Supernatural, kausi 5 (2009-2010) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 5

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Jim Beaver, Mark Pellegrino, Rob Benedict, Kurt Fuller, Mark A. Sheppard, Jake Abel, Samatha Ferris, Rachel Miner, Matt Fewer, Adrianne Palicki, Kim Rhodes, Matt Cohen, A. J. Buckley, Travis Wester ja Paris Hilton

Genre: fantasia, toiminta, kauhu, komedia

Jaksomäärä: 22

Jakson kesto: noin 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten lisää oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2009 ja Supernaturalin viidennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden syyskuussa. Tämäkin kausi keräsi hyvin katsojia ja sai kehuja niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse olin jo pitkään pohtinut Supernaturalin katsomista ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen. Pidin todella paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin viidennen kauden katselun posiitivisin mielin.

Vapautettuaan vahingossa Luciferin vankilastaan, Sam ja Dean Winchester käynnistävät maailmanlopun. Veljesten on keksittävä keino pysäyttää Lucifer, ennen kuin on liian myöhäistä.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen kerran Winchesterin veljeksiksi, Samiksi ja Deaniksi, jotka ovat nyt pahimman vastuksensa äärellä. Yritettyään koko neloskauden ajan estää demonien suunnitelmat vapauttaa johtajansa Luciferin (Mark Pellegrino) vankilastaan, veljekset rikkoivatkin vahingossa itse viimeisen sinetin, joka piti Saatanaa aisoissa. Maailmanlopun alkaessa Sam ja Dean pistetäänkin todelliseen koitokseen. Padalecki ja Ackles jatkavat hyvää suorittamistaan. Heidän välinen kemiansa on kiistatonta ja he tulkitsevat onnistuneesti, kuinka heidän hahmonsa painivat vaikeiden valintojensa äärellä. Vakuuttava on myös Pellegrino, joka tekee Luciferista rauhallisen ja jollain tapaa jopa lempeän, mutta silti hyytävän ja totaalisen arvaamattoman.

     Mukana menossa ovat myös metsästäjäkonkari Bobby (Jim Beaver) ja enkeli Castiel (Misha Collins), joiden lisäksi tutuista hahmoista esimerkiksi Winchestereistä kirjoja kirjoittava Chuck (Rob Benedict), katala enkeli Zachariah (Kurt Fuller) ja Winchesterien velipuoli Adam (Jake Abel) nähdään yksittäisissä jaksoissa. Uusina hahmoina tavataan kapinoiva demoni Crowley (Mark A. Sheppard), sekä Luciferia seuraavat neljä hevosmiestä, Sota (Titus Welliver), Nälkä (James Otis), Rutto (Matt Frewer) ja Kuolema (Julian Richings), jotka toimivat välivastuksina kauden varrella, ennen varsinaista yhteenottoa itse Paholaisen kanssa. Beaver ja Collins jatkavat mainiota työtään, Collinsin vahvistaessa asemaansa osana tiimiä. Sheppard on lystikäs kettuilevana Crowleynä ja hevosmiehistä etenkin Nälkää esittävä Otis ja Kuolemaa näyttelevä Richings ovat nappivalinnat rooleihinsa.

Supernaturalin viides tuotantokausi käynnistyy suoraan siitä, mihin neljännen kauden lopuksi jäätiin. Lilithin kuolema olikin viimeinen sinetti, joka piti Luciferin vankina ja nyt veljekset eivät voi muuta kuin hyväksyä epäonnistumisensa ja yrittää kaikkensa pelastaakseen päivän. Viides kausi on selvä huipentuma sille, mitä aiemmat kaudet ovat rakentaneet ja Lucifer luo täydellisen päävastuksen Winchestereille. Hänen vierellään keltasilmäisen demoninkin päihittäminen vaikuttaa ihan lasten leikiltä. Vitoskausi keskittyy entistä enemmän selkeään päätarinaan, lähes joka jakson kuljettaessa veljeksiä kohti suurta taistoa koko maailman kohtalosta. Jännite rakentuu jakso jaksolta ja viimeiset jaksot katsoja tuijottaa kuin naulattuna penkkiin, sydän takoen rinnassa. Väkevän lisänsä tähän kaikkeen tuo sarjan tapa verrata Samia ja Deania veljeksinä Luciferiin ja arkkienkeli Mikaeliin - isäänsä tyytymättömään ja tätä vastaan kapinoivaan veljeen ja isäänsä lähes sokeasti arvostavaan ja suoraselkäiseen veljeen.

Vaikka viides kausi rakentuukin lähinnä yhden selvän tavoitteen ja tarinakaaren ympärille, sekaan mahtuu myös onneksi yhä niitä yksittäisiäkin tapauksia, muistuttamassa avauskauden tutusta "viikon monsteri" -kerronnasta. Pidin erityisesti kuudennesta jaksosta, jossa veljekset tutkivat täysin pöljältä kuulostavia kuolemia, eri genreillä leikittelevästä kahdeksannesta jaksosta, jossa kujeilija pistää veljekset elämään televisio-ohjelmissa, sekä yhdeksännestä jaksosta, jossa Sam ja Dean päätyvät Chuckin kirjoittamien Supernatural-romaanien ympärille rakennettuun fanitapahtumaan, vieden sarjan metatasoja eteenpäin. Hienoja hetkiä ovat myös pienet kohtaukset, joissa Sam ja Dean lähinnä vain ovat ja hengähtävät hetken, ennen kuin heitä taas riepotellaan ties mihin seikkailuihin. Loppupää kaudesta keskittyy pääasiassa Luciferin pysäyttämiseen ja tämä osio on sarjan koukuttavinta antia tähän mennessä. Finaalijaksossa Winchesterin veljesten tarina viedään onnistuneesti ja jopa liikuttavasti päätökseens... Häh, eikö Supernatural loppunutkaan tähän? Niin siis KUINKA monta tuotantokautta sarjaa tehtiin tämän jälkeen?!

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa onnistuneesti ja varsin monipuolisesti. Jaksojen varrella pääsee niin jännittämään kuin nauramaan ja jopa herkistymäänkin tarpeen vaatiessa. Finaalijakson aikana sitä todella hoksaa, kuinka paljon näistä jätkistä on alkanut välittää. Eric Kripken johdolla käsikirjoitustiimi vie tämän alkuperäisen päätarinan kunnialla päätökseensä, jättäen polun jatkaa sarjaa vielä eteenpäin. Kameratyöskentely on tälläkin kaudella kelvollista ja leikkaus menevää. Lavasteet ja asut ovat oivat. Olen hieman harmissani, että sarja on edetessään siirtynyt heikkoihin tietokonetehosteisiin, joihin ei selvästi ole ollut varaa, kun avauskaudella nähtiin runsaasti hienoja käytännön efekteihin ja maskeerauksiin perustuneita mörököllejä. Äänimaailma on passelisti työstetty ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tutut musiikit säestävät menoa jälleen oivallisesti. Mainio on tietty sarjan epäviralliseksi tunnuskappaleeksi muodostunut Kansas-yhtyeen Carry On Wayward Son.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.supernatural.fandom.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Arvostelu: Malignant (2021)

MALIGNANT

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Annabelle Wallis, Maddie Hasson, George Young, Michole Briana White, Jacqueline McKenzie, Jake Abel, Ingrid Bisu, Susanna Thompson, Mckenna Grace ja Marina Mazepa

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Malignant on James Wanin ohjaama kauhuelokuva. Wan kehitteli elokuvan tarinan vaimonsa Ingrid Bisun kanssa, jonka pohjalta Akela Cooper työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Malignant on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin Wanin tekevän uutta kauhuelokuvaa. Wan on osoittanut taitonsa genren parissa leffoillaan Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013), joten odotin kiinnostuneena, mitä hän tällä kertaa tarjoaisi. Harmikseni Malignantista ei järjestetty lehdistönäytöstä lainkaan, joten kävin katsomassa sen ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessä näytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja parin Episodi-lehteen kirjoittavan kaverini kanssa.

Madison Mitchell alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä verisistä murhista. Vielä kauhistuttavampaa on, kun Madisonille selviää, että murhat tapahtuvat oikeasti.

Pääroolissa hirvittäviä näkyjä yllättäen näkemään alkavana Madisonina nähdään Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjasta (Peaky Blinders - 2013-) tuttu Annabelle Wallis. Wallis on viime vuosien varrella tarjonnut hyviä roolisuorituksia, mutta myös joitakin heikompia, riippuen usein ohjauksen ja käsikirjoituksen vahvuudesta. Malignantissa Wallisin työ on ailahtelevaa. Hän on täysillä menossa mukana, muttei aina onnistu välittämään hahmonsa kauhistuneita tunteita uskottavasti. Hänen hahmonsa on kuitenkin mielenkiintoinen ja katsojana haluaa selvittää Madisonin kanssa, mistä hänen uudet näkynsä oikein johtuvat?

     Wallisin lisäksi elokuvassa nähdään mm. Jake Abel Madisonin poikaystävänä Derekinä, Maddie Hasson Madisonin siskona Sydneynä, George Young ja Michole Briana White rikoskomisarioina Shaw'na ja Mossina, sekä Wanin vaimo Ingrid Bisu heitä rikospaikalla auttavana, turhankin innokkaana Winnienä. Abel ja Hasson sopivat passelisti rooleihinsa, kuten tekevät kyllä myös Young, White ja Bisukin, mutta jälkimmäisten kolmen hahmot ovat paikoitellen erikoisesti kirjoitetut. Hieman humoristiset poliisit eivät täysin istu muuten synkistelevään kauhuteokseen.

Malignant osoittautui yllättävänkin ailahtelevaksi elokuvaksi, josta löytyy selvät vahvuutensa, mutta myös selvät heikkoutensa. Käsitelläänpä vahvuudet ensin. En voi muuta kuin kehua leffan todella näyttävää kuvausta. Filmistä löytyy monia erittäin vaikuttavia otoksia, joista varsinkin nukketalomainen kuva Madisonin ja Derekin talon katossa, missä kamera kulkee vauhdilla huoneista ja jopa kerroksesta toiseen, sai loksauttamaan suuni auki. Pitkillä laajoilla kuvilla rakennetaan hyvin karmivaa tunnelmaa, kun katse harhailee pitkin taustoja, yrittäen löytää jotain pelottavaa vaanimassa päähahmoa. Kauhuelokuvaksi Malignant on tavanomaista tyylikkäämpi. Wanilla onkin aina ollut silmää vahvoille visuaalisuuksille ja hän päästää tässä luovuutensa valloilleen - eikä todellakaan vain kuvauksen puolesta. Vaimonsa kanssa Wan on nimittäin kehitellyt aikamoisen tarinan, joka pääsee yllättämään katsojansa jopa aika hullunkurisilla käänteillään. Mitään paljastamatta sanon, että katsojasta riippuen leffa joko nousee astetta korkeammalle tai luhistuu kuin korttitalo juurikin näiden käänteiden takia.

Ihailen kyllä sitä, että Wan on päättänyt päräyttää ihan tosissaan menemään ja että hän on tehnyt useita rohkeita valintoja elokuvan kanssa, mutta silti on pakko sanoa, että vähän väliä Wanilla on lähtenyt mopo keulimaan turhankin hurjasti. Elokuvasta löytyy monia päätöksiä ja hetkiä, jolloin en voinut olla kummastelematta, että mitä ihmettä Wanilla ja kumppaneilla on käynyt mielessä niitä tehdessään. Malignant on aika ajoin korni elokuva ja siitä löytyy koomisuutta, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoituksellista vai tahatonta. Katsomosta voikin kuulua hörähdyksiä ja tuhahteluja sellaisissa kohtauksissa, missä katsojan kuuluisi kiljua kauhusta. Kummastelemisen aihetta tarjoavat myös Joseph Bisharan säveltämät musiikit. Bishara on tehnyt musiikit useaan Wanin leffaan, yleensä onnistuen varsin mainiosti. Tässä leffassa Bisharan työ kuitenkin särähtää korvaan, aivan kuin hän olisi tehnyt musiikit täysin eri elokuvaan. Käsikirjoituksen taso heittelee myös. Akela Cooperin teksti sisältää paikoitellen todella huonoa dialogia ja osa paljastuksista avataan laiskasti pistämällä hahmot katsomaan selittäviä videokasetteja. Samalla tarinassa on silti jotain varsin ovelaa, enkä leffan aikana osannut päättää, onko se nerokas vai typerä. Varmaan vähän molempia.

Monille luultavasti tärkein kysymys on: onko Malignant pelottava? Noh, eipä erityisen. Vaikkei leffa olisi vaikkapa käsikirjoitukseltaan tai näyttelijätyöltään kaksinen, Wanin ohjaamana odottaisin elokuvan olevan sentään karmiva. Wania on kutsuttu jopa kauhun uudeksi mestariksi, herran raivattua tietä parempaan suuntaan 2000-luvun suurimmasta kauhuleffavitsauksesta, eli äkkisäikäyttelystä. Harmikseni Malignantissa Wan sortuu juurikin niihin genren halpoihin kikkoihin, kuten jatkuvaan valojen välkkymiseen pahaenteisesti, mikä menettää tehonsa jo ennen filmin puoltaväliä. Kauhu perustuu suurimmaksi osaksi koviin äänitehosteisiin, jotka onnistuvat säpsäyttämään, mutta lopulta lähinnä ärsyttävät. Erityistä kauhun tunnelmaa Wan ei saa rakennettua, erityisesti kun kokonaisuus töksähtää kerta toisensa perään esimerkiksi siihen tahattomaan koomisuuteen. Elokuva todella hyötyy yhä vain villimmäksi käyvistä käänteistään, vaikka samalla jälkikäteen pohdittuna tietyissä elokuvan alkupään asioissa ei olekaan enää järkeä, kun tietää, mistä olikin kyse. Lopputekstien rullatessa katsoja on luultavasti hyvin hämmentynyt näkemästään, eikä se hämmennys ihan äkkiä katoa.

Yhteenveto: Malignant on harmillisen epätasainen giallo-kauhupastissi yleensä laadukkaita lajityypin edustajia tekevältä James Wanilta. Elokuvasta löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös pahaa. Wanin rakentama tunnelma on ailahteleva, eikä leffa tunnu osaavan päättää, mitä se yrittää olla. Jotkut kohtaukset yrittävät olla synkkiä ja piinaavia, toiset taas koomisia - usein tahattomasti. Valitettavasti kauhupuoli perustuu lähinnä halpoihin äkkisäikäytyskikkoihin ja koviin äänitehosteisiin. Vielä kymmenen vuotta sitten Wan onnistui keksimään jotain uutta välkkyvistä valoista, itsestään liikkuvista ovista ja narisevista puulaudoista, mutta tässä kikkailu tuntuu kliseiseltä. Onneksi elokuvan tarinan käänteitä ei voi kliseisiksi kutsua, vaan ne pääsevät yllättämään oikein toden teolla. Leffa repii mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään ja hämmästyttää, kuinka pitkälle Wan on valmis menemään. Paikoitellen mopo karkaakin käsistä, eikä teos pysy kasassa hallittuna. Kuvaukseltaan elokuva on todella näyttävä, mutta käsikirjoituksesta löytyy paljon vikoja, kömpelöstä dialogista kehnosti esiteltyihin paljastuksiin. Malignant pitää sisällään varsin mainion idean ja onnistuneita käänteitä, mutta kokonaisuutena se on töksähtelevästi rakennettu paketti, mikä olisi vaatinut vielä hiomista. Katsojalle jäävä hölmistynyt tunne herättää halun nähdä filmin uudestaan - sekä samalla pelon, ettei homma enää toimi, kun tietää, mistä elokuvassa on oikeasti kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Malignant, 2021, Atomic Monster, New Line Cinema, Boom Entertainment, Boom! Studios, Starlight Culture Entertainment

Arvostelu: Percy Jackson: Sea of Monsters / Percy Jackson: Hirviöidenmeri (2013)

PERCY JACKSON: SEA OF MONSTERS (2013)

PERCY JACKSON: HIRVIÖIDENMERI

Ohjaus: Thor Freudenthal
Pääosissa: Logan Lerman, Alexandra Daddario, Brandon T. Jackson, Douglas Smith, Leven Rambin, Jake Abel, Anthony Head, Stanley Tucci ja Nathan Fillion
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joskus joko vuonna 2008 tai 2009. Fantasia- ja seikkailujutut toimivat minulle, joten innostuin todella. Kirjoista tehtiin tietenkin elokuva, eli Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010), jonka kävin katsomassa välittömästi leffateatterissa ja vaikka se ensimmäisillä katselukerroilla olikin mielestäni loistava, sen hienous katosi mielessäni jo vuodessa ja tajusin, millainen pettymys se oli. En siis ollut erityisen innoissani, kun kuulin, että leffa saa jatkoa elokuvalla Percy Jackson: Sea of Monsters (eli suomalaisittain Percy Jackson: Hirviöidenmeri). Olin lähinnä hämmentynyt siitä, että jatko-osa edes tehtiin, sillä ensimmäinen elokuva ei ollut erityisen suosittu. En siis mennyt katsomaan Percy Jackson: Sea of Monstersia, kun se ilmestyi kesän lopussa vuonna 2013. Kuulin, ettei kyseessä olisi kovin hyvä elokuva, eikä innostukseni "Percy Jacksonia" kohtaan ollut enää kovin suuri, joten leffa tuntui unohtuvan mielestäni. Kuitenkin syyslomalla 2014 kun etsin itselleni katsottavaa Makuunista, törmäsin Percy Jackson: Sea of Monstersiin ja kun se oli kerran mahdollista vuokrata kahdella eurolla, niin ajattelin, että "nojoo" ja leffa lähti mukaani. Katsoin sen, enkä ollut erityisen innoissani, enkä katsonut sitä enää uudestaan... kunnes vuoden alussa päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa kummatkin Percy Jackson -elokuvat, sillä hän ei ollut niitä nähnyt. Ensimmäisen katsoimme Netflixista ja toisen kohdalla apuna oli jälleen Makuuni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief!

Puoliveristen leiriin tunkeudutaan ja sitä suojeleva puu myrkytetään, jolloin Percy, Annabeth, Grover ja kyklooppi Tyson lähtevät etsimään parantavaa Kultaista taljaa, jonka olinpaikka on Hirviöidenmerellä.

Percy Jacksonina jatkaa Logan Lerman, joka on jälleen ihan hyvä roolissaan, muttei mikään ihmeellinen. Percya harmittaa, ettei hän tunnu saavan minkäänlaista vastausta Poseidon-isältään, vaikka hän kuinka yrittää pyytää neuvoa. Häntä harmittaa myös, että vaikka hän pelasti Olympoksen ja puolijumalat edellisessä elokuvassa, häntä ei juhlita suurena sankarina ja hän tuntuu jälleen olevan pelkkä nolla. Tuolla lailla kirjoitettuna Percy kuulostaa aika itsekeskeiseltä mulkulta, mutta kyllä hän on se hyvä sankari. Tässä elokuvassa Percysta vihdoin väännetään "valittu", jonka kohtalona on joko pelastaa tai tuhota kaikki. Koska sellaisiahan sankarit tuppaavat olemaan.
     Alexandra Daddario vetää yllättävän heikon roolisuorituksen Annabethina, josta on tullut hieman rasistinen tapaus. Hän ei nimittäin hyväksy Tysonia, koska Tyson on kyklooppi ja Annabethilla on huonoja kokemuksia kykloopeista. Ja koska kaikki tietynlaisethan ovat stereotypisesti samanlaisia, ei Tyson voi Annabethin silmissä olla yhtään sen parempi kuin muutkaan kykloopit. Annabeth ei erityisemmin tee kovin paljoa - lähinnä vain sanoo, mitä eri vastaantulevat otukset ovat nimeltään. Daddario ei ole ollenkaan vakuuttava ja tuntuu olevan kaiken aikaa enemmän tai vähemmän teennäinen.
     Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover-satyyri ei ole yhtä hauska heppu enää, vaikka hänellä onkin puolensa. Grover ei paljoa elokuvassa tee, mutta Jackson on roolissa yhä mainio.
     Uutena hahmona esitellään kyklooppi Tyson, jota näyttelee Douglas Smith. Tyson on aika kömpelö ja hömelö heppu, eikä Percy ole erityisen innostunut, että hän roikkuu kolmikon mukana. Tai siitä että Tyson on Percyn velipuoli. Kykloopiksi Tyson on aika lyhyt. Jos ette tienneet, kykloopit ovat myyttisiä olentoja, joilla on vain yksi silmä. Yleensä kyklooppien yksisilmäisyys ei ole elokuvissa erityisen hyvin toteutettu, eikä ole tässäkään. Onneksi hahmo käyttää sumu-ainetta, jolloin hänen silmänsä näyttää muuttuvan kahdeksi. Smith on roolissaan ihan hyvä, vaikka hahmo tuntuukin turhalta.
     Toinen uusi hahmo on Leven Rambinin näyttelemä Clarisse, joka on sodanjumala Areksen tytär. Hahmo esiintyi jo ensimmäisessä kirjassa, mutta jostain syystä hänet oli poistettu leffasta. Nyt kun tarina vaatii hänen mukanaolonsa, Clarisse on kirjoitettu mukaan kuin hän olisi aina ollut sarjassa. Clarisse on aikamoinen ämmä ja kettuilee Percylle kaiken aikaa. Hän uskoo olevansa paras ja pyrkii olemaan muiden yläpuolella. Rambin suoriutuu roolista erinomaisesti.
     Luke-pahis (Jake Abel) on jälleen mukana ja hän on ihan yhtä kehno päävastus kuin ensimmäisenkin elokuvan lopussa. Abel ei kykene lainkaan tuomaan uskottavuutta tai tunnetta hahmoonsa, jolloin Lukea ei haluaisi nähdä ruudulla ollenkaan. Luke jatkaa samalla "tahdon tappaa jumalat ja olla maailman hallitsija" -linjalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Anthony Headin näyttelemä Kheiron-kentauri (hahmoa ensimmäisessä osassa esittänyt Pierce Brosnan ei yllättäen palannut rooliinsa...), Stanley Tuccin näyttelemä leirinjohtaja herra D, joka ei muista kenenkään nimeä, eikä välitä oikein mistään ja Nathan Fillion näyttelemä Hermes-jumala. Hermes on hölmösti tuotu tarinaan mukaan, eikä Fillion ole kovin erikoinen roolissaan. Tucci on kuitenkin hyvä roolissaan ja hahmo on hauska lisäys.

Percy on jäänyt Puoliveristen leirille, jossa hän on kahden ystävänsä suosiossa, mutta muut eivät tunnu edes tietävän häntä, vaikka hän pelastikin kaikki. Kun leiriä suojeleva puu myrkytetään, Percy kokee, että uudella etsintäretkellä hän voisi tuoda toimintaa elämäänsä ja että hänestä tulisi jälleen tärkeä, jos hän löytää Kultaisen taljan. Tiedossa on seikkailuja, jotka loppuvat aika lyhyeen, sillä elokuva ei ole kovin pitkä. Sen sijaan, että leffa kiirehtisi ensimmäisen osan tapaan, Percy Jackson: Sea of Monsters menee eteenpäin sujuvaa vauhtia. Siinä ei vain ole kovin paljoa tapahtumia. Tarinaa onkin pitkitetty sillä, että toisesta sarjan kirjasta on otettu mukaan Luken suunnitelma palauttaa Kronos-titaani takaisin henkiin. Kronos olisi ultimaattinen vastus kaikille ja hänen avullaan Luke saisi vallan. Kun tämä juttu tuodaan vahvasti esille elokuvan puolessa välissä ja siitä eteenpäin, katsojana voi unohtaa, että mitä elokuvassa oikeasti etsittiinkään.

Jälleen kerran kyseessä on viihdyttävä ja ihan kiva fantasialeffa, mutta tekijät eivät selvästi ole odottaneet suurta suosiota, jolloin monet asiat on tehty vähän sinnepäin. Idea on mielenkiintoinen ja toimintaosuuksien aikana katsoja jää katsomaan kiinnostuneena, että mitä tapahtuu. Toimintakohtauksien huono puoli on, että lähes jokaisessa niistä taistellaan jonkinlaista hirviötä - esimerkiksi Kolkhiin härkää tai Polyfemos-kyklooppia - vastaan, eivätkä tehosteet ole kovin kummoiset, jolloin oliot näyttävät liian digitaalisilta. Hengähdystaukoja on taas vain muutama, jotta katsojan huomio ei herpaannu. Paikoitellen elokuva tuntuu ihan oikeasti hyvältä seikkailupätkältä, mutta valitettavasti mukana on jälleen tyhmiä ja heikkoja juttuja, joiden takia taso laskee. Esimerkiksi Kadotuksen vaunut ja niiden kolme kuljettajaa toimivat kirjassa, mutta elokuvaan tuotuna juttu ei vain tunnu toimivan. Jotkut kohdat ratkeavat hieman liian helposti, mutta mikäs siinä. Lopussa tarina jätetään pahasti kesken, mikä on sääli, sillä jatkoa ei mitä luultavimmin ole ilmestymässä.

Maailmaa laajennetaan jälleen ja uusina asioina nähdään Kadotusten vaunujen ja kyklooppien lisäksi vesiolento hippokamppi, merihirviö Kharybdis ja ennustuksia laativa oraakkeli. Hirviöidenmeri itsessään sijaitsee Bermudan kolmiossa. Tarinassa siis samalla luodaan selitystä sille, miksi kolmioon katoaa laivoja. Jotkut uudet asiat ovat toimivia, mutta jotkut taas eivät, kuten Hermeksen kepissä olevat kaksi puhuvaa käärmettä. Myös Kolkhiin härkä tuntuu oudolta, sillä on outoa miettiä jonkun myyttisen olennon olevan mekaaninen robottieläin.

Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut Chris Columbukselta Thor Freudenthalille, joka oli tätä ennen ohjannut mm. ensimmäisen Diary of a Wimpy Kidin (2010), eli suomalaisittain Neropätin päiväkirja -elokuvan. Vaikea sanoa, oliko Freudenthal oikeasti innostunut sarjasta, vai tarvitsiko tuotantoyhtiö vain jonkun hepun toimimaan ohjaajana. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauksessa on käytetty muutamia outoja keinoja. Visuaaliset tehosteet eivät tosiaan ole mitä parhaimmasta päästä ja lähes kaikki oliot näyttävät lähinnä tietokonepelien päävastuksilta. Äänitehosteet ovat kuitenkin hyviä. Musiikista vastaa Andrew Lockington. Sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Percy Jackson: Sea of Monsters on ihan kiva seikkailupätkä, mutta välillä tuntuu, että se yrittää kertoa kahta juonta samaan aikaan - ja niin se tekeekin, sillä osa elokuvan tarinasta on otettu eri kirjasta. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta ei sitä välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi ihan toimivia, vaikka Alexandra Daddario on useasti todella teennäinen. Tyson ei ole kovin toimiva lisä. En yhtään ihmettele, ettei elokuvassa nähdä samalla lailla isoja nimiä, kuten ensimmäisen leffan Sean Bean, Pierce Brosnan ja Uma Thurman. Toisaalta Stanley Tucci on hauska lisä. Loppupuoli leffasta tuntuu kiireiseltä ja viimeinen taistelu on aika laimea. Huipennuksessa tarina jätetään auki, mikä tuntuu tietenkin tyhmältä, sillä jatkoa ei ole luvassa. Toivon kylläkin, että joskus Percy Jacksonit tehtäisiin uudestaan ja ne noudattaisivat kirjoja. Ja tehosteet olisivat parempia... Jos ensimmäinen elokuva toimi, niin kannattaa Percy Jackson: Sea of Monsterskin vilkaista ja ala-asteikäisten fantasiafanien leffailtaan tämä voi sopia vallan mainiosti. Vanhemmat eivät tästä luultavasti riemastu. Sentään tekijät tajusivat lyhentää elokuvan nimeä, eikä tämä ole ensimmäisen tyylillä "Percy Jackson & the Olympians: Sea of Monsters".

Kirjoittanut: Joonatan, 3.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Percy Jackson: Sea of Monsters, 2013, Fox 2000 Pictures, TSG Entertainment, Sunswept Entertainment, 1492 Pictures

Arvostelu: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief / Percy Jackson: Salamavaras (2010)

PERCY JACKSON & THE OLYMPIANS:

THE LIGHTNING THIEF (2010)

PERCY JACKSON: SALAMAVARAS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Logan Lerman, Brandon T. Jackson, Alexandra Daddario, Pierce Brosnan, Sean Bean, Kevin McKidd, Steve Coogan, Catherine Keener, Jake Abel, Uma Thurman, Rosario Dawson ja Joe Pantoliano
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin kirjoittamista "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joko vuonna 2008 tai 2009. Luin siihen mennessä suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat nopeasti läpi pariinkin otteeseen ja jäin koukkuun. Siihen aikaan vielä luin paljon. "Harry Pottereita" (1997-2007) ei enää ilmestynyt, joten olihan sitä pakko löytää jotain tilalle ja siihen aikaan minuun iski parhaiten fantasiaseikkailut. Tietenkin innostuin paljon, kun kuulin, että "Percy Jacksonista" tehtäisiin elokuva. Katsoin trailerit useaan otteeseen ja minun oli pakko päästä katsomaan itse leffa. Luin kirjat läpi jälleen kerran, juuri ennen elokuvan näkemistä ja olin niin innoissani nähdessäni Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin (eli suomalaisittain Percy Jackson: Salamavaras), etten edes kyennyt välittämään kaikista sen virheistä ja kuinka se noudatti kirjaa lähinnä vain vähän siihen suuntaan. Katsoin elokuvan useasti uudestaan, kun sain sen DVD:nä ja useat katselukerrat alkoivat vähentämään leffan hienoutta silmissäni. Näin sen vuoden sisään useaan otteeseen, mutta sitten olikin pari vuotta, etten katsonut elokuvaa ollenkaan. Jostain syystä loppuvuodesta 2016 minun teki jälleen mieli vilkaista leffa uudestaan ja se olikin lopulta ensimmäinen elokuva, jonka katsoin vuonna 2017.

Percy Jackson saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin poika ja samalla häntä aletaan epäilemään ukkosenjumala Zeuksen mestarisalaman varastamisesta. Menettäessään äitinsä kuolemanjumala Haadekselle, Percy lähtee yhdessä satyyri Groverin ja puolijumala Annabethin kanssa etsimään reittiä Manalaan, jotta hän voisi saada äitinsä pelastettua. Niin ja kyllä se salamakin tarinaan aina välillä liittyy.

Pääosassa Percy Jacksonina nähdään Logan Lerman, jota en ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt missään. Percy Jacksonia ennen Lerman esittikin lähinnä vain pikkurooleja. Vaikka häneltä löytyy heikotkin osuudet, Lerman on pääosassa ihan toimiva ja sopii rooliin, vaikkei kirjan mukaisesti olekaan kaksitoistavuotias. Aluksi Percy ei tietenkään tiedä olevansa mitenkään erityinen ja luulee kärsivänsä ADHD:sta ja lukihäiriöstä. Kun hän alkaa oppimaan enemmän itsestään, hän ymmärtää, että ADHD johtuu puolijumalten impulsiivisesta käyttäytymisestä ja lukihäiriö johtuu siitä, että Percy osaa lukea vain muinaiskreikkaa. Hahmo on mielenkiintoinen ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten hän alkaa muuttua tarinan sankariksi, vaikka se käykin paikoitellen liian helposti. Percy kykenee useisiin asioihin harjoittelematta niitä lainkaan.
     Satyyri Groveria esittää Brandon T. Jackson, joka tuo komiikkaa mukaan elokuvaan. Suurin osa hahmon lauseista ovat joko vitsejä tai sutkautuksia. Onneksi häneltä löytyy myös viisaampi puoli, jolloin Grover ei jää pelkästään nauruhahmoksi. Jackson on juuri sopiva rooliin ja hän pistää itsensä täysillä mukaan kaiken aikaa. Jos ette tienneet, niin satyyrit ovat olentoja, joiden ylävartalo muistuttaa ihmistä, mutta joilla on vuohen jalat ja sarvet.
     Puolijumala Annabethia näyttelee Alexandra Daddario, jolla on Lermanin tavoin heikkoja hetkiä, mutta hän suoriutuu roolistaan silti ihan hyvin. Annabeth on sotataidon ja viisauden jumalatar Athenen tytär, joten Annabeth on hyvä taistelutaidoissa sekä nokkela. Aluksi Percy ja Annabeth eivät täysin tule juttuun, joten onkin hieman outoa, että Annabeth lähtee noin vain mukaan matkalle. Ja tietysti kaksikon välille syntyy jonkinlaista kemiaa...
     Mielestäni toiseksi huonoin James Bond -näyttelijä (George Lazenbyn ollessa huonoin) Pierce Brosnan nähdään herra Brunnerina, Percyn opettajana. Todellisuudessa pyörätuolissa kulkeva Brunner onkin Kheiron-kentauri, joka opettaa puolijumalia. Kentaurit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - jälleen yläruumis tulee ihmisten puolelta. Brosnan ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä, mutta tässä roolissa hän on toimiva. Kheiron ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, joten Brosnania ei myöskään tarvitse katsella kovin paljoa.
     Elokuvassa tietysti nähdään Kreikan mytologian kolme pääjumalaa, eli Zeus, Poseidon ja Haades. Zeusta näyttelee Sean Bean, joka on kaiken aikaa vihainen, sillä hänen salamansa on varastettu. Poseidon (Kevin McKidd) on hieman passiivisempi kaveri, muttei pidä siitä, että hänen veljensä Zeus luulee Percyn olevan varas. Kuolemanjumala Haades taas on rento rocktähden näköinen heppu ja häntä esittää Steve Coogan. Elokuvan versio Haadeksesta tuntuu pienoiselta pohjanoteeraukselta, mutta toisaalta hahmo on samalla ihan huvittavakin. Kaikki kolme hahmoa nähdään vain lyhyesti.
     Percyn huolehtivaa Sally-äitiä esittää Catherine Keener. Sally selvästi rakastaa poikaansa ja haluaa hänelle pelkkää hyvää, ja Keener sopii rooliin juuri sopivasti. Jostain syystä Sally on parisuhteessa ääliömäisen Gabe Uglianon kanssa (Joe Pantoliano), joka vain ryyppää ja huutaa Sallylle. Pantoliano sopii alkoholisti-Gaben rooliin täydellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jake Abelin esittämä puolijumala Luke, joka on jumalten sanansaattaja Hermeksen poika, sekä Haadeksen kyllästynyt vaimo Persefone, jota näyttelee Rosario Dawson ja Uma Thurmanin näyttelemä Medusa-hirviö, joka muuttaa katseellaan ihmisiä kiveksi.

Kuten on varmaan jo voinut päätellä, Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin fantasiajutut on otettu Kreikan mytologiasta - ja siirretty Yhdysvaltoihin. Jumalten koti Olympokselle pääsee Empire State Buildingista, Manalaan pääsee Hollywoodista jne. Tarinassa annetaan ihan kiva selitys sille, miksi kreikkalaiset jumalat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin (oikeasti varmaan Kreikan rahatilanteen takia), mutta hieman hölmöltähän se tuntuu. Monet muutkin asiat elokuvassa tuntuvat hölmöiltä, joten leffan katselun ajaksi on suositeltavaa kytkeä aivoista muutama katkaisija pois, jolloin lopputuloksesta voi nauttia paremmin.

Puolijumalat, eli jumalien ja ihmisten lapset, elelevät Puoliveristen leirillä, jossa heistä koulutetaan sotureita. Ensimmäinen asia, mikä Percylle tökätään kouraan, on miekka. Puoliveristen leirissä on ihan minimaalisesti Tylypahka-vibaa Harry Potterista, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Harmi vain, että elokuva tuntuu muutenkin yrittävän olla "uusi Harry Potter", onnistumatta siinä kuitenkaan. Seikkailutunnelma on aika samanlainen kuin Potterissa ja etenkin pääkolmikossa on samoja piirteitä: Percy on aluksi erittäin hämmentynyt, mutta hänestä alkaa syntyä suuri sankari kuten Harrysta, Grover on päähenkilön hömelö kaveri, joka on kuitenkin apuna tiukan paikan tullen kuten Ron ja Annabeth on viisas nuori nainen, joka pyörii kaksikon mukana, muttei tunnu aluksi kuuluvan joukkoon kuten Hermione. Asetelma toimi Potterissa, joten miksei se toimisi myös tässä. Kolmikkoa on viihdyttävää seurata, joten erityisemmin ei tarvitse valittaa.

Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Alku on varsinkin hieman pikakelauksen tuntuinen ja asiat selitetään nopeasti pois alta, jotta itse tarina ja seikkailu päästään aloittamaan. Aluksi katsojille selitetään, että salama on kadonnut, joten katsojana miettii, että sitä tässä varmaan etsitään. Sitten Percyn äiti viedään ja hahmot lähtevätkin etsimään häntä. Tai siis Manalaa, josta hänet löytää. Kuitenkin jotta he pääsisivät pois Manalasta, heidän täytyy löytää mysteeriset teleporttihelmet, joita on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja. Ja niitähän on juurikin sopivasti kolme kappaletta, jotta jokaiselle olisi oma. Jos elokuvaa ei seuraa tarpeeksi tarkasti, voi pudota kärryiltä, että mitä elokuvassa oikein etsitään. Kirjassa Zeuksen mestarisalama kuulosti luettuna ihan loogiselta ja joissain maalauksissa ja piirroksissahan näkee Zeuksen pitelemässä salamoita, mutta elokuvassa kuitenkin salama on lähinnä vain sinisenä hehkuva valotikku, joka rätisee sähköä. Kyllähän siihen tottuu, mutta aluksi koko salama tuntuu vain aika urpolta.

Mutta eipä sellaisia asioita ehdi miettiä elokuvan aikana, sillä siinä tapahtuu lähes kaiken aikaa jotain. Milloin taistellaan minotaurusta vastaan tai piilotellaan Medusalta tai juostaan hydraa karkuun - hengähdystaukoja löytyy "toimintapätkien" välistä, mutta ne kestävät yhä vain vähemmän aikaa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Onneksi toimintapätkät ovat erilaisia, jolloin elokuva ei käy tylsäksi. Itse asiassa Percy Jackson & the Lightning Thief ei edes tunnu kaksituntiselta elokuvalta, kun siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Välillä meno on liian hätäinen, jolloin katsojan pitää olla hyvin kiinni, ettei putoa kärryiltä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana voi miettiä: "Mitäs manalaa, nytkö se jo päättyi?" Vaikkei elokuva itsessään ole kovin hyvä, vaan enemmänkin vain ihan kiva, se on tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa uudestaankin. En kyllä ymmärrä, miten tämä oli joskus mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista? Olin silloin vielä niin pieni, viaton ja tietämätön. Voi minua...

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka ohjasi tätä ennen mm. Harry Potter and the Philosopher's Stonen (2001) ja Harry Potter and the Chamber of Secretsin (2002). Se voi tietenkin selittää, miksi tästä löytyy Potter-tunnelmaa. Aiemmin hyviä pätkiä ohjannut Columbus on alkanut menettämään otettaan leffamaailmasta ja tuntuu, ettei hän enää kykene samanlaiseen laatuun kuin ennen. Hänen ohjaamiaan Pottereita kritisoitiin siitä, että ne noudattivat kirjoja liian orjallisesti, joten ehkä siitä syystä tässä elokuvassa on otettu useita vapauksia. Käsikirjoituksesta vastaa Craig Titley, enkä tiedä johtuuko se hänen tekstistään vai leikkauksesta, että elokuva on hätäinen. Titleyta voi ainakin syyttää hölmöstä dialogista, mutta onneksi näyttelijät tekevät kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luontevalta. Leffa on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Green screenin käytön huomaa aina välillä hahmojen äärirajoista. Äänitehosteilla on tuotu hienoja lisäyksiä mukaan toimintaosuuksiin. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck ja pakko myöntää, että elokuvalla on oikeasti hyvä soundtrack. Jotkut sävellykset ovat todella mainioita. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita kuten AC/DC-yhtyeen "Highway to Hell" ja Lady Gagan "Poker Face".

Yhteenveto: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief on viihdyttävä fantasialeffa, mutta kulkee liian hätäisellä temmolla ollakseen oikeasti hyvä. Lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain ja jos leffaa ei seuraa, voi olla pihalla tapahtumista. Sen lisäksi useat jutut ovat erittäin hölmöjä. Seikkailupätkät ovat kuitenkin toimivia, jolloin elokuvan katsoo helposti läpi, eikä se tunnu edes kestävän kahta tuntia. Elokuvassa tunnutaan etsivän useita asioita ja itse salama jää pahasti taka-alalle, jolloin sen voi helposti unohtaa. Dialogi on aika hölmöä, mutta näyttelijäkaarti yrittää kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luonnolliselta. Logan Lerman on pääosassa Percy Jacksonina ihan toimiva, mutta paras pääkolmikosta on kuitenkin Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover. Tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta elokuvaan sävelletty musiikki on oikeasti hyvää. Potter-tunnelmaa leffasta löytyy, mutta Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief ei onnistu kuitenkaan olemaan "uusi Harry Potter", mitä on aivan varmasti yritetty. Ohjaaja Chris Columbus ei ole täysin tiennyt, mitä tekee ja jos leffa noudattaisi paremmin kirjaa, se voisi olla selkeästi parempi. Jos pidät fantasiaseikkailuelokuvista, niin voihan tämän vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa. Kirjat kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Lopputekstien alkupuolella nähdään lyhyt kohtaus, joten älkää laittako leffaa vielä pois, kun lopputekstit alkavat rullaamaan. Elokuvaa ei erityisemmin kehuttu, eikä se ollut kovin suuri menestys, joten on aika kummallista, että jatko-osa Percy Jackson: Sea of Monsters (2013) edes tehtiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief, 2010, Fox 2000 Pictures, 1492 Pictures, Sunswept Entertainment, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III, TCF Vancouver Productions