Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cillian Murphy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cillian Murphy. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. maaliskuuta 2026

Peaky Blinders: The Immortal Man (2026) - elokuva-arvostelu

PEAKY BLINDERS: THE IMMORTAL MAN



Ohjaus: Tom Harper
Näyttelijät: Cillian Murphy, Barry Keoghan, Tim Roth, Rebecca Ferguson, Sophie Rundle, Stephen Graham, Ned Dennehy, Packy Lee, Ian Peck ja Jay Lycurgo
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Historialliseen rikollisjengiin löyhästi perustuva Steven Knightin luoma televisiosarja Peaky Blinders - gangsteriklaani (Peaky Blinders - 2013-2022) oli kehuttu menestys, jota tehtiin kuuden tuotantokauden verran. Jo ennen sarjan kuudennen ja samalla viimeisen kauden julkaisua Knight vihjaili, että hänellä oli mielessään tehdä elokuva, joka jatkaisi sarjan tarinaa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Peaky Blinders: The Immortal Man on saapunut Netflixiin. Itse pidin todella paljon Peaky Blinders - gangsteriklaanista ja olen optimistisena odottanut elokuvan ilmestymistä. Katsoinkin leffan päivä sen julkaisun jälkeen.

Vuonna 1940 natsit yrittävät kääntää sodan edukseen levittämällä Britanniaan väärennettyjä seteleitä satojen miljoonien puntien edestä, romuttaakseen maan taloudellisen tilanteen. Kun he yrittävät taivutella Peaky Blindersia johtavan Duke Shelbyn osaksi operaatiota, nuorukaisen isä Tommy Shelby palaa eläkkeeltään pistääkseen poikansa ruotuun ja natsien suunnitelmat nurin.




Peaky Blinders - gangsteriklaanin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun, lähtien tietty Cillian Murphyn näyttelemästä Tommy Shelbystä. Tommy on sarjan päätyttyä jättänyt Peaky Blinders -rikollisjengin ja vetäytynyt omiin oloihinsa purkamaan niin sota-ajan kuin rikollisajan traumoja kirjoituksiinsa. Rikkinäisen miehen on kuitenkin palattava vielä kerran vanhoihin bisneksiin, kun natsit yrittävät hyödyntää hänen poikaansa, Peaky Blinderseja nykyään johtavaa Duke Shelbyä (Barry Keoghan) kataliin suunnitelmiinsa, kaataakseen Ison-Britannian talouden ja samalla sotakyvyn. Murphy on edelleen väkevä ja karismaattinen roolissaan, etenkin kun ikääntynyt Tommy pistää tutut vaatteet niskaansa ja aloittaa taas dramaattiset kävelynsä ja tuijottelunsa. Keoghan istuu puolestaan erittäin hyvin rooliinsa Tommyn pojaksi, joka ei todellakaan ole kokenut mitään isän rakkautta elämässään ja joka kokee maailman hylänneen hänet, mikä on tietty katkeroittanut nuoren miehen mielen.
     Elokuvassa nähdään myös Sophie Rundle Tommyn siskona Adana, Packy Lee Tommyn oikeana kätenä Johnny Dogsina, Rebecca Ferguson Duken tätinä Kaulo Chiriklona, sekä Tim Roth tämänkertaisena vihollisena, natseja avustavana John Beckettinä, joka yrittää värvätä Duken väärennösrahojen levittäjäksi Englannissa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Roth on nappivalinta katalaksi roistoksi - onhan hän vastaavia hahmoja näytellyt ennenkin. Hänen Beckett-hahmonsa jää kuitenkin hieman vajaaksi.




Peaky Blinders: The Immortal Man sijoittuu ajassa noin seitsemän vuotta sarjan päättymisen jälkeen, eli vuoteen 1940, kun toinen maailmansota riehuu ympäri Eurooppaa. Natsien suunnitelma leffassa on ovela ja jotain, mitä ei olekaan juuri nähty. On kiinnostavaa seurata tätä kuviota, etenkin kun Peaky Blinders päätyy osaksi suunnitelmaa. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin Tommyn ja Duken vaikea isä-poika-suhde. Tommy ei tosiaan ole ollut mikään ihanneisä Dukelle; lähinnä vain jättänyt Peaky Blindersin perintönään tälle ja hylännyt nuorukaisen sitten oman onnensa nojaan. Ilman ohjaavaa isähahmoa ei olekaan ihme, että Dukesta on muodostunut aikamoinen mulkvisti.

Natseille tämä vaikea suhde on otollinen ja elokuvassa leijuukin sopiva jännite siitä, pettääkö Duke isänsä ja ajautuvatko isä ja poika lopulliseen välirikkoon, vai voiko asiat vielä korjata. Mainiolla tarinallaan vajaan parin tunnin mittainen elokuva vie hyvin mukanaan. Se sisältää tasokasta henkilödraamaa ja rujoja toimintakohtauksia, mutta samalla myös varsin ennalta-arvattavan lopetuksen. The Immortal Man on elokuvamuodossaan erittäin toimiva epilogi varsinaiselle sarjalle, mutta koska esimerkiksi Beckett jää hahmona aika ohueksi, olisin erittäin mielelläni katsonut tämän tarinan yhtenä sarjan kausista, kuuteen jaksoon venytettynä. Tällaisenaan elokuvan pienoiseksi ongelmaksi saattaakin katsojasta riippuen muodostua se, että kun on tottunut sarjan kuusijaksoiseen kerrontaan, parin tunnin leffa voi herkästi tuntua pikakelaukselta. Siirtymä sarjasta elokuvaan sujuu Peaky Blindersilta kuitenkin suurimmaksi osaksi tyylikkäästi.




Elokuvan on ohjannut Tom Harper, joka toimi toisena ohjaajana jo sarjan avauskaudella 13 vuotta sitten. Harper palaa vakuuttavasti Peaky Blindersin pariin ja saa aikaiseksi väkeviä kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Steven Knightin käsikirjoitus kokee pieniä vaikeuksia kertoa tarinan yli puolet lyhyemmässä ajassa, mutta teksti on silti oivallista. Teknisesti Peaky Blinders: The Immortal Man on erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus upeaa ja maskeeraukset sopivan rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin kuulostaa oivalliselta. Antony Gennin ja Martin Slatteryn säveltämät musiikit eivät kuitenkaan pääse erottumaan edukseen, koska elokuvassa kuullaan niin paljon eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Onhan mukana totta kai sovitus Nick Cave & The Bad Seedsin Red Right Hand -kappaleesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peaky Blinders: The Immortal Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Film, Netflix, Garrison Drama, Nebulastar, BBC Film, Banijay Entertainment, Banijay Rights, Caryn Mandabach Productions, Tiger Aspect Productions


maanantai 2. helmikuuta 2026

28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli (28 Years Later: The Bone Temple - 2026) - elokuva-arvostelu

28 VUOTTA MYÖHEMMIN: LUUTEMPPELI

28 YEARS LATER: THE BONE TEMPLE



Ohjaus: Nia DaCosta
Näyttelijät: Alfie Williams, Ralph Fiennes, Jack O'Connell, Erin Kellyman, Chi Lewis-Parry, Emma Laird, Sam Locke, Mirren Mack, Robert Rhodes, Ghazi Al Ruffai, Maura Bird, Louis Ashbourne Serkis, David Sterne, Connor Newall, Maiya Eastmond ja Cillian Murphy
Genre: kauhu, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Danny Boylen ohjaama ja Alex Garlandin käsikirjoittama kauhuelokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös 28 viikkoa myöhemmin (28 Weeks Later - 2007) oli hitti, mutta kolmannen osan teko jäi jumiin moneksi vuodeksi. Vasta vuonna 2022 Boyle ja Garland paljastivat työstävänsä uutta trilogiaa aiheen tiimoilta. Toisen osan ohjaajaksi palkattiin kuitenkin Nia DaCosta, jonka ideoista kaksikko innoistui. Trilogian avauselokuva 28 vuotta myöhemmin (28 Years Later) kuvattiin kesällä 2024 ja se sai ensi-iltansa kesäkuussa 2025. Toisen osan kuvaukset käynnistyivät heti edeltäjänsä perään syksyllä 2024 ja nyt 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on saapunut Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta, mutta sen lopetus sai minut jännittämään jatko-osan puolesta. Maailmalta kantautuneet kehut ovat kuitenkin laskeneet skeptisyyttäni ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa 28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin heti sen ensi-iltapäivänä.

Samalla kun Spike joutuu osaksi sir-lordi Jimmy Crystalin sekopäistä jengiä, tohtori Ian Kelson tekee löydön, joka voisi mullistaa kaiken.




28 vuotta myöhemmin: Luutemppelin hahmokattaus koostuu pitkälti tutuista tyypeistä edellisestä elokuvasta. Nuori Alfie Williams jatkaa roolissaan Spike-poikana, joka päätti jättää turvallisen saaren ja selviytyä tartunnan saaneiden täyttämällä mantereella. Edellisleffan lopuksi Alfie kohtasi Jack O'Connellin näyttelemän sir-lordi Jimmy Crystalin ja tämän jengin, eli sormet, joihin kuuluu Jimmy (Erin Kellyman), Jimmy (Emma Laird), Jimmy (Sam Locke), Jimmy (Robert Rhodes), Jimmy (Ghazi Al Ruffai), Jimmy (Maura Bird) ja Jimmy (Connor Newall). Jos jostain en ensimmäisessä 28 vuotta myöhemmin -elokuvassa pitänyt, niin Jimmyjen esittelykohtauksesta, missä nämä wannabe-gangstaräppäreiksi pukeutuneet sekopäät pomppivat ja tappelivat kuin mitkäkin Power Rangerit, samalla kun Teletappien (Teletubbies - 1997-2001) tunnari soi taustalla. Kohtaus sai minut voivottelemaan, että pitääkö seuraava leffa viettää näiden tyyppien kanssa, mutta onneksi Luutemppelissä sir-lordi Jimmy ja hänen Jimmynsä toimivat paljon paremmin. Sinnersistäkin (2025) tuttu O'Connell on jopa aika hyytävä itseään Saatanasta seuraavana pitävänä joukon johtajana ja muutkin poppoosta ovat arvaamattomuudessaan uhkaavia. Williams on yhä hyvä osassaan, joskin Spike jää tällä kertaa aika taka-alalle.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Ralph Fiennes luutemppelissä asuvana tohtori Ian Kelsonina, joka on hoksannut omituisen piirteen tartunnan saaneesta alfasta, Samsonista (Chi Lewis-Parry). Fiennes on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa, päästen tässä leffassa revittelemään suorastaan hurjalla antaumuksella.




28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli jatkaa suoraan siitä, mihin edellisessä elokuvassa jäätiin, mikä onkin kiinnostavaa jo sen takia, että yleensä tässä elokuvasarjassa seuraava leffa esittelee uudet hahmot, joita seurata tämän maailmanloppuskenaarion keskellä. Pääasiassa elokuva seuraa kahta tarinakaarta, Spiken päätymistä Jimmyjen riveihin ja tohtori Kelsonin yritystä bondata rauhoittavia sisältäviin nuoliin koukkuun jääneen Samsonin kanssa, kunnes loppupäässä nämä kuviot yhdistyvät erittäin mainiolla tavalla. Nämä kaksi puolta leffasta tukevat hyvin toisiaan, Jimmyjen rellestäessä äänekkäästi ja Kelsonin työskennellessä rauhallisesti, tarjoten tarvittavia suvantohetkiä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa tarinallisesti siitä, mihin viimeksi jäätiin, se jatkaa myös tasonsa puolesta onnistuneesti edellisosan jalanjäljissä, enkä osaa edes sanoa, kummasta näistä 28 vuotta myöhemmin -leffoista pidän enemmän. Erityisen pelottavaksi Luutemppeliä ei voi kutsua, vaikka mukaan mahtuu muutama tiivistunnelmainen kohtaus. Se on silti varsin verinen ja paikoin häikäilemättömän julma. Samalla leffa on aika hauska - toisinaan kierolla tavalla - ja jopa hämmentävällä tavalla nätti. Kelsonin ja Samsonin välille muodostuva erikoinen ystävyys kummastuttaa aluksi, mutta levittää hissuksiin hymyä katsojan huulille. Kuten edeltäjänsä, 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli rikkoo rajoja siinä, mitä "zombi"elokuvissa on hyväksyttävää tehdä. Ja toisin kuin edeltäjänsä, tällä kertaa innostuin siitä, mihin elokuva jää ja todella toivon, että tämän uuden trilogian päätösosan kimppuun päästäisiin mahdollisimman pian.




Elokuvaa ei tosiaan ole ohjannut Danny Boyle, vaan Nia DaCosta, joka on aiemmin tehnyt yllättävän toimivan Candyman-leffan (2021), sekä keskinkertaisen supersankariraina The Marvelsin (2023). Luutemppelissä DaCosta onnistuu hyvin. Hän rakentaa ilmapiiriä mainiosti, eikä sitä varsinaista kauhua jää toisaalta edes kaipaamaan. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Alex Garland, joka kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja erittäin kiinnostaville poluille. 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli on myös teknisesti pätevä, vaikkei siitä löydy samanlaista audiovisuaalista kikkailua kuin edeltäjästään. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Leffa vietetään pääasiassa tutuissa metsämaisemissa ja lavasteissa, jotka näyttävät edelleen mainioilta. Etenkin itse luutemppeli on yhä jylhä ilmestys. Puvustus on oivallista, maskeeraukset rujoja ja efektitkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Hildur Guðnadóttirin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi. Musiikkipuolella parhaiten mieleen jää kuitenkin Iron Maidenin The Number of the Beast, mikä pärähtää soimaan leffan muutenkin parhaassa kohtauksessa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
28 Years Later: The Bone Temple, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, TSG Entertainment, DNA Films, Decibel Films, Québec Production Services Tax Credit


tiistai 19. elokuuta 2025

Arvostelu: Kensuken saari (Kensuke's Kingdom - 2023)

KENSUKEN SAARI

KENSUKE'S KINGDOM



Ohjaus: Neil Boyle ja Kirk Hendry
Pääosissa: Aaron MacGregor, Sally Hawkins, Cillian Murphy, Ken Watanabe ja Raffey Cassidy
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Kensuke's Kingdom, eli suomalaisittain Kensuken saari perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä animoitu elokuvasovitus. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Kensuken saari sai maailmanensi-iltansa Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2023 ja vasta nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ennen Eliota (2025) ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Kensuken saaren sen ensi-iltapäivänä.

Nuori Michael-poika on perheensä kanssa seilaamassa maailman ympäri, kun eräänä yönä heidän veneensä joutuu myrskyn armoille. Michael putoaa yli laidan ja päätyy saarelle, joka ei olekaan niin autio kuin aluksi vaikuttaa...




Elokuvan keskiössä on nuori ja fiktiivinen versio kirjailija Michael Morpurgosta (äänenä Aaron MacGregor) itsestään. Michael on purjehtimassa maailman ympäri perheensä kanssa, johon kuuluvat hänen äitinsä (Sally Hawkins), isänsä (Cillian Murphy) ja siskonsa Becky (Raffey Cassidy), eikä saa unohtaa uskollista koiraa Stellaa. Michael on varsin impulsiivinen nuori, joka tekee ennen kuin ajattelee, mikä ajaa hänet usein ongelmiin. Hänellä on suuri tarve näyttää kykynsä muille, mutta hänestä tuntuu kuin häntä pidettäisiin pelkkänä epäonnistujana ja riskitekijänä. Kaikki muuttuu, kun heidän veneensä joutuu myrskyn kouriin ja Michael ja Stella lentävät yli laidan, päätyen autiolta vaikuttavalle saarelle. Siellä Michaelin täytyy ottaa itseään tosissaan niskasta kiinni, mikäli poika haluaa niin selviytyä kuin päästä takaisin perheensä luokse. Michael on vikoineen mainio päähenkilö, jonka kasvutarinaan uppoutuu mielellään. Hänen perheensä saa sopivasti ruutuaikaa leffan alussa, jotta perhedynamiikka käy selväksi ja näytetään, että perhe rakastaa Michaelia kaikista mokistakin huolimatta.
     Kuten elokuvan nimestä voi jo päätellä, saari, minne Michael ja Stella rantautuvat, ei suinkaan ole autio, vaan se kuuluu Kensukelle (Ken Watanabe), iäkkäälle japanilaismiehelle, joka on ollut jumissa saarella jo niin kauan, ettei hän enää halua palata takaisin sivistyksen pariin. Kensuke on monipuolinen hahmo, josta löytyy mysteerisyyden verhoa raottaessa viisautta, näppäryyttä, lempeyttä kuin myös suurta traagisuutta.




Muun muassa Oscar-voittaja Flow'n (Straume - 2024), ihastuttavan Robot Dreamsin (2023) ja lippukassaennätykset tuhonneen Ne Zha 2:n (哪吒之魔童闹海 - 2025) ohessa pikku brittileffa Kensuken saari on jälleen osoitus siitä, että myös animaatioiden puolella on hyvä kääntää katseet niistä isoista Hollywoodin animaatiotehtaista ja tutkia, mitä tässä taiteenlajissa saadaan aikaiseksi muualla. Kyseessä on hieno ja todella kaunis seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy niin hupia, jännitystä, surua kuin väkevää sanomaa ihmisen ja luonnon yhteyden merkityksestä, sekä taiteen tärkeydestä. Välillä hymy leviää kasvoille ja välillä taas saa olla pyyhkimässä kyyneliä poskilta.

Kestoa elokuvalla on alle puolitoista tuntia, mutta Kensuken saari ottaa tuosta napakasta mitasta kaiken irti. Elokuva käyttää juuri sopivan ajan esitelläkseen Michaelia ja tämän perhettä veneellä, ennen kuin Michael jo huuhtoutuu saarelle. On mielenkiintoista seurata, kuinka poika yrittää selvitä ja vielä kiinnostavammaksi homma muuttuu, kun käy selväksi, ettei Michael ole saarella yksin. Aluksi Kensuke ei voi sietää ajatusta, että hänen rauhansa on rikkoutunut, mutta vähitellen hän antaa pojalle mahdollisuuden ja niinpä myös Michael yrittää ryhdistäytyä. Brittipojan ja japanilaismiehen välille muodostuu hiljalleen vahva ystävyys, vaikka he eivät kielellisesti ymmärräkään toisiaan. Luonnon ja taiteen kautta he luovat tavan kommunikoida ja katsojasta tuntuu pian siltä kuin olisi itsekin saarella heidän kanssa. Surullisinekin hetkineen Kensuken saari on kertakaikkisen ihastuttava ja nätti teos, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi.




Kaiken tämän lisäksi elokuva on myös animoitu mainiosti. Hahmot ovat käsin piirrettyjä ja taustoissa hyödynnetään oivaltavasti kolmiulotteista tietokoneanimaatiota. Yhdistelmällä leffasta saadaan piristävän omannäköisensä tapaus. Taustat ovat vieläpä yksityiskohtaisia ja kaikki on ilahduttavan värikästä, joten leffaa on erittäin miellyttävää katsella. Myös äänityöskentely on oivallista, Stuart Hancockin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa hyvin taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kensuke's Kingdom, 2023, Mélusine Productions, Jigsaw Films, Align, British Film Institute (BFI), Bumpybox, Ffilm Cymru Wales, Le Pacte, Lupus Films, Luxembourg Film Fund


sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia
Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.




Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.
     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.




Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.




Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.




Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films


tiistai 1. marraskuuta 2022

Arvostelu: 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002)

28 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

28 DAYS LATER



Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Brendan Gleeson, Megan Burns, Noah Huntley, Christopher Eccleston, Stuart McQuarrie, David Schneider, Ricci Harnett, Alex Palmer, Bincu De Stoppani ja Jukka Hiltunen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

28 Days Later, eli suomalaisittain 28 päivää myöhemmin on Danny Boylen ohjaama kauhuelokuva. Boyle oli juuri tehnyt elokuvan The Beach (2000), joka perustui Alex Garlandin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Garland kertoi Boylelle ideastaan uudenlaiseen zombielokuvaan ja Boyle innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2001 ja kuvausryhmä kohtasi suuria haasteita saada tarvittavat otokset autiosta Lontoosta. He pystyivät kuvaamaan vain vajaan tunnin ajan aikaisin aamulla, ennen kuin kadut oli aukaistava yleiseen käyttöön. Kuvaukset saatiin kuitenkin vietyä päätökseen ja lopulta 28 päivää myöhemmin sai maailmanensi-iltansa 1. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso menestys ja niin kriitikot kuin kauhufanit kehuivat sitä. Vuosien varrella leffa on noussut moderniksi kauhuklassikoksi, jota pidetään zombigenren uudelleen henkiin herättäjänä. Itse olin nähnyt 28 päivää myöhemmin kerran aiemmin joitain vuosia sitten, mutten silloin pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Isossa-Britanniassa lähtee leviämään vaarallinen tauti, joka muuttaa sairastajansa raivokkaiksi ja verenhimoisiksi. 28 päivää myöhemmin mies nimeltä Jim herää sairaalasta Lontoossa, huomatakseen kaupungin autioituneen lähes kokonaan - jäljellä ovat enää kaameat taudinkantajat ja kourallinen selviytyjiä.




Nykyään Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) Tommy Shelbynä parhaiten tunnettu Cillian Murphy nähdään yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Jiminä, miehenä, joka herää koomasta sairaalassa ja hoksaa, ettei maailma ole enää entisensä. Katsoja lähtee kiinnostuneena (joskin jännittäen) Jimin mukana selvittämään, mitä on oikein tapahtunut ja minne kaikki ovat kadonneet. Jimistä saadaan aikaiseksi kiinnostava tyyppi, jota jopa kannustaa selviytymään, mikä on turhankin harvinaista kauhuelokuvissa. Murphy sopii osaansa hyvin ja vie hahmoaan onnistuneesti eteenpäin, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Matkansa varrella Jim kohtaa muutamia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet selviytymään verenhimoisten taudinkantajien valtaamassa maassa, kuten Naomie Harrisin ja Noah Huntleyn näyttelemät ystävät Selenan ja Markin, Brendan Gleesonin ja Megan Burnsin näyttelemät isän ja tyttären Frankin ja Hannahin, sekä Christopher Ecclestonin esittämän majuri Henry Westin. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Minimaalisen hahmogallerian ansiosta lähes jokaista henkilöä päästään kaivamaan astetta syvemmälle, eivätkä he onneksi jää pinnallisiksi pahviukoiksi, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Elokuvassa nähdään myös lisäksi suomalainen näyttelijä Jukka Hiltunen eläinaktivistina ja leffassa jopa kuullaan repliikki suomeksi! Torille, yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen!




Aina silloin tällöin on hyvä antaa elokuville uusia mahdollisuuksia ja tämä oli erittäin hyvä esimerkki siitä. En aiemmin pitänyt 28 päivää myöhemmin -elokuvasta lähes yhtään, mutta tällä kertaa pidin siitä todella paljon. Vaikka yhä koin sen hyperaktiivisen leikkauksen paikoitellen turhan hektiseksi ja halpojen kameroiden jäljen aika mössöiseksi, nämäkään asiat eivät erityisemmin häirinneet minua. Ymmärrän nyt hyvin, miksi filmiä pidetään suuressa arvossa kauhugenressä ja erityisesti zombielokuvien joukossa - vaikkei ohjaaja Danny Boyle itse pidäkään tätä zombielokuvana. Mutta siis, onhan se juurikin sitä. Katsojien totuttua liikaakin klassisiin, laahustaviin Romero-zombeihin, Boyle ravisteli lajityyppiä uudenlaisilla, uhriaan kohti suorastaan rynnistävillä raivohulluilla. Vaikka jo ennen 28 päivää myöhemmin -leffaa oli nähty juoksevia zombeja, Boyle vei monsterit uudelle tasolle ja sai katsojat jälleen pelkäämään näitä örveltäjiä.

Boyle on rakentanut elokuvaan vallitsevan ahdistuksen tunteen ja stressitasot vain nousevat, kun katsoja näkee ensimmäistä kertaa nämä zombit täydessä vauhdissa. Leffasta löytyy useampi suorastaan piinaava kohtaus, joissa päähenkilöt todella joutuvat juoksemaan henkensä edestä, jotta eivät joudu näiden verenhimoisten sekopäiden ateriaksi. Intensiivisyyttä vain lisää Boylen tekninen työ, mutta käydään sitä läpi vasta kohta. Kauhun ohella Boyle tarjoaa yllättävänkin onnistunutta ihmisdraamaa, eikä pelkää esittää selviytymiskamppailua välillä hempeänä romantiikkana tai herkkänä isä-tytär-suhteena. Nykyään scifielokuvien Ex Machina (2014) ja Hävitys (Annihilation - 2018) ohjaajana tunnettu Alex Garland on panostanut käsikirjoituksessaan hahmoihin, eikä ole vain kirjoittanut mukaan tylsiä paperinohuita tyyppejä zombien ruoaksi. Vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, 28 päivää myöhemmin pitää hyvin mukanaan ja kulkee yllättävänkin vauhdikkaasti loppuunsa.




Tekniseltä puoleltaan kyseessä on varsin omalaatuinen teos. Koska suuri osa budjetista kului Lontoon katujen sulkemiseen aamuvarhain, eikä aikaa ollut monimutkikkaiden kamera-asetelmien rakentamiseen, filmi päätettiin kuvata halvemmalla ja pienemmällä kameralla, joka johti lopulta hieman epätarkkaan kuvaan. Tänä päivänä isolta 4K-ruudulta katseltuna 28 päivää myöhemmin onkin paikoitellen aikamoista suttua kuvanlaadultaan, mutta samalla kuvan tietty tunkkaisuus, sottaisuus ja rosoisuus vain tehostavat leffaa. Onneksi tekijät päättivät käyttää rahansa juuri tietyin tavoin, sillä Lontoon tyhjät kadut ovat vaikuttavan aavemainen näky ja katsojasta tuntuu siltä kuin kaupunki olisi oikeasti autioitunut. Vauhdikasta kameratyöskentelyä vain nopeuttaa äkkipikainen leikkaus. Kuten aiemmin totesin, välillä nopeatempoinen editointi käy raskaaksi, mutta Boyle onnistuu hyödyntämään sitä myös tehokkaasti. Lavasteet, valaisu, maskeeraukset ja äänimaailma ovat myös hyvin rakennetut ja John Murphyn säveltämät musiikit nostavat tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: 28 päivää myöhemmin on erittäin mainio ja paikoitellen jopa piinaavan jännittävä kauhuelokuva. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa tehokkaasti alusta alkaen. Kuvat autioituneesta Lontoosta ovat onnistuneen hyytävät ja ensikohtaaminen raivoavien zombien kanssa on erityisen vaikuttava. Toimivan kauhun keskeltä löytyy myös mainiota ihmisdraamaa. Hahmot eivät ole pelkkiä lihankimpaleita zombien ruokalistaksi, vaan oivallisesti kehiteltyjä henkilöitä, joiden kohtaloista jopa välittää. Näyttelijät myös suoriutuvat osistaan hyvin. Halvan kameran suttuinen jälki ja hektinen leikkaus häiritsevät välillä, mutta samalla ne myös tehostavat filmiä ja luovat siihen omanlaisensa tyylin. Suosittelenkin 28 päivää myöhemmin erittäin lämpimästi kaikille kauhu- ja zombileffojen ystäville, erityisesti näin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä vaihtoehtoinen versio elokuvan loppuhuipennuksesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Days Later, 2002, DNA Films, British Film Council


tiistai 9. elokuuta 2022

Arvostelu: Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010)

TRON: PERINTÖ

TRON: LEGACY



Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron (1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..

20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.




Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.
     Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.




Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.

Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.




Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.

Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.




Yhteenveto: Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.




Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet


keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Arvostelu: In Time (2011)

IN TIME



Ohjaus: Andrew Niccol
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Alex Pettyfer, Vincent Kartheiser, Olivia Wilde, Matt Bomer, Johnny Galecki ja Collins Pennie
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

In Time on Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriedin tähdittämä scifitrilleri. Andrew Niccol kehitteli elokuvan idean ja sai myytyä sen Regency Entertainmentille. Niccolin ohjauksessa kuvaukset alkoivat lokakuussa 2010. Elokuva kulki teon aikana nimillä "Now" ja "I'm.mortal", kunnes se lopulta sai maailmanensi-iltansa In Time -nimellä 20. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Juuri ennen elokuvan julkaisua kirjailija Harlan Ellison haastoi studion oikeuteen, kokiessaan, että leffa kopioi hänen novelliaan "Repeng Harlequin!" Said the Ticktockman vuodelta 1965. Kuitenkin nähtyään filmin, Ellison luopui haasteesta, eikä tapausta viety loppuun asti. In Time osoittautui hitiksi lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekään en pitänyt leffaa kovin kummoisena, kun katsoin sen vuokralta vuotta tai kahta myöhemmin. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen samalla juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ajasta on muodostunut maailman kallisarvoisin asia ja ihmisten elinvuodet toimivat valuuttana. Toisilla on elinaikaa tuhansia vuosia, kun taas toiset yrittävät sinnitellä päivä kerrallaan hengissä. Will Salas saa haltuunsa yli sata vuotta elinaikaa ja päättää mullistaa koko korruptoituneen maailman, tuhoamalla ne, jotka pitävät jopa miljardeja vuosia aikaa hallussaan.




Justin Timberlake näyttelee Will Salasia, köyhää nuorta miestä, jonka täytyy joka päivä kamppailla ja tehdä lisää töitä, elääkseen seuraavaan päivään. Kädessään olevasta kellosta hän näkee jäljellä olevan elinaikansa, eikä sitä ole korkeintaan kuin muutama päivä. Willin täytyykin siis kaiken aikaa tehdä nopeita päätöksiä ja ratkaisuja, eikä pohtimiselle ole sen kummemmin aikaa. Timberlake pärjää yllättävänkin hyvin trillerin päähenkilönä, joka saadessaan yhtäkkiä käyttöönsä yli sata vuotta, päättää niin sanotusti "rikkoa systeemin" ja tasa-arvoistaa ajan.
     Amanda Seyfried taas näyttelee Sylvia Weisiä, joka saapuu täysin eri lähtökohdista kuin Will. Sylvian isä Philippe Weis (Vincent Kartheiser) on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä - periaatteessa kuolematon kaiken omistamansa aikansa kanssa. Sylvia ei tiedäkään, millaisissa oloissa monet elävät, kun hänellä on käytössään aikaa rajattomasti. Tällainen hahmo voisi helposti muuttua ärsyttäväksi hienohelmaksi, mutta Sylvia on onneksi pidettävä henkilö, johon vaikuttaa oiva Seyfried.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Cillian Murphy aikapoliisi Leonina, Alex Pettyfer aikaa ryöstelevänä Fortis-gangsterina, Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) tähti Johnny Galecki Willin parhaana ystävänä, sekä Olivia Wilde Willin äitinä. Mutta hetkinen, Wildehan on jopa kolme vuotta nuorempi kuin Timberlake, miten hän voi esittää Willin äitiä? Jostain syystä leffan maailmassa ihmisten keho lakkaa vanhenemasta 25 ikävuoden jälkeen ja siksi elokuvan näyttelijäkaarti koostuukin pelkästään nuorista näyttelijöistä. Jotkut hahmoista voivat oikeasti olla jopa yli satavuotiaita, vaikka kaikki näyttäisivätkin yhtä vanhoilta.




In Timen konsepti on erittäin kiehtova ja hyvinkin omaperäinen. Rahan sijaan aika toimii valuuttana ja ihmiset joutuvat maksamaan kaiken elinvuosistaan. Rikkaat elelevät myhäillen kartanoissaan, saldoa ollessa kymmeniä tuhansia vuosia, kun taas köyhät ovat jatkuvan ahdistuksen kourissa, sillä heillä saattaa usein olla minuutteja jäljellä, ennen kuin he saavat jostain lisää aikaa. Ideaa ja tätä maailmaa avataan yhä enemmän filmin aikana ja siten elokuva onnistuu käsittelemään mm. luokkaeroja mielenkiintoisin keinoin. Sen leffa kuitenkin jättää katsojan kuvitelmien varaan, miten tällaiseen maailmaan on päädytty. Elokuva tekee muutamaankin otteeseen selväksi, että aiemmin tilanne oli niin kuin nyt todellisessa maailmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä on johtanut tähän kaikkeen.

Vaikka elokuvasta löytyykin heikkouksia, kuten aika ennalta-arvattavaksi kehittyvä juoni, joka ei yllä konseptin mahtavuuden tasolle, minkä lisäksi päähahmojen välille kehkeytyvä Bonnie ja Clyde -henkinen romanssi ei ihan vakuuta, pidin In Timesta selvästi enemmän kuin ensimmäisellä katselukerralla. Sen idea ja maailma nappaavat heti mukaansa ja jännitettäkin kehkeytyy hyvin, kun hahmoilla on usein enää minuutti pari elinaikaa. Ensimmäinen puolisko on paikoitellen jopa erittäin mainio, elokuvan pohdiskellessa enemmän ihmisarvoja, rikkaiden moraalia, ihmisten kiihtyvää kulutusta ja maailman korruptoituneisuutta oivallisin vertauskuvin. Toinen puolisko muuttuu tavanomaisemmaksi toimintajännäriksi, mikä sekin on kelvollista, hyvin mukanaan pitävää menoa, mutta josta kuitenkin puuttuu jotain. Lisäksi vaikka Pettyferin näyttelemä Fortis tökkii kivasti kapuloita rattaisiin, ovat hänen osuutensa silti hieman töksähteleviä, lähinnä koska Pettyfer ei vakuuta gangsteripomona.




Ohjaaja Andrew Niccol on parhaiten tunnettu scifileffastaan Gattaca (1997), josta löytyy samoja piirteitä kuin In Timesta. Tässä Niccolilla on käsissään huikea idea, mutta samalla siitä työstettynä pienesti vaisu käsikirjoitus. Tarina kaipaisi hieman potkua, mitä Niccol ei tarjoa. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, vaikka mukaan mahtuukin yksi liian selvästi digitaalinen autokolari. Kuvauksesta vastaa alansa mestari Roger Deakins, mutta vaikka elokuva näyttää hyvältä, ei hänkään tee niin hyvää työtä kuin osaisi. Lavastukseltaan filmi on kiehtova retrofuturistisuudessaan. Vaikka elokuva tapahtuu tulevaisuudessa, löytyy siitä paljon juttuja, mitkä olivat menneisyyttä jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2011. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikka hieman pohdinkin läpi leffan, kuuluuko hahmojen käsivarsien kelloista oikeasti ääntä, vai onko se vain tehokeino katsojaa varten? Craig Armstrong tunnelmoi passelisti musiikeillaan.

Yhteenveto: In Time on mainio scifitrilleri, jonka aikaa hyödyntävä konsepti on erittäin kiehtova. Elokuvassa käsitellään oivallisin ja jopa kekseliäinkin tavoin luokkaeroja, ihmisarvoja, moraalia ja korruptiota ajan kautta. Filmin ensimmäinen puolikas on erityisen mielenkiintoinen, kun tätä tulevaisuudenkuvaa ja maailmaa avataan, vaikka samalla katsoja jätetäänkin tietämättömäksi siitä, kuinka tähän on päädytty. Toinen puolikas menettää hieman otettaan ennalta-arvattavan juonensa ja hieman tönkön romanssin vuoksi, mutta silti elokuva kulkee loppuun asti tarpeeksi pätevästi. Alex Pettyferiä lukuun ottamatta näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti ja myös teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii. Andrew Niccolin idea on lopulta paljon parempi kuin elokuva, jonka hän sai siitä pyöriteltyä, mutta jo tällaisenaan In Time on oikein kelpo tieteisjännäri.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
In Time, 2011, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Strike Entertainment


tiistai 8. kesäkuuta 2021

Arvostelu: Hiljainen paikka Osa 2 (A Quiet Place Part II - 2020)

HILJAINEN PAIKKA OSA 2

A QUIET PLACE PART II



Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, Millicent Simmonds, Noah Jupe, Cillian Murphy, Djimon Hounsou ja John Krasinski
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

John Krasinskin ohjaama ja tähdittämä kauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Krasinski ei kuitenkaan aluksi halunnut itse tehdä jatko-osaa, vaikka studio kuinka suostutteli häntä jatkamaan ohjaajana. Hän suostui tekemään pohjan jatko-osan käsikirjoitukselle ja sitä työstessään koki saaneensa aikaiseksi niin hyvän tarinan, että lopulta suostui sittenkin ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja Hiljainen paikka Osa 2 ehti saada maailmanensi-iltansa New Yorkissa maaliskuussa 2020 juuri ennen kuin elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan kunnon teatterikierrosta on siirretty pariinkin otteeseen, mutta nyt vihdoin ja viimein Hiljainen paikka Osa 2 saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta valtavan paljon ja kyseessä on mielestäni yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista tähän asti. Koin kuitenkin filmin toimivan täydellisesti omillaan, enkä edes halunnut sille jatkoa. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan Hiljainen paikka Osa 2:a sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa, toivoen, että jatko-osa onnistuisi olemaan edes kelvollinen tapaus hienon edeltäjänsä jälkeen.

Maatilansa tuhouduttua ja Lee-isän kuoltua äänen perässä metsästävien hirviöiden hyökkäyksessä, Abbottin perhe lähtee vaaralliselle matkalle, etsien muita selviytyjiä.




Emily Blunt, Millicent Simmonds ja Noah Jupe palaavat rooleihinsa Abbottin perheenjäseninä, Evelyn-äitinä, kuurona Regan-tyttärenä ja Marcus-poikana. Blunt näyttää jälleen kerran lahjansa, esittäessään päättäväistä äitiä, joka on valmis menemään mihin asti tahansa suojellakseen lapsiaan. Simmonds ja Jupe vakuuttavat vielä paremmin kuin ensimmäisessä elokuvassa perheen lapsina ja paikoitellen jopa tuntuu, että he (erityisesti Simmonds) nousevat filmin valokeilaan. Koko ajan itsevarmemman Reganin osuutta vain vahvistetaan ja välillä hän vaikuttaisi olevan elokuvan päähenkilö. Perheenjäsenet ovat kaikki kiinnostavia ja pidettäviä, ja heidän uusiin koettelemuksiinsa hyppää heti täysillä mukaan.
     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuvassa nähdään myös Peaky Blinders -televisiosarjasta (2013-) tuttu Cillian Murphy Abbottien vanhana perhetuttuna, ajalta ennen olentojen ensimmäistä hyökkäystä. Murphy on tietty erinomainen valinta rooliin ja hänenkin hahmostaan Emmettistä saadaan kiinnostava tapaus.

Joskus suorastaan rakastan sitä, että joku onnistuu osoittamaan, että olin väärässä jostain asiasta - erityisesti silloin, kun se liittyy elokuvaan, josta olin etukäteen hyvin ennakkoluuloinen. Kuten alussa kerroin ja kuten taisin kirjoittaa arvosteluuni ensimmäisestä Hiljaisesta paikasta, en kokenut ensimmäisen osan tarvitsevan jatkoa. En suorastaan halunnut sille jatkoa. Nyt kun sellainen on kuitenkin tehty ja olen sen nähnyt, niin voin vain sanoa, kuinka valtavan iloinen olen, että sellainen tehtiin. Hiljainen paikka Osa 2 ei kalpene lainkaan edeltäjänsä rinnalla. En tiedä, olenko koskaan nähnyt näin tasokasta jatko-osaa mahtavalle kauhuelokuvalle. Siitä huolimatta, ettei Krasinski itsekään halunnut aluksi tehdä jatko-osaa, ei hänen työssään ohjaajana tai käsikirjoittajana näy minkäänlaista kiinnostuksen lopahdusta tai tasonpudotusta. Krasinski häikäisee toistamiseen kameran takana. Kyseessä on kirkkaasti yksi vuoden parhaista elokuvista.




Harvemmin tartun arvioissani näin tarkasti elokuvan nimeen, mutta pidän siitä, ettei leffa ole vain "Hiljainen paikka 2", vaan se on tarkalleen Hiljainen paikka Osa 2, viestien siitä, että kyseessä on toinen osa samasta, isommasta kokonaisuudesta. Tarkoitan sitä, että toisin kuin perinteinen jatkoelokuva, joka hyppäisi ajassa ja lähtisi kertomaan enemmän eri tarinaa samoilla hahmoilla, Hiljainen paikka Osa 2 on enemmänkin kuin saman televisiosarjan toinen jakso tai saman kirjan toinen luku. Se lähtee käyntiin siltä samalta sekunnilta, mihin ensimmäinen elokuva päättyi ja loppuu niin, että katsoja suorastaan vaatii jatkoa. Kun ensimmäisen Hiljaisen paikan jälkeen mietin, etten tarvitse jatkoa, nyt olisin mielelläni katsonut Hiljainen paikka Osa 3:n heti perään.

Kauhuosastolla Hiljainen paikka Osa 2 toimii upeasti. Elokuva on äärimmäisen jännittävä, usein suorastaan intensiivinen kokemus, josta ei löydy tylsää hetkeä tai sellaista kohtaa, jonka aikana tuntuisi, että hahmot ovat turvassa. Suuri uhka on jatkuvasti läsnä ja vähän väliä sydämeni takoi lujaa ja kämmeneni hikoilivat, kun jännitin perheen selviämisen puolesta niin paljon. Ensikohtauksestaan lähtien filmi tarjoaa erittäin tiivistunnelmaista kyytiä, jonka perään lopputekstit toimivat hyvin varsinaisesta elämyksestä toipumiseen. Sen lisäksi, että nämä äänen perässä metsästävät mörököllit ovat pelottavia tappajia, hyökätessään vauhdikkaasti suurella vimmalla ja raivolla, elokuvassa rakennetaan jännitettä parissa kohtaa esimerkillisen piinaavasti leikkaamalla usean juonikuvion välillä. Hahmot joutuvat erilleen ja kauhu rakentuu siitä, kun katsoja odottaa milloin ja kenen kimppuun käydään. Useassa kohtaa olin lähes tarrautunut penkkini käsinojiin, samalla kuitenkin intoillen, nähdessäni näin loistavan elokuvan.




Elokuvan teknisistä ansioista huomaa kyllä, että budjetti on kolminkertaistunut ensimmäisestä osasta. Sen lisäksi, että monsterit näyttävät huomattavasti paremmilta ja niitä kehtaakin siis esitellä enemmän, eikä vain väläytellä silloin tällöin pois pimeydestä, elokuva on muutenkin kalliimman näköinen ja tuntuinen. Siinä, missä ensimmäinen leffa pysytteli lähinnä maatilalla, Hiljainen paikka Osa 2 tuo mukaan monia lokaatioita, mikä tarjoittaa paljon enemmän ränsistyneiden paikkojen lavasteita sun muuta. Kaiken kaikkiaan filmi on visuaalisesti näyttävä. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee vahva leikkaus. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossa mukana ei ole mitään ylimääräistä, eikä jännite pääse hiipumaan. Tässäkin elokuvassa äänimaailma on upeasti rakennettu ja niin hiljaisuutta kuin meteliä hyödynnetään nerokkaasti tunnelman luomisessa. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat vielä lisäsilauksen audiopuoleen.

Yhteenveto: Hiljainen paikka Osa 2 on yllättävänkin laadukas jatko-osa, joka ei kalpene lainkaan ensimmäisen osan rinnalla. Päinvastoin, nämä kaksi osaa tukevat toisiaan täydellisesti, muodostaen ainakin kaksi kolmasosaa isosta kokonaisuudesta, jonka huipennusta jää suurella innolla odottamaan. Onkin vain sääli, ettei vuodelle 2023 suunnitellusta kolmannesta Hiljainen paikka -leffasta enää vastaa John Krasinski. Krasinski tekee fantastista työtä kameran takana, rakentaen äärimmäisen väkevää jännitettä läpi leffan. Filmistä löytyy oikeaa intensiivisyyttä ja tiivis kesto takaa sen, ettei piinaavuus haihdu elokuvan lopussa. Mukana on parikin aidosti karmivaa kohtausta, joissa jännite nousee täysin huippuunsa. Isomman budjetin ansiosta hirviöitä uskalletaan näyttää enemmän ja olennoista saadaan aidosti hyytäviä. Näyttelijät jatkavat loistotyötään rooleissaan ja erityisesti nuori Millicent Simmonds pääsee tekemään ison vaikutuksen. Cillian Murphy on mahtilisä näyttelijäkaartiin. Äänimaailmaa hyödynnetään jälleen erinomaisesti, luoden sellaisen elämyksen, mikä on ihan pakko kokea elokuvateatterissa. Kaikin puolin Hiljainen paikka Osa 2 on ihan yhtä hieno kauhuteos kuin edeltäjänsä, nousten kevyesti genrensä kärkipäähän 2000-luvulta, sekä myös tämän vuoden elokuvien parhaimmiston joukkoon!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Quiet Place Part II, 2020, Paramount Pictures, Buffalo FilmWorks, Platinum Dunes, Sunday Night


maanantai 21. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight Rises / Yön ritarin paluu (2012)

THE DARK KNIGHT RISES (2012)

YÖN RITARIN PALUU



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Gary Oldman, Joseph Gordon-Levitt, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine, Matthew Modine, Ben Mendelsohn, Burn Gorman ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma naamiosankari Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo esiintyi aluksi sarjakuvissa, mutta on siirtynyt sieltä mm. peleihin, animaatioihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon elokuva oli Adam Westin tähdittämä Batman: The Movie (1966) ja sen jälkeen hahmoa ovat esittäneet valkokankaalla myös Michael Keaton (Batman, 1989 ja Batman Returns (1992), Val Kilmer (Batman Forever, 1995) ja George Clooney (Batman & Robin, 1997). Jälkimmäinen elokuvista oli monin tavoin niin suuri pettymys, että sarja päätettiin aloittaa täysin alusta, jolloin Christopher Nolan alkoi työstämään hahmon syntytarinaa. Batman Begins ilmestyi vuonna 2005 ja se oli sekä suurmenestys, että monien rakastama teos. Sen jatko-osa The Dark Knight (2008) oli vielä isompi kassamagneetti, tienatessaan yli miljardin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu ja ylistetty teos. Paineet kolmannen osan onnistumiselle olivat siis suuret. Elokuvan suunnittelu alkoi jo loppuvuodesta 2008 ja kun Nolan oli saanut valmiiksi leffansa Inception (2010), tuotanto lähti kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2011. The Dark Knight Rises, eli suomalaisittain Yön ritarin paluu sai ensi-iltansa kesällä 2012. Filmin ensi-ilta Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa herätti suuresti huomiota, sillä kesken näytöksen mies käveli elokuvasaliin ja alkoi ampua yleisöä. Tämän takia muutaman maan ensi-illat peruuntuivat ja Suomessa markkinointia vähennettiin. Silti filmi oli suuri menestys ja tienasi edeltäjänsä tavoin yli miljardin, nousten vuoden kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Leffa sai paljon ylistystä, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet yhtään. Minulle The Dark Knight Rises on ilmestymisvuotensa paras elokuva, sekä yksi parhaista teoksista, jotka olen nähnyt! Olin todella innoissani, sillä siihen minulla oli tarpeeksi ikää, joten pääsin katsomaan leffan teattereissa toisin kuin sen edeltäjät. Rakastuin filmiin ja olen katsonut sen useita kertoja uudestaan. Heinäkuun lopussa katsoin tyttöystäväni kanssa Nolanin Batman-trilogian yhden päivän sisään ja kirjoitin niistä arvostelut.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Batman Begins ja The Dark Knight!

Kahdeksan vuotta on kulunut ja Bruce Wayne on lopettanut Batmanin hommat. Erakoituneen Brucen täytyy kuitenkin palata takaisin viittasankariksi, kun julma Bane saapuu tuomaan tuhoa ja kuolemaa Gotham Cityyn.

Christian Bale nähdään kolmatta kertaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja hän on edelleen yhtä mahtava kuin aiemminkin. Hahmon traagisuutta on jälleen kasvatettu, Brucen lukittauduttua kartanoonsa, jossa hän ei halua kuulla uutisia ulkomaailmasta, sillä hän ei voi enää olla Batman, Hän ei kuitenkaan keksi enää muuta elämää kuin hänen taistelunsa rikollisia vastaan. Kun Rachel kuoli, Bruce menetti kiinnostuksen elämiseen, jolloin hän vain haahuilee suuria käytäviään pitkin. Mutta kun kyseessä on Batman-elokuva, niin ei ole suuri yllätys, että kyllä hän jossain kohtaa pistää taas lepakkoasun ylleen ja lähtee suojelemaan Gothamia. Vaikka se onkin surullista, on myös hienoa nähdä, että yksinäiset vuodet ovat heikentäneet Brucea niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ei todellakaan ole enää samassa kunnossa, eivätkä hänen taistelutaitonsa ole yhtä hyvät. Se lisää upeasti jännitettä toimintakohtauksiin, sillä katsojana janoaa tietoa siitä, miten ihmeessä Batman selviää eri tilanteista...
     ...varsinkin kun vastustajana on tällä kertaa Bane, jota Tom Hardy näyttelee uskomattoman hyvin. Koko leffan ajan Banella on naamio, joka peittää suurimman osan hänen kasvoistaan, jolloin Hardy joutuu tuomaan tunteensa esiin pelkillä silmillään ja hän tekee sen niin mielettömän hyvin, ettei kertaakaan jää epäselväksi, mitä Bane kokee sillä hetkellä. Siinä missä sarjan edellisen osan pahis Jokeri piinasi Batmania psykologilla tempuillaan ja pisti Gothamin kärsimään henkisesti, Bane on puhdasta raakaa voimaa, joka tuo mukanaan todellista tuhoa. Bane on säälimätön ja julma terroristi, joka ei pelkää tappaa ihmisiä välittömästi, ihan sama olivatko he vastustajia vai liittolaisia. Vaikka Bane nauttii väkivallasta, ei hän ole pelkkä aivoton tappokone, vaan hän osaa myös suunnitella asioita hienosti, mikä lisää hänen uhkaavuuttaan. Hahmo nimittäin on uhkaava, etenkin kun Hardy on treenannut itsensä niin valtavaksi, että voisi luulla Batmaninkin luikkivan nopeasti takaisin luolaansa pelkästä vilkaisusta. Hardy kykenee ihan pienillä ilmeillä ja eleillä luomaan täydellisen jännitteen, joka pitää katsojaa naulattuna paikoilleen. Aluksi Warner Bros. Pictures olisi halunnut leffan antagonistiksi Arvuuttajan, sillä hän muistutti heidän mielestään eniten Jokeria ja he ajattelivat sen lisäävän katsojia, mutta onneksi Nolan piti päätöksensä, sillä on täydellistä, etteivät tämän ja edellisen osan vastustajat ole samanlaiset.
     Toinen iso rosvohahmo leffassa on Anne Hathawayn esittämä Selina Kyle, eli Kissanainen. Toisin kuin Bane, Selina on oikeasti pelkkä rosvo, joka ryöstää joko huvin vuoksi tai jos joku palkkaa hänet siihen. Hahmo ei muutenkaan ole täysi pahis, vaikka onkin lain väärällä puolella ja leffan aikana sekä katsoja että Bruce alkavat huomata, että hänestä löytyy paljon samankaltaisuuksia Batmanin kanssa. Vaikkei Hathaway ole ihan paras valinta hahmoksi, löytyy hänestä kuitenkin tiettyä viekkautta, jonka rooli tarvitsee.
     Edellisistä osista tutut komisario Gordon (Gary Oldman), Batmanin vempaimet tekevä Lucius Fox (Morgan Freeman) ja Brucen hovimestari Alfred (Michael Caine) tekevät tietty paluun ja näyttelijät ovat rooleissaan yhtä erinomaisia kuin ennenkin. Komisario Gordoniin on lisätty pienesti koskettavuutta, mikä on hienoa, minkä lisäksi hän pääsee välillä olemaan sankari. Lucius on taas se hieman hauskempi tyyppi, mutta synkän leffan aikana ei paljoa löydy aiheita, joista vitsailla. Alfredin rooli taas ei ole kovin suuri, mutta häneenkin on saatu paljon koskettavuutta ja isäntänsä tapaan myös traagisuutta.
     Banen ja Selina Kylen lisäksi tärkeinä uusina hahmoina esitellään Joseph Gordon-Levittin esittämä nuori konstaapeli Blake ja Marion Cotillardin näyttelemä hyväntekijä Miranda Tate (molemmat näyttelijät esiintyivät Nolanin Inceptionissa). Konstaapeli Blake on yksi harvoista, jotka uskovat Batmanin olevan sankari, kun taas Miranda Tate yrittää osallistua Brucen luomaan energiahankkeeseen. Selinan tavoin konstaapeli Blakestakin löytyy asioita, jotka muistuttavat Brucea, mutta toisin kuin naamiota käyttävä Batman ja ryöstelijä Kissanainen, Blake toimii poliisina. Molemmat näyttelijöistä ovat erittäin mainioita rooleissaan, vaikkakin Miranda Tate tuntuu aluksi hieman ylimääräiseltä hahmolta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine Batmania vihaavana poliisi Foleyna, Ben Mendelsohn ylimielisenä miljardööri Daggettina, Alon Abutbul ydinfyysikko Pavelina ja Burn Gorman herra Daggettin avustaja Stryverinä. Edellisen osan tapaan Cillian Murphy tekee tässäkin lyhyen roolisuorituksen tohtori Cranena, eli pahis Scarecrow'na.

Kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Batman otti Harvey Dentin tapot vastuulleen ja katosi, Gotham Citystä on tullut paljon parempi paikka, jossa rikollisuutta ei enää esiinny. Uuden Dent-lain avulla vankilaan on passitettu satoja rikollisia. Kaupungissa vallitsee siis rauha... mikä ei tietenkään kestä kovin kauaa Banen takia, minkä lisäksi Bruce ei kykene löytämään sisäistä rauhaa, jos hän ei pääse taistelemaan demoneitaan vastaan joka yö. Vaikka Banen suunnitelmat ovatkin hirveät ja tuhoisat, on hänen saapumisensa aluksi kuin lottovoitto turhautuneelle Brucelle. Vasta pukiessaan tutun lepakkoasun päälleen hän kokee elävänsä. Hahmo nähdään kuitenkin yllättävän vähän Batmanina - suunnilleen alle puoli tuntia, mikä on erikoista, sillä elokuvan kokonaisuuspituus lähentelee jopa kolmea tuntia! Tässä ei ole kuitenkaan niin kyse siitä naamiosankarista, vaan miehestä sen takana. Näin on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä oikein korostetaan. Siinä missä muissa supersankarileffoissa keskitytään enemmän toimintaan ja sankaritekoihin, The Dark Knight -trilogiassa on todellista draamaa, joka syntyy ihmisistä maskiensa takana. Näissä kolmessa leffassa on ollut täysin kyse Brucen matkasta: Batman Beginsissä hän muuttui sankariksi, The Dark Knightin lopussa hänet leimattiin roistoksi ja nyt hänen on aika muuttua todelliseksi legendaksi.

Legendaa todella tarvitaan, jotta Banen voisi pysäyttää. Heti elokuvan suuresta prologikohtauksesta lentokoneessa voi nähdä, kuinka armoton taistelija on kyseessä ja saman tien kiinnostuu, mitkä hänen aikomuksensa ovat. Mutta kun kyseessä ei ole tavallinen supersankaripätkä, ei Bane vain saavu tuhoamaan kaikkea armeijansa kanssa, vaan mukana on oikeaa terrorismin tuntua, mikä on saatu hienosti pelottavaksi ja aidon tuntuiseksi. On myös upeaa, että vaikka Bane tappaakin ihmisiä, esittelee hän itsensä Gothamin pelastajana, joka on tullut vapauttamaan kaupunkilaiset korruptoituneiden johtajien vallan alta. Karmivuutta lisätään jälleen sillä, että monet kaupunkilaiset innostuvat ajatuksesta ja näkevät Banen sankarina. Elokuvan aikana Bane ei näytä voimaansa vain taistelemalla, vaan hänestä löytyy suurin voima ja valta, kun hän pitää puheita Gothamille. Kaupungin valtaaminen on toteutettu todella vaikuttavasti ja on hirveää seurata vierestä, miten pitkään työstetty rauha viedään minuuteissa pois ihmisiltä. Tämä antaa katsojalle jälleen suuren syyn kannustaa Batmania voittoon.

The Dark Knight Rises on todella mahtipontinen lopetus trilogialle, mutta eeppisyys ei mene kertaakaan yli. Filmin suuruusluokkaa kasvatetaan täydellisesti koko elokuvan ajan. Ensimmäisen tunnin ajan leffassa on aika lailla samaa henkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta Batmanin ja Banen ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen tunnelmaa viedään vaarallisemmaksi ja pysäyttävämmäksi, kunnes teoksen loppuhuipennus on jo suuren sotaelokuvan tasolla. Usein jatko-osien "isompi on parempi" -ajattelutapa ei toimi, mutta tässä tapauksessa se on juuri oikein toteutettu, eikä katsojana haluaisi edes nähdä mitään pienempää. Näin Batman-saagan kuuluukin päättyä: lopulliseen taisteluun Gotham Cityn kohtalosta. Filmi on sekä mieltä että kehoa järisyttävä kokonaisuus, jonka aikana pääsee jännittämään usein, minkä lisäksi useat kohtaukset ovat niin loistavia, että jossain kohtaa huomaa jääneensä paikoilleen toljottamaan ruutua. Vaikka kyseessä on melkein kolmen tunnin elokuva, ei se koskaan pitkästytä tai puuduta, vaan päinvastoin se pistää katsojat haluamaan lisää. Kun elokuva on päättynyt ja teoksen logo ilmestyy ruutuun samalla tavalla kuin edeltäjissäkin, jää katsojalle äärimmäisen kiitollinen olo. Näin täydellisiä elokuvasarjoja - joista jokainen teos on oikeasti upean hieno - ei ole montaa olemassa. On myös jopa sanoinkuvaamattoman mahtavaa, että VIHDOIN jokin supersankarielokuvasarja on saatu päätökseen, sillä kaikki muut joko vain jatkuvat vuosia tai jäävät kesken.

Eeppisyys ei kuitenkaan yksinään riitä luomaan parhaat pisteet saavaa filmiä. Ennen kaikkea se vaatii oikeita ajatuksia ja oikeaa tunnelmaa. Ja tässähän kummatkin on toteutettu taidolla. Suurien taisteluiden välissä pääsee seuraamaan todella onnistunutta kissa-hiiri -leikkiä (vai pitäisikö sanoa "lepakko"), Brucen ja Selina Kylen törmätessä toisiinsa joko naamioissaan tai ilman niitä. Tämä luo uutta merkitystä sankaruudelle, kun kaksikko tajuaa, että vaikka he kulkevat täysin eri puolilla lakia, on heissä kuitenkin enemmän samaa toistensa kanssa kuin kenenkään muun. Sen lisäksi, että tällaista pientä romantiikkaa on mukana, on leffaan tuotu myös paljon surullisuutta. The Dark Knight Rises on selkeästi trilogian koskettavin osa ja on ihme ja kumma, jos lopussa ei kyynel meinaa edes vähän pyristellä valumaan poskea pitkin. Minä itken todella harvoin elokuvien aikana ja on pakko myöntää, että kerran tämä filmi sai minut liikuttumaan niin paljon, että itkin. Jopa karskeimmiltakin sarjan faneilta saattaa muutama bat-kyynel päästä vapaaksi. Onneksi mukana on myös se, josta leffan nimessäkin puhutaan, eli Brucen nousu ja paluu takaisin sankariksi. Elokuvan aikana saattaa iho mennä kananlihalle muutamaankin otteeseen, kun Batman nousee joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Monet eivät tunnu tajuavan, että teoksen osio, jossa täytyy kiivetä suuresta onkalosta pois, on enemmänkin vertauskuva sille, että Brucen täytyy löytää itsestään oikea voima ja tasapaino, jotta hän kykenee tekemään henkisen nousunsa. The Dark Knight Rises tarjoaa katsojalleen niin suuren tunneskaalan, että sitä on vaikea kutsua miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.

Ohjaaja Christopher Nolan on tehnyt aivan huikeaa työtä trilogian parissa, eikä kukaan muu voisi saada aikaiseksi yhtä hienoa kokonaisuutta. Hän on jälleen saanut luotua erinomaisen tunnelman, joka kulkee läpi filmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa yhdessä hänen veljensä Jonathan Nolanin kanssa on upea. Pari repliikkiä leffassa häiritsevät minua, mutta ne menevät kuitenkin siinä mukana. Parasta on, miten leffassa on suuria ja tärkeitä viittauksia myös Batman Beginsiin, jolloin trilogia tuntuu vielä enemmän kokonaisuudelta. The Dark Knight Rises on kuvattu erittäin mainiosti ja leikattu mestarillisesti. Puvustus on taas kerran loistavaa - etenkin Banen naamio on tyylikkään näköinen. Lavastajat ja maskeeraajat ovat myös onnistuneet. Visuaaliset efektit ovat näyttävät. Batmanin uusi lentohärveli "Bat" on toteutettu uskomattoman hienosti sekä tietokoneella että (lähes) oikeana kulkuneuvona. Ääniefektit kuulostavat upeilta ja varsinkin Banen ääni on muokattu kuulostamaan täydelliseltä, vaikkakin siitä on välillä todella vaikeaa saada selvää. Tällä kertaa musiikeista vastaa vain Hans Zimmer, mutta hän on silti säveltänyt mahtavia melodioita, jotka säestävät tunnelmaa täydellisesti. Etenkin Banen teemamusiikki "Gotham's Reckoning" on juuri oikealla tavalla mahtipontinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hieno. The Dark Knightin tapaan myös tässä leffassa IMAX-kameroilla kuvatut kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muuten ruudun ylä- ja alareunoissa on mustat palkit. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes tunnin kestävä pätkä eri Batmobiileista, trailereita, kuvia, sekä kolmiosainen "Behind the Scenes: Ending the Knight", jonka jokainen osa sisältää pätkiä elokuvan teosta: "Production"-osassa käsitellään mm. prologia, taisteluita, Bat-alusta ja musiikkia, "Characters"-osassa esitellään Batman, Bane ja Catwoman, ja "Reflections"-osassa kerrotaan valaisusta isoissa lavasteissa ja leffasarjan päättymisestä. Katsottavaa on yhteensä noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight Rises on eeppisen täydellinen lopetus yön ritarin tarulle. Leffa on täynnä erilaisia tunteita: se pistää jännittämään, iloitsemaan, liikuttumaan, huojentumaan, innostumaan ja pelkäämään. Tunnelmaa kasvatetaan mahtavasti läpi leffan, kunnes loppupää muuttuu eeppiseksi sotaelokuvaksi. Banen tuoma terrorismi kuvataan upeasti, varsinkin kun hän esittää olevansa Gothamin pelastaja, ei tuhoaja. Katsojana kannustaa Batmania tekemään nousunsa ja paluunsa, jotta hän voi päihittää tämän uuden pahan, joka on vaarallinen vastus monella tapaa. Tämän lisäksi on kiehtovaa seurata Batmanin ja Kissanaisen juttua, kun he tajuavat, etteivät olekaan kovin erilaisia, vaikka ovatkin eri puolilla lakia. Elokuva on täynnä huikeita kohtauksia ja se on niin uskomaton kokemus, että sen jälkeen haluaisi katsoa heti koko sarjan alusta. Mitään muuta supersankarielokuvasarjaa ei ole viety loppuun, eikä mitään tulla viemään loppuun näin täydellisesti. Leffa ei ole vain supersankarifilmi, vaan se on paljon enemmän. Batman ei ole enää pelkkä viittasankari, vaan hän on todellinen legenda. Elokuvan lopetus on hieno ja jos jossain kohtaa eivät kyyneleet edes vähän yritä puskea esille, niin jo on ihme. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin tulet pitämään myös The Dark Knight Risesistä. Batman-fanien on pakko nähdä tämä, minkä lisäksi myös muiden sarjakuvafilmatisointien ystävät voivat löytää tästä paljon riemua. Edeltäjien tapaan tämä ei ole lapsille suunnattu, sillä mukana on kohtauksia, joissa nähdään esimerkiksi hirtettyjä ihmisiä tai kun ihmiseltä murskataan kaula. Christopher Nolan on tehnyt niin hienon kokonaisuuden, etten ikinä voisi kiittää häntä tarpeeksi. Tämä ei ole ihan yhtä hyvä kuin The Dark Knight, mutta on se silti todella lähellä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
The Dark Knight Rises, 2012, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, DC Entertainment, Syncopy, DC Comics