Pretty Lethal (2026) - elokuva-arvostelu

PRETTY LETHAL

Ohjaus: Vicky Jewson

Näyttelijät: Maddie Ziegler, Lana Condor, Avantika, Iris Apatow, Millicent Simmonds, Uma Thurman, Lydia Leonard, Tamás Szabó Sipos, Julian Krenn, Kate Freund, Krisztián Csákvári, Balázs Megyeri, Gábor Nagybál ja Michael Culkin

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 18

Pretty Lethal on Uma Thurmanin tähdittämä toimintaelokuva. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2023, jolloin se kulki työnimellä "Ballerina Overdrive" ja siinä oli tarkoitus näytellä Lena Headey. Kuvausten oli määrä alkaa saman vuoden keväällä, mutta tuotanto venähti ja Headey joutui jättämään projektin, jolloin Thurman astui hänen tilalle. Kamerat pyörähtivät käyntiin elokuussa 2024 ja nyt Pretty Lethal on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen mainoksen Prime Videossa ja katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Amerikkalaisballerinat ovat matkalla Budapestiin esiintymään. Muutaman mutkan kautta he päätyvät pieneen majataloon suojaan sateelta, mutta tajuavat pian olevansa paikallisen rikollisjengin luona ja joutuvat taistelemaan tiensä pakoon.

Maddie Ziegler, Lana Condor, Avantika, Iris Apatow ja Millicent Simmonds näyttelevät amerikkalaisia ballerinoja, Bonesia, Princessiä, Gracea, sekä siskoksia Zoeta ja Chloeta, jotka ilokseen saavat kutsun esiintymään Unkarin pääkaupungissa Budapestissä arvostetussa paikassa. Tyttöjen yhteistyökykyisyys on kuitenkin hatara ja etenkin huonommista oloista tuleva Bones ja vanhempiensa hemmottelema Princess ovat vähän väliä napit vastakkain. Kaikki viisikosta omaavat sopivasti erilaiset persoonansa, jolloin heidän ryhmädynamiikkansa (sekä sen puute) toimii tarinallisesti mainiosti. Sen merkittävämpää kehityskaarta ballerinoille ei ole kirjoitettu kuin että heidän täytyy toki oppia toimimaan tiiminä, mikäli he mielivät pysyä elossa. Ziegler, Condor, Avantika, Apatow ja Simmonds ovat oivallisia rooleissaan, heittäytyen täysillä varsin vaativienkin rooliensa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lydia Leonard baletinopettajana Thorna-neitinä, Uma Thurman majataloa pyörittävänä Devora Kasimerina, Tamás Szabo Sipos pahamaineisen rikollispomon (Michael Culkin) ylimielisenä poikana Pashana, sekä Gábor Nagypál kidutusekspertti Doktorina. Sivunäyttelijätkin istuvat passelisti osiinsa ja Thurmanista löytyy vähemmän yllättäen karismaa hämäräheppuja täynnä olevan majatalon omistajaksi. Sipos tekee Pashasta välittömästi niin vastenmielisen mulkeron, että tälle itsestään liikoja luulevalle, mutta isin perään nopeasti haikailevalle pikkunilkille toivoo pikaista loppua heti ensinäkemältä.

Pretty Lethal onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka mistään erityisen maata mullistavasta elokuvasta ei olekaan kyse. Leffa tekee ihan hyvää työtä pohjustaakseen ballerinojen väliset hiertymät, mutta hommahan lähtee oikeasti käyntiin vasta, kun tytöt ja Thorna-neiti ovat päätyneet majataloon (minne he eivät olisi joutuneet, jos he olisivat kävelleet keskelle metsätietä simahtaneen bussin menosuuntaan, eikä sinnepäin, mistä he olivat juuri tulleet) ja paikan poppoon todellinen laita käy ikävällä tavalla selville. Elokuva muuttuu passelin tiivistunnelmaiseksi selviytymistaisteluksi.

Leffalle on Amazon Prime Videossa lätkäisty korkein ikärajaleima, eli K18 ja ihan syystä, sillä kun ballerinojen epätoivoinen yritys päästä karkuun alkaa, elokuva ei juuri iskujaan pidättele. Veri roiskuu ja ihmisiä tapetaan varsin rujoin ja mielikuvituksellisin tavoin, lähes kaiken kättä pidemmän käydessä aseesta. Ballerinojen notkeus ja sulavat liikkeet pääsevät hyötykäyttöön täysin uudella tavalla ja tytöt ovatkin hyvässä kontrastissa karskien rikollisäijien edessä. Toisinaan leffa koettelee uskottavuuden rajoja, mutta saavatpa nämä ballerinatkin köniin vähän väliä. Parasta on, ettei Pretty Lethal ota itseään liian vakavasti, vaan kieli on visusti poskessa ja leffa on ajoittain kierolla tavalla jopa aika hauska. Puolentoista tunnin mitta on juuri sopivan tiukka, jotta elokuva ei ala menettämään viihdyttävyyttään. Oikeastaan vain loppuhuipennus jäi mielestäni pienoiseksi antikliimaksiksi pidemmän paisuttelun jälkeen.

Elokuvan on ohjannut Vicky Jewson, jonka aiempiin töihin kuuluu kaamea The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022). Pretty Lethal on onneksi osoitus siitä, että Jewson osaa kyllä hommansa, kun saa oikean projektin käsiinsä. Kate Freundin käsikirjoitus on varsin simppeli suoraviivaisuudessaan, mutta syvyyttä hän tuo muistuttamalla hyvin siitä, että moni ei tiedä yhtään, millaista kärsimystä näiden lavalla hennoilta vaikuttavien ja höyhenenkevyesti hyppivien tanssijoiden treenaaminen voikaan olla. Leffa on myös teknisesti pätevä ja etenkin toimintakohtausten aikana kuvaajakin pääsee tanssahtelemaan näyttelijöiden ympärillä tyylikkäästi. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät peittämään ballerinoja kohtaus kohtaukselta mojovammin tekoverellä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Säveltäjä Paul Leonard-Morgan hyödyntää tietty musiikeissaan niitä kaikista klassisimpia balettimelodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Pretty Lethal www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Pretty Lethal, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, 87North, Gulfstream Pictures, Pioneer Stillking Films, Tempo Productions

Arvostelu: Tarot (2024)

TAROT

Ohjaus: Spenser Cohen ja Anna Halberg

Pääosissa: Harriet Slater, Adain Bradley, Jacob Batalon, Avantika, Humberly González, Wolfgang Novogratz, Larsen Thompson, Olwen Fouéré ja Sunčica Milanović

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Tarot perustuu Nicholas Adamsin kirjaan Horrorscope vuodelta 1992. Kaksikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta on tekeillä samanniminen filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja nyt Tarot-nimen saanut kauhuleffa saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse lähinnä pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan trailerin, enkä paljoa odottanut leffalta - etenkin kun se haukuttiin lyttyyn Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin katsojienkin toimesta. Kävin siitä huolimatta katsomassa Tarotin viikkoa ennakkoon Finnkinon erityisnäytöksessä.

Syntymäpäiväjuhlien aikana kaveriporukka päätyy ennustamaan toistensa horoskoopit löytämänsä vanhan tarot-korttipakan avulla ja nuoret saavat pian peräänsä pakan pahat voimat.

Tarotin keskiössä on teinikauhuleffalle hyvin tyypillinen kaveriporukka, jotka ovat uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tutun Jacob Batalonin näyttelemää vitsiniekka-Paxtonia lukuun ottamatta niin tylsän mitäänsanomattomia tyyppejä, ettei juuri kenenkään kohtalosta jaksa olla kiinnostunut. On horoskoopeista ja tarot-korteista intoileva Haley (Harriet Slater) ja hänen poikaystävänsä Grant (Adain Bradley) ja loput tyypit, eli Paige (Avantika), Madeline (Humberly González), Lucas (Wolfgang Novogratz) ja Elise (Larsen Thompson), joiden persoonat (jos näitä toisiensa kanssa lähes identtisen tylsiä tyyppejä voi edes persoonallisiksi kutsua) on luotu täysin heidän horoskooppimerkkiensä ympärille. Näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta - ei edes Batalon, joka ei onnistu tällä kertaa olemaan erityisen hauska, toisin kuin Hämähäkkimiehen bestiksenä.

