Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Peter Pan ja Leena (Peter Pan & Wendy - 2023)

PETER PAN JA LEENA

PETER PAN & WENDY

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Alexander Molony, Ever Anderson, Jude Law, Yara Shahidi, Joshua Pickering, Jacobi Jupe, Alyssa Wapanatahk, Jim Gaffigan, Molly Parker, Alan Tudyk, Florence Bensberg, Sebastian Billingsley-Rodriguez, Noah Matthews Matofsky, Caelan Edie, Skyler Yates, Kelsey Yates, Felix De Sousa ja Diana Tsoy

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Pan & Wendy, eli suomalaisittain Peter Pan ja Leena on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Peter Pan (1953), joka perustuu J. M. Barrien vuoden 1904 näytelmään ja 1911 kirjaan Peter Panista. 2010-luvulla Disney ryhtyi suunnittelemaan useita uusia versioita animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 yhtiö ilmoitti uuden Peter Pan -elokuvan olevan tekeillä. Ohjaajaksi valittiin Disney-uudelleenfilmatisointi Pete ja lohikäärme Elliottin (Pete's Dragon - 2016) ohjannut David Lowery ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021, lähes vuoden viivästymisen jälkeen koronaviruspandemian takia. Nyt Peter Pan ja Leena on julkaistu suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa ja itseäni elokuva ei pahemmin innostanut. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana tosissani turhautunut Disneyn sieluttomilta rahastusyrityksiltä tuntuviin uudelleenfilmatisointeihin hienoista piirrosklassikoista. Peter Pan ja Leenan traileri ei vakuuttanut itseäni ja pistinkin elokuvan pyörimään sen julkaisupäivänä aika skeptisin ennakko-odotuksin. Tähän väliin pitää muuten vielä mainita, että jos ette olleet huomanneet, pääsin osallistumaan Disneyn virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla oli elokuvan ohjaaja ja sen näyttelijöitä. Haastattelutekstin voi lukea tästä.

Leena Kultanen ja hänen pikkuveljensä Mikko ja Jukka päätyvät seikkailuun, kun eräänä yönä Peter Pan, poika joka ei suostu kasvamaan isoksi, saapuu hakemaan heidät Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkorooleissa Peter Panina ja Leenana nähdään elokuvadebyyttinsä tekevä Alexander Molony ja näyttelijä Milla Jovovichin ja ohjaaja Paul W. S. Andersonin tytär Ever Anderson. Nuoret näyttelijänalut hyppäävät ilahduttavalla innolla rooleihinsa ja suoriutuvat kummatkin osistaan mainiosti. Heidän hahmonsa jättävät kuitenkin hieman toivomisen varaa - etenkin Peter Pan. Tämä lentävä poika, joka ei suostu aikuistua, on jo aiemmin esitetty hieman hämäränä heppuna. Ikuinen lapsi kun käy periaatteessa kaappaamassa lapsia kavereikseen satumaiseen Mikä-Mikä-Maahan. Tässä elokuvassa nämä Peterin teot saavat entistä enemmän kohottelemaan kulmiaan, eikä asiaa auta, että poika kuvataan egoistisena kiukuttelijana. Hahmo ei koskaan tee mitään, mikä saisi katsojat ymmärtämään, miksi todellisessa maailmassa vanhemmat kertovat lapsilleen iltasatua tästä pojasta ja hänen uroteoistaan. Leenan osuutta tarinassa on kasvatettu, mutta hän jää silti hieman alikehitetyksi. Tyttö kipuilee lähestyvän aikuisuutensa kanssa, mistä saisi varmasti enemmän irti.

     Elokuvassa nähdään myös Joshua Pickering ja Jacobi Jupe Leenan pikkuveljinä, Jukkana ja Mikkona, Molly Parker ja Alan Tudyk heidän vanhempinaan, Yara Shahidi pienenä ja taianomaisena Helinä-keijuna, Alyssa Wapanatahk soturiprinsessa Tiikerililjana, sekä Jude Law pahana, Peter Pania vihaavana merirosvokapteeni Koukkuna ja Jim Gaffigan tämän uskollisena perämiehenä Smeenä. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan. Law on oiva valinta kapteeni Koukuksi, tehden hahmosta onnistuneen häijyn, mutta samalla yllättävänkin ymmärrettävän. Elokuva syventyy aiempaa enemmän siihen, miksi Koukku niin kamalasti vihaa Peteriä ja jossain kohtaa katsoja voi jopa huomata kääntyneensä piraatin puolelle tässä konfliktissa. Pettymyksen leffassa tuottaa Helinä-keiju. Shahidin osaksi jää lähinnä hymyillä kaikille, sillä pienenä mutta pippurisena tunnetusta Helinästä on harmillisesti riisuttu kaikki persoona.

Valitettavasti Peter Pan ja Leena ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaikka näyttelijäkaarti hoitaakin hommansa pääasiassa hyvin. Kyseessä on aika lailla juuri niin sieluton, mitäänsanomaton ja yhdentekevä uudelleenfilmatisointi kuin mitä Disneyltä tässä kohtaa voikin odottaa. Elokuva tekee kömpelöä työtä alustaessaan tarinaa ja kun matka Mikä-Mikä-Maahan alkaa, seikkailun henki loistaa poissaolollaan. Kyseessä on jopa yllättävän pitkäveteinen koko perheen raina, jota katsoessa tuli useaan otteeseen vilkaistua kelloa, että milloinkohan tämä päättyy? Kestoa on puoli tuntia enemmän kuin Disneyn animaatioklassikossa, mutta silti tuntuu, että elokuva tarjoaa paljon vähemmän. Itse Mikä-Mikä-Maan esittely jää todella pikaiseksi. Merenneitoja nähdään vain vilaukselta ja Tiikerililjan kylässä piipahdetaan ehkä kymmenen sekunnin ajan. Kohtaaminen Koukun kammoaman krokotiilin kanssa on ohi parissa minuutissa Tällä satumaalla olisi vaikka kuinka paljon tarjottavanaan, mutta jostain syystä elokuva haluaa mieluummin olla ankea pohdiskelu aikuistumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Toki on hieno homma, jos elokuvassa uskalletaan pureutua syvemmälle ja jos leffalla olisi kaiken lentelyn ja miekkailun ohessa jotain sanottavaakin, mutta kaikki jää todella pintapuoleiseksi. Peter Panin ja kapteeni Koukun konfliktin synty on elokuvan kiinnostavinta antia ja vähän väliä pohdinkin, että Disneyn olisi pitänyt tehdä leffa siitä. Toki hahmojen menneisyyttä käsiteltiin vajaa kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Warner Brosin Pan-elokuvassa (2015), mutta se oli niin onneton räpellys, että sen tarinan olisi hyvin voinutkin kertoa uusiksi. Tai sitten Disney olisi voinut tehdä näytellyn jatkotarinan piirrosklassikolleen, missä vaikkapa keski-ikäinen Leena päätyy takaisin Mikä-Mikä-Maahan. En sano, etteikö samaa tarinaa saisi kertoa uusiksi, onhan Peter Panista tehty sovituksia vuosikymmenien aikana useita. Disneyn animaation lisäksi minulta löytyy nostalgiaa vuoden 2003 Peter Pan -leffalle. Kuitenkin kun mennään siitä, mistä aita on matalin, herää pakostikin kysymys, että kannattiko tätä tehdä ollenkaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Lowery, jonka aiempiin töihin kuuluu sympaattisen Pete ja lohikäärme Elliottin lisäksi erinomainen A Ghost Story (2017) ja erittäin mainio The Green Knight (2017). Niiden jälkeen on jopa käsittämätöntä, kuinka latteaa työtä Lowery tekee Peter Panin ja Leenan parissa. Hän ei saa loihdittua satumaista henkeä, eikä myöskään saa katsojaa jännittämään, riemastumaan tai oikeastaan mitään muutakaan toivottavaa. Hänen ja Toby Halbrooksin käsikirjoitus on harmillisen ponneton pintaraapaisu. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Daniel Hartin musiikkeja myöten, joissa yhdistellään uusia melodioita animaatioklassikon sävelmiin. You Can Fly -kappaletta ei lauleta, mutta sen nuotit ovat ilahduttavasti kuultavissa lentokohtauksen aikana.

Yhteenveto: Peter Pan ja Leena on harmillisen lattea ja sieluton uusi versio Disneyn animaatioklassikosta. Satumaisuus ja seikkailuhenki loistavat poissaolollaan tässä ankeassa ja aika tylsässä koko perheen elokuvassa, jonka kohderyhmää on vaikea keksiä. Lapsille leffa on luultavasti liian pitkäveteinen, kun taas aikuisille se saattaa olla liian lapsellinen ja pinnallinen. Elokuva yrittää hieman kaivaa syvemmälle Peter Panin ja kapteeni Koukun pitkäkestoiseen vihanpitoon, mutta homma jää pintaraapaisuksi. Elokuva myös saa katsojan hassusti kokemaan Peterin luotaantyöntävänä ja Koukun sympaattisena. Mikä-Mikä-Maata ei päästä tutkimaan lähes ollenkaan ja lopputulos on muutenkin monin puolin hutiloitu ja ponneton. Näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan ja visuaalisesti elokuva näyttää ihan hyvältä. Muutamista hyvistä puolistaan Peter Pan ja Leena on jälleen yksi tarpeeton Disney-uudelleenfilmatisointi, joka saa huolestumaan yhtiön tulevaisuudesta. Jo alle kuukauden päästä onkin sitten luvassa uusi versio Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), jota odotan pelonsekaisin tuntein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan & Wendy, 2023, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Viisi legendaa (Rise of the Guardians - 2012)

VIISI LEGENDAA

RISE OF THE GUARDIANS

Ohjaus: Peter Ramsey
Pääosissa: Chris Pine, Alec Baldwin, Hugh Jackman, Isla Fisher, Jude Law, Dakota Goyo ja Georgie Grieve
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Rise of the Guardians, eli suomalaisittain Viisi legendaa on DreamWorksin animaatioelokuva, joka perustuu William Joycen The Guardians of Childhood -kirjasarjaan (2011-) ja The Man in the Moon -lyhytelokuvaan (2005). Joyce halusi alun perin tehdä animaatioelokuvia kirjojen sijaan ja The Man in the Moon toimikin yrityksenä herättää studioiden mielenkiintoa täyspitkiä filmejä kohtaan. Hän sai DreamWorksin ostamaan elokuvaoikeudet tarinoihinsa vuonna 2008 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Joycen oli tarkoitus ohjata elokuva yhdessä Peter Ramseyn kanssa, mutta Joycen tyttären kuoltua, hän päätti vetäytyä vain tuottajan tehtäviin ja Ramsey otti ohjausvastuun kokonaan itselleen. Ohjaaja Guillermo del Toron ja kuvaaja Roger Deakinsin neuvojen kanssa animointiprosessi lähti liikkeelle ja lopulta Viisi legendaa sai maailmanensi-iltansa 10. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin katsojat kuin kriitikotkin, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, mutta lipputuloiltaan se oli pettymys isoon budjettiinsa ja mainoskuluihinsa verrattuna. Itse näin Viisi legendaa ensi kertaa vasta kesällä 2014, mutten jostain syystä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti ovat suojelleet lapsia vuosisatojen ajan. Kuitenkin häijyn Mörön ryhtyessä levittämään pimeyttä ja painajaisia ympäri maailman, suojelijat tarvitsevat avukseen nuoren Pakkasukon päihittääkseen pahuuden.

Eipä tule toista elokuvaa mieleen, missä näin legendaariset taruhahmot lyöttäytyisivät yhteen taistellakseen pahuutta vastaan. Joulupukki (Alec Baldwin), Pääsiäispupu (Hugh Jackman), Hammaskeiju (Isla Fisher) ja Nukkumatti - siinä vasta aikamoinen nelikko! Aikamoista on myös, kuinka veikeän poikkeuksellisesti hahmot esitetään, varsinkin Joulupukki ja Pääsiäispupu. Venäläisen korostuksen kanssa puhuvan Joulupukin käsivarret on peitetty tatuoinneilla "kiltti" ja "tuhma", kun taas australialaisaksentilla varustettu Pääsiäispupu on selvästi viettänyt vuoden muut päivät kuntosalilla, bodaten itseään varsin lihaksikkaaseen kuntoon. Tietyistä päivityksistään huolimatta hahmoista löytyvät klassiset tuntomerkkinsä ja nelikon näkeminen yhdessä tarjoaa varmasti lapsenomaista riemua aikuisillekin.

     Elokuvan päähenkilönä toimii kuitenkin jäävoimilla varustettu Pakkasukko (Chris Pine), muutaman vuosisataa teini-ikäiseksi jämähtänyt nuorukainen, joka tykkää lähinnä kujeilla ja varmistaa, että lapset pääsevät kokemaan talven ilot, muttei halua samanlaista vastuuta kuin varsinainen suojelijanelikko. Asiaan tulee muutos, kun paha Mörkö Pitch (Jude Law) saapuu kuvioihin, aikeinaan tukahduttaa lasten onnen synkkyyteen, jolloin Pakkasukon täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja osallistua taistoon. Pakkasukon kasvutarina on onnistunut ja Mörkökin on varsin toimiva pahis. Parilla lyhyellä hetkellä hänelle saadaan rakennettua ihan ymmärrettävää motivaatiota, eikä hän ole vain paha pahuuden takia.

En oikein edes osaa sanoa, miksen joitain vuosia sitten pitänyt Viidestä legendasta, kun katsoin sen ensi kertaa, sillä nyt uudelleen katsottuna elokuva toimi minusta erittäin hyvin. Muistelisin yhden ongelmani aiheen olleen, että elokuva tuntui liian synkältä lapsille ja liian lapselliselta aikuisille, mutta nyt pidin yhtenä elokuvan vahvuutena sitä, että se onnistuu olemaan täynnä lapsenomaista iloa, mistä kaikenikäiset voivat nauttia, mutta se uskaltaa myös äityä aika hurjaksi ja jännittäväksikin. Ihan perheen pienimmille katsojille paha Mörkö voi jopa aiheuttaa painajaisia pimeillä voimillaan ja teoillaan. Ala-asteikäisille ja siitä vanhemmille filmi toimii kuitenkin erittäin passelisti ja juurikin monipuolisesti. Se voisi vielä vähän enemmän rauhoittua syventämään päähenkilöitään, minkä lisäksi Mörkö voisi tarjota muutakin voimillaan kuin mustia savuhevosia, mutta jo tällaisenaan homma toimii ja Viisi legendaa kuuluu DreamWorksin animaatioelokuvien parempaan päätyyn, vaikkei se ylläkään vaikkapa Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) tai Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010) tasolle.

Elokuvasta ei vauhtia ja seikkailua puutu, ja se onkin erittäin mukaansatempaava kokemus. Hieman yli puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja näiden hahmojen puuhailuja olisi mielellään jäänyt seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Jokaisen yliluonnollisen hahmon kykyjä ehditään hyödyntämään filmin aikana ja ne tarjoavatkin sopivan erilaisia tapahtumia, jolloin leffa ei ala toistamaan itseään - paitsi niiden pimeyden hepojen kohdalla. Jos Mörkö osaa hallita painajaisia sun muuta, niin olisi ollut mielenkiintoista nähdä hänen kääntävän eri tavoin sankareiden pelkoja heitä kohtaan. Tällaisten synkkyyksien lomasta löytyy myös kelpo huumoria, vaikkei kyseessä mikään selvä komedia olekaan. Lapsille (kuin myös aikuisillekin) on toki hyviä teemoja uskomisesta, itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Visuaalisesti Viisi legendaa on todella näyttävä, eikä aika ole päässyt tekemään pahojaan animaatiolaadulle. Animointi on läpikotaisin tyylikästä ja filmi on täynnä hienoja otoksia, joista varmasti voi kiittää neuvoja antanutta kuvauksen mestaria, Roger Deakinsia. Väreillä leikitellään vaikuttavasti ja iloisina hetkinä leffa pursuaa värejä, mutta Mörön astellessa kuvioihin kuva synkkenee ja värit haihtuvat harmaan sävyiksi. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu tehosteita ja Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten. David Lindsay-Abairen käsikirjoitus on mainio ja ensikertalaiseksi ohjaaja Peter Ramsey tekee hyvää työtä, pitäen satumaista animaatioseikkailua taidokkaasti kasassa.

Yhteenveto: Viisi legendaa on erittäin mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffasta löytyy satumaisuutta ja lapsenomaista innokkuutta, mutta myös yllättävääkin synkkyyttä. Vastakohdat kulkevat oivallisesti käsi kädessä ja niinpä filmistä voi nauttia niin lapsi kuin aikuinen. Fantasiatarina vie hyvin mukanaan, esitellessään ikoniset satuhahmot uudessa valossa. Niin legendat kuin pahiksen virkaa toimittava Mörkö ovat kiinnostavia tapauksia ja hahmojen yhteenotot ovat vauhdikkaita ja jännittäviä - joskin savuhepat käyvät vähitellen tylsäksi tehokeinoksi. Noin puolentoista tunnin mitassa filmi kulkee sähäkästi eteenpäin ja katsojana voi huomata haluavansa nähdä hahmoja pidemmän aikaa. Animaatiojälki on näyttävää ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa oivallisesti. Viisi legendaa on yksi DreamWorks-animaatioyhtiön laadukkaammista teoksista ja jos se on jäänyt näkemättä, suosittelen lämpimästi sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on toki myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rise of the Guardians, 2012, DreamWorks Animation

Arvostelu: Matkalla Perditioniin (Road to Perdition - 2002)

MATKALLA PERDITIONIIN

ROAD TO PERDITION

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.

Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna. 

Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.

Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.

Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.

Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!

Yhteenveto: Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company

Arvostelu: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022)

IHMEOTUKSET: DUMBLEDOREN SALAISUUDET

FANTASTIC BEASTS: THE SECRETS OF DUMBLEDORE

Ohjaus: David Yates

Pääosissa: Eddie Redmayne, Jude Law, Dan Fogler, Mads Mikkelsen, Ezra Miller, Callum Turner, Alison Sudol, Jessica Williams, William Nadylam, Victoria Yeates, Poppy Corby-Tuech, Richard Coyle, Oliver Masucci, Maria Fernanda Cândido, Dave Wong ja Katherine Waterston

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) velhomaailmaa laajentamaan tarkoitettu elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) keräsi huomattavasti heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, eikä se ollut taloudellisesti edeltäjänsä veroinen hitti. Se oli silti tarpeeksi menestynyt, jotta viiden osan elokuvasarjaksi tarkoitettua projektia oli kannattavaa jatkaa. Kolmannen elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta kun Johnny Depp erosi elokuvasta studion pyynnöstä, hänen jouduttua oikeusdraaman keskelle ex-vaimonsa Amber Heardin kanssa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Viivästykseen vaikutti myös juuri alkanut koronaviruspandemia. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua syksyllä 2020 ja nyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut lapsesta asti Harry Potterin suuri fani ja olinkin innoissani, kun ensimmäinen Ihmeotukset-leffa ilmestyi. Jatko-osa Grindelwaldin rikokset kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen ja niinpä odotukseni elokuvasarjan jatkoa kohtaan laskivat huimasti. Deppin erottaminen, sekä Rowlingin trans-kommenttien ympärille noussut kohu vain saivat minut menettämään kiinnostustani entisestään ja meninkin lopulta aika matalin odotuksin katsomaan Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Albus Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin ystävineen vaaralliselle tehtävälle estämään pahan velho Gellert Grindelwaldin nousun koko taikamaailman johtajaksi.

Monet tutut hahmot kahdesta aiemmasta Ihmeotukset-elokuvasta tekevät paluun ja päätyvät uudelle seikkailulle alati laajenevassa velhomaailmassa. Mainion Eddie Redmaynen näyttelemällä zoologi Lisko Scamanderilla on onneksi oikea tarkoituskin tässä leffassa, eikä hän jää statistiksi ihmeotustensa kanssa kuten viimeksi kävi. Dan Foglerin esittämä jästileipuri Jacob Kowalski raahataan tällekin matkalle ja Jacob toimii jälleen leffasarjan oivallisena huumorihahmona, josta kuitenkin löydetään uusia puolia. Liskon auroriveli Theseus (Callum Turner) nostetaan isompaan osaan, joskin hän on tuntunut liki unohtaneen morsiamensa Leta Lestrangen (Zoë Kravitz) kuoleman viime elokuvan huipennuksessa. Viime leffasta myös merkittävään velhosukuun kuuluva Yusuf Kama (William Nadylam) ja nopeasti nähty Liskon assistentti Bunty (Victoria Yeates) tekevät paluun. Uutena hahmona mukaan tuodaan Jessica Williamsin näyttelemä taikaopettaja Lally Lande, joka nousee yhdeksi filmin parhaista tapauksista. Albus Dumbledoren osaan paluun tekee karismaattinen Jude Law, joka istuu yhä erittäin hyvin nuoreksi Tylypahkan tulevaksi rehtoriksi. Hahmon kohdalla odotan eniten näkeväni, milloin Dumbledore päättää siirtyä tyylikkäistä puvuista eksentrisiin kaapuihin. Moni varmasti ilahtuu, että Dumbledoren homous nostetaan vihdoin kunnolla esille, eikä siitä vain vihjailla äärimmäisen hienovaraisesti.

     Johnny Deppin jouduttua poistumaan elokuvasarjasta, pahan Gellert Grindelwaldin roolin nappasi Mads Mikkelsen. Mikkelsen on hieno näyttelijä, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen. Grindelwaldiksi hän ei kuitenkaan sovi, ei sitten millään. Depp teki pimeän velhosta persoonallisen ja viekkaan manipuloivan tapauksen. Hän oli myös varsin persoonallisen näköinen valkoisten hiustensa ja eriväristen silmiensä kanssa. Mikkelsenistä puuttuu kaikki tämä. Vasta IMAX:in jättikankaalta huomasin, että hänen silmissään on sävyeroa, mutta muuten hän näyttää vain tavalliselta herrasmieheltä, jonka aiemmin tummat hiukset ovat alkaneet harmaantumaan. Deppin jälkeen Mikkelsen on jopa hieman tylsä roolissa, eikä hän onnistu enää leffasarjan kolmannessa osassa hyppäämään luontevasti menoon mukaan.

Paluun tekevät myös Grindelwaldin puolelle loikanneet Valio, eli Aurelius Dumbledore (Ezra Miller) ja Jacobin rakas Queenie Goldstein (Alison Sudol). Valion taustoja avataan taas lisää, mutta hahmoa hyödynnetään silti yhä vain kömpelömmin, mitä pidemmälle filmi etenee. Queeniestäkin saadaan esille uusia puolia. Sudol on roolissaan parempi ja monisävyisempi kuin ennen, mutta Miller on todella puinen ja näyttää siltä kuin hän kamppailisi sitä vastaan, kuinka hillitty hänen kuuluu olla.

Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on onneksi parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikokset -elokuvan jälkeen, mutta vielä on harmillisesti aikamoinen matka, jotta leffasarja pääsisi takaisin ensimmäisen Ihmeotukset-filmin tasolle. Pari lisävuotta elokuvien välissä on selvästi tehnyt hyvää ja J. K. Rowlingilla tuntuu olevan selkeämpi visio siitä, minne hän haluaa elokuvasarjaa viedä. Lisäksi hän on hoksannut, että jos elokuvasarja mielii kantaa yhä Ihmeotukset-nimeä, siinä pitäisi myös olla niitä taikaolentoja. Tämänkertainen tarina, josta en lähde sen enempää paljastamaan, kulkee vahvasti erään otuksen ympärillä, mikä on askel oikeaan suuntaan Grindelwaldin rikosten sinne tänne rönsyilevän tarinan jälkeen.

Vielä olisi tehtävänä korjausliikkeitä ja Dumbledoren salaisuuksien ongelmaksi koituu lähinnä, että Rowlingilla olisi valtavasti kerrottavanaan, mutta kaikkea ei vain saa mahdutettua vajaan kahden ja puolen tunnin filmiin. Niinpä esimerkiksi Valion osuus jää töksähtäväksi. Kokonaisuus ontuu hieman, mutta aina silloin tällöin elokuva nappaa iskevästi mukaansa. Pitkä vakoojamainen osuus Saksassa on elokuvan mukaansatempaavinta antia, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy varsin jännittävä osio. Muuten loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Se nostattaa tunnelmaa oivallisesti, mutta jää lopulta antikliimaksiksi, kun tekijät muistivat, että "ai niin, näitä leffoja pitäisi tehdä vielä kaksi lisää".

Jos jossain elokuva onnistuu, niin laajentamaan jälleen Rowlingin jo valmiiksi rikasta taikamaailmaa. Tässäkin leffassa matkustetaan maasta toiseen ja esitetään ripauksia eri maiden taikakulttuureista. Uusia paikkoja haluaisi päästä tutkimaan enemmän, mutta myös vanhat ja tutut lokaatiot jaksavat kiehtoa. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö kasvoilleni olisi levinnyt riemastunut hymy, kun Tylypahka ilmestyy kuvaan ja John Williamsin Harry Potter -melodiat alkavat soida. Hymy levisi myös joistain aidosti hyvistä hahmojen välisistä hetkistä ja Jacob tarjosi toki useammat makeat naurut. Taistelukohtauksissa hyödynnetään erittäin tyylikkäästi ja monipuolisesti erilaisia loitsuja, joskin parissa kohtaa minusta tuntui siltä kuin olisin katsonut Doctor Strangea (2016), enkä mitään Rowlingin velhomaailmaan liittyvää...

Ohjaajana jatkaa kaksi aiempaa Ihmeotukset-elokuvaa, sekä neljä viimeistä Harry Potteria ohjannut David Yates, joka onneksi vaikuttaisi yhä innostuvan tästä maailmasta. Hän jatkaa kelpo työtään, synkistäen menoa entisestään. Tällä kertaa käsikirjoituksesta ei vastaa yksin Rowling, vaan hänen apunaan toimii Harry Potter ja Feeniksin kiltaa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) lukuun ottamatta kaikki Potterit elokuvamuotoon kirjoittanut Steve Kloves. Kaksikon yhteistyö toimii ihan hyvin, Rowlingin tarjotessa visionsa tästä maailmasta ja tarinasta ja Klovesin auttaessa muovaamaan tämän luovuuden tulvan filmiksi. Teknisiltä ansioiltaan Dumbledoren salaisuudet on varsin toimiva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Vaikka juonikuvioita on kenties yksi liikaa, monien juttujen välillä hypitään sulavammin kuin viimeksi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat tietty huippuluokkaa, mutta on sääli, etteivät puvustajat leikittele niin villisti velhojen ja noitien asujen kanssa kuin Harry Pottereissa. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset, mutta tietty digitaalisuus on näkyvissä ihan kaikessa. Välillä jopa tuntuu, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneissä Pottereissa nähtiin parempia efektejä. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja James Newton Howardin seikkailullisista ja tunnelmoivista musiikeista ei löydy moitittavaa.

Yhteenveto: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on kelpo fantasiaseikkailu ja parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikosten jälkeen. Yhä jäädään kuitenkin kauas ensimmäisestä Ihmeotukset-elokuvasta, sekä Harry Potter -filmeistä. J. K. Rowlingilla on edelleen huiman paljon kerrottavaa tästä kaiken aikaa laajenevasta taikamaailmasta ja yksi filmin ongelmista onkin, kuinka paljon siinä on kaikkea. Kaikkeen ei ole tarpeeksi aikaa ja niinpä esimerkiksi tärkeänä aloitettu juonikuvio Valion sukupuusta käsitellään harmillisen löyhästi. Lisko Scamanderin ja kumppaneiden uusi seikkailu vie toimivasti mukanaan ja pitää sisällään viihdyttäviä, hauskoja ja jännittäviäkin hetkiä. Toisin kuin viimeksi, Liskolla on oikea funktio tarinassa ja niitä ihmeotuksiakin on kunnolla mukana. Paikoitellen tarinankerronta ontuu, loppuhuipennus jättää hieman kylmäksi ja pari taistelukohtausta muistuttavat aivan liikaa toisesta leffasarjasta. Mads Mikkelsenin harmillisen tylsää Grindelwald-tulkintaa ja Ezra Millerin puista Valiota lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti tehty. Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on askel parempaan suuntaan, mutta tätäkin leffaa katsoessa tuntuu siltä, että Rowlingin maailman todellinen taikuus hiipuu jo. Nähtäväksi jää, onnistuvatko kaksi seuraavaa leffaa palauttamaan tason siihen, mistä tämä lisäosasarja lähti liikkeelle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore, 2022, Warner Bros., Heyday Films

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises