell ei onneksi ole yhtä raivostuttava kuin parin vuoden takaisessa Holmes & Watson -kammotuksessaan (2018), mutta ei hän kovin hyvä tässäkään leffassa ole. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Ferrell kokee pakottavaa tarvetta sekoilla. Samalla hän on yhä vain vähemmän hauska ja enemmän ärsyttävä. McAdams näyttää välillä niin kiusaantuneelta, että jopa toivoo, että hän pääsisi pois koko leffasta. Kemiaa kaksikon väliltä ei löydy.
Elokuvassa nähdään myös mm. Pierce Brosnan Larsin tympeänä isänä, joka ei usko poikaansa lainkaan, Dan Stevens Venäjän Euroviisukilpailija Alexander Lemtovina, laulaja Demi Lovato Fire Sagaa vastaan kilpailevana islantilaisartisti Katianana, sekä omaa talk-showtaan pitävä Graham Norton omana itsenään, Euroviisujen kommentaattorina. Brosnan on harmillisen tylsä kömpelösti islantia puhuvana isähahmona, eikä hänen ja Larsin vaikeasta suhteesta saada lopulta oikein mitään irti. Yhdessä kohtaa Stevensin esittämälle Alexanderille yritetään luoda omaa juonikuviotaan, mutta se unohdetaan nopeasti, kun Venäjän ihmisoikeuksista on tehty pilkkaa. Leffan aikana lyhyitä cameoita tekevät myös vanhat Euroviisuvoittajat, kuten Norjan viulistiylpeys Alexander Rybak, Itävallan parrakas Conchita Wurst ja parin vuoden takainen voittaja, Israelin Netta. Suomen Lordia ei valitettavasti nähdä, mutta leffasta löytyy kuitenkin yhtyettä selvästi parodioiva hirviöbändi.
Ei varmaan tule kovin suurena yllätyksenä, ettei Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga ole kovin hyvä elokuva. Kuten nimensä, leffa on ylipitkä ja välittömästi unohdettava. Se ei ole surkea, kuten aiemmin mainitsemani Holmes & Watson, mutta kyllä se aika pitkälti jatkaa Ferrellin pyörimistä pohjamudissa. Hauskan sijaan leffa on lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällinen. Nauraa ei saa, vaan lähinnä sitä toivoo, että Lars ja Sigrit palaisivat kotiinsa, jotta eivät nolaisi itseään enempää. Kun Ferrell pääsee vauhtiin Larsina, niin muut hahmot kuin katsojakin tuijottavat kiusaantuneina vierestä. Lisäksi ongelmaksi koituu, kuinka leffa alkaa jossain kohtaa tuntumaan enemmänkin mainokselta Euroviisuille kuin kunnon elokuvalta. Mainostuksen tunnetta vain lisää se, kuinka pelokkaasti leffa lopulta tekee vitsiä itse viisuista ja käyttää ajan lähinnä vain laulukilpailun ylistämiseen. Mainos vieläpä kestää aivan liian kauan ja pari minuuttia yli kahden tunnin kestossaan leffa on usein pitkäveteinen.
Pitkästymistä ei auta yhtään se, kuinka ennalta-arvattavasti tarina kulkee. Samanlaisia kertomuksia on nähty, kuultu ja luettu ennenkin, ja paljon paremmin toteutettuna. Katsoja arvaa hyvin pian, kuinka Larsin ja Sigritin matka Euroviisuissa tulee kulkemaan. Luvassa ei ole minkäänlaista jännitystä eikä ainuttakaan yllätystä. Senkin arvaa, että jossain kohtaa pääparin välille pitää muodostua jokin konflikti, ennen kuin välit sovitaan juuri ennen esiintymistä. Katselukokemusta helpottaisi, jos Lars olisi pidettävämpi tapaus. Silloin kaksikkoa voisi jopa kannustaa voittoon. Nyt leffa vain saa katsojan toivomaan, että Sigrit lähtisi soolouralle ja kisaisi Euroviisuissa yksin.
Elokuvan on ohjannut David Dobkin, jonka filmografiaan kuuluu selvästi hauskempi Kuokkavieraat (Wedding Crashers - 2005). Hauskuutensa puolesta Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga muistuttaakin enemmän Dobkinin edellistä filmiä, kuivaa The Judgea (2014). Dobkin antaa Ferrellin tehdä, mitä tämä haluaa ja on selvää, että Ferrellillä on ollut hauskempaa leffaa tehdessään kuin katsojalla sitä katsoessaan. Ferrellin ja Andrew Steelen käsikirjoitus on laiska raakile, joka vain lainailee muualta, eikä vaivaudu tuomaan mitään kiinnostavaa ja uutta peliin. Sentään leffa on teknisesti taitavasti tehty. Etenkin esitysten aikana kamera-ajot ympäri näyttävää lavaa ja suurta yleisöä ovat hienoja. Muutenkin lavastajat ja puvustajat ovat onnistuneet. Valotiimikin pistää parastaan esityksissä. Leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää vielä ainakin vartilla. Ääniefektit ovat oivalliset ja täytyy myöntää, että pari biisiäkin ovat ihan meneviä. Fire Sagan Volcano Man -kappale on sopivan korni ja huomattavasti veikeämpi rallatus kuin Double Trouble, jolla kaksikko lähtee kisaamaan Euroviisuissa.
Yhteenveto: Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga on harmillisen laimea ja mitäänsanomaton raina, mikä on liian pitkä kuten nimensä ja minkä myös unohtaa yhtä nopeasti kuin ylipitkän nimen. Kahden tunnin kesto ei tunnu perustellulta, kun tarina on näin ennalta-arvattava ja komediapuoli jättää näin paljon toivomisen varaan. Ainoastaan yksi naljailu Venäjän ihmisoikeuksia kohtaan sai minut hörähtämään, mutta Ferrellin sekoilu on lähinnä kiusallista ja ärsyttävää. Leffa ei edes uskalla tehdä pilkkaa itse Euroviisuista, vaan lähinnä vain ylistää niitä maasta taivaisiin. Paikoitellen elokuva alkaakin tuntua lähinnä mainostukselta viisuille, etenkin kun vanhoja voittajia tuodaan ruudulle. Minkäänlaista jännitettä elokuvasta ei löydy, vaan Fire Sagan koettelemukset arvaa helposti etukäteen. Sentään pari biisiä toimivat kelpo rallatuksina, mutta on harmi, että Fire Saga päättää esittää Double Troublen Euroviisuissa hauskan Volcano Manin sijaan. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu, vaikkakin leikkauksessa filmi kaipaisi rajumpaakin tiivistämistä. Rachel McAdams joutuu nolostumaan usein ja välillä toivoinkin, että hän pääsisi karkuun elokuvasta. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Sagaa voi suositella lähinnä Ferrellin vannoutuneimmille fanittajille, sekä tietty itse Euroviisuihin ihastuneille. Kenties tämä hieman lievittää todellisten viisujen peruuntumisen jättämiä vieroitusoireita ja tuskaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga, 2020, Netflix, Gary Sanchez Productions, Truenorth Productions