Tarot on juuri niin geneeristä teinikauhumoskaa kuin siltä voikin odottaa. Nykypäivänä monen voi kuulla ja lukea syyttävän elokuvien käsikirjoituksia tekoälyn tekemiksi, mutta itse taidan syyllistyä siihen oikeasti vasta nyt. On vaikea kuvitella, että joku oikea ihminen olisi kirjoittanut Tarot-leffan, sillä se tuntuu niin vahvasti siltä kuin joku olisi pistänyt koneen katsomaan kymmenen vastaavaa kauhurainaa ja pyytänyt sitten kirjoittamaan niiden pohjalta oman tulkintansa. Tarotista ei löydy ainuttakaan omaa ideaa ja Nicholas Adamsin Horrorscope-kirjakin toimii pohjana hyvin löysin perustein. Tutkimani perusteella mukana ei ole ainuttakaan samaa hahmoa ja siinä missä kirjassa nuorten perässä on horoskooppitappaja, elokuvassa nuoret saavat peräänsä yliluonnollisia voimia.

Leffassa on käytössä kaikki mahdolliset teinikauhuleffoihin liitännäiset kliseet, aina puolen välin tietämillä mukaan tulevasta, internetin uumenista löytyvästä pakollisesta vanhasta rouvasta, jolla on tietty kaikki vastaukset nuorten kysymyksiin. Elokuva alkaa totta kai bilekohtauksella ja kun alkoholit loppuvat ja lisää ryhdytään etsimään vuokramökistä, pahaenteisestä kellarista löytyykin tarot-korttipakka, jonka parissa juhlat jatkuvat. Koska hahmot vielä jättävät huomioimatta kirjoitetut varoitukset, katsojana vain tuumii, että sitä saa mitä tilaa. Huvittavaahan on, että kun leffan ensimmäinen vartti käytetään siihen, että jokaiselle nuorista luetaan ennustukset korttien avulla, elokuva periaatteessa itse spoilaa kaiken, mitä loppuleffan aikana tullaan näkemään. Millainen mörkö kenenkin perään tulee, missä järjestyksessä ja missä olosuhteissa.

Myös Tarotin kauhuosasto on sitä kaikista tavanomaisinta ja laiskinta säikyttelyä. Aidosti karmivan tunnelman sijaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Spenser Cohen ja Anna Halberg luottavat pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin. Äänimaailma hiljenee, valot alkavat vilkkua ja sitten pimetä, kunnes varjoista hyökkää esiin joku mörkö. Eipä leffa muuta tarjoa koko puolentoista tunnin aikana. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten kauhusta, hahmoista tai tarinasta. Loppuhuipennuksessa Cohenin ja Halbergin tekstin laatimat säännöt alkavat jo sotia itseään vastaan ja viimeiset minuutit pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä pöhköydellään.

Jos jostain elokuvaa kuitenkin voi kehua hieman, niin teinien perään lähtevät erilaiset tarot-mörrimöykyt ovat pääasiassa onnistuneita ilmestyksiä hienoine asuineen ja maskeerauksineen. Nämä monsterit menettävät tosin tehoaan sillä, kun tekijät kokevat pakottavaa tarvetta tunkea kameran aivan liian lähelle niiden rääkyviä naamoja, jolloin karmiviksi tarkoitetut hetket muuttuvat enemmänkin koomisiksi. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet oivalliset. Tietokonetehosteet eivät sen sijaan ole kaksiset ja äänimaailma on rakennettu täysin kovaäänisten pamausten varaan. Joseph Bisharan säveltämät musiikit ovat varsin geneeristä tunnelmointia taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tarot, 2024, Screen Gems, Alloy Entertainment, Capstone Pictures, Ground Control, Serbia Film Commission

Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger