Arvostelu: Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015)

CINDERELLA - TUHKIMON TARINA

CINDERELLA

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo (Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.

Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey -sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.

Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon (2019), Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019), Mulanin (2020), Pinocchion (2022), Peter Pan ja Leenan (Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.

Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.

Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Artemis Fowl (2020)

ARTEMIS FOWL

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12

Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.

Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.

Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa (2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.

     Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan. 

     Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.

Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.

Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.

Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.

Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor (2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.

Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.

Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.

Yhteenveto: Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films