Paholainen pukeutuu Pradaan 2 (The Devil Wears Prada 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN 2

THE DEVIL WEARS PRADA 2

Ohjaus: David Frankel

Näyttelijät: Anne Hathaway, Meryl Streep, Stanley Tucci, Emily Blunt, Justin Theroux, Kenneth Branagh, Simone Ashley, Patrick Brammall, B. J. Novak, Caleb Hearon, Helen J. Shen, Tracie Thoms, Tibor Feldman, Lucy Liu ja Lady Gaga

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Lauren Weisbergerin kirjaan perustuva elokuva Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006) oli taloudellinen jättihitti, joka voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Kun Weisberger julkaisi vuonna 2013 jatko-osakirjan Revenge Wears Prada: The Devil Returns, alkoivat heti pohdinnat senkin kääntämisestä elokuvan muotoon. Aluksi päätähdet Anne Hathaway ja Meryl Streep kuitenkin totesivat, etteivät olleet halukkaita palaamaan rooleihinsa. Kun Disney-yhtiö osti ensimmäisen Paholainen pukeutuu Pradaan -leffan tehneen 20th Century Foxin, yhtiö aloitti jatko-osan suunnittelun uudelleen. Hathaway ja Streep saatiin lopulta suostuteltua takaisin ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025. Nyt Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on saapunut elokuvateattereihin, mutta itse en ole juuri odottanut sen näkemistä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta aika paljonkin, mutta jatko-osa vaikutti todella turhalta rahastukselta, etenkin kun päätähdet eivät alun perin edes halunneet tehdä sitä. Kävinkin skeptisenä katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2:n Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

Kun Runway-lehti joutuu kohun keskelle, journalisti Andy Sachs palkataan pelastamaan yrityksen maine.

Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan päänelikko, eli Anne Hathawayn näyttelemä Andy Sachs, Meryl Streepin näyttelemä Runway-muotilehden päätoimittaja Miranda Priestly, Stanley Tuccin esittämä Mirandan oikea käsi Nigel Kipling ja Emily Bluntin esittämä Emily Charlton tekevät paluun. Osa hahmoista ovat pysyneet aika lailla ennallaan, kun taas toiset heistä ovat kokeneet muutoksia. Miranda ei ole enää ihan samanlainen ihmishirviö kuin ennen, nykypäivän HR:n puututtua peliin, mutta Nigel on enemmän tai vähemmän samassa asemassa kuin viimeksi. Andy on sen sijaan viimeisten 20 vuoden aikana luonut uraa varteenotettavana journalistina, kun taas Emily on siirtynyt töihin tärkeään asemaan Diorilla. Hathaway ja Blunt ovat toistamiseen hyviä rooleissaan, Tuccin ollessa täysin elementissään Nigelina. Mutta totta kai tälläkin kertaa show'n varastaa Streep, joka on täydellinen Mirandana, kertoen paljon jo pelkillä katseillaan.

     Uusina tuttavuuksina jatko-osa esittelee Mirandan uuden miehen Stuartin (Kenneth Branagh), Emilyn rikkaan poikaystävän Benjin (Justin Theroux), Runwayn omistavan Irvin (Tibor Feldman) ja hänen poikansa Jayn (B. J. Novak), Mirandan uuden assistentin Amarin (Simone Ashley), asuntoja esittelevän Peterin (Patrick Brammall), sekä omiin oloihinsa vetäytyneen Sashan (Lucy Liu). Uudet näyttelijät hyppäävät toimivasti menoon mukaan, vaikka Therouxin ja Novakin esiintymiset jäävätkin hieman karikatyyrimäisiksi. Uusista hahmoista Peter ja hänen mukanaan tuomansa romanttinen kuvio ovat täysin tarpeetonta täytettä.

Kuten etukäteen ounastelin, Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on aika turha ja selvästi pelkkien helppojen rahojen perässä tehty jatko-osa, jolla Disney pyrkii ottamaan kaiken hyödyn irti Fox-kaupoistaan. Ei se kuitenkaan vielä tarkoita, että leffa olisi automaattisesti huono. Ei, kakkososassa on omat hetkensä ja Streepiä jaksaisi mielellään katsoa Miranda Priestlynä enemmänkin. Jatko-osa jää ihan kivaksi, mutta olettaisin sen miellyttävän alkuperäisen elokuvan kovimpia faneja, jotka ovat kuumeisesti jo kaksi vuosikymmentä toivoneet jatkoa.

Itseäni elokuvassa jäi eniten häiritsemään, kuinka helpoimman kautta Aline Brosh McKennan käsikirjoitus kulkee, nojaten liikaa nostalgiapisteiden kalasteluun. Ei se vielä mitään, että etenkin alkupää käytetään vanhojen muisteluun, mutta minua turhautti, että kerronnallisestikin elokuva kulkee liian tuttuja latuja. On toisaalta hupaisaa, että Miranda on kahden vuosikymmenen aikana unohtanut Andyn olemassaolon, mutta se toki vain johtaa siihen, että iso osa kestosta käytetään taas siihen, että Andyn pitää yrittää voittaa Mirandan hyväksyntä, samalla kun hän saa kuulla kommentteja Nigelilta ja Emilylta muotitiedottomuudestaan. Myös leffan loppusuoran vaikeudet hoidetaan liian samaan malliin, vaikka tietty käänne elokuvassa antaisi McKennalle mahdollisuuden revitellä mojovammin. Mukaan on saatu ihan hyvää kommentaaria siitä, miten nyky-yhteiskunnassa helposti kulutettava sisältö vie voiton huolellisesti kirjoitetusta journalismista, mikä onkin asettanut Runwayn taloudelliseen ahdinkoon. Mutta sitten taas juuri nyt on hitusen kiusallista katsoa Disneyn levittämää elokuvaa, jossa taistellaan rahanahnetta ja häpeilemättömiä budjettileikkauksia tekevää suurkorporaatiota vastaan, kun Disney vastikään ilmoitti omista reippaista säästösuunnitelmistaan, mihin kuuluu tietty ties kuinka monen ihmisen potkut, alkaen Marvelin visuaalisesta tiimistä. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa alkuperäisen leffan tapaan David Frankel, joka pitää kivan kepeää ilmapiiriä sujuvasti yllä, sekä saa päätähdet irrottelemaan jälleen hyvin. Teknisesti Paholainen pukeutuu Pradaan 2 on oivallinen. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot ja puvustus tietty todella tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Lady Gagan faneille on luvassa herkkua, sillä artisti on tehnyt elokuvaa varten jopa kolme uutta laulua ja käypä myös esiintymässä parissa kohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Devil Wears Prada 2, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, Wendy Finerman Productions, Sunswept Entertainment

Arvostelu: Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015)

CINDERELLA - TUHKIMON TARINA

CINDERELLA

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo (Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.

Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey -sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.

Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon (2019), Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019), Mulanin (2020), Pinocchion (2022), Peter Pan ja Leenan (Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.

Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.

Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Belfast (2021)

BELFAST

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Jude Hill, Caitríona Balfe, Jamie Dornan, Judi Dench, Ciarán Hinds, Lewie McAskie, Colin Morgan, Lara McDonnell ja Olive Tennant

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Belfast on Kenneth Branaghin ohjaama uutuuselokuva. Vuonna 2020 Branagh ilmoitti kirjoittavansa ja ohjaavansa pienikokoisen draamaleffan, jota hän kutsui uransa henkilökohtaisimmaksi teokseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa ja lopulta Belfast sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Telluriden elokuvajuhlilla 2021. Festivaalien jälkeen elokuva on alkanut saamaan teatterilevitystä ympäri maailman ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin Belfastista, kun se sai seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ja seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naissivuosa, miessivuosa, ääni ja laulu). Kävinkin katsomassa Belfastin sen lehdistönäytöksessä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1969 Belfastissa, Pohjois-Irlannissa asuva perhe joutuu keskelle levottomuuksia, kun protestanttien ja katolisten kiista sytyttää vaaratilanteita heidän kotikadullaan. Perheen täytyy päättää, jäävätkö he odottamaan tilanteen laantumista, vai lähtevätkö he aloittamaan uuden elämän muualla.

Tulokasnäyttelijä Jude Hill esittää Buddyä, pientä leikkisää koulupoikaa, joka joutuu protestanttiperheineen keskelle Pohjois-Irlannin levottomuuksia, katolisten halutessa osaksi Irlannin tasavaltaa ja protestanttien halutessa osaksi Yhdistynyttä kuningaskuntaa. Buddyn perheeseen kuuluvat hänen äitinsä, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Caitríona Balfe ja Englannissa työskentelevä isänsä, jota esittää Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) tuttu Jamie Dornan, isoveljensä Will, jota esittää Lewis McAskie, sekä isovanhempansa, joina nähdään Judi Dench ja Ciarán Hinds. Näyttelijät suoriutuvat kaikki rooleistaan vallan mainiosti ja perheestä voi nopeasti huomata välittävänsä. Hill on nappivalinta nuoreksi Buddyksi, jonka on vaikea ymmärtää alkaneita outoja tapahtumia. Dornan onnistuu yllättämään näyttelijätaidoillaan ja valloittavat Dench ja Hinds varastavat show'n kaiken aikaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Lara McDonnell Buddyn ystävänä Moirana, Olive Tennant Buddyn ihastuksenkohteena Catherinena ja Colin Morgan Billynä, joka yrittää saada Buddyn isää mukaan levottomuuksien villitsemiseen. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti.

Lukuun ottamatta hänen tulkintaansa mestarietsivä Hercule Poirotista, olen aina pitänyt Kenneth Branaghista näyttelijänä. Sen sijaan ohjaajana olen kokenut hänen työnsä usein lähinnä todella keskinkertaisina. Thor (2011) oli mielestäni yksi Marvelin elokuvauniversumin heikoimmista teoksista, Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) oli aika tyhjänpäiväinen toimintajännäri ja Artemis Fowl (2020) oli aivan järkyttävän surkea raina. Belfastissa Branagh onnistui kuitenkin vihdoin näyttämään lahjakkuutensa kameran takana. Iso syy tähän muodostuu varmasti siitä, että Branaghin omien sanojen mukaan filmi on hänelle todella henkilökohtainen. Branagh itse vietti lapsuutensa Belfastissa, kunnes hänen perheensä muutti pois levottomuuksien takia. Kokemustensa ja muistojensa pohjalta Branagh on rakentanut erittäin mainion ja sydämellisen pienen draamateoksen.

Belfast pitää onnistuneesti mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Heti alussa elokuva esittelee hyvin Buddyn kotikadun hilpeän rauhan ja vääntää nupit kaakkoon, kun mieltään osoittavat protestantit saapuvat paikalle, heitellen polttopulloja katolisten asuntoihin. Konfliktin nostattama jännite ja miten ikävästi se vaikuttaa perheeseen on jatkuvasti läsnä, mutta elokuva onnistuu silti nostattamaan vähän väliä hymyn katsojan huulille ja tarjoamaan makeat naurutkin. Denchin ja Hindsin esittämät isovanhemmat ovat erityisen lystikkäät. Filmi on myös todella sympaattinen. Buddyn elämää seuraa mielellään, hänen yrittäessä tehdä vaikutusta Catherineen, samalla kun muka-aikuinen Moira kiskoo häntä vaikeuksiin. Elokuva onnistuu kertomaan tapahtumat pienen pojan näkökulmasta, joka ei vielä ymmärrä, miksi hänen elämänsä yhtäkkiä mullistuu niin voimakkaasti.

Teknisiltä ansioiltaankin Belfast on onnistunut teos. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee mainio leikkaus. Elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, mutta siinä hyödynnetään aika ajoin värejä erinomaisena tehokeinona. Erityisesti eräässä teatterikohtauksessa oranssilla leikittely on erittäin näyttävää. Lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja belfastilaisen Van Morrisonin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisäyksen tunnelmaan.

Yhteenveto: Belfast on erittäin mainio draamaelokuva. Tarinan rankoista puolista huolimatta filmi onnistuu olemaan varsinainen hyvän mielen teos, erityisesti reippaan tulokasnäyttelijä Jude Hillin ansiosta. Jamie Dornan pääsee näyttämään osaavansa näytellä, kun niin haluaa ja Judi Dench ja Ciarán Hinds ovat erinomaiset Buddy-pojan isovanhempina. Kenneth Branagh onnistuu yllättämään taidoillaan kameran takana. Siihen vaikuttaa suuresti, että homma pohjautuu Branaghin omiin lapsuudenkokemuksiin, joita hän kanavoi tarinaansa aidon herkästi ja sydämellisesti. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva tarjoaa monenlaisia tunteita. Myös teknisesti leffa on taidokkaasti tehty. Mustavalkoisuutta tehostaa muutamat ovelat värien käytöt. Kaiken kaikkiaan Belfast on todella oivallinen filmi, jota suosittelen pienten draamateosten ystäville, jotka haluavat nähdä hieman kuvausta historiasta, sekä kokea niin iloa kuin suruakin filmien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Belfast, 2021, TKBC

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Artemis Fowl (2020)

ARTEMIS FOWL

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12

Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.

Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.

Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa (2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.

     Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan. 

     Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.

Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.

Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.

Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.

Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor (2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.

Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.

Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.

Yhteenveto: Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy