The Four Seasons, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

THE FOUR SEASONS - KAUSI 2

Luojat: Tina Fey, Lang Fisher ja Tracey Wigfield

Näyttelijät: Tina Fey, Will Forte, Colman Domingo, Kerri Kenney-Silver, Marco Calvani, Erika Henningsen, Julia Lester, Steven Pasquale, Alan Alda, Ashlyn Maddox, Jacob Buckenmyer, Vernee Watson, David Tennant ja Steve Carell

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 

Samannimiseen elokuvaan perustuva The Four Seasons nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä toukokuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2025 ja nyt The Four Seasonsin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixiin. Itse olin yllättynyt kuinka paljon pidinkään sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odotellut sille jatkoa. Katsoinkin The Four Seasonsin kakkoskauden neljässä osassa heti sen ilmestyttyä.

Nickiä muistelevien ystävysten suhteet ovat koetuksella, kun he kohtaavat keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella.

Lukuun ottamatta Steve Carellin näyttelemää, ensimmäisellä kaudella menehtynyttä Nickiä, The Four Seasonsin tutut hahmot tekevät paluun. Toinen kausi starttaa keväästä, kun ystäväpariskunnat Kate ja Jack (sarjan luoja Tina Fey ja Will Forte) ja Danny ja Claude (Colman Domingo ja Marco Calvani), sekä Nickin ex-vaimo Anne (Kerri Kenney-Silver) ja Nickin uusi tyttöystävä, raskaana oleva Ginny (Erika Henningsen) matkustavat vuorelle, missä Nick tykkäsi patikoida, ripotellakseen miehen tuhkat. Tunnelma on kuitenkin varsin kireä, eikä vain siksi, että Anne kantaa yhä kaunaa Ginnylle. Jackia lukuun ottamatta hahmot eivät todellakaan ole mitään eräjormia. Nämä hahmot ovat toistamiseen mainioita ja on tälläkin kertaa ilo päästä seuraamaan heidän elämiään eri vuodenaikoina. Näyttelijät ovat myös erittäin hyviä, etenkin Domingo ja Calvani, joiden esittämien Dannyn ja Clauden persoonat ovat lähes kuin yö ja päivä, mikä aiheuttaa jatkuvasti erimielisyyksiä.

The Four Seasons jatkaa onnistuneesti avauskaudelta tutuksi tulleella linjallaan, niin tasonsa kuin tarinankerrontansa puolesta. Kuten ensimmäinen kausi, myös tämä toinen on jaettu neljään osaan, kuten nimi jo antaa ymmärtää. Kaksi ensimmäistä jaksoa sijoittuvat kevääseen, kaksi seuraavaa kesään, kaksi seuraavaa syksyyn ja kaksi viimeistä tapahtuvat talvella. Katsoinkin kauden läpi juuri neljässä osassa, nukkuen aina yön yli ennen kuin palasin selvittämään, mitä hahmoille kuuluu seuraavan aikahypyn jälkeen.

Avauskauden tapaan myös kakkoskausi edustaa laadukasta aikuisten komediaa. Yleensä kun puhutaan aikuisten komedioista, tarkoitetaan esimerkiksi ronskia alapäähuumoria. The Four Seasons on kuitenkin aikuisten komedia sen kautta, että huumori rakentuu onnistuneesti hahmojen välisten suhteiden, heidän elämäntilanteidensa ja maailmankatsomusten varaan. Toki monet muutkin komediasarjat tekevät samaa, mutta tämä lähestyy aiheitaan tietyllä tapaa kypsemmin. Sitä kautta sarja toimii pätevänä henkilödraamana, mutta se tarjoaa myös runsaasti hyviä nauruja. Etenkin kevääseen sijoittuvat ensimmäiset jaksot saivat minut hekottelemaan makeasti vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen välisistä keskusteluista tai yhä vain absurdimmaksi äityvästä tapahtumaketjusta. Toistamiseen on myös kiinnostavaa seurata, kuinka nämä hahmot kasvavat kuluvan vuoden aikana, vaikka pääsemmekin tapaamaan heidät vain neljänä lyhyenä ajanjaksona. The Four Seasonsin kakkoskausi on erittäin oivallinen ja toivon sarjan saavan vielä lisää jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Fey ja Domingo ovat käyneet kokeilemassa pestiä myös kameran takana) suoriutuvat hommistaan pätevästi, tanssahdellen hyvin komedian ja draaman välimaastossa. Teknisestikin The Four Seasons jatkaa oivallisella linjalla. Kakkoskausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa taitavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Richmondin säveltämiä musiikkeja myöten, jotka mukailevat jälleen Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa -konserttoja teemaan sopivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Four Seasons, Yhdysvallat, 2025-, Universal Television, Big Wig Productions, Envision Casting, Little Stranger, Original Langster

Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger

Arvostelu: Mean Girls (2004)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Mark Waters

Pääosissa: Lindsay Lohan, Rachel McAdams, Lacey Chabert, Amanda Seyfried, Lizzy Caplan, Daniel Franzese, Jonathan Bennett, Tim Meadows, Tina Fey, Rajiv Surendra, Amy Poehler, Daniel DeSanto, Diego Klattenhoff, Ana Gasteyer ja Neil Flynn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

Mean Girls on Lindsay Lohanin tähdittämä komediaelokuva. Tina Fey luki Rosalind Wisemanin kirjan Queen Bees and Wannabes (2002) ja ehdotti tuottaja Lorne Michaelsille, että kirja käännettäisiin elokuvan muotoon. Michaels sai Paramount Picturesin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet ja Fey ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta, ottaen useita vapauksia kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Mean Girls sai ensi-iltansa huhtikuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, jota kriitikotkin kehuivat ja joka sai lukuisia Teen Choice Awards -ehdokkuuksia. Vuosien varrella leffasta on muodostunut todellinen ilmiö, josta tehdään meemejä ja jonka repliikkejä monet käyttävät oikeassa elämässä. Olin itse nähnyt Mean Girlsin kerran aiemmin ja pidin leffasta. Nyt kun elokuva on saamassa musikaali-uudelleenfilmatisoinnin, päätin odotellessa katsoa elokuvan uudestaan (tietty Mean Girls -päivänä 3. lokakuuta) ja samalla arvostella sen.

16-vuotias Cady Heron aloittaa ensimmäistä kertaa opinnot oikeassa koulussa, oltuaan kotikoulussa koko lapsuutensa. Koulussa hän tapaa Plastikit, koulun suosituimman teinityttötrion, joka vaikuttaisi ottavan Cadyn porukkaansa, mutta pian naiiville tytölle käy selväksi kolmikon todellinen luonne.

Ansa vanhemmille -komedialla (Parent Trap - 1998) ja Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnilla (Freaky Friday - 2003) vuosituhannen vaihteen lapsinäyttelijöistä tunnetuimmaksi noussut Lindsay Lohan nähdään Caddy, ei kun siis Cady Heronina, kuusitoistavuotiaana tyttönä, joka on varttunut Afrikassa eläintieteilijävanhempiensa (Ana Gasteyer ja Neil Flynn) kanssa, jotka ovat myös toimineet hänen opettajinaan. Kun vanhemmat muuttavat Yhdysvaltoihin uuden työn perässä, Cadyn on aika aloittaa opinnot ensi kertaa ihka aidossa koulussa, missä hän huomaa pian, ettei teinielämä välttämättä ole sen helpompaa kuin elo savannin villipetojen keskellä. 2000-luvun alussa Lohan oli vielä erittäin lupaava näyttelijänalku ja Mean Girlsissä hän tekeekin yhden uransa parhaista rooleista. Hän suoriutuu erinomaisesti sinisilmäisenä Cadyna, mutta vakuuttaa sitäkin enemmän, kun hahmon kehityskaari etenee ja Cady muovautuu ympärillään olevien ihmisten myötä niin, ettei ensiminuuttien kilttiä ja rehtiä tyttöä meinaa enää tunnistaa.

     Ja tämä johtuu niistä "ilkeistä tytöistä", Plastikeista, eli Regina Georgesta, Gretchen Wienersistä ja Karen Smithistä, joita näyttelevät fantastisesti samana vuonna myös The Notebook - Rakkauden sivuja (The Notebook - 2004) tähdittänyt Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Mean Girlsissä debyyttiroolinsa tekevä Amanda Seyfried. Kolmikko on aivan mahtava kaikessa kamaluudessaan. Regina on ilkeiden pissisten perikuva, kun taas Gretchen ja etenkin Karen ovat hulvattomat tämän toinen toistaan tyhmempinä, mutta uskollisina seuraajina. McAdamsin, Chabertin ja Seyfriedin kemiat pelaavat täysillä yhteen ja vaikka heidän hahmonsa ovat inhottavat, trioon tykästyy jollain oudolla tavalla.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lizzy Caplan ja Daniel Franzese Cadyyn aluksi ystävystyvinä Janisina ja Damianina, Jonathan Bennett Cadyn ihastuksenkohteena Aaronina, Rajiv Surendra kiimaisena matematiikkanerona Gnapoorina, Amy Poehler Reginan äitinä, Tim Meadows koulun rehtori Duvallina, Dwayne Hill valmentaja Carrina, sekä elokuvan käsikirjoittaja Tina Fey opettaja Norburyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti - erityisesti Meadows erittäin hauskana rehtorina.

