Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children / Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2016)

MISS PEREGRINE'S HOME FOR PECULIAR CHILDREN (2016)

NEITI PEREGRINEN KOTI ERISKUMMALLISILLE LAPSILLE

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Asa Butterfield, Ella Purnell, Eva Green, Finlay MacMillan, Lauren McCrostie, Milo Parker, Terence Stamp, Chris O'Dowd, Samuel L. Jackson ja Judi Dench
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuten nykyään monen muunkin kirjan kohdalla, en ollut kuullutkaan mistään "Miss Peregrine's Home for Peculiar Childrenistä" (2011), ennen kuin siitä oli tulossa elokuva. Näin mainoksen YouTubessa ja ajattelin, että kyseessä voisi olla ihan viihdyttävä pätkä. En kuitenkaan ollut erityisemmin kiinnostunut aiheesta. Hieman mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä olisi Tim Burtonin elokuva, muttei kuitenkaan erityisen paljoa, sillä nykyään Burtonin nimi elokuvassa ei vastaa taattua laatua (eihän se aiemminkaan, mutta taso on tuntunut laskevan selkeämmin 2000-luvulla). Pidän kuitenkin fantasiatarinoista ja seikkailukertomuksista, joten halusin päästä katsomaan elokuvan. Viime viikon torstaina lopulta istuinkin Tennispalatsin salissa odottelemassa, että elokuva alkaisi.

Kun isoisä Abe kuolee, lähtee nuori Jake etsimään mystistä neiti Peregrinen lastenkotia, josta Abe kertoi hänelle tarinoita vuosia sitten.

Vaikka elokuvan julisteissa lukee isolla "Neiti Peregrine", niin elokuvan päähenkilö on kuitenkin Jake, jona nähdään Asa Butterfield, joka tuli minulle tutuksi Hugosta (2011) ja Ender's Gamesta (2013), jotka katsoin kummatkin pienen aikavälin sisällä. Hugossa Butterfieldin kyvyt jokseenkin näkyivät, mutta tuntuu kuin hänen suorituksensa olisivat sen jälkeen vain heikentyneet. Tässä elokuvassa hän ei oikein tee vaikutusta, mikä on todella harmillista kokonaisuuden kannalta, sillä Jake esiintyy lähes jokaisessa kohtauksessa. Jake väittää katsojille olevansa kunnon jänishousu, mutta silti kävelee aivan pokkana kohti vaaroja läpi elokuvan. Välillä hän sanoo, ettei uskalla tehdä jotain, mutta loppujen lopuksi uskallusta löytyy aina. En ollut täysin varma, oliko hahmo vain kirjoitettu vähän sinne suuntaan, vai eikö Butterfield vain ollut oikea valinta päärooliin.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, neiti Peregrinenä nähdään Eva Green, joka esiintyy yllättävän vähän elokuvassa. Hän käy kääntymässä silloin kun tarve vaatii, mutta ei oikeastaan tee kovin paljoa. Mielestäni Eva Green ei ole erityisen kummoinen näyttelijä, mutta sopii rooliinsa silti. Green on hieman mysteerisen näköinen oikeastikin, joten hänen ei varmaan tarvitse hirveän paljon olla muuta kuin oma itsensä, jotta löytää tavan esittää neiti Peregrineä.
     Enemmän tai vähemmän eriskummallisia lapsia neiti Peregrinen kodista löytyy useita. Isoimmassa roolissa on Emma (Ella Purnell), joka on niin kevyt, että tarvitsee lyijykengät, jottei vain leijuisi pois - mistä herää tietysti kysymys, että miten on mahdollista, ettei hän jo vauvana vain lentänyt kohti avaruutta, kun ei vielä tiedetty, mistä on kysymys? Purnellin suoritus on oikein mainio. Muita lapsia ovat Enoch (Finlay MacMillan), joka kykenee tuomaan elottomia asioita henkiin; Olive (Lauren McCrostie), joka kykenee luomaan tulta käsistään; Horace (Hayden Keeler-Stone), joka näkee enneunia ja pitää vaatteista; Fiona (Georgia Pemberton), joka kontrolloi kasveja; Hugh (Milo Parker), jonka sisällä on paljon ampiaisia; Claire (Raffiella Chapman), jolla on ylimääräinen suu takaraivossa; Bronwyn (Pixie Davies), joka on yliluonnollisen vahva; Millard (Cameron King), joka on näkymätön; sekä kaksoset, jotka pitävät kaiken aikaa pusseja päässään. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että erikoismuksuja on liikaa, eikä kaikille riitä tekemistä, mutta onneksi lopulta kaikki pääsevät tekemään edes jotain. Etenkin kaksoset tuntuvat suurimman osan elokuvan ajasta erittäin hyödyttömiltä.
     Elokuvan pahista, herra Barronia näyttelee Samuel L. Jackson, joka tekee aivan järkyttävän surkean roolisuorituksen. Kingsman: The Secret Servicessa (2014) Jacksonin ylinäyttely toimi täydellisesti, mutta tässä hänen sähellyksensä on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmo ei ole lainkaan uhkaava, eikä Jackson tunnu olevan millään tapaa kiinnostunut koko elokuvasta. Barronin syy olla paha on aika hölmö ja hänen ilkikurinen suunnitelmansa vielä hölmömpi.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Jaken isoisä Abe (Terence Stamp), Jaken isä (Chris O'Dowd), eriskummallinen neiti Avocet (Judi Dench), sekä Jaken psykiatri tohtori Golan (Allison Janney).

Elokuva alkaa sillä, kun Jaken kertojaääni selittää, kuinka hanurista ja turhauttavaa hänen elämänsä on; kuinka hän haluaisi olla hyödyllinen elämällään jne. Hän matkaa hieman kummallisen isoisänsä luo ja huomaa, että tämä tekee kuolemaa ja häneltä on revitty silmät päästään. Juuri ennen viimeistä hengenvetoaan isoisä Abe antaa ohjeet Jakelle, jotta tämä pääsisi neiti Peregrinen luokse. Viikkoja myöhemmin tapahtuneen jälkeen Jake käy terapiassa keskustelemassa tapahtuneesta ja siellä päädytään ratkaisuun, että parasta Jakelle olisi, jos hän pääsisi käymään Walesissa, jossa lastenkoti sijaitsee. Parin pettymyksen jälkeen Jake tapaa eriskummalliset lapset, jotka vievät hänet aikasilmukkaan, jossa he ovat jumissa päivämäärässä kolmas syyskuuta 1943. Siellä he eivät vanhene, eivätkä kuole, mutta joutuvat elämään saman päivän yhä uudestaan ja uudestaan. He piileskelevät herra Barronilta ja tämän kuorioilta, jotka syövät eriskummallisten silmiä.

Elokuvan alkupuoli tuntuu hieman kiirehtivän, eikä siitä ole kovin helppo ottaa kiinni. Asiat jotenkin ymmärtää, mutta olisi silti toivonut hieman rauhallisempaa kerrontaa. Siinä kohtaa, kun Jake tapaa eriskummalliset lapset, muuttuu elokuva liian rauhalliseksi, eikä siinä oikeastaan tapahdu paljoa pitkään aikaan. Jakelle ja katsojille selitetään tietoa eriskummallisista, Barronista ja aikasilmukasta. Silti oli hieman vaikea ymmärtää, onko tarinalla jokin oikea pointtikin? Kovin huikeasta fantasiamaailmasta ei ole kyse ja elokuva jättää katsojan hieman kylmäksi. Loppupuolella kun alkaa tapahtua jotain jännittävää, niin mielenkiinto herää jälleen, mutta lopputaistelu on lähinnä vain typerä, mikä vei itseltäni makua koko jutusta. Ja jos alku tuntuu kiirehtivän, niin lopun viimeiset minuutit kulkevat sellaisella nopeudella lopputeksteihin, että päällimmäinen ajatus oli "jaahas". Silti kyseessä on ihan kiva ja viihdyttävä seikkailupätkä, jonka voisi ehkä joskus tulevaisuudessa vilkaista uudestaan, mutten usko menettäväni paljoa, jos tämä jäisi ainoaksi kerraksi, kun näen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Tim Burton, jonka kädenjälki on yleensä todella selkeää elokuvissa, mutta tässä ei niinkään. Muutamat kohdat ovat jännittäviä, mutta Burton-henkeä ei elokuvasta oikeastaan löydy. Olisin toivonut tuttua kontrastia värikkyyden ja synkkyyden välille, mutta sitä saa kyllä hakemalla hakea elokuvasta kissojen ja koirien kanssa. Yhdessä kohtaa elokuvaan on yhdistetty nukkeanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä, josta tuli heti mieleen Burton, kuten myös uponneessa laivassa istuvista luurangoista, mutta siihen se sitten jääkin.  Musiikistakaan ei vastaa Danny Elfman, vaan Michael Higham ja Matthew Margeson. Puvustukseen on panostettu selkeästi ja neiti Peregrinen talon lavaste on tyylikäs. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauspöydältä tuntuu selkeästi lähteneen hieman liian reilulla kädellä pätkiä. Voihan se tietty olla, että viimeisin käsikirjoitusversio oli itsessään kiirehtivä. Monissa kohdissa dialogi on todella huonosti kirjoitettua ja aiheuttaa helposti myötähäpeää. Huumoria on yritetty tunkea mukaan ja välillä elokuva onnistuu saamaan katsojan pienesti hörähtämään, mutta sen kummempia nauruja ei ole luvassa. Tietokonetehosteet eivät ole parhaimmasta päästä ja etenkin digikuoriot näyttävät lähinnä naurettavilta, vanhempien tietokonepelien päävastuksilta. Äänimaailma on sentään onnistuneen kiehtova. Näin elokuvan 3D:nä, mutta efekti ei tuntunut tuovan paljoa elokuvaan. Ainoastaan pysähtyvät vesipisarat näyttävät leijuvan suoraan näkökentän edessä, jos on tarpeeksi lähellä valkokangasta.

Yhteenveto: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children on ihan kiva, mutta aika unohdettava elokuva. Se tuntuu kiirehtivän hieman liikaa alussa ja lopussa, mutta keskivaihe kulkee paikoitellen jopa puuduttavan rauhallisesti eteenpäin. Asa Butterfield ei toimi tarpeeksi hyvin pääosassa, jotta katsojan mielenkiinto säilyisi kaiken aikaa ja leffan nimikkohahmo neiti Peregrine käy lähinnä vain kääntymässä. Parhaimman roolisuorituksen tekee Ella Purnell ja huonoimman Samuel L. Jackson, jota oli todella kauheaa katsoa. Tim Burtonille tyypillistä henkeä ei elokuvasta löydy, mikä itseäni hieman harmittaa. Tehosteet eivät ole kovin hulppeat, mutta nukkeanimaation yhdistäminen näyteltyyn osuuteen toimi erinomaisesti. Dialogi on monessa kohtaa todella huonosti kirjoitettua. Elokuvan maailmaa ei joko avata tarpeeksi tai sitten se ei vain ole kovin laaja, sillä tällaisenaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta ja ontolta. Voi olla, että tässä nähdään vain pintaraapaisu siitä, mitä tulevaisuudessa olisi luvassa. Kirjalla on nimittäin kaksi jatko-osaa, "Hollow City" (2014) ja "Library of Souls" (2015), joten jos tämä elokuva menestyy, niin uskoisin, että Twentieth Century Foxilla alkaisi jatko-osan teko. Jos Miss Peregrine's Home for Peculiar Children kiinnostaa, niin voihan sen käydä katsomassa, muttei kannata odottaa suuria. Suosittelen ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan, 25.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blastr.com
Miss Peregrine's Home for Peculiar Children, 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, Scope Pictures, St. Petersburg Clearwater Film Commission, Tim Burton Productions