Näyttelijät: Maddie Ziegler, Lana Condor, Avantika, Iris Apatow, Millicent Simmonds, Uma Thurman, Lydia Leonard, Tamás Szabó Sipos, Julian Krenn, Kate Freund, Krisztián Csákvári, Balázs Megyeri, Gábor Nagybál ja Michael Culkin
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 18
Pretty Lethal on Uma Thurmanin tähdittämä toimintaelokuva. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2023, jolloin se kulki työnimellä "Ballerina Overdrive" ja siinä oli tarkoitus näytellä Lena Headey. Kuvausten oli määrä alkaa saman vuoden keväällä, mutta tuotanto venähti ja Headey joutui jättämään projektin, jolloin Thurman astui hänen tilalle. Kamerat pyörähtivät käyntiin elokuussa 2024 ja nyt Pretty Lethal on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen mainoksen Prime Videossa ja katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.
Amerikkalaisballerinat ovat matkalla Budapestiin esiintymään. Muutaman mutkan kautta he päätyvät pieneen majataloon suojaan sateelta, mutta tajuavat pian olevansa paikallisen rikollisjengin luona ja joutuvat taistelemaan tiensä pakoon.
Maddie Ziegler, Lana Condor, Avantika, Iris Apatow ja Millicent Simmonds näyttelevät amerikkalaisia ballerinoja, Bonesia, Princessiä, Gracea, sekä siskoksia Zoeta ja Chloeta, jotka ilokseen saavat kutsun esiintymään Unkarin pääkaupungissa Budapestissä arvostetussa paikassa. Tyttöjen yhteistyökykyisyys on kuitenkin hatara ja etenkin huonommista oloista tuleva Bones ja vanhempiensa hemmottelema Princess ovat vähän väliä napit vastakkain. Kaikki viisikosta omaavat sopivasti erilaiset persoonansa, jolloin heidän ryhmädynamiikkansa (sekä sen puute) toimii tarinallisesti mainiosti. Sen merkittävämpää kehityskaarta ballerinoille ei ole kirjoitettu kuin että heidän täytyy toki oppia toimimaan tiiminä, mikäli he mielivät pysyä elossa. Ziegler, Condor, Avantika, Apatow ja Simmonds ovat oivallisia rooleissaan, heittäytyen täysillä varsin vaativienkin rooliensa vietäväksi.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lydia Leonard baletinopettajana Thorna-neitinä, Uma Thurman majataloa pyörittävänä Devora Kasimerina, Tamás Szabo Sipos pahamaineisen rikollispomon (Michael Culkin) ylimielisenä poikana Pashana, sekä Gábor Nagypál kidutusekspertti Doktorina. Sivunäyttelijätkin istuvat passelisti osiinsa ja Thurmanista löytyy vähemmän yllättäen karismaa hämäräheppuja täynnä olevan majatalon omistajaksi. Sipos tekee Pashasta välittömästi niin vastenmielisen mulkeron, että tälle itsestään liikoja luulevalle, mutta isin perään nopeasti haikailevalle pikkunilkille toivoo pikaista loppua heti ensinäkemältä.
Pretty Lethal onnistui yllättämään positiivisesti, vaikka mistään erityisen maata mullistavasta elokuvasta ei olekaan kyse. Leffa tekee ihan hyvää työtä pohjustaakseen ballerinojen väliset hiertymät, mutta hommahan lähtee oikeasti käyntiin vasta, kun tytöt ja Thorna-neiti ovat päätyneet majataloon (minne he eivät olisi joutuneet, jos he olisivat kävelleet keskelle metsätietä simahtaneen bussin menosuuntaan, eikä sinnepäin, mistä he olivat juuri tulleet) ja paikan poppoon todellinen laita käy ikävällä tavalla selville. Elokuva muuttuu passelin tiivistunnelmaiseksi selviytymistaisteluksi.
Leffalle on Amazon Prime Videossa lätkäisty korkein ikärajaleima, eli K18 ja ihan syystä, sillä kun ballerinojen epätoivoinen yritys päästä karkuun alkaa, elokuva ei juuri iskujaan pidättele. Veri roiskuu ja ihmisiä tapetaan varsin rujoin ja mielikuvituksellisin tavoin, lähes kaiken kättä pidemmän käydessä aseesta. Ballerinojen notkeus ja sulavat liikkeet pääsevät hyötykäyttöön täysin uudella tavalla ja tytöt ovatkin hyvässä kontrastissa karskien rikollisäijien edessä. Toisinaan leffa koettelee uskottavuuden rajoja, mutta saavatpa nämä ballerinatkin köniin vähän väliä. Parasta on, ettei Pretty Lethal ota itseään liian vakavasti, vaan kieli on visusti poskessa ja leffa on ajoittain kierolla tavalla jopa aika hauska. Puolentoista tunnin mitta on juuri sopivan tiukka, jotta elokuva ei ala menettämään viihdyttävyyttään. Oikeastaan vain loppuhuipennus jäi mielestäni pienoiseksi antikliimaksiksi pidemmän paisuttelun jälkeen.
Elokuvan on ohjannut Vicky Jewson, jonka aiempiin töihin kuuluu kaamea The Witcher - Noituri: Verilinja(The Witcher: Blood Origin - 2022). Pretty Lethal on onneksi osoitus siitä, että Jewson osaa kyllä hommansa, kun saa oikean projektin käsiinsä. Kate Freundin käsikirjoitus on varsin simppeli suoraviivaisuudessaan, mutta syvyyttä hän tuo muistuttamalla hyvin siitä, että moni ei tiedä yhtään, millaista kärsimystä näiden lavalla hennoilta vaikuttavien ja höyhenenkevyesti hyppivien tanssijoiden treenaaminen voikaan olla. Leffa on myös teknisesti pätevä ja etenkin toimintakohtausten aikana kuvaajakin pääsee tanssahtelemaan näyttelijöiden ympärillä tyylikkäästi. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät peittämään ballerinoja kohtaus kohtaukselta mojovammin tekoverellä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Säveltäjä Paul Leonard-Morgan hyödyntää tietty musiikeissaan niitä kaikista klassisimpia balettimelodioita.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Pretty Lethal www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken
Genre: rikos, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 18
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs(1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.
Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin.
Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.
Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"
Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.
Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films
Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, Daryl Hannah, David Carradine, Gordon Liu, Michael Parks, Chris Nelson, Bo Svenson, Larry Bishop, Perla Haney-Jardine, Helen Kim ja Samuel L. Jackson
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16
Kill Bill: Volume 2 on toinen osa Quentin Tarantinon neljännestä elokuvasta. Tarantino suunnitteli Kill Billin alun perin yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, mutta kun sen yhteiskesto oli jopa neljä tuntia, eikä Tarantino suostunut tiivistämään sitä, hänet painostettiin lopulta jakamaan filmi kahtia. Kill Bill: Volume 1 sai ensi-iltansa syksyllä 2003 ja sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2 ilmestyi jo huhtikuussa 2004. Elokuva ei saanut ihan yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin ensimmäinen osa, eikä se ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin budjettinsa reippaasti takaisin ja sai kehuja. Elokuva sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naispääosasta ja miessivuosasta. Itse näin kummatkin Kill Bill -elokuvat kymmenisen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osa tuotti minulle pettymyksen. Olen pitkään pohtinut filmien uudelleenkatselua ja kun huomasin Kill Bill: Volume 1:n täyttävän 20 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat osat. Innostuin ensimmäisestä osasta niinkin paljon, että heti kun olin kirjoittanut siitä arvostelun, pistin Kill Bill: Volume 2:n pyörimään.
Tapettuaan O-Renin ja Vernitan, morsian siirtyy listallaan seuraaviin uhreihin, Buddiin, Elleen ja pääjehu Billiin, jatkaessaan vimmaista kostoretkeään.
Uma Thurman palaa rooliinsa morsiamena, joka jatkaa kostoaan tapetun miehensä (Chris Nelson) ja syntymättömän tyttärensä vuoksi. Thurman kanavoi yhä samaa uhmakkuutta ja vaarallisuutta roolihahmoonsa kuin ensimmäisessä osassa - eikä ihme, kuvattiinhan osat alustavasti yhdeksi pitkäksi elokuvaksi. Mitä lähemmäs morsian pääsee varsinaista kohdettaan, sitä varmemmin hän hommaansa hoitaa. Hahmoa kannustaa loppuun asti onnistumaan tavoitteessaan ja hänen puolesta jännittää yhä vain enemmän, kun huipennus häämöttää.
Ensimmäisen osan keskittyessä Lucy Liun näyttelemään O-Reniin ja Vivica A. Foxin esittämään Vernitaan, Kill Bill: Volume 2 antaa enemmän tilaa Kyykäärmetapporyhmän muille jäsenille, Michael Madsenin näyttelemälle Buddille, Daryl Hannahin näyttelemälle Ellelle, sekä tietty joukon johtajalle, David Carradinen näyttelemälle Billille. Jokainen kolmikosta muodostaa hyvin erilaisen uhkan morsiamelle ja hahmot ovat kiinnostavia. Madsen on mainio elämäänsä kyllästyneenä miehenä, Hannah oivallinen raivokkaana tappajana ja Carradine huokuu karismaa lipevänä miehenä kaiken taustalla.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Gordon Liu ja Michael Parks uusissa rooleissa kamppailulajien mestari Pai Meinä ja eläköityneenä parittaja Estebanina, sekä Tarantinon luottonäyttelijä Samuel L. Jackson pianistina morsiamen hääharjoituksissa, jossa kauhistuttava, kostoretken aiheuttanut verilöyly tapahtui.
Kill Bill: Volume 2 lähtee käyntiin näyttämällä, mitä kyseisenä hääharjoituspäivänä todellisuudessa tapahtuikaan. Mustavalkoisena esitetty alkuvartti on erinomaisen tiivistunnelmainen startti. Katsojan syke nousee nousemistaan, sillä tietää, mitä tuleman pitää. Alku lupailee vahvasta jatko-osasta, joka veisi hienosti alkaneen kostoreissun kunnialla päätökseen, mutta harmillisesti lopputulos ei ihan yllä luvatulle tasolle. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti kummallakin katselukerralla koin jatko-osan pettymyksenä aivan mahtavan Kill Bill: Volume 1:n jälkeen.
Vaikka Kill Bill tarkoitettiinkin alun perin yhdeksi elokuvaksi ja Quentin Tarantino sinnikkäästi sanoo edelleen, että niitä pitäisi ajatella yhtenä elokuvana, ovat Volume 1 ja Volume 2 lopulta liian erilaiset teokset, jotta ne voisi nähdä täysin yhtenäisenä. Siinä, missä Volume 1 oli voimakkaasti tyylitelty, vimmainen ja räjähtävä toimintaelokuva, jossa pistettiin ihmisiä paloiksi ihan jumanperkuleesti, Volume 2 on huomattavasti rauhallisempi ja hidastempoisempi teos. Jos ensimmäistä osaa katsoessa jäi kaipaamaan Tarantinolle tyypillisiä pitkiä keskusteluja, niitä on toinen osa pullollaan - jopa ehkä liiaksikin asti. Volume 2:lla on kestoa lähes puoli tuntia enemmän kuin Volume 1:llä ja filmi kaipaisi hieman tiivistämistä.
Ei Kill Bill: Volume 2 todellakaan huono filmi ole, mutta sitä katsoessani en vain voi olla pohtimatta, että kaikki parhaat jipot käytettiin jo ykkösosassa ja Volume 2 häviää edeltäjälleen kaikessa. Seassa on kuitenkin tarpeeksi mahtavia hetkiä, jotta sen taso nousee todella hyväksi. Hienosti rakennetun hääharjoitusaloituksen lisäksi morsiamen koulutusosio Pai Mein luona on aivan loistava, erityisesti Gordon Liun hupaisan roolityön ansiosta. Kohtaaminen Buddin kanssa on kelvollisen jännittävä ja taistelu Elleä vastaan pätevän toimiva. Morsiamen ja Billin välinen finaali on onnistuneesti rakennettu, vaikkei se sisälläkään mitään valtavaa toimintaspektaakkelia kymmeniä kätyreitä vastaan.