Ei ole mikään ihme, että Mean Girls nousi suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Kyseessä on aivan pirun viihdyttävä ja hauska teinikomedia, johon voivat samaistua niin parhaillaan koulua käyvät nuoret kuin opintonsa jo kauan sitten huipentaneet aikuiset. Samalla leffa on myös todella oivaltava ja terävä kuvaus nuorien vaikeuksista koulussa; millaisia paineita muut ihmiset aiheuttavat, millaista on opetella sosiaalisia kanssakäymisiä ja kuinka kaikki puhuvat lähes kaikista muista ikäviä juttuja näiden selkien takana. Parhaiten tätä kaikkea voikin kuvata sellaisen hahmon silmien kautta, joka ei ole aiemmin käynytkään tavallisessa koulussa ja nyt hänet heitetään keskelle kouluvuosien kaikista kamalinta aikaa, yläastetta. Hormonit hyrräävät ja on varmaa, että konflikteja syntyy kaiken aikaa. Helppoa ei ole kenellekään ja jopa ne, jotka näyttävät pintapuoleisesti muiden oppilaiden palvomilta kuninkaallisilta, käyvät läpi omia vaikeuksiaan.

Sen lisäksi, että elokuvalta löytyy napakkaa sanottavaa erityisesti yläastekulttuurista ja oppilaiden statuksista ja ryhmäytymisistä, leffa on aivan törkeän hauska. Mean Girlsissä saa nauraa ääneen vähän väliä ja etenkin alkupää on hulvatonta menoa. Hahmojen väliset keskustelut ovat todella lystikkäitä, usein kaikessa tyhmyydessään ja useammat elokuvan repliikeistä ovatkin nousseet ikimuistoisiksi lausahduksiksi, joita moni käyttää harva se päivä. Tarina on myös todella vahva ja katsojana jää täysin koukkuun Cadyn kehityskaareen, kun tämä alkaa viettää aikaa Plastikkien kanssa. Tämän kautta filmillä on myös hyvää sanottavaa karmasta ja kuinka omat ikävät teot kostautuvat vielä jossain kohtaa. Elokuvan huipennus on toisaalta imelä, mutta muuten loistavan menon jälkeen sen katsoo sormien läpi. Mean Girls on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista teinikomedioista!

Tina Feyn loistokkaan käsikirjoituksen pohjalta Perjantai on pahin -uudelleenfilmatisoinnistakin vastannut ohjaaja Mark Waters tekee mahtavaa työtä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa. Hän saa näyttelijät irrottelemaan riemastuttavasti ja hyvä fiilis siirtyy täydellisesti kotisohvalle. Mean Girls on myös hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Rolfe Kentin säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen, mutta päähän jää kyllä rallattamaan Bobby Helmsin Jingle Bell Rock, jota käytetään yhdessä leffan muistettavimmista kohtauksista.

Yhteenveto: Mean Girls on aivan mahtava teinikomedia - yksi ehdottomasti parhaista omassa lajityypissään. Elokuvan tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja sen terävään kuvaukseen yläasteen hävyttömästä meiningistä on helppo samaistua. Sekaan mahtuu hyviä teemoja muun muassa karmasta. Leffa on myös suorastaan hulvattoman hauska ja sen parissa viihtyy täysillä alusta loppuun. Kun päälle vielä lisätään ikimuistoisia repliikkejä, on Tina Feyn käsikirjoitus todella onnistunut paketti. Vain loppupää äityy turhan imeläksi, mutta se annettakoon anteeksi. Elokuvan hahmot ovat todella hyviä ja näyttelijäkaarti irrottelee ilahduttavasti. Lindsay Lohan on nappivalinta päärooliin ja ilkeitä tyttöjä näyttelevät Rachel McAdams, Lacey Chabert ja Amanda Seyfried ovat loistovedossa. Mean Girls on teinileffojen kirkasta parhaimmistoa, suoraan sanottuna todella fetch ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Nyt jään jännittyneenä odottamaan tammikuussa ilmestyvää, musikaalivetoista uudelleenfilmatisointia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2004, Paramount Pictures, M.G. Films, Broadway Video

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Megamind (2010)

MEGAMIND

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt
Genre: animaatio, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?

Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.

Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.

Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.

Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.

Yhteenveto: Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films