Arvostelu: Perhosvaikutus (The Butterfly Effect - 2004)

PERHOSVAIKUTUS

THE BUTTERFLY EFFECT

Ohjaus: Eric Bress ja J. Mackye Gruber

Pääosissa: Ashton Kutcher, Amy Smart, Logan Lerman, John Patrick Amedori, Sarah Widdows, Irene Gorovaia, Cameron Bright, Jesse James, Elden Henson, Jake Kease, Kevin G. Schmidt, William Lee Scott, Ethan Suplee, Melora Walters, Eric Stoltz, Kevin Durand, Nathaniel Deveaux ja Callum Keith Rennie

Genre: trilleri, fantasia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

The Butterfly Effect, eli suomalaisittain Perhosvaikutus on Ashton Kutcherin tähdittämä trilleri. Eric Bress ja J. Mackye Gruber työstivät elokuvan käsikirjoituksen, joka pyöri pitkään Hollywoodissa luetuimpien tekstien joukossa. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin kaksikko sai rahoituksen leffalleen, mikä tapahtui vasta, kun Ashton Kutcher luki käsikirjoituksen ja innostui siitä niin kovasti, että hyppäsi mukaan tuottajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perhosvaikutus sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen menestys, johon katsojat tykästyivät ja josta on muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen tiennyt Perhosvaikutuksesta vuosia, mutta jostain syystä en ole koskaan katsonut sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Koko ikänsä oudoista muistinmenetyksistä kärsinyt Evan Treborn huomaa aikuisena kykenevänsä siirtämään mielensä ajassa taaksepäin näiden muistinmenetysten hetkeen ja muuttaa tapahtumien kulkua. Evan saa kuitenkin pian huomata, ettei ajan ja tapahtumien kanssa kannattaisi ryhtyä leikkimään...

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan 70's Show'sta (That '70s Show - 1998-2006) tuttu Ashton Kutcher, jonka roolihahmo Evan Treborn hoksaa aikuisena omaavansa kummallisen kyvyn siirtää mielensä ajassa taaksepäin. Kun Evan vielä huomaa, että hän voi myös vaikuttaa asioihin, eikä vain nähdä vihdoin tapahtumien kulkuja, joiden aikana hän lapsena kärsi muistiongelmista, hän päättää muuttaa tiettyjä merkkihetkiä, uskoessaan parantavansa tulevaisuutta. Tästä alkaa kuitenkin aikamoinen sekasotku, jota ei noin vain korjatakaan. Evan on hahmona mainio ja hänen omalaatuiselle aikamatkalleen hyppää kiinnostuneena mukaan. Ashton Kutcher ei kuitenkaan ole draamanäyttelijänä parhaasta päästä ja leffaa parantaisikin, jos pääroolissa nähtäisiin joku toinen. Evania lapsena näyttelevät Logan Lerman ja John Patrick Amedori hoitavat kuitenkin hommansa oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Melora Walters ja Callum Keith Rennie Evanin vanhempina, Amy Smart (sekä lapsina Sarah Widdows ja Irene Gorovaia) Evanin ihastuksenkohteena Kayleigh'nä, William Lee Scott (lapsina Cameron Bright ja Jesse James) Kayleigh'n veljenä Tommynä, sekä Elden Henson (ja lapsina Jake Kease ja Kevin G. Schmidt) kaveriporukkaan kuuluvana Lennynä. Nathaniel Deveaux esittää Evanin muistiongelmia tutkivaa tohtori Redfieldiä, Eric Stoltzin näytellessä Kayleigh'n ja Tommyn sairasta isää ja Ethan Supleen esittäessä Evanin kämppistä Thumperia. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vahvemmin kuin Kutcher. Parasta työtä tekee Smart, joka pääsee näyttämään lahjojaan enemmän, kun Evanin tekemät muutokset menneisyydessä vaikuttavat voimakkaasti hänen lähipiiriinsä nykyhetkessä.

Perhosvaikutus sisältää lähtökohtiensa puolesta erinomaisen juonen, josta saisi takuulla oikeissa käsissä aikaiseksi erinomaisen elokuvan. Harmillisesti uransa alkutaipaleella olleen ohjaaja-käsikirjoittajaduo Eric Bressin ja J. Mackye Gruberin kyvyt eivät olleet riittävät siihen ja lopputulos jääkin lähinnä hyväksi yritykseksi. Bressin ja Gruberin idea on kuitenkin fantastinen. Kukapa ei olisi edes kerran elämänsä aikana pohtinut, että "voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jonkin asian, mikä parantaisi nykyhetkeä"? Kukapa ei olisi jälkikäteen katunut, että jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia eri tavalla? Tämä ei jää Evanille enää pelkän pohdiskelun varaan, kun hän hoksaa uudet kykynsä. Mutta kuten varmaan kaikki aikamatkustustarinat, mitä on koskaan kerrottu, myös Perhosvaikutus opettaa, ettei aikaa kannata ruveta sörkkimään.

On erittäin kiinnostavaa seurata, mitä tapahtuu, kun Evan kerta toisensa perään siirtää mielensä lapsuuteensa, muuttaa jonkin asian ja palattuaan nykyhetkeen hän saattaa huomata asioiden muuttuneen varsin villistikin. Mitä enemmän hän asioita muuttaa, sitä isompaa sotkua hän luo ja jossain kohtaa alkaa näyttää siltä, että teki hän mitä tahansa parantaakseen omaa ja lähipiirinsä elämää, sitä enemmän hän vain aiheuttaa hallaa kaikille ympärillään. Elokuvan nimi juontaakin juurensa Edward Lorenzin vuonna 1972 ilmaisemassa pohdinnassa, että voisiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa vaikkapa tornadon Texasissa? Pienilläkin muutoksilla voi olla katastrofaaliset seuraamukset.

Elokuvan mahtavat ja kiehtovat lähtökohdat kompuroivat kuitenkin hieman Bressin ja Gruberin keskinkertaiseen elokuvantekoon. Sen lisäksi, että kaksikon käsikirjoituksesta löytyy aukkoja omasta logiikastaan, eivätkä alkupään vihjailut tulevasta käy täysin järkeen, kun pääsee loppuun asti, on kerronta myös takkuilevaa ja hosuvaa. Leffa kiirehtii ja välillä jopa hyppelehtii täysin turhaan, kun se voisi käyttää rauhassa aikansa kaikkeen. Tämä väkevä konsepti pitäisi otteessaan helposti vaikka kahden ja puolen tunnin mitassa, mutta elokuva on valitettavasti puristettu liiankin tiiviiseen, vajaan parin tunnin pakettiin. Bress ja Gruber eivät myöskään osanneet viedä kertomustaan tyydyttävästi loppuun, mitä vihjailee jo se, että leffalle kuvattiin useampikin loppu. Alkuperäinen, ohjaajien versiosta löytyvä finaali on pikemminkin koominen kuin shokeeraava yliampuvuudessaan, kun taas teatteriversion lopetus on toisaalta toimivan katkeransuloinen, mutta samanaikaisesti aika lattea kaiken kasvattelun jälkeen.

Teknisiltä ansioiltaan Perhosvaikutus on pääasiassa kelvollinen, vaikka leikkaus kaipaisikin rauhallisempaa otetta. Elokuva on kuvattu hyvin, joskin jotkut jälkikäteen tehdyistä hidastuksista näyttävät satunnaisesti jopa rumilta, lisäten leffan ajoittaista melodramaattisuutta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, kun Evanin tekemät muutokset muuttavat välillä jopa hahmojen ulkonäköjä tai asuintiloja radikaalisti. Erikoistehosteet ajavat asiansa hyvin ja äänimaailma on oivasti rakennettu, joskin Michael Subyn säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään ylidramaattista tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Butterfly Effect, 2004, BenderSpink, FilmEngine, Katalyst Films, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Percy Jackson: Sea of Monsters / Percy Jackson: Hirviöidenmeri (2013)

PERCY JACKSON: SEA OF MONSTERS (2013)

PERCY JACKSON: HIRVIÖIDENMERI

Ohjaus: Thor Freudenthal
Pääosissa: Logan Lerman, Alexandra Daddario, Brandon T. Jackson, Douglas Smith, Leven Rambin, Jake Abel, Anthony Head, Stanley Tucci ja Nathan Fillion
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joskus joko vuonna 2008 tai 2009. Fantasia- ja seikkailujutut toimivat minulle, joten innostuin todella. Kirjoista tehtiin tietenkin elokuva, eli Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief (2010), jonka kävin katsomassa välittömästi leffateatterissa ja vaikka se ensimmäisillä katselukerroilla olikin mielestäni loistava, sen hienous katosi mielessäni jo vuodessa ja tajusin, millainen pettymys se oli. En siis ollut erityisen innoissani, kun kuulin, että leffa saa jatkoa elokuvalla Percy Jackson: Sea of Monsters (eli suomalaisittain Percy Jackson: Hirviöidenmeri). Olin lähinnä hämmentynyt siitä, että jatko-osa edes tehtiin, sillä ensimmäinen elokuva ei ollut erityisen suosittu. En siis mennyt katsomaan Percy Jackson: Sea of Monstersia, kun se ilmestyi kesän lopussa vuonna 2013. Kuulin, ettei kyseessä olisi kovin hyvä elokuva, eikä innostukseni "Percy Jacksonia" kohtaan ollut enää kovin suuri, joten leffa tuntui unohtuvan mielestäni. Kuitenkin syyslomalla 2014 kun etsin itselleni katsottavaa Makuunista, törmäsin Percy Jackson: Sea of Monstersiin ja kun se oli kerran mahdollista vuokrata kahdella eurolla, niin ajattelin, että "nojoo" ja leffa lähti mukaani. Katsoin sen, enkä ollut erityisen innoissani, enkä katsonut sitä enää uudestaan... kunnes vuoden alussa päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa kummatkin Percy Jackson -elokuvat, sillä hän ei ollut niitä nähnyt. Ensimmäisen katsoimme Netflixista ja toisen kohdalla apuna oli jälleen Makuuni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief!

Puoliveristen leiriin tunkeudutaan ja sitä suojeleva puu myrkytetään, jolloin Percy, Annabeth, Grover ja kyklooppi Tyson lähtevät etsimään parantavaa Kultaista taljaa, jonka olinpaikka on Hirviöidenmerellä.

Percy Jacksonina jatkaa Logan Lerman, joka on jälleen ihan hyvä roolissaan, muttei mikään ihmeellinen. Percya harmittaa, ettei hän tunnu saavan minkäänlaista vastausta Poseidon-isältään, vaikka hän kuinka yrittää pyytää neuvoa. Häntä harmittaa myös, että vaikka hän pelasti Olympoksen ja puolijumalat edellisessä elokuvassa, häntä ei juhlita suurena sankarina ja hän tuntuu jälleen olevan pelkkä nolla. Tuolla lailla kirjoitettuna Percy kuulostaa aika itsekeskeiseltä mulkulta, mutta kyllä hän on se hyvä sankari. Tässä elokuvassa Percysta vihdoin väännetään "valittu", jonka kohtalona on joko pelastaa tai tuhota kaikki. Koska sellaisiahan sankarit tuppaavat olemaan.
     Alexandra Daddario vetää yllättävän heikon roolisuorituksen Annabethina, josta on tullut hieman rasistinen tapaus. Hän ei nimittäin hyväksy Tysonia, koska Tyson on kyklooppi ja Annabethilla on huonoja kokemuksia kykloopeista. Ja koska kaikki tietynlaisethan ovat stereotypisesti samanlaisia, ei Tyson voi Annabethin silmissä olla yhtään sen parempi kuin muutkaan kykloopit. Annabeth ei erityisemmin tee kovin paljoa - lähinnä vain sanoo, mitä eri vastaantulevat otukset ovat nimeltään. Daddario ei ole ollenkaan vakuuttava ja tuntuu olevan kaiken aikaa enemmän tai vähemmän teennäinen.
     Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover-satyyri ei ole yhtä hauska heppu enää, vaikka hänellä onkin puolensa. Grover ei paljoa elokuvassa tee, mutta Jackson on roolissa yhä mainio.
     Uutena hahmona esitellään kyklooppi Tyson, jota näyttelee Douglas Smith. Tyson on aika kömpelö ja hömelö heppu, eikä Percy ole erityisen innostunut, että hän roikkuu kolmikon mukana. Tai siitä että Tyson on Percyn velipuoli. Kykloopiksi Tyson on aika lyhyt. Jos ette tienneet, kykloopit ovat myyttisiä olentoja, joilla on vain yksi silmä. Yleensä kyklooppien yksisilmäisyys ei ole elokuvissa erityisen hyvin toteutettu, eikä ole tässäkään. Onneksi hahmo käyttää sumu-ainetta, jolloin hänen silmänsä näyttää muuttuvan kahdeksi. Smith on roolissaan ihan hyvä, vaikka hahmo tuntuukin turhalta.
     Toinen uusi hahmo on Leven Rambinin näyttelemä Clarisse, joka on sodanjumala Areksen tytär. Hahmo esiintyi jo ensimmäisessä kirjassa, mutta jostain syystä hänet oli poistettu leffasta. Nyt kun tarina vaatii hänen mukanaolonsa, Clarisse on kirjoitettu mukaan kuin hän olisi aina ollut sarjassa. Clarisse on aikamoinen ämmä ja kettuilee Percylle kaiken aikaa. Hän uskoo olevansa paras ja pyrkii olemaan muiden yläpuolella. Rambin suoriutuu roolista erinomaisesti.
     Luke-pahis (Jake Abel) on jälleen mukana ja hän on ihan yhtä kehno päävastus kuin ensimmäisenkin elokuvan lopussa. Abel ei kykene lainkaan tuomaan uskottavuutta tai tunnetta hahmoonsa, jolloin Lukea ei haluaisi nähdä ruudulla ollenkaan. Luke jatkaa samalla "tahdon tappaa jumalat ja olla maailman hallitsija" -linjalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Anthony Headin näyttelemä Kheiron-kentauri (hahmoa ensimmäisessä osassa esittänyt Pierce Brosnan ei yllättäen palannut rooliinsa...), Stanley Tuccin näyttelemä leirinjohtaja herra D, joka ei muista kenenkään nimeä, eikä välitä oikein mistään ja Nathan Fillion näyttelemä Hermes-jumala. Hermes on hölmösti tuotu tarinaan mukaan, eikä Fillion ole kovin erikoinen roolissaan. Tucci on kuitenkin hyvä roolissaan ja hahmo on hauska lisäys.

Percy on jäänyt Puoliveristen leirille, jossa hän on kahden ystävänsä suosiossa, mutta muut eivät tunnu edes tietävän häntä, vaikka hän pelastikin kaikki. Kun leiriä suojeleva puu myrkytetään, Percy kokee, että uudella etsintäretkellä hän voisi tuoda toimintaa elämäänsä ja että hänestä tulisi jälleen tärkeä, jos hän löytää Kultaisen taljan. Tiedossa on seikkailuja, jotka loppuvat aika lyhyeen, sillä elokuva ei ole kovin pitkä. Sen sijaan, että leffa kiirehtisi ensimmäisen osan tapaan, Percy Jackson: Sea of Monsters menee eteenpäin sujuvaa vauhtia. Siinä ei vain ole kovin paljoa tapahtumia. Tarinaa onkin pitkitetty sillä, että toisesta sarjan kirjasta on otettu mukaan Luken suunnitelma palauttaa Kronos-titaani takaisin henkiin. Kronos olisi ultimaattinen vastus kaikille ja hänen avullaan Luke saisi vallan. Kun tämä juttu tuodaan vahvasti esille elokuvan puolessa välissä ja siitä eteenpäin, katsojana voi unohtaa, että mitä elokuvassa oikeasti etsittiinkään.

Jälleen kerran kyseessä on viihdyttävä ja ihan kiva fantasialeffa, mutta tekijät eivät selvästi ole odottaneet suurta suosiota, jolloin monet asiat on tehty vähän sinnepäin. Idea on mielenkiintoinen ja toimintaosuuksien aikana katsoja jää katsomaan kiinnostuneena, että mitä tapahtuu. Toimintakohtauksien huono puoli on, että lähes jokaisessa niistä taistellaan jonkinlaista hirviötä - esimerkiksi Kolkhiin härkää tai Polyfemos-kyklooppia - vastaan, eivätkä tehosteet ole kovin kummoiset, jolloin oliot näyttävät liian digitaalisilta. Hengähdystaukoja on taas vain muutama, jotta katsojan huomio ei herpaannu. Paikoitellen elokuva tuntuu ihan oikeasti hyvältä seikkailupätkältä, mutta valitettavasti mukana on jälleen tyhmiä ja heikkoja juttuja, joiden takia taso laskee. Esimerkiksi Kadotuksen vaunut ja niiden kolme kuljettajaa toimivat kirjassa, mutta elokuvaan tuotuna juttu ei vain tunnu toimivan. Jotkut kohdat ratkeavat hieman liian helposti, mutta mikäs siinä. Lopussa tarina jätetään pahasti kesken, mikä on sääli, sillä jatkoa ei mitä luultavimmin ole ilmestymässä.

Maailmaa laajennetaan jälleen ja uusina asioina nähdään Kadotusten vaunujen ja kyklooppien lisäksi vesiolento hippokamppi, merihirviö Kharybdis ja ennustuksia laativa oraakkeli. Hirviöidenmeri itsessään sijaitsee Bermudan kolmiossa. Tarinassa siis samalla luodaan selitystä sille, miksi kolmioon katoaa laivoja. Jotkut uudet asiat ovat toimivia, mutta jotkut taas eivät, kuten Hermeksen kepissä olevat kaksi puhuvaa käärmettä. Myös Kolkhiin härkä tuntuu oudolta, sillä on outoa miettiä jonkun myyttisen olennon olevan mekaaninen robottieläin.

Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut Chris Columbukselta Thor Freudenthalille, joka oli tätä ennen ohjannut mm. ensimmäisen Diary of a Wimpy Kidin (2010), eli suomalaisittain Neropätin päiväkirja -elokuvan. Vaikea sanoa, oliko Freudenthal oikeasti innostunut sarjasta, vai tarvitsiko tuotantoyhtiö vain jonkun hepun toimimaan ohjaajana. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauksessa on käytetty muutamia outoja keinoja. Visuaaliset tehosteet eivät tosiaan ole mitä parhaimmasta päästä ja lähes kaikki oliot näyttävät lähinnä tietokonepelien päävastuksilta. Äänitehosteet ovat kuitenkin hyviä. Musiikista vastaa Andrew Lockington. Sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Percy Jackson: Sea of Monsters on ihan kiva seikkailupätkä, mutta välillä tuntuu, että se yrittää kertoa kahta juonta samaan aikaan - ja niin se tekeekin, sillä osa elokuvan tarinasta on otettu eri kirjasta. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta ei sitä välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi ihan toimivia, vaikka Alexandra Daddario on useasti todella teennäinen. Tyson ei ole kovin toimiva lisä. En yhtään ihmettele, ettei elokuvassa nähdä samalla lailla isoja nimiä, kuten ensimmäisen leffan Sean Bean, Pierce Brosnan ja Uma Thurman. Toisaalta Stanley Tucci on hauska lisä. Loppupuoli leffasta tuntuu kiireiseltä ja viimeinen taistelu on aika laimea. Huipennuksessa tarina jätetään auki, mikä tuntuu tietenkin tyhmältä, sillä jatkoa ei ole luvassa. Toivon kylläkin, että joskus Percy Jacksonit tehtäisiin uudestaan ja ne noudattaisivat kirjoja. Ja tehosteet olisivat parempia... Jos ensimmäinen elokuva toimi, niin kannattaa Percy Jackson: Sea of Monsterskin vilkaista ja ala-asteikäisten fantasiafanien leffailtaan tämä voi sopia vallan mainiosti. Vanhemmat eivät tästä luultavasti riemastu. Sentään tekijät tajusivat lyhentää elokuvan nimeä, eikä tämä ole ensimmäisen tyylillä "Percy Jackson & the Olympians: Sea of Monsters".

Kirjoittanut: Joonatan, 3.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Percy Jackson: Sea of Monsters, 2013, Fox 2000 Pictures, TSG Entertainment, Sunswept Entertainment, 1492 Pictures

Arvostelu: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief / Percy Jackson: Salamavaras (2010)

PERCY JACKSON & THE OLYMPIANS:

THE LIGHTNING THIEF (2010)

PERCY JACKSON: SALAMAVARAS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Logan Lerman, Brandon T. Jackson, Alexandra Daddario, Pierce Brosnan, Sean Bean, Kevin McKidd, Steve Coogan, Catherine Keener, Jake Abel, Uma Thurman, Rosario Dawson ja Joe Pantoliano
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin kirjoittamista "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joko vuonna 2008 tai 2009. Luin siihen mennessä suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat nopeasti läpi pariinkin otteeseen ja jäin koukkuun. Siihen aikaan vielä luin paljon. "Harry Pottereita" (1997-2007) ei enää ilmestynyt, joten olihan sitä pakko löytää jotain tilalle ja siihen aikaan minuun iski parhaiten fantasiaseikkailut. Tietenkin innostuin paljon, kun kuulin, että "Percy Jacksonista" tehtäisiin elokuva. Katsoin trailerit useaan otteeseen ja minun oli pakko päästä katsomaan itse leffa. Luin kirjat läpi jälleen kerran, juuri ennen elokuvan näkemistä ja olin niin innoissani nähdessäni Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin (eli suomalaisittain Percy Jackson: Salamavaras), etten edes kyennyt välittämään kaikista sen virheistä ja kuinka se noudatti kirjaa lähinnä vain vähän siihen suuntaan. Katsoin elokuvan useasti uudestaan, kun sain sen DVD:nä ja useat katselukerrat alkoivat vähentämään leffan hienoutta silmissäni. Näin sen vuoden sisään useaan otteeseen, mutta sitten olikin pari vuotta, etten katsonut elokuvaa ollenkaan. Jostain syystä loppuvuodesta 2016 minun teki jälleen mieli vilkaista leffa uudestaan ja se olikin lopulta ensimmäinen elokuva, jonka katsoin vuonna 2017.

Percy Jackson saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin poika ja samalla häntä aletaan epäilemään ukkosenjumala Zeuksen mestarisalaman varastamisesta. Menettäessään äitinsä kuolemanjumala Haadekselle, Percy lähtee yhdessä satyyri Groverin ja puolijumala Annabethin kanssa etsimään reittiä Manalaan, jotta hän voisi saada äitinsä pelastettua. Niin ja kyllä se salamakin tarinaan aina välillä liittyy.

Pääosassa Percy Jacksonina nähdään Logan Lerman, jota en ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt missään. Percy Jacksonia ennen Lerman esittikin lähinnä vain pikkurooleja. Vaikka häneltä löytyy heikotkin osuudet, Lerman on pääosassa ihan toimiva ja sopii rooliin, vaikkei kirjan mukaisesti olekaan kaksitoistavuotias. Aluksi Percy ei tietenkään tiedä olevansa mitenkään erityinen ja luulee kärsivänsä ADHD:sta ja lukihäiriöstä. Kun hän alkaa oppimaan enemmän itsestään, hän ymmärtää, että ADHD johtuu puolijumalten impulsiivisesta käyttäytymisestä ja lukihäiriö johtuu siitä, että Percy osaa lukea vain muinaiskreikkaa. Hahmo on mielenkiintoinen ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten hän alkaa muuttua tarinan sankariksi, vaikka se käykin paikoitellen liian helposti. Percy kykenee useisiin asioihin harjoittelematta niitä lainkaan.
     Satyyri Groveria esittää Brandon T. Jackson, joka tuo komiikkaa mukaan elokuvaan. Suurin osa hahmon lauseista ovat joko vitsejä tai sutkautuksia. Onneksi häneltä löytyy myös viisaampi puoli, jolloin Grover ei jää pelkästään nauruhahmoksi. Jackson on juuri sopiva rooliin ja hän pistää itsensä täysillä mukaan kaiken aikaa. Jos ette tienneet, niin satyyrit ovat olentoja, joiden ylävartalo muistuttaa ihmistä, mutta joilla on vuohen jalat ja sarvet.
     Puolijumala Annabethia näyttelee Alexandra Daddario, jolla on Lermanin tavoin heikkoja hetkiä, mutta hän suoriutuu roolistaan silti ihan hyvin. Annabeth on sotataidon ja viisauden jumalatar Athenen tytär, joten Annabeth on hyvä taistelutaidoissa sekä nokkela. Aluksi Percy ja Annabeth eivät täysin tule juttuun, joten onkin hieman outoa, että Annabeth lähtee noin vain mukaan matkalle. Ja tietysti kaksikon välille syntyy jonkinlaista kemiaa...
     Mielestäni toiseksi huonoin James Bond -näyttelijä (George Lazenbyn ollessa huonoin) Pierce Brosnan nähdään herra Brunnerina, Percyn opettajana. Todellisuudessa pyörätuolissa kulkeva Brunner onkin Kheiron-kentauri, joka opettaa puolijumalia. Kentaurit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - jälleen yläruumis tulee ihmisten puolelta. Brosnan ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä, mutta tässä roolissa hän on toimiva. Kheiron ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, joten Brosnania ei myöskään tarvitse katsella kovin paljoa.
     Elokuvassa tietysti nähdään Kreikan mytologian kolme pääjumalaa, eli Zeus, Poseidon ja Haades. Zeusta näyttelee Sean Bean, joka on kaiken aikaa vihainen, sillä hänen salamansa on varastettu. Poseidon (Kevin McKidd) on hieman passiivisempi kaveri, muttei pidä siitä, että hänen veljensä Zeus luulee Percyn olevan varas. Kuolemanjumala Haades taas on rento rocktähden näköinen heppu ja häntä esittää Steve Coogan. Elokuvan versio Haadeksesta tuntuu pienoiselta pohjanoteeraukselta, mutta toisaalta hahmo on samalla ihan huvittavakin. Kaikki kolme hahmoa nähdään vain lyhyesti.
     Percyn huolehtivaa Sally-äitiä esittää Catherine Keener. Sally selvästi rakastaa poikaansa ja haluaa hänelle pelkkää hyvää, ja Keener sopii rooliin juuri sopivasti. Jostain syystä Sally on parisuhteessa ääliömäisen Gabe Uglianon kanssa (Joe Pantoliano), joka vain ryyppää ja huutaa Sallylle. Pantoliano sopii alkoholisti-Gaben rooliin täydellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jake Abelin esittämä puolijumala Luke, joka on jumalten sanansaattaja Hermeksen poika, sekä Haadeksen kyllästynyt vaimo Persefone, jota näyttelee Rosario Dawson ja Uma Thurmanin näyttelemä Medusa-hirviö, joka muuttaa katseellaan ihmisiä kiveksi.

Kuten on varmaan jo voinut päätellä, Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin fantasiajutut on otettu Kreikan mytologiasta - ja siirretty Yhdysvaltoihin. Jumalten koti Olympokselle pääsee Empire State Buildingista, Manalaan pääsee Hollywoodista jne. Tarinassa annetaan ihan kiva selitys sille, miksi kreikkalaiset jumalat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin (oikeasti varmaan Kreikan rahatilanteen takia), mutta hieman hölmöltähän se tuntuu. Monet muutkin asiat elokuvassa tuntuvat hölmöiltä, joten leffan katselun ajaksi on suositeltavaa kytkeä aivoista muutama katkaisija pois, jolloin lopputuloksesta voi nauttia paremmin.

Puolijumalat, eli jumalien ja ihmisten lapset, elelevät Puoliveristen leirillä, jossa heistä koulutetaan sotureita. Ensimmäinen asia, mikä Percylle tökätään kouraan, on miekka. Puoliveristen leirissä on ihan minimaalisesti Tylypahka-vibaa Harry Potterista, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Harmi vain, että elokuva tuntuu muutenkin yrittävän olla "uusi Harry Potter", onnistumatta siinä kuitenkaan. Seikkailutunnelma on aika samanlainen kuin Potterissa ja etenkin pääkolmikossa on samoja piirteitä: Percy on aluksi erittäin hämmentynyt, mutta hänestä alkaa syntyä suuri sankari kuten Harrysta, Grover on päähenkilön hömelö kaveri, joka on kuitenkin apuna tiukan paikan tullen kuten Ron ja Annabeth on viisas nuori nainen, joka pyörii kaksikon mukana, muttei tunnu aluksi kuuluvan joukkoon kuten Hermione. Asetelma toimi Potterissa, joten miksei se toimisi myös tässä. Kolmikkoa on viihdyttävää seurata, joten erityisemmin ei tarvitse valittaa.

Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Alku on varsinkin hieman pikakelauksen tuntuinen ja asiat selitetään nopeasti pois alta, jotta itse tarina ja seikkailu päästään aloittamaan. Aluksi katsojille selitetään, että salama on kadonnut, joten katsojana miettii, että sitä tässä varmaan etsitään. Sitten Percyn äiti viedään ja hahmot lähtevätkin etsimään häntä. Tai siis Manalaa, josta hänet löytää. Kuitenkin jotta he pääsisivät pois Manalasta, heidän täytyy löytää mysteeriset teleporttihelmet, joita on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja. Ja niitähän on juurikin sopivasti kolme kappaletta, jotta jokaiselle olisi oma. Jos elokuvaa ei seuraa tarpeeksi tarkasti, voi pudota kärryiltä, että mitä elokuvassa oikein etsitään. Kirjassa Zeuksen mestarisalama kuulosti luettuna ihan loogiselta ja joissain maalauksissa ja piirroksissahan näkee Zeuksen pitelemässä salamoita, mutta elokuvassa kuitenkin salama on lähinnä vain sinisenä hehkuva valotikku, joka rätisee sähköä. Kyllähän siihen tottuu, mutta aluksi koko salama tuntuu vain aika urpolta.

Mutta eipä sellaisia asioita ehdi miettiä elokuvan aikana, sillä siinä tapahtuu lähes kaiken aikaa jotain. Milloin taistellaan minotaurusta vastaan tai piilotellaan Medusalta tai juostaan hydraa karkuun - hengähdystaukoja löytyy "toimintapätkien" välistä, mutta ne kestävät yhä vain vähemmän aikaa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Onneksi toimintapätkät ovat erilaisia, jolloin elokuva ei käy tylsäksi. Itse asiassa Percy Jackson & the Lightning Thief ei edes tunnu kaksituntiselta elokuvalta, kun siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Välillä meno on liian hätäinen, jolloin katsojan pitää olla hyvin kiinni, ettei putoa kärryiltä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana voi miettiä: "Mitäs manalaa, nytkö se jo päättyi?" Vaikkei elokuva itsessään ole kovin hyvä, vaan enemmänkin vain ihan kiva, se on tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa uudestaankin. En kyllä ymmärrä, miten tämä oli joskus mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista? Olin silloin vielä niin pieni, viaton ja tietämätön. Voi minua...

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka ohjasi tätä ennen mm. Harry Potter and the Philosopher's Stonen (2001) ja Harry Potter and the Chamber of Secretsin (2002). Se voi tietenkin selittää, miksi tästä löytyy Potter-tunnelmaa. Aiemmin hyviä pätkiä ohjannut Columbus on alkanut menettämään otettaan leffamaailmasta ja tuntuu, ettei hän enää kykene samanlaiseen laatuun kuin ennen. Hänen ohjaamiaan Pottereita kritisoitiin siitä, että ne noudattivat kirjoja liian orjallisesti, joten ehkä siitä syystä tässä elokuvassa on otettu useita vapauksia. Käsikirjoituksesta vastaa Craig Titley, enkä tiedä johtuuko se hänen tekstistään vai leikkauksesta, että elokuva on hätäinen. Titleyta voi ainakin syyttää hölmöstä dialogista, mutta onneksi näyttelijät tekevät kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luontevalta. Leffa on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Green screenin käytön huomaa aina välillä hahmojen äärirajoista. Äänitehosteilla on tuotu hienoja lisäyksiä mukaan toimintaosuuksiin. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck ja pakko myöntää, että elokuvalla on oikeasti hyvä soundtrack. Jotkut sävellykset ovat todella mainioita. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita kuten AC/DC-yhtyeen "Highway to Hell" ja Lady Gagan "Poker Face".

Yhteenveto: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief on viihdyttävä fantasialeffa, mutta kulkee liian hätäisellä temmolla ollakseen oikeasti hyvä. Lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain ja jos leffaa ei seuraa, voi olla pihalla tapahtumista. Sen lisäksi useat jutut ovat erittäin hölmöjä. Seikkailupätkät ovat kuitenkin toimivia, jolloin elokuvan katsoo helposti läpi, eikä se tunnu edes kestävän kahta tuntia. Elokuvassa tunnutaan etsivän useita asioita ja itse salama jää pahasti taka-alalle, jolloin sen voi helposti unohtaa. Dialogi on aika hölmöä, mutta näyttelijäkaarti yrittää kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luonnolliselta. Logan Lerman on pääosassa Percy Jacksonina ihan toimiva, mutta paras pääkolmikosta on kuitenkin Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover. Tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta elokuvaan sävelletty musiikki on oikeasti hyvää. Potter-tunnelmaa leffasta löytyy, mutta Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief ei onnistu kuitenkaan olemaan "uusi Harry Potter", mitä on aivan varmasti yritetty. Ohjaaja Chris Columbus ei ole täysin tiennyt, mitä tekee ja jos leffa noudattaisi paremmin kirjaa, se voisi olla selkeästi parempi. Jos pidät fantasiaseikkailuelokuvista, niin voihan tämän vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa. Kirjat kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Lopputekstien alkupuolella nähdään lyhyt kohtaus, joten älkää laittako leffaa vielä pois, kun lopputekstit alkavat rullaamaan. Elokuvaa ei erityisemmin kehuttu, eikä se ollut kovin suuri menestys, joten on aika kummallista, että jatko-osa Percy Jackson: Sea of Monsters (2013) edes tehtiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief, 2010, Fox 2000 Pictures, 1492 Pictures, Sunswept Entertainment, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III, TCF Vancouver Productions