Quentin Tarantino näyttää lahjansa jälleen kerran, mutta Kill Bill: Volume 2:sta ei löydy samaa tekemisen paloa kuin edellisestä osasta. Ammennettuaan Volume 1:een vanhoista itämaisista kamppailulajielokuvista, Volume 2:n inspiraationa ovat selvästi toimineet lännenelokuvat. Pitkät kohtaukset ja keskustelut erämaassa muistuttavat Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Leonea kiitetäänkin lopputeksteissä. Tarantinon kirjoittama dialogi ei ole yhtä nokkelaa kuin monessa muussa hänen leffassaan, mutta silti tarpeeksi hyvää, jotta katsojan kiinnostus pysyy tiukasti siinä, mitä hahmoilla on sanottavanaan. Teknisesti tämäkin puolikas Kill Billiä on tyylikkäästi tehty kuvausta, valaisua, lavasteita ja asuja myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin intensiivisiä katseita tukeva vinkumisääni ei sovi enää tämän filmin muuhun tyyliin. Kappalevalinnat eivät ole läheskään yhtä muistettavia kuin viimeksi, mutta Robert Rodriguezin ja RZA:n säveltämät musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.
Yhteenveto: Kill Bill: Volume 2 ei ole edeltäjänsä veroinen mahtava viihdepläjäys, mutta se vie silti tarinan mainiosti päätökseensä. Kun ykkösosassa Tarantinon villimmät valttikortit pistettiin hyötykäyttöön, jatko-osaan jäävät lähinnä vain Tarantinolle ominaiset pitkät keskustelut, joita on mukana hieman liiaksikin asti. Tarantino rakentaa joitain pitkiä kohtauksia tehokkaan tiivistunnelmaisesti, mutta yleisesti ottaen filmi kaipaisi tiivistämistä. Seasta löytyy joitain aivan mahtavia hetkiä, jotka nostavat tasoa, mutta kokonaisuutena Kill Bill: Volume 2 kalpenee Volume 1:lle likimain kaikessa. Näyttelijät suoriutuvat loistavasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on ansiokkaasti tehty. Jos pidit Kill Bill: Volume 1:stä, kannattaa tarina toki katsoa loppuun Volume 2:n myötä. Jos ykkösosan räväkkyys osui ja upposi, voi kakkososan hidastempoisuus tuntua pettymykseltä. Jos taas et pahemmin lämmennyt ensimmäisen osan menolle ja meiningille, kakkosen rauhallisempi lähestymistapa voi tehota sinuun paremmin. Vuosien varrella Tarantino on useasti nostanut puheeksi potentiaalisen kolmannen Kill Billin, mutta itse en näe sille mitään syytä. Tarina kerrottiin väkevästi loppuun näissä kahdessa elokuvassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kill Bill: Volume 2, 2004, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu
Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 18
"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.
Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.
Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.
Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.
Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).
Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan.
Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.
Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.
Yhteenveto:Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers
Ohjaus: Joel Schumacher Pääosissa: George Clooney, Chris O'Donnell, Arnold Schwarzenegger, Uma Thurman, Alicia Silverstone, Michael Gough, Pat Hingle, Elle Macpherson, Robert Swenson, John Glover ja Elizabeth Sanders Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Batman, eli Lepakkomies on Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo, joka on noussut yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista. Aluksi Batman esiintyi vain sarjakuvissa, mutta on vuosien varrella siirtynyt myös esimerkiksi peleihin, kirjoihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon filmatisointi oli Adam Westin tähdittämä Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966). Parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Batman (1989), jossa pääosaa esitti Michael Keaton ja joka vei hahmon vakavampaan tunnelmaan kuin hölmö Westin leffa. Keaton näytteli hahmoa myös Batman - paluussa (Batman Returns - 1992), mutta kun Burton lopetti sarjan ohjaamisen, ei Keatonkaan enää jatkanut. Batman Foreverin(1995) pääroolissa nähtiin Val Kilmer, mutta hän ei halunnut jatkaa esittämistä, sillä hänellä oli paljon ongelmia uuden ohjaajan Joel Schumacherin kanssa. Uuden Batman-leffan teko alkoi kuitenkin heti, kun Forever huomattiin hitiksi. Lepakkomieheksi valittiin George Clooney, kuvaukset alkoivat syksyllä 1996 ja Batman & Robin sai ensi-iltansa kesällä 1997. Elokuva oli menestys, mutta kovin moni ei siitä pitänyt. Leffa keräsi todella paljon haukkuja, etenkin liioitellun kevyen teemansa takia. Jotkut ovat sitä mieltä, että kyseessä on ihan harmiton hömppä, mutta pääasiassa fanit inhoavat leffaa. Teos on usein valittu yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Usein kun ilmestyy uusi supersankarileffa, josta ei erityisemmin pidetä, internetistä voi löytää kommentteja, joissa puolustellaan, ettei se ollut sentään yhtä huono kuin Batman & Robin. Itse näin elokuvan ala-asteella serkkujeni kanssa, kun olin nähnyt Batman Foreverin. Lapsena tietty pidin filmistä (sillä en tiennyt paremmasta), mutta vuosien varrella olen huomannut, kuinka kehno tekele on kyseessä. Viimeksi katsoin leffan kesällä 2015 ja silloin mietin, etten halua nähdä sitä enää uudestaan, mutta kun päätin arvostella vanhat Batman-elokuvat vuodelle 2019, huomasin eräänä aamuna katsovani jälleen Batman & Robinia. Katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa ja jo ennen loppuhuipennusta hän kysyi, että ei kai hänen tarvitse katsoa sitä enää ikinä uudestaan? Niin kökkö tämä elokuva on.
Batman ja Robin saavat vastaansa uuden pahiksen, Mr. Freezen, joka aikoo jäädyttää Gotham Cityn. Päänvaivaa duolle tuottavat myös ilkeitä suunnitelmia kehittelevä Myrkkymuratti ja tämän apuri Bane. Samalla pitää myös pähkäillä, voiko vierailulle tulleen Alfredin siskontyttären ottaa mukaan sankarihommiin?
Batmanin, eli Bruce Waynen roolissa nähdään tosiaan George Clooney, joka on täysin väärä valinta rooliin. Waynena Clooney on vielä ihan menevä, sillä hänestä löytyy rikkaan miehen tyylikkyyttä, mutta viittasankariksi hän ei istu missään kohtaa. Clooney tekee Batmanista tylsän ja yllättävän kömpelön hahmon. Hänessä ei ole lainkaan sitä iskua, mitä rooli tarvitsisi. Onneksi Bruce Wayne ei enää erityisemmin murehdi vanhempiensa kuolemaa ja on päässyt elämässä eteenpäin. Hän on kuitenkin yhä tarkka säännöistään ja välillä vaikuttaa siltä, että hän haluaisi edelleen toimia yksin sankarihommissa. Chris O'Donnell jatkaa Dick Graysonin/Robinin roolissa, eikä vieläkään oikein vakuuta, mutta sopii tarpeeksi hyvin rooliinsa energiansa ansiosta. Valitettavasti Robin muuttuu aika ärsyttäväksi, mitä pidemmälle leffa kulkee, kun hän alkaa kyllästyä Batmanin sääntöihin, haluaa Robinille oman signaalin taivaalle ja haluaisi varmaan leffankin kulkevan nimellä "Robin & Batman". Siinä kohtaa toivoisi, että Batman potkisi nokkavan nulikan pois ja jatkaisi sooloseikkailijana. Terminatorin roolista parhaiten tunnettu Arnold Schwarzenegger näyttelee Mr. Freezeä, eli suomalaisittain Pakkasherraa (tai Jäämiestä, kuten leffassa suomennettiin), joka pitää todella paljon jäästä ja kylmyydestä. Mistä tiedän? Koska läpi elokuvan hän heittää typeriä repliikkejä kuten: "Cool party!" "You're not sending me to the cooler." "Everything freezes." ja tietty kaikkein legendaarisin: "What killed the dinosaurs? The ice age!" Leffasta saisi erinomaisen juomapelin, jossa täytyy ottaa huikka aina kun Mr. Freeze puhuu jäästä, kylmyydestä tai jostain sellaiseen viittaavasta. Itse laskin, että näitä repliikkejä oli mukana noin 30, eli ei kannata kaikkein väkevimmän litkun kanssa pelata. Kuitenkin kun kaikki idioottimaiset vitsit unohtaa, taustalla on mainio hahmo. Mr. Freezen vaimo on nimittäin vakavasti sairas ja hän yrittää pelastaa tämän hengen. On harmi, että hahmo on pilattu täysin ja katsojana kokee suurta myötähäpeää Schwarzeneggeriä kohtaan.
Myrkkymurattia/tohtori Pamela Isleya esittää Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994) tuttu Uma Thurman, joka vetää koko roolinsa pahasti yli. Siinä missä Mr. Freeze on vielä ihan koominen jääläppänsä kanssa, ei Myrkkymuratti toimi lainkaan. Hahmo nimittäin puhuu ihan kaiken aikaa. Välillä voi olla, että hän selittää "nerokasta" suunnitelmaansa tyhmälle kätyrilleen Banelle (edesmennyt Robert Swenson), mutta suurimmaksi osaksi ajasta hän vain höpisee yksinään ja kertoo kaikki ajatuksensa suoraan katsojille sen sijaan, että ne esitettäisiin jotenkin muuten. Jo hahmon ensiesiintyminen tapahtuu niin, että tohtori Isley selittää kuka hän on, mitä hän tekee ja mitä hänen mielessään liikkuu. Thurmanin kyvyt menevät täysin hukkaan, eikä hän tiedä yhtään, mitä tekee. Niin ja se Bane on oikeasti totaalinen urpo... Kolmessa edellisessä osassa Brucen hovimestari Alfredia esittänyt Michael Gough nähdään hahmona jälleen ja Alfredille on saatu mainiosti enemmän ruutuaikaa. Hahmolle on luotu sivujuoni, joka on itse asiassa oikeasti kiinnostava ja katsojana haluaisi tietää siitä lisää sen sijaan, että joutuisi katsomaan muita kohtia leffasta. Sivujuonta parantaa se, että Gough on ainoa leffassa, joka ei epäonnistu roolissaan ja on hyvä näyttelijä. Hän on yhä sama sympaattinen hovimestari, joka hän oli Tim Burtonin Batmanissa. Uutena hahmona pahisten lisäksi esitellään Alfredin siskontyttö Barbara, jota näyttelee Alicia Silverstone. Barbara tulee käymään tapaamassa Alfredia ja fanit arvaavat helposti, mihin visiitti johtaa. Hahmo on tavallaan ihan kiva lisäys sarjaan, mutta kun hänelle ei ole oikein mitään käyttöä ennen loppuhuipennusta, tuntuu hän jotenkin ylimääräiseltä täytteeltä jo muutenkin pahanmakuisessa kakussa. Asiaa ei helpota, että Silverstone ei ole yhtään luonteva kameran edessä ja hän on läpi teoksen todella puinen. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tuttu poliisimestari Gordon (Pat Hingle) ja Batman Foreverista tuttu Juoru-Gerty (Elizabeth Sanders), sekä Brucen uusi tyttöystävä Julie (Elle Macpherson), joka on täysin turha hahmo, sillä hän esiintyy vain muutaman minuutin ajan, eikä hänellä ole mitään vaikutusta tarinaan ja hullu tohtori Woodrue (John Glover), joka on niin kehnosti näytelty, ettei voi muuta kuin olla iloinen, että hänenkin osuutensa kestää vain pari minuuttia. Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Coolio pienessä roolissa.
Jo hyvin nopeasti elokuvan alussa tajuaa, että nyt ei ole kovin hyvä pätkä kyseessä. Leffa alkaa samalla tavalla kuin Batman Forever, eli sankarit pukevat asunsa päälleen, jolloin nähdään parista ruumiinosasta kuvaa, joita ei haluaisi nähdä. Jos tämä ei jo viesti, että aloit katsomaan surkeaa elokuvaa, niin ehkä ensimmäisten repliikkien kohdalla ymmärrät. Robin: "Mä haluan Bat-auton. Tytsyt diggaa autosta." Batman: "Tämän takia Superman työskentelee yksin..." En ihan oikeasti tiedä huonompia ensirepliikkejä mistään elokuvasta. Seuraavaksi kaksikko lähtee taistelemaan Mr. Freezeä vastaan, kun poliisimestari Gordon soittaa Batmanille ja kertoo, että sellanen jääheppu tekee pahuuksia museossa. Ja kun Batman saapuu paikalle, hän sanoo: "Moikka Freeze, mä oon Batman." Jos et tässä kohtaa edes harkitse pistäväsi elokuvaa pois, niin en ymmärrä. Alun toimintakohtaus Mr. Freezen eskimojoukkoja vastaan on mitäänsanomaton ja se sisältää muutamia typeriä juttuja, kuten Bat-luistimet ja liitelyä taivaalla laattojen päällä. Siitä sitten Myrkkymuratin esittelyyn, kun hän tosiaan kertoo katsojille kaikki tarvittavat faktat tyylillä: "Olen kasvitieteilijä, joka yrittää saada aikaiseksi tieteellisen jutun, mutta pomoni tekee epäilyttäviä kokeita. Mitäköhän pomo puuhailee? Otetaanpa selvää!"
Vaikka Batman Forever oli jo huono teos, sen tarinaa kuljetettiin toimivasti eteenpäin samalla tyylillä kuin Batmanissa ja Batman - paluussa, jolloin pahikset esitellään kunnolla, jotta he tuntuvat oikeilta persoonilta, eivätkä vain tylsiltä konnilta, jotka ovat pahoja, koska se on kivaa. Tässä on menty ihan toiseen suuntaan tarinankuljetuksessa. Pamela Isley ehtii olla ruudulla ehkä kaksi minuuttia, kun hän jo muuttuu Myrkkymuratiksi; Bane ehkä puoli minuuttia. Mr. Freeze onkin superpahis jo alusta alkaen, mutta hänelle on onneksi luotu oivallinen taustatarina. Toinen iso muutos on se, että ensimmäistä kertaa sarjassa on mukana pahiksia, joilla todella on yliluonnollisia voimia, mikä vie tietyn realismin pois kokonaan. Ei siinä sinänsä mitään, eivät minua yliluonnollisuudet haittaa, mutta ne eivät ole hyvin toteutettuja tässä. Realismia vie myös pois elokuvan värikkyys. Sarjassa ei ole enää oikein mitään jäljellä Burtonin synkästä maailmasta, vaan kaikki on todella räikeää, jopa ärsyttävyyteen asti. Tämän lisäksi mukana on niin paljon huumoria ja tyhmiä vitsejä, että teos on enemmänkin komedia kuin toiminnallinen sankaritarina. Leffaan on yritetty saada aikaan sarjakuvamaista tunnelmaa ja samaa camp-henkeä kuin Adam Westin Batmanissa, mutta siinä on epäonnistuttu täysin ja lopputulos on myötähäpeällistä paskaa.
Batman & Robinista on todella vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Alfred tosiaan toimii, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Jotkut jäävitseistä ovat ihan hassuja ja on kiva nähdä nopeasti Arvuuttajan ja Kaksinaaman asut Arkhamin mielisairaalassa. Mutta kun mukana on asioita, kuten Bat-luottokortti, surkeaa näyttelemistä, älykkyysosamäärää vähentävää dialogia ja juonikuvioita, jotka eivät johda mihinkään, niin ei tätä voi millään kutsua hyväksi. Parhaimmillaan elokuva on, kun se on niin käsittämättömän typerä ja huono, että se muuttuukin ihan huvittavaksi. Ei sen takia, että sen huumori olisi hauskaa, vaan koska se on niin helvetin kehno. Yksi hauskimmista asioista on se, että Mr. Freeze aikoo jäädyttää maailman, kun taas Myrkkymuraatti aikoo täyttää Maan kokonaan kasveilla ja sitten pahiskaksikko tuumii, että olisi loogista tehdä yhteistyötä. Tarinassa on mukana useita urpoja juttuja, joita ei ole viitsitty miettiä loppuun saakka. Kuitenkin vaikka leffa on täynnä hölmöyksiä ja aivottomia kohtia, on se myös yllättävän pitkäveteinen. Vaikka toimintakohdat ovat täynnä tyhmyyksiä, ei niissä ole mitään jännitettä ja stuntit ovat todella kömpelön näköisiä, jolloin katsojana lähinnä puutuu. Syvällisyyttä on yritetty luoda Batmanin ja Robinin ystävyydestä, joka on kuin veljeyttä, mutta se ei saa liikutettua katsojaa millään lailla. Elokuva kestää vähän yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto näin kauhealle tekeleelle. Siitä ei ole saatu kaikessa älyttömyydessään edes viihdyttävää ja se jos mikä on suuri saavutus. Ei siinä mitään, jos kyseessä oikeasti olisi komedia, mutta kun ei ole.
Ohjaaja Joel Schumacheria ei olisi ikinä saanut päästää tekemään näitä elokuvia. Hän ei ole tiennyt yhtään, millainen Batmanin pitäisi olla, vaan on mennyt säheltämään ties mitä kuraa, koska yhtiö sanoi, että kevyempi lähestymistapa olisi kiva. Lopputulos muistuttaa erittäin huonoa piirrettyä. On myös ihme, että käsikirjoittaja Akiva Goldsman saa yhä töitä, kun dialogi on tasoa: "Ei näy lumimiestä." "Ehkä hän suli?" "Ei, hän on vain talviunilla." Mitä vittua? Kuka Warner Brosilla antoi tämän käsikirjoituksen mennä tuotantoon? Eikö kukaan koskaan muka vähääkään vihjaissut, että teksti on skeidaa? Ei varmaan. Kuvauskin on useassa kohtaa heikkoa ja leikkauspöydälle olisi pitänyt jättää ties mitä turhaa (eli kaikki muu paitsi Alfredin kohtaukset). Lavasteet ovat yliampuvan teatraalisia ja puvustukset sekä maskeeraukset aika typerän näköisiä. Miksi Batmanin ja Robinin asuissa on yhä nännit?! Ai niin, koska Schumacherin mielestä se oli loistava idea. Visuaaliset tehosteetkaan eivät ole parhaasta päästä ja vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Ääniefektit ovat kuitenkin ihan kivoja ja säveltäjä Elliot Goldenthal on paikoitellen jopa onnistunut musiikeissa. Valaisu on sentään parempaa kuin Batman Foreverissa, eikä tämä leffa näytä yhtä musiikkivideomaiselta.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, poistettu kohtaus, musiikkivideoita ja pätkiä, jotka kertovat hahmoista, puvuista, maskeerauksesta, laitteista, lavasteista ja erikoistehosteista, sekä elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the The Dark Knight Part 6: Batman Unbound", joka on lystikästä katsottavaa, kun tekijät hieman häpeillen pahoittelevat sitä, millainen lopputuloksesta tuli. Yhdessä kohtaa ohjaaja Schumacher ihan oikeasti pyytää anteeksi ja Chris O'Donnell kuvailee elokuvaa lelumainokseksi. Eräs tekijöistä jopa sanoo, että leffassa on mukana juttuja ihan vain siksi, että niistä voisi tehdä lisää leluja.
Yhteenveto: Batman & Robin on järkyttävän surkea elokuva, jonka ainoat hyvät hetket ovat niitä, jolloin leffan surkeus on huvittavaa. Alfredin sivujuoni on toimiva, sekä häntä esittävä Michael Gough on hyvä, mutta siihen se jää. Muuten näyttelijätyö on kuraa, mitä ei yhtään paranna todella kauhea käsikirjoitus, joka on täynnä kamalia repliikkejä. Tarinankerronta ei toimi, eikä mihinkään kohtaan ole saatu onnistunutta tunnelmaa mukaan. Toimintakohdat eivät ole edes viihdyttäviä. Huumoria on paljon, mutta elokuva ei oikein naurata. Lähinnä vain itkettää, varsinkin jos on kovan luokan Batman-fani. Voi Schumacher, minkä rikoksen ihmiskuntaa kohtaan teit! Visuaalinenkaan puoli ei toimi, joten kovin montaa positiivista juttua ei leffa sisällä. Silti jostain syystä olen nähnyt tämän yli viisi kertaa. Ehkä en tämän jälkeen tätä enää katso. Koskaan ei tosin pitäisi sanoa "ei koskaan"... En todellakaan suosittele katsomaan tätä elokuvaa, mutta samalla toivoisin, että kaikki Batman- ja supersankarileffojen fanit näkisivät tämän, ihan vain tietääkseen, millaista paskaa jostain hyvästä saa aikaan. Lapsille tämä toimii paremmin ja olen myös kuullut, että tämän taso nousee, kun katsojana on pienessä humalassa. Itse en osaa sanoa, kun en juo, mutta suosittelen kokeilemaan ehdottamaani juomapeliä jäävitseistä. Siihen mukaan vielä kaikki Myrkkymuratin selostukset, puiset näyttelyhetket ja typerät kohdat, niin aikamoinen krapula on tiedossa seuraavana päivänä! Noh, jotain hyvää tästä leffasta seurasi. Koska tämä oli kuraa, ei sarjaa enää jatkettu, kuten oli suunniteltu, vaan se päätettiin aloittaa alusta, jolloin Batman Begins(2005) ilmestyi. Se tietty johti omaan suosikkiteokseeni Yön ritari (The Dark Knight - 2008)!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman & Robin, 1997, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Chris Columbus Pääosissa: Logan Lerman, Brandon T. Jackson, Alexandra Daddario, Pierce Brosnan, Sean Bean, Kevin McKidd, Steve Coogan, Catherine Keener, Jake Abel, Uma Thurman, Rosario Dawson ja Joe Pantoliano Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Innostuin Rick Riordanin kirjoittamista "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joko vuonna 2008 tai 2009. Luin siihen mennessä suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat nopeasti läpi pariinkin otteeseen ja jäin koukkuun. Siihen aikaan vielä luin paljon. "Harry Pottereita" (1997-2007) ei enää ilmestynyt, joten olihan sitä pakko löytää jotain tilalle ja siihen aikaan minuun iski parhaiten fantasiaseikkailut. Tietenkin innostuin paljon, kun kuulin, että "Percy Jacksonista" tehtäisiin elokuva. Katsoin trailerit useaan otteeseen ja minun oli pakko päästä katsomaan itse leffa. Luin kirjat läpi jälleen kerran, juuri ennen elokuvan näkemistä ja olin niin innoissani nähdessäni Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin (eli suomalaisittain Percy Jackson: Salamavaras), etten edes kyennyt välittämään kaikista sen virheistä ja kuinka se noudatti kirjaa lähinnä vain vähän siihen suuntaan. Katsoin elokuvan useasti uudestaan, kun sain sen DVD:nä ja useat katselukerrat alkoivat vähentämään leffan hienoutta silmissäni. Näin sen vuoden sisään useaan otteeseen, mutta sitten olikin pari vuotta, etten katsonut elokuvaa ollenkaan. Jostain syystä loppuvuodesta 2016 minun teki jälleen mieli vilkaista leffa uudestaan ja se olikin lopulta ensimmäinen elokuva, jonka katsoin vuonna 2017.
Percy Jackson saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin poika ja samalla häntä aletaan epäilemään ukkosenjumala Zeuksen mestarisalaman varastamisesta. Menettäessään äitinsä kuolemanjumala Haadekselle, Percy lähtee yhdessä satyyri Groverin ja puolijumala Annabethin kanssa etsimään reittiä Manalaan, jotta hän voisi saada äitinsä pelastettua. Niin ja kyllä se salamakin tarinaan aina välillä liittyy. Pääosassa Percy Jacksonina nähdään Logan Lerman, jota en ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt missään. Percy Jacksonia ennen Lerman esittikin lähinnä vain pikkurooleja. Vaikka häneltä löytyy heikotkin osuudet, Lerman on pääosassa ihan toimiva ja sopii rooliin, vaikkei kirjan mukaisesti olekaan kaksitoistavuotias. Aluksi Percy ei tietenkään tiedä olevansa mitenkään erityinen ja luulee kärsivänsä ADHD:sta ja lukihäiriöstä. Kun hän alkaa oppimaan enemmän itsestään, hän ymmärtää, että ADHD johtuu puolijumalten impulsiivisesta käyttäytymisestä ja lukihäiriö johtuu siitä, että Percy osaa lukea vain muinaiskreikkaa. Hahmo on mielenkiintoinen ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten hän alkaa muuttua tarinan sankariksi, vaikka se käykin paikoitellen liian helposti. Percy kykenee useisiin asioihin harjoittelematta niitä lainkaan. Satyyri Groveria esittää Brandon T. Jackson, joka tuo komiikkaa mukaan elokuvaan. Suurin osa hahmon lauseista ovat joko vitsejä tai sutkautuksia. Onneksi häneltä löytyy myös viisaampi puoli, jolloin Grover ei jää pelkästään nauruhahmoksi. Jackson on juuri sopiva rooliin ja hän pistää itsensä täysillä mukaan kaiken aikaa. Jos ette tienneet, niin satyyrit ovat olentoja, joiden ylävartalo muistuttaa ihmistä, mutta joilla on vuohen jalat ja sarvet. Puolijumala Annabethia näyttelee Alexandra Daddario, jolla on Lermanin tavoin heikkoja hetkiä, mutta hän suoriutuu roolistaan silti ihan hyvin. Annabeth on sotataidon ja viisauden jumalatar Athenen tytär, joten Annabeth on hyvä taistelutaidoissa sekä nokkela. Aluksi Percy ja Annabeth eivät täysin tule juttuun, joten onkin hieman outoa, että Annabeth lähtee noin vain mukaan matkalle. Ja tietysti kaksikon välille syntyy jonkinlaista kemiaa... Mielestäni toiseksi huonoin James Bond -näyttelijä (George Lazenbyn ollessa huonoin) Pierce Brosnan nähdään herra Brunnerina, Percyn opettajana. Todellisuudessa pyörätuolissa kulkeva Brunner onkin Kheiron-kentauri, joka opettaa puolijumalia. Kentaurit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - jälleen yläruumis tulee ihmisten puolelta. Brosnan ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä, mutta tässä roolissa hän on toimiva. Kheiron ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, joten Brosnania ei myöskään tarvitse katsella kovin paljoa. Elokuvassa tietysti nähdään Kreikan mytologian kolme pääjumalaa, eli Zeus, Poseidon ja Haades. Zeusta näyttelee Sean Bean, joka on kaiken aikaa vihainen, sillä hänen salamansa on varastettu. Poseidon (Kevin McKidd) on hieman passiivisempi kaveri, muttei pidä siitä, että hänen veljensä Zeus luulee Percyn olevan varas. Kuolemanjumala Haades taas on rento rocktähden näköinen heppu ja häntä esittää Steve Coogan. Elokuvan versio Haadeksesta tuntuu pienoiselta pohjanoteeraukselta, mutta toisaalta hahmo on samalla ihan huvittavakin. Kaikki kolme hahmoa nähdään vain lyhyesti. Percyn huolehtivaa Sally-äitiä esittää Catherine Keener. Sally selvästi rakastaa poikaansa ja haluaa hänelle pelkkää hyvää, ja Keener sopii rooliin juuri sopivasti. Jostain syystä Sally on parisuhteessa ääliömäisen Gabe Uglianon kanssa (Joe Pantoliano), joka vain ryyppää ja huutaa Sallylle. Pantoliano sopii alkoholisti-Gaben rooliin täydellisesti. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jake Abelin esittämä puolijumala Luke, joka on jumalten sanansaattaja Hermeksen poika, sekä Haadeksen kyllästynyt vaimo Persefone, jota näyttelee Rosario Dawson ja Uma Thurmanin näyttelemä Medusa-hirviö, joka muuttaa katseellaan ihmisiä kiveksi.
Kuten on varmaan jo voinut päätellä, Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin fantasiajutut on otettu Kreikan mytologiasta - ja siirretty Yhdysvaltoihin. Jumalten koti Olympokselle pääsee Empire State Buildingista, Manalaan pääsee Hollywoodista jne. Tarinassa annetaan ihan kiva selitys sille, miksi kreikkalaiset jumalat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin (oikeasti varmaan Kreikan rahatilanteen takia), mutta hieman hölmöltähän se tuntuu. Monet muutkin asiat elokuvassa tuntuvat hölmöiltä, joten leffan katselun ajaksi on suositeltavaa kytkeä aivoista muutama katkaisija pois, jolloin lopputuloksesta voi nauttia paremmin.
Puolijumalat, eli jumalien ja ihmisten lapset, elelevät Puoliveristen leirillä, jossa heistä koulutetaan sotureita. Ensimmäinen asia, mikä Percylle tökätään kouraan, on miekka. Puoliveristen leirissä on ihan minimaalisesti Tylypahka-vibaa Harry Potterista, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Harmi vain, että elokuva tuntuu muutenkin yrittävän olla "uusi Harry Potter", onnistumatta siinä kuitenkaan. Seikkailutunnelma on aika samanlainen kuin Potterissa ja etenkin pääkolmikossa on samoja piirteitä: Percy on aluksi erittäin hämmentynyt, mutta hänestä alkaa syntyä suuri sankari kuten Harrysta, Grover on päähenkilön hömelö kaveri, joka on kuitenkin apuna tiukan paikan tullen kuten Ron ja Annabeth on viisas nuori nainen, joka pyörii kaksikon mukana, muttei tunnu aluksi kuuluvan joukkoon kuten Hermione. Asetelma toimi Potterissa, joten miksei se toimisi myös tässä. Kolmikkoa on viihdyttävää seurata, joten erityisemmin ei tarvitse valittaa. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Alku on varsinkin hieman pikakelauksen tuntuinen ja asiat selitetään nopeasti pois alta, jotta itse tarina ja seikkailu päästään aloittamaan. Aluksi katsojille selitetään, että salama on kadonnut, joten katsojana miettii, että sitä tässä varmaan etsitään. Sitten Percyn äiti viedään ja hahmot lähtevätkin etsimään häntä. Tai siis Manalaa, josta hänet löytää. Kuitenkin jotta he pääsisivät pois Manalasta, heidän täytyy löytää mysteeriset teleporttihelmet, joita on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja. Ja niitähän on juurikin sopivasti kolme kappaletta, jotta jokaiselle olisi oma. Jos elokuvaa ei seuraa tarpeeksi tarkasti, voi pudota kärryiltä, että mitä elokuvassa oikein etsitään. Kirjassa Zeuksen mestarisalama kuulosti luettuna ihan loogiselta ja joissain maalauksissa ja piirroksissahan näkee Zeuksen pitelemässä salamoita, mutta elokuvassa kuitenkin salama on lähinnä vain sinisenä hehkuva valotikku, joka rätisee sähköä. Kyllähän siihen tottuu, mutta aluksi koko salama tuntuu vain aika urpolta.
Mutta eipä sellaisia asioita ehdi miettiä elokuvan aikana, sillä siinä tapahtuu lähes kaiken aikaa jotain. Milloin taistellaan minotaurusta vastaan tai piilotellaan Medusalta tai juostaan hydraa karkuun - hengähdystaukoja löytyy "toimintapätkien" välistä, mutta ne kestävät yhä vain vähemmän aikaa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Onneksi toimintapätkät ovat erilaisia, jolloin elokuva ei käy tylsäksi. Itse asiassa Percy Jackson & the Lightning Thief ei edes tunnu kaksituntiselta elokuvalta, kun siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Välillä meno on liian hätäinen, jolloin katsojan pitää olla hyvin kiinni, ettei putoa kärryiltä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana voi miettiä: "Mitäs manalaa, nytkö se jo päättyi?" Vaikkei elokuva itsessään ole kovin hyvä, vaan enemmänkin vain ihan kiva, se on tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa uudestaankin. En kyllä ymmärrä, miten tämä oli joskus mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista? Olin silloin vielä niin pieni, viaton ja tietämätön. Voi minua...
Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka ohjasi tätä ennen mm. Harry Potter and the Philosopher's Stonen (2001) ja Harry Potter and the Chamber of Secretsin (2002). Se voi tietenkin selittää, miksi tästä löytyy Potter-tunnelmaa. Aiemmin hyviä pätkiä ohjannut Columbus on alkanut menettämään otettaan leffamaailmasta ja tuntuu, ettei hän enää kykene samanlaiseen laatuun kuin ennen. Hänen ohjaamiaan Pottereita kritisoitiin siitä, että ne noudattivat kirjoja liian orjallisesti, joten ehkä siitä syystä tässä elokuvassa on otettu useita vapauksia. Käsikirjoituksesta vastaa Craig Titley, enkä tiedä johtuuko se hänen tekstistään vai leikkauksesta, että elokuva on hätäinen. Titleyta voi ainakin syyttää hölmöstä dialogista, mutta onneksi näyttelijät tekevät kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luontevalta. Leffa on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Green screenin käytön huomaa aina välillä hahmojen äärirajoista. Äänitehosteilla on tuotu hienoja lisäyksiä mukaan toimintaosuuksiin. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck ja pakko myöntää, että elokuvalla on oikeasti hyvä soundtrack. Jotkut sävellykset ovat todella mainioita. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita kuten AC/DC-yhtyeen "Highway to Hell" ja Lady Gagan "Poker Face".
Yhteenveto:Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief on viihdyttävä fantasialeffa, mutta kulkee liian hätäisellä temmolla ollakseen oikeasti hyvä. Lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain ja jos leffaa ei seuraa, voi olla pihalla tapahtumista. Sen lisäksi useat jutut ovat erittäin hölmöjä. Seikkailupätkät ovat kuitenkin toimivia, jolloin elokuvan katsoo helposti läpi, eikä se tunnu edes kestävän kahta tuntia. Elokuvassa tunnutaan etsivän useita asioita ja itse salama jää pahasti taka-alalle, jolloin sen voi helposti unohtaa. Dialogi on aika hölmöä, mutta näyttelijäkaarti yrittää kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luonnolliselta. Logan Lerman on pääosassa Percy Jacksonina ihan toimiva, mutta paras pääkolmikosta on kuitenkin Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover. Tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta elokuvaan sävelletty musiikki on oikeasti hyvää. Potter-tunnelmaa leffasta löytyy, mutta Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief ei onnistu kuitenkaan olemaan "uusi Harry Potter", mitä on aivan varmasti yritetty. Ohjaaja Chris Columbus ei ole täysin tiennyt, mitä tekee ja jos leffa noudattaisi paremmin kirjaa, se voisi olla selkeästi parempi. Jos pidät fantasiaseikkailuelokuvista, niin voihan tämän vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa. Kirjat kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Lopputekstien alkupuolella nähdään lyhyt kohtaus, joten älkää laittako leffaa vielä pois, kun lopputekstit alkavat rullaamaan. Elokuvaa ei erityisemmin kehuttu, eikä se ollut kovin suuri menestys, joten on aika kummallista, että jatko-osa Percy Jackson: Sea of Monsters (2013) edes tehtiin.
Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief, 2010, Fox 2000 Pictures, 1492 Pictures, Sunswept Entertainment, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III, TCF Vancouver Productions
