Arvostelu: Tahraton mieli (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004)

TAHRATON MIELI

ETERNAL SUNSHINE OF THE SPOTLESS MIND

Ohjaus: Michel Gondry

Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Elijah Wood, Tom Wilkinson, Jane Adams, David Cross, Deirdre O'Connell ja Thomas Jay Ryan

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, eli suomalaisittain Tahraton mieli on Jim Carreyn ja Kate Winsletin tähdittämä romanttinen scifidraamaelokuva. 1990-luvun lopulla kirjoittaja Pierre Besmuth oli saanut idean tarinasta, jossa muita ihmisiä voisi poistaa omista muistoista ja kertoi tästä ohjaaja Michel Gondrylle. Ideasta innostunut Gondry ryhtyi kynäilemään tarinaa Besmuthin kanssa, mutta kaksikko pyysi Charlie Kaufmania kirjoittamaan lopullisen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2003 ja lopulta Tahraton mieli sai maailmanensi-iltansa 9. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti jälkimmäisen, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen ja leikkauksen palkinnot. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään se on noussut kulttiklassikon asemaan, sekä esiintyy useilla listoilla vuosituhannen parhaiden elokuvien joukosta. Itse katsoin Tahrattoman mielen joitain vuosia sitten ensimmäisen kerran, enkä tuolloin paljoa piitannut leffasta. Kuitenkin kun katsoin sen pari vuotta sitten uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa, pidinkin elokuvasta valtavasti. Kun huomasin Tahrattoman mielen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Joel Barish saa tietää, että hänen tyttöystävänsä Clementine on suorittanut toimenpiteen, jolla kaikki muistot Joelista on pyyhitty naisen mielestä. Katkera Joel päättää suorittaa samanlaisen toimenpiteen, mutta prosessin aikana muistoihin jumiin jäänyt Joel tulee toisiin ajatuksiin. Voiko prosessia enää peruuttaa?

Elokuvan pääroolissa Joel Barishina nähdään Jim Carrey, jonka mukanaolo saattaa herkästi herättää mielikuvan, että luvassa olisi pöljää hassuttelua ja aikamoista naamanvääntelyä. Esimerkiksi Ace Ventura - lemmikkidekkarista (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) ja Valehtelija, valehtelijasta (Liar Liar - 1997) tuttu Carrey kuitenkin yllättää vähän samaan tapaan kuin The Truman Show'ssa (1998) ja näyttää itsestään näyttelijänä erittäin vakuuttavan puolen. Vaikkei minulla ole mitään Carreyn ikonista esiintymistapaa vastaan, on silti hienoa nähdä, että hänestä on muuhunkin. Hänen hahmonsa Joel on itse asiassa varsinainen introvertti hissukka. Carrey tulkitsee erittäin lahjakkaasti miestä, jonka sydän on kokenut pahemman luokan särkymisen. Hän näyttää riipaisevan menetyksen tuskan, mutta loistaa vielä paremmin, kun eriskummalliseen toimenpiteeseen ajauduttuaan, Joel haluaakin perua aikomuksensa.

     Joelin rakastamaa Clementine Kruczynskiä taas näyttelee tuohon aikaan maailman menestyneimmästä elokuvasta, Titanicista (1997) parhaiten tunnettu Kate Winslet. Ekstrovertti ja impulsiivinen Clementine on Joelin täysi vastakohta, eikä kestä kauaa, kun katsoja jo tuumii, että ehkä nämä kaksi hahmoa eivät välttämättä sovi toisilleen. Winsletin ja Carreyn väliltä löytyy kuitenkin vahvaa kemiaa. Winslet herkuttelee ansiokkaasti roolissaan, tuoden hienosti esille vaikean hahmonsa monet sävyt. On kumma ajatus, että Carreyn tähdittämässä elokuvassa joku muu pistäisi räikeämmän show'n päälle, mutta niin vain Winslet tekee jotain, mihin kukaan ei ole tainnut pystyä ennen tai jälkeen elokuvan ilmestymisen.

Elokuvassa nähdään myös Tom Wilkinson, Kirsten Dunst, Mark Ruffalo ja Elijah Wood ihmisten muistoja poistavassa Lacuna-yrityksessä työskentelevinä johtaja Howardina, tämän sihteerinä Maryna, teknikko Finkinä ja tämän assistenttina Patrickina, sekä Jane Adams ja David Cross Joelin ystäväpariskuntana Carriena ja Robina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Lacuna-poppoon välille on kirjoitettu omat sivujuonensa, jotka linkittyvät lopulta vahvasti Joeliin ja Clementineen.

Ensimmäisellä katselukerralla en tosiaan erityisemmin välittänyt Tahrattomasta mielestä, mutta uusintakatselulla se iski minuun todella lujaa - osittain siksi, että olin siinä kohtaa itse juuri käymässä läpi haastavan ihmissuhteen loppumista ja pohtimassa, että voisinpa poistaa koko ihmisen mielestäni. Vaikka olenkin nyt huomattavasti valoisammassa elämäntilanteessa äärimmäisen rakkaan ja rakastavan ihmisen kanssa, ei mielipiteeni elokuvaa kohtaan kääntynyt takaisin negatiiviseen suuntaan. Päinvastoin, pidin siitä vieläkin enemmän. Sen kertomus resonoi takuulla jokaisen kanssa, joka on käynyt läpi jonkinlaisen ihmissuhteen päättymisen, oli kyse sitten parisuhteesta, pitkästä avioliitosta tai lyhyemmästä vaikkapa kesäromanssista tai sitten ihan vain hankalasta kaveruudesta. Kenelläpä ei olisi käynyt mielessä ajatus, että voisipa mielestä poistaa tähän toiseen ihmiseen liittyvät kivuliaat muistot? Kukapa ei olisi joskus tuuminut, että voi kunpa en olisi koskaan tavannutkaan tätä tiettyä ihmistä? Tahrattomassa mielessä takerrutaan erinomaisesti tällaiseen ajatusmaailmaan.

Elokuva käsittelee todella hienosti teemojaan rakkaudesta ja erosta, sekä muistoista. Elokuvan aikana pohditaan, että olisiko kuitenkin parempi muistaa kuin poistaa nämä muistot? Sen lisäksi, että virheistä oppii, nämä kaikki erilaiset ja monimutkikkaat muistot ovat aikakausilta, jotka ovat tehneet meistä meidät, eikä niitä pidä ryhtyä sorkkimaan. Ihmissuhteet eivät myöskään ole mustavalkoisia, vaan niihin liittyy paljon kaikenlaisia ylä- ja alamäkiä. Kun Joel tekee päätöksen pyyhkiä Clementinen mielestään, on hän yhä vellomassa negatiivisissa ajatuksissa ja muistoissa, mutta kun hänet kytketään kiinni Lacunan koneisiin ja hän ajelehtii läpi naiseen liittyvien muistojensa, hän muistaa, kuinka paljon hyvää ja ihanaa Clementineen liittyikään. Onko niitä muistoja järkeä tuhota siinä samalla?

Charlie Kaufmanin käsikirjoitus ansaitsi kyllä palkintonsa, niin fantastinen se on. Kaufman pyörittelee kertomusta kekseliäästi, eikä päästä katsojaansa helpolla risteilevän kerrontansa kanssa. Erinomaisen tekstin pohjalta ohjaaja Michel Gondry rakentaa vaikuttavan unenomaisen yleishengen, joka istuu täydellisesti filmiin, joka sijoittuu suurilta osin päähenkilönsä pään sisälle ja muistoihin. Tätä muistoaspektia hyödynnetään erityisen hyvin. Tosielämässäkään ihminen ei luultavasti pysty käymään muistojaan läpi täysin lineaarisesti ja täydellisen yksityiskohtaisesti, ja niinpä myös Joelin muistot Clementinesta esitetään hajanaisessa järjestyksessä, välillä jopa sulautuen toisiinsa. Jotkut hetket jäävät riipaisevan tarkasti mieleen, kun taas toiset muistot ovat hatarampia, lähes satumaisia. Muistokohtaukset ovat täynnä yksityiskohtia, jotka saattaa poimia vasta uusintakatselulla. Kirjastokohtauksessa hyllyjen kirjat haalenevat, kunnes muuttuvat täysin valkoisiksi ja sisällöttömiksi, samalla lailla myös ihmisten kasvot sumenevat, kun ne hiljalleen pyyhkiytyvät Joelin mielestä.

Tahraton mieli on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut teos. Se on tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentelyä vaikeutti Gondryn toive toteuttaa suuri osa tehosteista käytännössä, ilman tietokonekikkailua. Niinpä lavastajien täytyi olla luovia, jotta paikkoja pystyttiin hyödyntämään moniin, unimaisiin tarkoituksiin ja esimerkiksi visiitti Joelin lapsuudessa hyödyntää vakuuttavasti pakotettua perspektiiviä, saaden Joelin näyttämään lapsenkokoiselta suurissa lavasteissa. Kuvaa myös tehostaa tietty unimainen usvaisuus. Leikkaus on tarkkaan huoliteltua, valaisu on välillä erittäin räikeää ja puvustajatkin tekevät hyvää työtä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Jon Brionin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternal Sunshine of the Spotless Mind, 2004, Focus Features, Anonymous Content, This Is That Productions

Arvostelu: The Lone Ranger (2013)

THE LONE RANGER

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Armie Hammer, Johnny Depp, William Fichtner, Tom Wilkinson, Ruth Wilson, Helena Bonham Carter, James Badge Dale, Barry Pepper, Bryant Prince, Mason Cook, Harry Treadaway, Leon Rippy, Joaquín Cosio ja Stephen Root

Genre: western, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lone Ranger perustuu Yksinäiseen ratsastajaan, vuonna 1933 radiokuunnelmiin luotuun sankariin, joka esiintyi myös suositussa televisiosarjassa The Lone Ranger vuodesta 1949 vuoteen 1957. Hahmosta oli vuosien varrella tehty jo muutama muu elokuvasovitus, kuten sarjaelokuva The Lone Ranger (1938), The Lone Ranger and the Lost City of Gold (1958) ja The Legend of the Lone Ranger (1981). 2000-luvun alussa Columbia Pictures ryhtyi suunnittelemaan uutta filmatisointia hahmosta. Elokuva kuitenkin jäi suunnitteluvaiheeseen ja vuonna 2007 hahmon elokuvaoikeudet päätyivät Entertainment Rightsille, jotka veivät filmi-idean tuottaja Jerry Bruckheimerille ja Walt Disney Picturesille. Ted Elliott ja Terry Rossio työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Gore Verbinski pestattiin ohjaajaksi. Budjettiongelmien takia Disney kuitenkin viivästytti tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta maaliskuussa 2012, kun Verbinski, Bruckheimer ja päänäyttelijät Armie Hammer ja Johnny Depp suostuivat pienentämään palkkiotaan. Lopulta The Lone Ranger sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin, kun se saapui vuokralle ja pidin näkemästäni. Olen katsonut leffan kertaalleen uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Nyt kun The Lone Ranger täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja arvostella sen.

Vuonna 1869 Colbyssä, Texasissa lainsuojaton Butch Cavendish jättää asianajaja John Reidin aavikolle kuolemaan. Komanssi-intiaani Tonto löytää Johnin ja koulii tästä naamioituneen sankarin, Yksinäisen ratsastajan, joka lähtee Butchin perään.

Harvemmin näkee suurelokuvan päätähtinä näyttelijäkaksikkoa, jota studio ei varmasti palkkaisi rooleihin enää, jos elokuva olisi tehty kymmenen vuotta myöhemmin. Oudon kannibaalikohun keskelle ajautunut Armie Hammer nähdään nimikkoroolissa Yksinäisenä ratsastajana, eli asianajaja John Reidinä, kun taas suhdeväkivaltaselkkaukseen päätynyt Johnny Depp esittää komanssi-intiaani Tontoa. Vaikka Depp osoittikin oikeudessa häneen kohdistuneet syytökset palturiksi, häntä tuskin silti nähtäisiin enää tänä päivänä Amerikan alkuperäiskansalaisena - vaikka Depp onkin sanonut, että hänen suvustaan löytyy ehtaa intiaaniverta isoisoäidin puolelta. Mutta kohuista viis, kuinka Hammer ja Depp suoriutuvat rooleistaan? Hammer istuu ihan passelisti vässykän asianajajan osaan, josta alkaa vähitellen kehkeytyä legendaarinen naamiosankari. Häneltä ei kuitenkaan löydy todellista karismaa kannatella filmiä ja hän jääkin jatkuvasti Deppin varjoon. Deppille taas jäi merirosvokapteeni Jack Sparrow -vaihde päälle Pirates of the Caribbean -elokuvista (2003-2017), hänen näytellessä Tontoa liki identtisellä tavalla eleitä ja ilmeitä myöten. Hammerin tulkintaan taas on otettu vivahteita Will Turner -hahmosta samaisesta merirosvosarjasta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lainsuojaton Butch Cavendish (William Fichtner), Johnin veli, Texas Ranger Dan Reid (James Badge Dale) ja hänen vaimonsa Rebecca (Ruth Wilson) ja lapsensa Danny (Bryant Prince), rautatiepohatta Latham Cole (Tom Wilkinson), bordellia pyörittävä Red (Helena Bonham Carter), sekä ratsuväkikapteeni Jay Fuller (Barry Pepper). Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti - paikoitellen jopa paremmin kuin päätähdet. Fichtner on oivallisen häijy roistoksi ja Wilkinsonista löytyy arvokkuutta bisnesmieheksi. Carter jää harmillisesti sivuun ja Wilsonin hommaksi jää lähinnä toimia avuttomana neitona hädässä.

Johnny Deppin roolisuoritus ei ole ainoa asia, mistä The Lone Rangeria katsoessa tulee herkästi mieleen Pirates of the Caribbeanit. Mukana on hyvin samantyylisiä ja -henkisiä hetkiä ja toimintakohtauksia, jotka paisuvat usein absurdeihin mittoihin siinä, kuinka paljon päähahmoja riepotellaan ja kuinka vähin naarmuin he selviytyvät. Yhtäläisyyksien syytä ei tarvitsee kauaa etsiä, sillä The Lone Rangerin puikoissa pyörii aika lailla sama porukka kuin ensimmäisissä Pirates of the Caribbean -elokuvissa. Kummatkin ohjasi Gore Verbinski, tuotti Jerry Bruckheimer, käsikirjoitti Ted Elliott ja Terry Rossio ja kummankin musiikeista vastasi Hans Zimmer. Tiimi ei onnistu toistamaan merirosvoseikkailujen viehätystä villissä lännessä, eikä leffa ole niin hupaisa kuin voisi toivoa, mutta ovat he silti kyhänneet kasaan varsin viihdyttävän western-seikkailun.

Elokuva lähtee käyntiin vauhdikkaalla junakohtauksella, joka jo osoittaa, millaista jopa hullunkurista menoa on luvassa. Vaikka elokuva pakottaa katsojan unohtamaan fysiikan lait, ei käy kieltäminen, etteikö Verbinski osaisi tehdä mukaansatempaavia ja näyttäviä toimintakohtauksia. Jokainen näistä kohtauksista on viimeisen päälle suunniteltu ja toteutettu. Verbinski jonglööraa tyylikkäästi useiden palikoiden kanssa, jotka vaikuttavat kekseliäästi toisiinsa ja luovat veikeää dominopalikkaefektiä, mikä johtaa yhä vain päättömämpiin tilanteisiin. The Lone Rangerin vauhdikasta menoa tuijottaessa onkin hyvä ahtaa popcornia napaan ja hörähdellä mahdottomille jutuille, sekä ihastella Verbinskin luovuutta (vaikka Verbinski tiedostaen lainaa paljon merirosvofilmeistään). Mahdottomuudetkin voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kun miettii, että tapahtumien sepustajana toimii Tonto, joka ei höpsähtäneisyydessään ole mitä luotettavin tarinankertoja.

Tarinallisesti The Lone Ranger on kuitenkin hieman kömpelö paketti. Ted Elliott ja Terry Rossio ovat yhdessä Justin Haythen kanssa rakentaneet muuten suoraviivaisen länkkäriviihteen uumeniin turhankin monimutkikkaan tarinan. On komanssien reviirikiistaa, muiden lavastamista hirmutekoihin, rautatiekomplikaatioita ja sitten valtava hopeasuoni, mihin itse kukin haluaa päästä käsiksi. Loppupäässä nämä kaikki kuviot nivoutuvat kivasti yhteen, mutta silti tuntuu siltä, että elokuvassa on liikaa meneillään. Romanttinen puolikin on ahdettu mukaan ja se jos mikä onkin vaivaannuttava. Leffaa olisi voinut myös tiivistää, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa The Lone Ranger tuntuu tarpeettoman massiiviselta ja pieni ähky ehtii iskeä finaalin aikana. Siinä, missä erityisesti ensimmäinen Pirates of the Caribbean -elokuva Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) on erinomaisesti rakennettu ja rytmitetty seikkailufilmi, joka tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä, The Lone Rangerin aikana katsoja ehtii muutamaankin otteeseen vilkaista, kauanko leffaa on vielä jäljellä. Yhdessä kohtaa voi herkästi luulla päässeensä jo lopputaisteluun asti, mutta kääk! Elokuva kestääkin vielä kolme varttia!

Teknisiltä ansioiltaan kyseessä on vahva paketti, vaikka leikkauksessa leffaa olisikin voinut tiivistää vähintään vartilla. Komeita maisemaotoksia tuijottaa ihaillen ja filmi on muutenkin tyylikkäästi kuvattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ja maskeeraukset ovat hienosti työstetyt. Parit digiräjähdykset ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta muuten tehosteet ovat edelleen näyttävät. Äänitehosteet rymistelevät mainiosti ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietysti oivalliset. Zimmer hyödyntää toki mahtavaa Gioachino Rossinin sävellystä, William Tell Overturea, joka toimi alkuperäisessä The Lone Rangerissa tunnusmusiikkina. Klassinen rallatus jääkin soimaan päähän vielä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.

Yhteenveto: The Lone Ranger on aivan liian pitkä, mutta silti plussan puolelle jäävä ja ihan viihdyttävä länkkäriseikkailu. Tarina on hieman kömpelösti pistetty kasaan ja ahdettu täyteen liikaa materiaalia, jolla suoraviivaisesta western-kostokertomuksesta pyöritellään aikamoinen soppa. Meno on kuitenkin tarpeeksi mukaansatempaavaa, jotta elokuva jaksaa viihdyttää pitkin kestonsa - joskin loppupäässä ähky alkaa iskeä, kun leffa on jo pistänyt kaikkensa peliin ennen massiivista finaalia. Toimintakohtaukset ovat todella vekkulisti rakennettuja, täynnä absurdeja ja mahdottomia hetkiä, joiden mielikuvituksellisuus ja luovuus ovat lystikästä seurattavaa. Samanaikaiset tapahtumat vaikuttavat toisiinsa ja meininki kasvaa yhä vain hullunkurisemmaksi, mutta silti tyylikkään hallituksi. Armie Hammer on ihan toimiva pääroolissa, vaikka häneltä uupuukin kunnon karismaa. Johnny Depp kopioi liikaa roolisuorituksestaan Pirates of the Caribbeaneissa Tontona. Muut näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja sen puitteet ovat näyttävät. Hans Zimmerin musiikit säestävät menoa toimivasti ja Gioachino Rossinin säveltämä William Tell Overture jämähtää rallattamaan päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lone Ranger, 2013, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Blind Wink Productions, Infinitum Nihil, Classic Media, Silver Bullet Productions

Arvostelu: The Best Exotic Marigold Hotel (2011)

THE BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 7

The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.

The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.

     Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.

Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.

     Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.

Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynyt Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.

Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.

Yhteenveto: The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys

Arvostelu: The Patriot (2000)

THE PATRIOT

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Mel Gibson, Heath Ledger, Joely Richardson, Jason Isaacs, Chris Cooper, Lisa Brenner, Tchéky Karyo, Tom Wilkinson, Donal Logue, Adam Baldwin, Gregory Smith, Trevor Morgan, Bryan Chafin, Mika Boorem, Logan Lerman ja Skye McCole Bartusiak
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Patriot on Roland Emmerichin ohjaama Yhdysvaltain vapaussotaan ja itsenäistymisen aikaan sijoittuva elokuva. Robert Rodat kirjoitti monta eri käsikirjoitusversiota filmistä, kunnes sai studion kiinnostumaan tekemään siitä elokuvan. Ohjaaja Emmerich sen sijaan päätti jo hyvin aikaisessa vaiheessa käsikirjoituksen lukua, että haluaa olla mukana projektissa. Kuvaukset alkoivat ja lopulta The Patriot sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Eniten tylytystä filmi sai historioitsijoilta, joita ärsytti elokuvan historiallisten tapahtumien muokkaus. Lisää negatiivista huomiota elokuva sai, kun kävi ilmi, että yksi ylistävämmistä arvosteluista oli studion laatima, eikä todellisen sanomalehden. Tämä johti lopulta siihen, että studion täytyi maksaa viisi dollaria usealle henkilölle, jotka olivat käyneet katsomassa elokuvan kyseisen "feikki-kriitikon" arvion innostamana. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Patriotia, mutta olin kuullut siitä jo pitkään. Aiemmin keväällä pitämässäni 24 tunnin elokuvamaraton -haasteessa päätin vihdoin katsoin elokuvan ja samalla myös kirjoittaa siitä arvostelun leffan 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

1770-luvulla Amerikassa itsenäistymistä haluavat siirtokuntalaiset ovat ajautuneet vapaussotaan brittiläistä imperiumia vastaan. Benjamin Martin päätyy mukaan taisteluun, kun brittieversti tappaa hänen poikansa.

Pääroolissa Benjamin Martinina nähdään Mel Gibson, joka oli tässä kohtaa jo tottunut esiintymään historiallisesti epätarkoissa elokuvissa, Braveheart - taipumattoman (Braveheart - 1995) ja Pocahontasin (1996) jälkeen. Gibson sopii hienosti perheenisäksi, joka haluaisi vain elää rauhassa, mutta kun tragedia iskee, on hänen pakko taipua ja lähteä sotaan. Hän hoitaa niin lempeän ja rakastavan isähahmon kuin brutaalin sotilaan puolet hahmostaan lujalla taidolla. Katsoja on alusta alkaen Benjaminin puolella. Hänen kautta sotaa käsitellään hieman monipuolisemmin kuin muiden hahmojen näkökulmasta, mikä tekee hänestä heti viisaamman tuntuisen.

Benjaminin lapsia ovat vanhin poika Gabriel (edemennyt Heath Ledger), heti alussa kuoleva Thomas (Gregory Smith), Nathan (Trevor Morgan), Samuel (Bryan Chafin), Margaret (Mika Boorem), William (Logan Lerman esikoisroolissaan) ja Susan (Skye McCole Bartusiak). Benjaminin hahmoa kirjoittaessa Robert Rodat todella halusi Gibsonin tähdittävän leffaa, joten hän kirjoitti hahmolle yhtä monta lasta kuin Gibsonillakin oli. Käsikirjoituksen teon aikana Gibson sai seitsemännen lapsensa ja siksi Rodat myös lisäsi Benjaminillekin yhden lapsen lisää. Suuri osa muksuista jää täysin taka-alalle ja vain muutama nousee esille - lähinnä mahtavan Ledgerin näyttelemä Gabriel, joka haluaa lähteä sotaan isänsä käskyjen vastaisesti. Gibsonin ja Ledgerin välille on onnistuttu rakentamaan toimiva isä-poika-suhde, mikä tuo sydäntä filmiin.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Chris Cooper Benjaminin komentajana, Harry Burwellina, Joely Richardson Benjaminin kuolleen vaimon siskona Charlottena, Tom Wilkinson brittiarmeijaa johtavana kenraali Charles Cornwallina, sekä Jason Isaacs Thomas-pojan tappavana eversti William Tavingtonina, jolle Benjamin tietty hautoo kostoa. Isaacs on uransa aikana useasti osoittanut sopivansa täydellisesti niljakkaiden roistojen rooliin ja tekee saman myös tässä. Hän on erinomainen kaikessa vihattavuudessaan. Myös Wilkinson ja Cooper sopivat rooleihinsa - etenkin oikeanlaista arvokkuutta omaava Wilkinson.

Iso tekijä siihen, pitääkö The Patriotista, on se, välittääkö historiallisista epätarkkuuksista vai ei. Jos haluat nähdä tarkan kuvauksen Yhdysvaltojen vapaussodasta ja neutraalimman näkökulman sodan osapuoliin, on tämä täysin väärä elokuva sinulle. Jos taas pidät historiallisista filmeistä, mutta sinua ei haittaa lainkaan, jos tapahtumia on muuteltu, hahmoja väritelty ja muutenkin asioita muokkailtu suuntaan jos toiseen, The Patriot tarjoaa erittäin toimivan aikamatkan 1770-luvun Amerikkaan. Itselleni kyseinen aika historiasta ei ole tutuimmasta päästä, joten tiettyjen asioiden kuvaaminen väärin ei voinut häiritä katselukokemustani. Lähinnä tapa, jolla elokuva esittää orjuuden (tai pikemminkin sen esittämättä jättäminen ja röyhkeä kaunistelu) on kyseenalainen katsojalle kuin katsojalle. Muuten viihdyin oikein passelisti elokuvan parissa ja se piti hyvin mukanaan lähes kolmen tunnin kestonsa ajan. Paikoitellen elokuva kulkee turhan hitaasti, mutta pääasiassa kesto ei haittaa.

Ohjaaja Roland Emmerich on monille tuttu valtavien katastrofielokuvien, kuten Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996), Godzillan (1998), The Day After Tomorrow'n (2004) ja 2012:n (2009) tekijänä. Vaikkei Emmerich ole ohjaajana lahjakkaimmasta päästä ja hänen filmografiaansa kuuluu useita huteja, hänellä on kyllä aina ollut silmää massiivisille kohtauksille ja vaikuttavalle tuholle. Emmerich pääseekin esittelemään näitä taitojaan The Patriotin sotakohtauksissa, jotka ovat erittäin näyttäviä. Sadoista extroista koostuvat armeijat marssivat räjähdysten keskellä upeissa laajakuvissa. Kaiken vaikuttavuuden keskellä katsojan on vaikea olla pohtimatta, kuinka typerä tuonaikainen taistelutaktiikka olikaan. Armeijat kävelevät toisiaan vastaan isolla aukiolla ja ammuskelevat, kunnes toinen osapuoli luovuttaa tai menettää kaikki sotilaansa. Vähän kuin pelaisi shakkia ja liikuttaisi kaikkia sotilasnappuloita kerralla eteenpäin. Jos jonkin tiedän elokuvassa olevan historiallisesti tarkkaa, niin tämän hölmön taktiikan... mitä on vaikea taktiikaksi kutsua.

Suurten taistojen keskellä elokuvaan saadaan tosiaan sitä sydäntä oivallisella isä-poika-suhteella. Jos Gabrielin hahmo puuttuisi leffasta kokonaan ja Benjamin lähtisi vain kostamaan Thomasin kuolemaa, olisi päähenkilöllä sentään motiivi, mutta ei paljoa muuta. Tarpeeksi lämpimältä ja syvältä tuntuva perhesuhde tuo kuitenkin ripauksen todellista ihmisyyttä, kun kömpelösti kirjoitetut ja esitetyt kohtaukset vapausjaarittelusta eivät siihen pysty. Huumoriakin on hieman saatu mukaan (yhdessä sotakohtauksessa tahatonta komiikkaa pöljällä kuolemalla) ja hieman häiriintynyttä romantiikkaa, mikä ei todellakaan ole elokuvan vahvuus. Isoilla taisteluilla Emmerich yrittää saada katsojan joko unohtamaan tai katsomaan sormien läpi tietyt kehnoudet, mitkä estävät The Patriotia olemasta vieläkin parempi elokuva.

Tekniseltä toteutukseltaan kyseessä on hieno teos. Kuvaus on kaikin puolin tarkasti tehty ja elokuvassa hyödynnetään paljon upeita laajoja kuvia, joko esittelemään maisemia tai korostaakseen armeijoiden kokoa. Leikkauksessa muutamia kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman, mutta suurimmaksi osaksi kohtaukset on pistetty hyvin kasaan ja tarina soljuu eteenpäin kiinnostavasti alusta loppuun. Lavasteet ovat todella hienot läpikotaisin ja asutkin ovat tyylikkäästi toteutetut. Univormuja täytyi valmistaa satoja kappaleita isoja taisteluita varten. Maskeeraustiimi on myös päässyt meikkaamaan ikävän näköisiä taisteluvammoja. Efektit ovat kestäneet hyvin aikaa ja äänitehosteet lisäävät tärkeän iskun taistoihin. John Williamsin säveltämät musiikit sisältävät maestrolle tuttua klassisuutta, herkkyyttä ja seikkailullisuutta, kuten myös eeppisyyttä ja aikaan sopivaa huilusoittoa.

The Patriotista on olemassa noin kymmenen minuuttia teattereissa julkaistua elokuvaa pidempi versio. Mukana on uusia kohtauksia, kuten myös hieman muokattuja ja pidennettyjä hetkiä. Lähinnä nämä ovat lisättyjä keskusteluja ja joitakin lisäraakuuksia. Itse katsoin elokuvasta pidennetyn version.

Yhteenveto: The Patriot on erittäin oivallinen sotadraama, kun pystyy katsomaan historialliset epätarkkuudet sormien läpi. Ohjaaja Roland Emmerich on pätevä tekijä isojen taistelukohtausten ja tuhon kanssa, mutta onneksi saa mukaan myös toimivan isä-poika-suhteen, mikä tuo sydäntä tarinaan. Mel Gibson on erittäin mainio pääroolissa Benjamin Martinina ja Heath Ledger on oiva valinta hänen pojakseen. Kenties parhaan roolityön tekee kuitenkin Jason Isaacs, joka on mahtava inhottavana everstinä. Joissain asioissa filmi onnistuu tekemään vaikutuksen ja siinä on hienoja kohtauksia, mutta toisinaan leffasta myös paistaa tiettyjä heikkouksia. Kömpelyyttä löytyy käsikirjoituksesta ja orjien esittäminen leffassa on vähintäänkin kyseenalainen. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja ajankuva on upeasti luotu. Lähes kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Elokuvassa kuitenkin on helposti korjattavia ongelmia, mitkä estävät kokonaisuutta nousemaan potentiaaliinsa. Suosittelenkin The Patriotia eritoten niille, joita kiehtovat historialliset tapahtumat, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että historiaa on oikeasti tutkinut tosissaan. Silloin leffasta voi bongata vielä enemmän vikoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Patriot, 2000, Columbia Pictures Corporation, Centropolis Entertainment, Mutual Film Company, Global Entertainment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011)

MISSION: IMPOSSIBLE - GHOST PROTOCOL

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Tom Cruise, Simon Pegg, Jeremy Renner, Paula Patton, Michael Nyqvist, Samuli Edelmann, Vladimir Mashkov, Léa Seydoux ja Tom Wilkinson
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuositun televisiosarjan (1966-1973) pohjalta tehtiin vuonna 1996 elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible). Menestyksestään huolimatta leffa ei ollut kovin pidetty sarjan fanien keskuudessa. Jatkoa sille kuitenkin tehtiin. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai edeltäjäänsä heikomman vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli vihdoin pidetty elokuva, mutta se ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Jatkoa oli silti luvassa. Vuonna 2009 alkoi neljännen osan työstäminen. Edellisen osan ohjannut J. J. Abrams ilmoitti, ettei ehdi ohjata seuraavaa leffaa, joten hänet korvasi Brad Bird. Kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2010 ja lopulta Mission: Impossible - Ghost Protocol sai ensi-iltansa joulukuussa 2011. Elokuva oli suuri hitti, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä todella paljon. Monet olivat jopa äärimmäisen hämmästyneitä, että sarjan neljäs osa oli parempi kuin edeltäjänsä, sillä sellaista ei kovin usein tapahdu. Suomeen leffa saapui vasta helmikuussa 2012, mikä harmitti minua suuresti, mutta olin silti innoissani, sillä se oli sarjan ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Kävin katsomassa sen tätini kanssa ja pidin sitä mahtavana. Olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi ennen viidennen osan, Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ilmestymistä. Nyt kun sarja on saamassa kuudennen osan, Mission: Impossible - Fallout (2018) oli aika valmistautua ja katsoa Mission: Impossiblet uudestaan. Katsoinkin Ghost Protocolin päivää kolmannen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 ja M:i:III - Vaarallinen tehtävä III!

Operaatio Kremlissä menee pahasti pieleen ja siellä tapahtuvan räjähdyksen seurauksena IMF lopetetaan. Agentti Ethan Huntin täytyy tiiminsä kanssa selvittää, kuka oli pommi-iskun takana.

Ethan Huntin roolissa nähdään tietysti yhä Tom Cruise, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Hahmon yhdistelmä kekseliäisyyttä ja toiminnallisuutta on saatu mukaan edellisestä osasta, jolloin on kiehtovaa seurata Ethanin tekoja. Hahmoa on kuitenkin synkennetty hieman, eikä hän ole enää onnellisesti parisuhteessa Michelle Monaghanin näyttelemän Julian kanssa. Huumoriakin kyllä löytyy, sekä Cruisen tuttu virne. Vaikkei Tom Cruise olisi mielestänne kovin hyvä näyttelijä, niin on teidän pakko kuitenkin nostaa hattua hänelle, sillä tässä elokuvassa hän suorittaa yhden hulluimmista stunteista koskaan, jota ei kovin moni uskaltaisi tehdä: hän kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan seinää pitkin noin kahdensadan metrin korkeudella! Kuvauksissa Cruisella oli kyllä turvavaljaat, mutta se ei silti poista sitä asiaa, että hän ihan oikeasti kiipeili talon seinää pitkin, juoksi talon kylkeä alaspäin ja ties mitä muuta hullua! Kohtauksen olisi voinut toteuttaa studiossa vihreää kangasta vasten, mutta Cruise vaati, että se tehdään aidosti Dubaissa.
     Tällä kertaa Ethanin tiimiin kuuluvat edellisestä elokuvasta tuttu teknikko Benji (Simon Pegg), IMF:n pääanalyytikko Brandt (Jeremy Renner) ja agentti Jane Carter (Paula Patton). Vaikka tiimiin ei kuulukaan edeltäjien tapaan Ving Rhamesin esittämää Lutheria, on tiimi silti kokonaisuutena elokuvasarjan paras, sillä jokaisella hahmolla on ihan oikeasti tarkoitus. Jokaiselle on myös luotu taustatarinaa, jolloin he tuntuvat kunnon henkilöiltä, eivätkä vain tyypeiltä, jotka auttavat Ethania taidoillaan. Benji on tietty leffan huumorihahmo, mikä sujuu Peggiltä vaivatta. Jane on sarjan ensimmäinen kunnon naissankari, vaikka joutuukin hyödyntämään myös ulkonäköään taistelutaitojensa ohessa. Brandt ei tunnu olevan tottunut tehtävien suorittamiseen, eikä siksi uskalla lähteä samalla lailla mukaan hommiin. Näyttelijäkolmikko suoriutuu mainiosti rooleistaan ja tiimissä on oivallinen kemia läpi filmin.
     Elokuvan pahis on edesmenneen ruotsalaisnäyttelijä Michael Nyqvistin esittämä Kurt Hendricks. Vaikka Nyqvist on hyvä näyttelijä ja Hendricksin aikeet ydinaseiden kanssa tuntuvat vaarallisilta, on hahmo jokseenkin tylsä, sillä häntä ei näytetä kovin usein, eikä hänen motiivejaan kunnolla selitetä leffan aikana. Elokuvan jälkeen harmittaakin, miten vähän Nyqvist pääsee esille.
     Suomalaisille yksi leffan hienoimmista asioista on, että siinä on mukana Samuli Edelmann! Hän esittää Hendricksin Wistrom-kätyriä ja vaikkei tämäkään roistohahmo ole kovin kummoinen, on silti hienoa nähdä suomalainen näyttelijä isossa Hollywood-tuotannossa. Tavallaan se on myös äärimmäisen kummallista katsoa, kun Edelmann juoksee Cruisea pakoon tai kun hän tappelee Rennerin kanssa, mutta on se silti siistiä! Edelmann suoriutuu roolistaan hyvin, eikä hänen suomienglantinsa ole edes kovin tönkköä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat tyly salamurhaaja Moreau (Léa Seydoux), nimetön IMF-johtaja (Tom Wilkinson) ja venäläispoliisi Sidorov (Vladimir Mashkov), joka jahtaa Ethanin tiimiä. Seydoux nähtiin muutama vuosi myöhemmin agenttifilmi Spectressä (2015) Bond-tyttönä, mutta tähän leffaan hän sopii paremmin, sillä Seydoux vaikuttaa aina olevan etäisen kylmä, mikä toimii salamurhaajahahmolla. Leffassa nähdään myös pari tuttua naamaa edellisistä osista...

M:i:III - Vaarallinen tehtävä III:n tavoin myös Ghost Protocol nappaa katsojansa välittömästi mukaansa siirtymällä suoraan vauhdikkaaseen toimintaan. Toinen kohtaus lisää mielenkiintoa entisestään, sillä jostain syystä Ethan Hunt on päätynyt vankilaan ja hänet täytyy pelastaa sieltä. Ei aikaakaan, kun itse tehtävä alkaa ja tiimi lähtee Kremliin. Jo tähän kohtaukseen on saatu luotua upeaa jännitettä, varsinkin kun yhdessä kohtaa hyödynnetään mestarillisesti hiljaisuutta, jolloin katsojakin huomaa seuraavansa tapahtumia hiirenhiljaa paikoillaan, jottei mikään menisi ohi. Kohtaus tarjoaa elokuvan ensimmäiset nokkelat keksinnöt, jolloin ei voi olla ihailematta tekijöiden mielikuvitusta. Kun tiimin jäsenet (ja katsojat) saavat tietää, että leffan pahiksella on mahdollisuus aloittaa suuri ydinsota eri valtioiden välillä, elokuvaan syntyy välittömästi uhkaava jännite, mikä pidetään yllä koko leffan keston. Edellisen leffan ongelmana oli, ettei sen "vaarallista" Jäniksenkäpälää selitetty kunnolla, jolloin sen päätyminen rikollisten käsiin ei tuntunut kovin kummoiselta. Tässä filmissä on kuitenkin päivänselvää, mitä ydinsodalla voi saada aikaiseksi ja se saa kannustamaan Ethania ja tämän tiimiä onnistumaan.

Läpi elokuvan kulkee tunnelma siitä, että tehtävä on pakko suorittaa kiireellä, eikä laiskottelulle ole aikaa, sillä muuten sadat miljoonat ihmiset kuolevat. Filmi ei kuitenkaan kiirehdi, vaan se on rytmitetty erittäin taitavasti. Elokuva on täynnä toimintaa ja vieläpä erinomaisesti toteutettua, joten mukana ei ole tylsiä kohtia. Tarpeelliset hengähdystauot hyödynnetään hahmojen taustojen tarkentamiseen, jolloin hitaammatkin kohdat ovat kiehtovia. Toiminnallisemmat kohtaukset vasta kiehtovia ovatkin. Edellisten osien tapaan myös Ghost Protocolin paras osio nähdään noin puolessa välissä elokuvaa, kun tiimi matkaa Dubaihin. Siellä sijaitsevassa Burj Khalifassa Ethan Hunt tosiaan joutuu kiipeilemään seinää pitkin ja vaikka olen nähnyt leffan muutaman kerran, kohtaus saa minut aina jännittämään Ethanin puolesta, sillä niin voimakkaasti kohtauksen tunnelma on rakennettu. Kyseessä on yksi hienoimmista stunttikohtauksista, mitä olen koskaan nähnyt. Dubai-osuuden hienoukset eivät kuitenkaan lopu siihen, sillä mukana on pari muutakin todella jännittävää hetkeä, joista yksi on vauhdikas takaa-ajo ja toinen on rauhallinen keskustelukohtaus.

Mission: Impossible - Ghost Protocol on selvästi tähän mennessä sarjan jännittävin elokuva, sillä ensimmäistä kertaa sarjan aikana tehtävä on todella saatu tuntumaan mahdottomalta ja se saa aiemmat operaatiot vaikuttamaan vain hankalilta. Onnistumista vaikeuttaa etenkin se, että kaiken maailman huikeat agenttivempaimet eivät toimi tuttuun tyyliinsä, jolloin läpi leffan tiimin täytyy keksiä lennosta uusia suunnitelmia. He eivät myöskään voi saada mistään uusia laitteita tai muuta tukea, IMF:n ollessa suljettu. Valitettavasti filmin taso laskee hieman Dubai-osuuden jälkeen ja vaikka mukana on yhä jännite tehtävän onnistumisesta ja loppuhuipennuksessa nähdään muutama todella hyvä hetki, ei teos löydä Dubai-osion hienoutta. Se ei ole mikään ihme, sillä Burj Khalifa -kohtausta on äärimmäisen vaikea päihittää. Kokonaisuus voisikin toimia paremmin, jos Dubai-osion saisi muutettua loppuhuipennukseksi ja oikean huipennuksen siirtäisi muutettuna puoleen väliin. Voi myös olla, että siten elokuva olisikin heikompi, joten on ehkä ihan hyvä, että tarina kulkee näin. Joka tapauksessa kyseessä on tähän mennessä paras Mission: Impossible -elokuva.

Sarjan ohjaajana toimii tällä kertaa Brad Bird, joka on aiemmin ohjannut vain animaatioita, kuten Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ja Rottatouille (Ratatouille - 2007). Leffasta ei kuitenkaan huomaa lainkaan, että kyseessä on hänen ensimmäinen ohjaustyönsä näyttelijöiden kanssa eri kuvauslokaatioissa, vaan hän tekee erinomaista työtä ja on luonut upean tunnelman. Josh Appelcaumin ja André Nemecin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, vaikka he olisivat voineet kirjoittaa pahiksesta kiinnostavamman. Vitsit eivät myöskään ole mitä parhaimmat, mutta tuovat kelpoa kevennystä. Ghost Protocol on kuvattu todella tyylikkäästi ja se on muutenkin visuaalisesti näyttävä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Valaisu, lavasteet, maskeeraukset ja efektit ovat taidokkaasti toteutetut. Edellisen osan musiikit säveltänyt Michael Giacchino on säveltänyt myös tämän elokuvan musiikit ja hän on onnistunut fantastisesti. Musiikki tuo huikeasti lisäyksensä tunnelmaan. Lalo Schifrinin mahtava tunnusmusiikki on tietysti mukana ja se jää varmasti loppupäiväksi soimaan päässä.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Ghost Protocol on erinomainen agenttiseikkailu, joka kohoaa jopa edellisen osan yläpuolelle. Harmillisesti sen pahis ei ole kovin kiinnostava, vaikka Nyqvist onkin mainio näyttelijä, minkä lisäksi loppuhuipennus tuntuu laimeahkolta täydellisyyttä hipovan Dubai-osion jälkeen. Muuten filmi nappaa mukaansa heti alussa ja tuntuu vihdoin siltä kuin Ethan Huntin ja tämän tiimin tehtävä todella olisi mahdoton. Erilaisia jännityshetkiä luodaan jatkuvasti mukaan, jolloin leffa ei päästä irti katsojasta ja tunnelmaan on upeasti saatu mukaan kiireellisyyttä, vaikkei elokuva itse kiirehdi. Kun tiimi ei voi saada mistään tukea tai uusia vempaimia rikkinäisten tilalle, täytyy heidän jatkuvasti keksiä lennosta uusia suunnitelmia, mikä tekee leffasta entistäkin jännittävämmän. Myös huumoria on ihan toimivasti mukana. Ohjaaja Brad Bird on siirtynyt animaatioiden parista näyteltyihin elokuviin niin sujuvasti, että tuntuu kuin hän olisi vanha konkari. Tekninen toteutus on loistokasta ja näyttelijät ovat todella oivallisia rooleissaan. Ethanin tiimi on vihdoin saatu juuri oikeaksi ja jokaisesta tiimiläisestä on tehty mielenkiintoinen. Jos pidit edellisistä osista tai yleisesti toimintaelokuvista, jotka ovat äärimmäisen viihdyttäviä, mukaansatempaavan jännittäviä ja täynnä nokkeluutta, niin todellakin kannattaa katsoa Mission: Impossible - Ghost Protocol. Se on selvästi sarjan paras osa ja ihmettelen, jos joskus vielä tulee sitä parempi Mission: Impossible -filmi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017 - Muokattu 30.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Mission: Impossible - Ghost Protocol, 2011, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions, Bad Robot

Arvostelu: Batman Begins (2005)

BATMAN BEGINS (2005)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Michael Caine, Katie Holmes, Gary Oldman, Morgan Freeman, Liam Neeson, Cillian Murphy, Tom Wilkinson, Rutger Hauer, Ken Watanabe ja Mark Boone Junior
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma Batman, eli Lepakkomies teki ensiesiintymisensä sarjakuvalehdessä "Detective Comics #27" vuonna 1939 ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan. Hahmo on nykypäivänä jopa yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista. Sarjakuvien lisäksi Batman on nähty myös kirjoissa, peleissä, leluissa ja tietty myös elokuvissa. Ensimmäinen koko illan elokuva hahmosta, Batman: The Movie ilmestyi vuonna 1966 ja siinä nimikkohahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes vuonna 1989 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Batman (1989), jossa päähenkilönä nähtiin Michael Keaton. Burtonin ja Keatonin yhteistyö jatkui Batman Returnsiin (1992), mutta vuoden 1995 Batman Foreverissa naamiosankarina nähtiin Val Kilmer ja ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher. Kilmer ei kuitenkaan jatkanut roolissa, jolloin Batman & Robinissa (1997) hahmoa näytteli George Clooney. Kyseinen elokuva sai kuitenkin niin surkean vastaanoton, ettei sarjaa enää jatkettu. Hahmoa yritettiin silti palauttaa valkokankaille, mutta yksikään suunniteltu projekti ei lähtenyt käyntiin. Vasta vuonna 2003 Warner Bros. Pictures valitsi uuden filmin ohjaajaksi silloin aika tuntemattoman Christopher Nolanin, joka halusi tehdä elokuvan Batmanin syntytarinasta. Leffan suunnittelu lähti liikkeelle ja uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Batman Begins sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli Burtonin ensimmäisen teoksen jälkeen menestynein Batman-leffa ja myös kriitikot kehuivat sitä. Filmi nousi yhdeksi vuoden suosituimmista elokuvista ja monet pitivät sitä kaikkien aikojen parhaimpana Batman-filmatisointina. Itse näin elokuvan vasta vuonna 2006 tai 2007, ollessani visiitillä sukulaisteni luona. Teos oli mielestäni niin mielettömän hieno, että katsoin sen seuraavana päivänä kahdesti! Olen nähnyt Batman Beginsin useita kertoja uudestaan, viimeksi kesällä 2016. Katsoin leffan (sekä sen jatko-osat) uudestaan tyttöystäväni kanssa, joka oli nähnyt sen vain kerran aiemmin, eikä muistanut siitä oikein mitään ja samalla kirjoitin siitä arvostelun.

Bruce Wayne palaa monen vuoden matkansa jälkeen kotikaupunkiinsa Gotham Cityyn, missä hän päättää hyödyntää taistelutaitojaan ja poistaa kaupungin rikollisuuden, jolloin hän muuttuu viittasankari Batmaniksi.

Batmanina, eli Bruce Waynena nähdään tosiaan Christian Bale, joka hoitaa homman paremmin kuin aiemmat Lepakkomies-näyttelijät. Vaikka Michael Keaton oli hyvä Batman, ei hän ollut kovin ihmeellinen Wayne. Bale sen sijaan suoriutuu molemmista, sekä miljonäärin että supersankarin osasta hienosti ja saa hahmot tuntumaan kaiken aikaa samalta henkilöltä. Bale myös tuo mainiosti esille Brucen kokeman tuskan, joka riivaa hahmoa kaiken aikaa. Bruce nimittäin menetti vanhempansa lapsena ja on siitä asti ollut eksyksissä siitä, mikä ja kuka hänen pitäisi olla. Hahmon motiivit ryhtyä sankariksi tuodaan erinomaisesti esille, jolloin katsojana ei jää kummastelemaan, miten ihmeessä joku rahakas herra pukeutuisi joka yö lepakkoasuun ja mätkisi roistoja turpaan. Elokuva saa katsojan nopeasti välittämään Brucesta ja on todella kiehtovaa seurata, miten hänestä lopulta syntyy Batman. Parhaan Bruce Waynen lisäksi leffa sisältää myös parhaan Batmanin. Ei enää mitään batnännejä, -luottokortteja tai -luistimia, tämä Lepakkomies on se kunnon synkkä rankaisija, millainen hahmon kuuluukin olla. Ja ihan sama, mitä jotkut ovatkin mieltä tämän Batmanin möreästä äänestä, minun mielestäni se tuo juuri oikean ja tarvittavan lisäyksen, joka täydellistää sankarin.
     Brucen lapsuudenystävää, Rachel Dawesia näyttelee Katie Holmes. Rachel toimii syyttäjänä ja yrittää tehdä parhaansa poistaakseen rikollisia Gothamin kaduilta lain avulla. Hän on yksi harvoista henkilöistä kaupungissa, joita ei voi lahjoa, mikä pistää hänet tietty vaaroihin, kun häntä ei niin vaan saakaan pois pahojen suunnitelmien tieltä. Rachel ei hahmona ole mitä mielenkiintoisin ja hänet on selvästi tarkoitettu vain tuomaan jonkinlaista romanssintynkää elokuvaan. Onneksi hän ei ole kuitenkaan pelkkä avuton neitokainen, vaikka jossain kohtaa Batmanin täytyy tietty kiiruhtaa auttamaan häntä. Holmes on hyvä roolissaan, muttei kovin ihmeellinen.
     Brucen uskollista hovimestari Alfredia esittää tässä leffassa legendaarinen Michael Caine, joka on äärimmäisen sympaattinen isän korvikehahmo Brucelle. Alfred jakaa nuorelle Waynelle tärkeitä ohjeita ja auttaa häntä Batman-hommissa niin hyvin kuin vain osaa. Alfred on paikoitellen myös hieman huvittava tapaus. Vaikka mielestäni edesmennyt Michael Gough olikin loistava Alfred, on Caine hieman parempi, sillä hänen hahmossaan on useampia puolia, minkä lisäksi tässä leffassa syvennetään Brucen ja Alfredin isä-poika -suhdetta paremmin kuin aiemmin.
     Muita tärkeitä hahmoja leffassa ovat Gary Oldmanin esittämä poliisi James Gordon, jonka rooli on paljon isompi kuin yhdessäkään aiemmassa Batman-leffassa, Morgan Freemanin näyttelemä Wayne-yhtiössä työskentelevä Lucius Fox, joka suunnittelee erilaisia ajoneuvoja ja vempaimia, joita Batman hyödyntää, sekä Liam Neesonin esittämä Ducard, joka opettaa Brucea ninjaksi Varjojen liigassa. Gordonia on hyödynnetty hienosti elokuvassa, minkä lisäksi Fox on erinomainen uutuus Lepakkomies-leffoihin. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin hilpeä Freeman ja loistava Oldman, jotka ovat täydelliset valinnat osiinsa.
     Elokuvan pahiksena nähdään Cillian Murphyn esittämä tohtori Crane, eli Scarecrow, joka käyttää pelkokaasua saadakseen vastustajien pahimmat painajaiset piinaamaan heitä. Tohtori Crane on mainio hahmo ja Murphy onnistuu hienovaraisesti tuomaan esille oikeanlaista pahuutta, vaikka erityisen pahalta Crane ei ulkoisesti vaikutakaan. Pitäessään naamiotaan päässään Scarecrow muuttuu jopa hieman karmivaksi vastukseksi.
     Filmissä nähdään myös Ken Watanabe Varjojen liigan johtajana Ra's Al Ghulina, Tom Wilkinson Gotham Cityn suurimpana rikollispomona Falconena, ohjaaja Nolanin Memento-leffasta (2000) tuttu Mark Boone Junior korruptoituneena poliisina Flassina ja Rutger Hauer Wayne-yhtiötä pyörittävänä herra Earlena. Nelikosta parhaiten nousee esille Falcone, Wilkinsonin ollessa juuri oikea valinta julmaksi mafiapomoksi. Mukana on myös todella pienessä roolissa Game of Thrones -sarjan (2011-) yhden vihatuimman hahmon, kuningas Joffreyn näyttelijä Jack Gleeson, joka esittää Batmania ihailevaa poikaa.

Vaikka aiemmissa hahmon elokuvissa on hieman käsitelty Bruce Waynen vanhempien kuolemaa, tässä se esitetään tarkemmin ja tunteikkaammin. Elokuvan nimi kun on Batman Begins, kertoo se tosiaan tarinan siitä, miten Bruce Waynesta tuli Batman. Leffan alkupää hypitään kahdessa eri ajassa, kun välillä näytetään Brucen lapsuutta - mikä aiheutti hänen lepakkokammonsa ja missä tilanteessa hänen vanhempansa murhattiin - ja välillä näytetään, kun Varjojen liiga kouluttaa Brucea vuoristossa ninjaksi. Leffan koulutusosuus on valitettavasti pienesti liian pitkäveteinen, eivätkä parit miekkataistelut tunnu täysin yhdistyvän muuhun kokonaisuuteen. Ninjakohdista löytyy kuitenkin oivallisia viittauksia siihen, mitä loppupäässä leffaa tullaan näkemään, Brucen oppiessa, kuinka toimia näkymättömästi ja miten luoda pelkoa vastustajiinsa. Näitä oppeja hänen täytyy hyödyntää palatessaan Gothamiin, joka ei todellakaan vaikuta hilpeältä paikalta. Elokuvassa on otettu todella paljon vakavampi suunta kuin Batman & Robinissa, mikä toimii törkeän upeasti. Muutamia vitsejä on mukana, mutta nauraa ei oikeastaan saa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu teos. Jo pari kohtausta riittää siihen, että katsojana ymmärtää, miksi Bruce haluaa pelastaa kaupungin rikollisuudelta.

Leffassa on vakavuuden lisäksi otettu myös realistisempi suunta. Mukana on tietty erikoisuuksia ja "höpöhöpö"-juttuja, joita voi löytää vain supersankarifilmeistä, mutta toteutustavalla on saatu kaikki tuntumaan niin aidolta, että suurimmaksi osaksi jopa unohtaa katsovansa supersankaripätkää. Elokuvan Gotham City on synkkä ja vaarallinen paikka, jossa poliisit on lahjottu katsomaan rikollisten toiminta sormien välistä, eikä tavallinen kansa uskalla tehdä mitään, sillä näitä rikollisia on kaikkialla. Batmanille riittää siis paljon tekemistä. Leffan toimintakohtaukset ovat aivan mahtavia. Niihin on saatu täydellisesti jännitettä mukaan, etenkin pitkään takaa-ajokohtaukseen Gothamin kaduilla, sekä loppuhuipennukseen, jossa kaupunkilaiset meinaavat jäädä pelkojensa sisään ikuisesti. Katsojana jännittää Batmanin puolesta ja toivoo hänen onnistuvan. On myös hienoa, kun voi nähdä täysin selvästi, että viittasankarin täytyy todella tehdä kaikkensa onnistuakseen ja että vaaratilanteet ovat oikeasti uhkaavia hänelle, eikä hän voi selvitä kaikesta noin vain. Toiminta- ja jännityskohtien lisäksi on myös kiehtovaa nähdä, miten Bruce valmistautuu Gothamissa ja kuinka hän aloittaa valmistelun Batmanina olemiseen. Leffassa on myös taidokkaasti tuotu esille rikollisten pelko, kun he tajuavat Lepakkomiehen olevan samassa tilassa heidän kanssaan.

Loistavaakin loistavammat toimintakohtaukset ja pysäyttävät jännityshetket eivät kuitenkaan yksinään riitä luomaan mestarillista kokonaisuutta, joten mukana on tärkeitä sanomia läpi elokuvan. Se ei ole tarpeeksi, että Bruce vain oppii mätkimään turpaan, vaan hänen täytyy myös oppia asioita sankarina olemisesta ja mitkä hänen rajansa täytyvät olla, ettei hän vajoa sellaiseksi, joita hän yrittää poistaa maailmasta. Batman pääsee myös tekemään pienesti salapoliisitutkimusta, millaiseksi hahmo luotiinkin alunperin. Tunnelmat on luotu täydellisesti läpi elokuvan, jolloin teos saa pidettyä katsojaa rautaisessa otteessaan, eikä suostu päästämään irti, kunnes leffan nimi pamahtaa ruutuun ja lopputekstit alkavat. Kyseessä ei ole vain helppo supersankarihömppä, vaan Batman Begins on ihan oikeasti vakavasti otettava filmi, joka on mullistanut tapaa tehdä elokuvia. Leffa näyttää, että lepakkoasuun pukeutuvasta miljonääristä saa aikaan hienon tarinan, jossa yhdistellään upeasti rikoselokuvaa, draamaa, toimintaa, romantiikkaa, fantasiaa ja jopa kauhuelementtejä. Vain alun Varjojen liigan osio saa elokuvan laahaamaan. Muuta pahaa sanottavaa minulla ei ole tästä elokuvasta. Heti Brucen palatessa Gotham Cityyn, taso kasvaa huimasti niin korkealle, ettei sitä voi edes käsittää. Batman Begins nappaa katsojan heti mukaansa ja kuin villi vuoristorata se pistää kokijan eri tunteiden valtaan ja kyydin pysähtyessä on aivan pakko kokea homma uudestaan.

Christopher Nolan on onnistunut mielettömän huikeasti tehdessään elokuvaa. Ensinnäkin hän on saanut kirjoitettua äärimmäisen hyvän käsikirjoituksen David S. Goyerin kanssa, joka sisältää tietty Nolanille tutun juonenkäänteen. Toiseksi hän on työstänyt siitä vaikuttavan kokonaisuuden, joka on niin tunteiltaan kuin maailmaltaan mukaansatempaavan rankka. Batman Begins on myös kuvattu erinomaisesti (kuvaus jopa sai Oscar-ehdokkuuden), kuten myös leikattu. Alkupäässä eri hetket Brucen elämästä on saatu täydellisesti leikattua yhteen. Elokuvan lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi sen puvustus on toteutettu taidokkaasti. Batmanin asu on upeasti valmistettu ja on pakko hehkuttaa myös Batmanin autoa leffassa, joka muistuttaa enemmän panssarivaunua kuin tavallista kaaraa. Tämän "Tumbler"-ajoneuvon toteutus on täydellinen ja on puhdasta silmäkarkkia katsella sen kulkevan mahtipontisesti Gothamin kaduilla. Visuaaliset tehosteet ovat myös hienot ja ääniefektit tuovat oman tärkeän lisäyksensä. Varsinkin Scarecrown käyttämän pelkokaasun levitessä äänimaailmaa on päästy hyödyntämään huikeasti. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Hans Zimmer ja James Newton Howard, jotka ovat onnistuneet täydellisesti. Teos on täynnä hienoa musiikkia - varsinkin uusi Batman-teema on upea ja saa kuuntelijan tuntemaan itsensä sankariksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Hölmöä on, että valikkoa ei erikseen tule, vaan asetukset joutuu määrittämään elokuvan aikana. Lisämateriaalina Blu-raylla on "In-Movie Experience", jossa elokuvan voi katsoa samalla, kun ruutuun ilmestyy välillä kuvaa leffan suunnittelusta tai teosta, tekijöiden kertoessa, mitä eri kohtauksissa on haettu. Mukana on myös "Behind the Story", joka sisältää yhdeksän videota, joissa kerrotaan elokuvan teosta, sekä kuvagallerioita ja tietoiskuja, minkä lisäksi mukana on lyhyet pätkät leffan kirjoittamisesta, efekteistä ja stunteista, sekä sarjan seuraavan osan, The Dark Knightin (2008) aloituskohtaus. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman Begins on hieman pitkäveteistä ninjakoulutusosuutta lukuunottamatta aivan mielettömän hieno elokuva ja osoittaa, että supersankarileffat voivat olla muutakin kuin helppoa hömppää. Elokuvan tunnelmat ja maailma on luotu taiturimaisesti, mistä voi kiittää ohjaajakäsikirjoittaja Christopher Nolania, joka on tehnyt yhden kaikkien aikojen parhaimmista sankaritarinoista. Sankarillisuus tuodaankin hienosti esille ja se on filosofisempaa kuin pelkkä Spider-Manin (2002) "suuri voima tuo suuren vastuun". Leffassa on todella vakava ja realistinen lähtökohta, joka saa katsojan uskomaan näkemäänsä. Onneksi mukana on myös hieman huumoria ja romantiikkaa, jotka keventävät filmiä. Christian Bale on täydellinen valinta Batmaniksi ja myös hänen Bruce Waynensa on onnistunut. Myös Caine, Oldman, Freeman, Wilkinson ja Murphy onnistuvat erinomaisesti, minkä lisäksi Holmes ja Neeson ovat hyviä. Teknisesti leffa on upeasti toteutettu, ja Zimmerin ja Newton Howardin musiikit ovat mahtavat. Batman Begins on niin huikean mukaansatempaava ja mestarillisesti kasattu kokonaisuus, että suosittelen sitä lähestulkoon kaikille. Jotkut eivät siitä pidä, mutta tämä on paljon enemmän kuin pelkkä supersankariteos, joten se voi helposti saada laajan yleisön. Batman-faneille tämä on tietty pakkohankinta. Lapsille elokuva ei sovi rankkuutensa takia, mutta ne jotka sen näkevät tulevat aika varmasti haluamaan lisää ja voi pojat, millaisen jatko-osan Nolan meille tarjosikaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.christophernolan.forumfree.it
Batman Begins, 2005, Warner Bros. Pictures, Syncopy, DC Comics, Legendary Entertainment, Patalex III Productions Limited