Marie Antoinette (2006) - elokuva-arvostelu

MARIE ANTOINETTE

Ohjaus: Sofia Coppola

Näyttelijät: Kirsten Dunst, Jason Schwartzman, Judy Davis, Steve Coogan, Rip Torn, Rose Byrne, Asia Argento, Molly Shannon, Shirley Henderson, Jamie Dornan, Danny Huston, Marianne Faithfull, Mary Nighy, Al Weaver, Mathieu Amalric ja Tom Hardy

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 3

Marie Antoinette perustuu Antonia Fraserin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Journey (2001), joka puolestaan pohjautuu Ranskan viimeisen kuningattaren Marie Antoinetten elämään. Sofia Coppola oli jo vuosia kiinnostunut Marie Antoinettesta ja halusi tehdä naisesta elokuvan. Coppola oli jo hankkinut filmatisointioikeudet Évelyne Leverin elämäkertakirjaan Marie Antoinette: The Last Queen of France (2000), mutta luettuaan Fraserin kirjan, Coppola päättikin vaihtaa sen elokuvansa pohjaksi. Elokuvaa saatiin poikkeuksellisesti kuvata Versailles'n palatsissa. Lopulta Marie Antoinette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton historiallisten epätarkkuuksien takia, eikä se menestynyt kummoisesti lippuluukuilla, mutta onnistui kuitenkin voittamaan parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon. Itse olin nähnyt Marie Antoinettesta vain lyhyen pätkän yläasteen historiantunnilla, kun käsittelimme Ranskan vallankumousta ja olen siitä asti halunnut katsoa elokuvan kokonaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella leffan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1770 nuori itävaltalaisprinsessa Maria naitetaan Ranskan kruununperijälle, prinssi Ludvig XVI:lle, vahvistamaan Itävallan ja Ranskan liittoa.

Pääroolin Marie Antoinettena, eli Itävallan prinsessa Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringenina sai ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppolan esikoiselokuvaa The Virgin Suicidesiakin (1999) tähdittänyt Kirsten Dunst. Dunst onkin nappivalinta osaansa, tulkiten hyvin sinisilmäisen tytön ihmetystä, kun hänet naitetaan poliittisista syistä toisen maan tulevaksi kuningattareksi, eikä elämä Ranskassa ihan ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli. Kun usein Marie Antoinette kuvataan narsistisena ja kansasta vähät välittävänä, sekä politiikasta mitään ymmärtämättömänä hallitsijana, tässä elokuvassa nainen esitetään paljon sympaattisemmassa valossa. Leffa kuljettaa katsojan hahmon pään sisälle ja auttaa ymmärtämään, miksi Marie toimi toisinaan niin kuin toimi. Elokuva korostaa naisen yksinäisyyttä ja hyljintää uudessa maassa, sekä sitä kuinka kaikki negatiiviset jutut sysättiin hänen syykseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Coppolan serkku Jason Schwartzman Ranskan kruununprinssi Ludvig XVI:na, Rip Torn tämän isoisänä, Ranskan kuningas Ludvig XV:nä, Asia Argento tämän rakastajattarena du Barryna, Steve Coogan Marieta valvovana suurlähettiläs Mercynä, Marianne Faithfull Marien äitinä, Itävallan hallitsijana Maria Teresiana, Danny Huston Marien veljenä, arkkiherttua Joosef II:na, Rose Byrne Marien ystävänä kreivitär de Polignacina, sekä Jamie Dornan ensimmäisessä elokuvaroolissaan ruotsalaiskreivi von Ferseninä, josta Marie kiinnostuu, kun kruununprinssi osoittautuu sulkeutuneeksi ja himottomaksi. Lisäksi Tom Hardy tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan leffan loppusuoralla. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa oivallisesti, mutta onhan leffa lopulta Dunstin show.

Marie Antoinette on ilmestymisestään lähtien herättänyt vaihtelevia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Toiset kritisoivat elokuvan historiallista epätarkkuutta, toiset taas kehuvat Coppolan kuvausta nuoresta, hukassa olevasta naisesta, joka on samaistuttava korkeasta asemastaan huolimatta. Periaatteessa molempia osapuolia voi ymmärtää. Vaikkei juuri todellisen Marie Antoinetten elämästä tietäisikään, Coppolan anakronismit hyppäävät kyllä silmille. Jouduin itsekin kelaamaan taaksepäin, että näinkö juuri oikein; lojuiko Marie Antoinetten vaatehuoneen lattialla Conversen tennarit? Kyllä lojui, eivätkä ne olleet vain epähuomiossa jääneet kuvaan, vaan muun muassa niillä Coppola pyrki tekemään Mariesta samaistuttavan 2000-luvun nuorille naisille, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Osa näistä anakronismeista ovat tarkoituksellista, kuten esimerkiksi The Strokesin ja The Curen soiminen taustalla, osa taas pakon sanelema ratkaisu, kuten Versailles'n palatsin kattokruunuja koristavat sähkölamput. Koska leffaa kuvattiin oikeassa palatsissa, eivät lavastajat voineet kajota lamppuihin paikan historiallisen merkityksen vuoksi.

Vaikka esimerkiksi ne Conversen tossut pistävät rapsuttelemaan päätä ja rikkovat immersiota, voi Coppolan vision nähdä ja siihen on pääasiassa helppo uppoutua mukaan. On kiinnostavaa, jopa huvittavaa seurata Marien saapumista Ranskaan ja kuinka hän yrittää totutella uuteen elämäänsä, erilaisiin etiketteihin ja muutenkin poikkeavaan kulttuuriin. Naisen yksinäisyyttä ja ympäristöönsä kuulumattomuutta on helppo ymmärtää, kuten myös ajan kanssa turhautumisen purkautumista tuhlailuun, mikä osasyynä ajoi lopulta Ranskan monarkian tuhoonsa, kurjistuneen kansan päätettyä vihdoin että nyt muuten riitti. Ihan Marien elämän viimeisiin vaiheisiin leffassa ei paneuduta, vaan naisen kohtalo jää katsojan selvitettäväksi.

Coppolan rakentama yleinen ilmapiiri vetää onnistuneesti puoleensa ja parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Hänen käsikirjoituksensa on pääasiassa mainio ja sisältää joitain todella hauskoja tilanteita, kuten sen kun Marie herää ensi kertaa uusien palvelijoidensa ympäröimänä ja hänen pukemisensa osoittautuu turhan vaikeaksi prosessiksi, kun homman pitää hoitaa huoneen tärkein henkilö - siis Marien jälkeen. Marie Antoinette on myös todella hyvin kuvattu. Lavasteet ovat erittäin näyttävät ja puvustustiimi ansaitsi kyllä Oscar-pystinsä, sillä niin toinen toistaan upeampia asuja he tuovatkaan näytille. Myös maskeeraajat ja hiustenmuotoilijat ansaitsevat kehunsa Marien yhä vain räväkämpien tyylien toistamisessa. Äänimaailma on kanssa pätevästi toteutettu ja Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit istuvat menoon mukaan silloin, kun vaikkapa jokin tanssiaisissa kuultava moderni punkpop-kappale saa kohottelemaan kulmia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marie Antoinette, 2006, Columbia Pictures, Pricel, Tohokushinsha Film Corporation (TFC), American Zoetrope, Commission du Film France, Commission du Film Île-de-France

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Sound of Metal (2019)

SOUND OF METAL

Ohjaus: Darius Marder

Pääosissa: Riz Ahmed, Olivia Cooke, Paul Raci, Lauren Ridloff ja Mathieu Amalric

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Sound of Metal on Darius Marderin ohjaama draamaelokuva. Sen teko lähti liikkeelle jo useampia vuosia sitten ja alunperin sen päärooleihin kaavailtiin Matthias Schoenaertsia ja Dakota Johnsonia, mutta kesällä 2018 näyttelijät vaihtuivat Riz Ahmediin ja Olivia Cookeen. Kuvaukset alkoivat ja koko leffa saatiin kuvattua vain neljässä viikossa. Maailmanensi-iltansa Sound of Metal sai jo syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt mm. koronaviruksen takia elokuva saa hiljalleen teatterikierroksensa myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta, kun aloin viime syksynä kuulla siitä paljon kehuja ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Sound of Metalin sen lehdistönäytöksessä juuri ennen joulua.

Metallibändi Blackgammonin jäsenet, laulajakitaristi Lou ja rumpali Ruben kiertävät Yhdysvaltoja, kun yhtäkkiä Ruben kuuroutuu. Ruben yrittää selvittää, kuinka saisi kuulonsa takaisin, jotta voisi palata rakastamalleen uralleen muusikkona.

Riz Ahmed ja Olivia Cooke näyttelevät Rubenia ja Louta, pariskuntaa, jotka esiintyvät yhdessä perustamassaan metalliyhtyeessä Blackgammonissa. Niin heidän bändinsä kuin parisuhteensa ajautuu koetukselle, kun Ruben huomaa, ettei kuule enää kunnolla. Ahmed on aiemminkin osoittanut olevansa hyvä näyttelijä (poislukien hänen kiusallinen pahisroolinsa Venomissa, 2018), mutta kuuroutuvan Rubenin osassa hän pääsee ensi kertaa todella loistamaan. Ahmed tuo hienosti esille palavan intohimon rummuttamista kohtaan ja epätoivon, kun häneltä katoaa yhtäkkiä kuuloaisti. Rooliaan varten Ahmed harjoitteli puolen vuoden verran niin rumpujen soittamista kuin viittomakieltä. Cooke taas tuo hyvin esille hahmonsa vaikeat tunteet, kun hän joutuu seuraamaan Rubenin koettelemusta sivusta.

Elokuvassa nähdään myös kuurojen kanssa paljon tosielämässäkin työskennellyt Paul Raci kuurojen yhteisön vetäjänä Joena, The Walking Dead -sarjasta (2010-) tuttu Lauren Ridloff kuurojen lasten opettajana, sekä James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) pahiksena parhaiten tunnettu Mathieu Amalric Loun isänä. Sivunäyttelijöistä etenkin Raci on mahtava sympaattisena ja viisaana Joena, joka haluaa auttaa Rubenia, kun tämän elämässä avautuu uudenlainen polku.

Ja siitä Sound of Metalissa onkin juuri kyse, siitä uudesta polusta elämässä. Vaikka aluksi elokuva vaikuttaakin jonkun ammatilleen intohimoisen henkilön epätoivoisesta taistelusta ammattinsa menettämistä vastaan, on se lopulta kertomus siitä uudenlaisen elämän löytämisestä, kun vanhasta elämästä pakotetaan luopumaan. Aluksi Rubenin kuuroutumista on todella pysäyttävää ja vaikeaa seurata. Kuka tahansa voi samaistua siihen, kuinka pahalta tuntuu, jos intohimon kohde viedään itseltä. Monen muusikon iso pelko on varmasti kuuroutuminen ja sitten taas moni elokuvien fani voi kokea kamalaksi kohtaloksi sokeutumisen. Sound of Metalissa päähenkilö pistetään kuitenkin etsimään sitä pilven hopeareunusta. Henkilökuvauksena elokuva on kiehtova ja kasvutarinana vaikuttava.

Tunnelma on erinomaisesti kehitelty, eikä se koskaan lähde vellomaan melodramaattisuudessa. Elokuva ei yrittämällä yritä puristaa katsojastaan kyyneliä ulos, vaan kehittelemällä taitavasti hahmoaan ja kertomustaan, se saa katsojan elokuvan mittaan välittämään niin paljon, että loppupäässä saattaa ihan herkistyä. Vaikka leffa kulkeekin rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, ei se koskaan käy tylsäksi katsojasta tiukasti pitävän tunnelman ja vangitsevan tarinan ansiosta. On mielenkiintoista seurata, kun Ruben alkaa vähitellen opettelemaan kuurojen tapoja. Tilanteen hidas hyväksyntä ja etenkin yhteisöön sopeutuminen on lämpimästi toteutettu. Elokuvan viesti on oivallisesti tuotu esiin. Sound of Metal onkin niitä katselukokemuksia, joiden jälkeen katsoja poistuu edes hieman erilaisen maailmankuvan kanssa teatterista.

Ohjaaja Darius Marder on itselleni uusi tuttavuus, mutta Sound of Metal todella sai minut kiinnostumaan, mitä hänellä on tarjottavanaan elokuva-alalla. Hänen ohjauksensa on vakuuttavaa ja vaikkei hän lähde tekemään mitään hurjia rumpusooloja, on hänen rauhallinen tahtinsa mainio, eikä hän oikeastaan kertaakaan lyö ohi. Hänen ja Abraham Marderin työstämä käsikirjoitus toimii iskevänä pohjana ja Marderin veljekset pohdiskelevat hyvin ihmisen elämänmuutosta tällaisen tilanteen sattuessa. Tekninenkin puoli on hyvä kuvauksesta lavasteisiin jne., mutta tässä leffassa vakuuttavinta teknisyydessä on elokuvan äänimaailma. Tai siis usein sen äänetön maailma. Sound of Metal nimittäin pistää jatkuvasti katsojansa kuulemaan sen, mitä Ruben kuulee. Yhä vain vaimeampaa ja sekavammalta kuulostavaa dialogia, sekä kaikenlaista huminaa ja ininää... jos sitäkään vähää. Filmin nimestä päätellen katsoja voisi odottaa rouheaa ja rämisevää äänimaisemaa, mutta elokuvan teeman mukaan se pistääkin istumaan ja kokemaan kaiken rauhallisessa hiljaisuudessa.

Yhteenveto: Sound of Metal on hieno filmi uudenlaisen elämän löytymisestä, kun jokin pakottaa luopumaan vanhasta. Riz Ahmed on nappivalinta päärooliin kuuroutuvaksi Rubeniksi ja tarjoaa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksen. Myös Olivia Cooke ja Paul Raci ovat mainioita osissaan, mutta loppupeleissä elokuva on Ahmedin showta. Vaikka tarina kulkeekin hitaasti eteenpäin, ei se ole koskaan tylsä, sillä aihe on niin kiehtova. Draamapuoli on vahva ja loppupäässä voi huomata jopa herkistyä. Elokuva käsittelee onnistuneesti teemojaan ja saattaakin saada katsojan näkemään (ja kuulemaan) maailman uudella tavalla. Äänen ja etenkin äänettömyyden käyttö on todella vaikuttavaa. Katsoja todella heitetään Rubenin pään sisälle, kuulemaan se vähä, mitä Ruben kuulee. Äänimaailman toteutukseltaan elokuva on erittäin luova. Kaikin puolin Sound of Metal on alkuvuoden vahvin elokuvatapaus, jota suosittelen lämpimästi katsomaan... milloin ikinä se tuleekaan saataville ympäri Suomen. Jotkut onnekkaat ovat jo päässeet näkemään leffan yksittäisissä ennakkoesityksissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sound of Metal, 2019, Caviar

Arvostelu: Upseeri ja vakooja (J'accuse - 2019)

UPSEERI JA VAKOOJA

J'ACCUSE

Ohjaus: Roman Polanski
Pääosissa: Jean Dujardin, Louis Garrel, Emmanuelle Seigner, Laurent Stocker, Eric Ruf, Mathieu Amalric, Melvil Poupaud, Michel Vuillermoz, Grégory Gadebois, Vincent Grass ja Hervé Pierre
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

J'accuse, eli suomalaisittain Upseeri ja vakooja perustuu Robert Harrisin samannimiseen kirjaan (An Officer and a Spy) vuodelta 2013, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Alfred Dreyfusin oikeustapauksesta 1890-luvun Ranskassa. Idea kirjaan lähti Harrisin ystävältä, elokuvaohjaaja Roman Polanskilta, joka oli kiinnostunut Dreyfusin tapauksesta jo pitkään. Pian kirjan julkaisun jälkeen Polanski päättikin tehdä sen pohjalta elokuvan ja yhdessä Polanski ja Harris alkoivat työstämään käsikirjoitusta. Kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2018 ja lopulta Upseeri ja vakooja sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2019, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva sai jopa kaksitoista César-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, miessivuosa, kuvaus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joista se voitti parhaan ohjauksen, sovituksen ja puvustuksen palkinnot. Itse aloin kiinnostumaan Upseerista ja vakoojasta vasta muutamaa viikkoa ennen sen ensi-iltaa. Päätinkin käydä katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä.

Tammikuussa 1895 Ranskassa kapteeni Alfred Dreyfusia syytetään tietojen vuotamista Saksalle ja tämä tuomitaan elinkautiseen vankeuteen kaamealle Pirunsaarelle. Vastavakoiluyksikön uudeksi johtajaksi valittu Georges Picquart löytää kuitenkin todisteita Dreyfusin syyttömyydestä ja yrittää saada tämän vapaaksi.

Pääroolissa everstiluutnantiksi ylennettynä Georges Picquartina nähdään mm. palkintoja kahmineesta The Artist -teoksesta (2011) tuttu Jean Dujardin, joka häikäisee jälleen karismallaan ja lahjoillaan. Dujardin tuo hienosti esille Picquartin tahdonvoiman, kun tämä päättää taistella oikeuden puolesta, vaikka se tarkoittaisikin hänen oman asemansa vaarantumista. Heti kun Picquart saa käsiinsä todisteita Dreyfusin syyttömyyden puolesta, on katsojakin valmis tekemään kaikkensa, jotta Dreyfus pääsisi vapauteen.
     Itse syytettyä Alfred Dreyfusta näyttelee Louis Garrel, joka on myös nappivalinta omaan osaansa, mutta joka ei pääse esille kovin paljoa, sillä hänen elämäänsä Pirunsaarella näytetään vain pari kertaa lyhyen aikaa. Garrel vakuuttaa katsojan heti ruutuun astuessaan Dreyfusin syyttömyydestä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Emmanuelle Seigner Picquartin salarakkaana rouva Monnierina, Eric Ruf Picquartin edeltäjänä vastavakoiluyksikön johdossa, Melvil Poupaud asianajaja Laborina, Mathieu Amalric grafologi Bertillonina, sekä Laurent Stocker ja Michel Vuillermoz armeijan upseereina, jotka ovat varmoja Dreyfusin syyllisyydestä, eivätkä edes hetkeäkään suostu tosissaan kuuntelemaan Picquartia, kun tämä saapuu esittelemään uudet todisteet. Näyttelijät ovat kaikin puolin mainioita, mutta Dujardin jättää vastanäyttelijänsä jatkuvasti varjoonsa.

Ennen kuin syvennytään vielä tarkemmin Upseeriin ja vakoojaan, täytyy ensin puhua hieman elokuvan ohjaajasta, Roman Polanskista. Jos joku tätä lukeva ei vielä tiedä, maaliskuussa 1977 Polanski pidätettiin syytettynä 13-vuotiaan tytön seksuaalisesta pahoinpitelystä ja huumaamisesta. Polanski tunnustikin tekonsa ja hän vietti yli kuukauden vankilassa, mutta karkasi Yhdysvalloista alkuvuodesta 1978, saadessaan kuulla, että hänelle oltiin langettamassa jopa 50 vuoden vankeustuomiota. Polanskista on yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa pidätysmääräys, jos hän saapuu takaisin maahan ja hän onkin asunut vain sellaisissa Euroopan valtioissa, jotka ovat luvanneet, etteivät luovuta tätä Yhdysvalloille. Ei olekaan ihme, että tämän seurauksena jokainen hänen uusista elokuvistaan aiheuttaa voimakasta suuttumusta. Polanski voitti Upseerista ja vakoojasta parhaan ohjauksen César-palkinnon, muttei ollut paikalla vastaanottamassa pystiä ja monet buuasivat voitolle. Itse olen sitä mieltä, että taideteosta tuomitessa ei pitäisi ottaa huomioon taiteilijan tekoja, mitkä eivät liity teokseen. Upseerin ja vakoojan kohdalla tätä vaikeuttaa tosin elokuvan aihe. On ymmärrettävää, että monet ovat kyseenalaistaneet Polanskin halun tehdä elokuvan väärin syytetystä ja tuomitusta miehestä, kun hän on vieläpä aikoinaan myöntänyt tekonsa oikeudessa. Ja vaikka itsekin kohottelen hieman kulmiani tälle päätökselle, on minun pakko myöntää, että ohjaajana Polanski on erittäin lahjakas ja Upseeri ja vakooja on elokuvana todella hyvä.

Alusta alkaen elokuva onnistuu vangitsemaan (niin Dreyfusin kuin katsojankin) ja siitä lähtien ei voi muuta kuin seurata tarkkaan, kuinka tapauksen selvittely etenee ja mitä kaikkia uusia puolia tapauksesta selviää. Sen lisäksi, että Picquart yrittää kerätä niin vahvat todisteet, ettei tuomari tai valamiehistökään voi väittää Dreyfusin syyttömyydelle vastaan, täytyy hänen myös saada selville, kuka todellinen vakooja on. Salaisia tietoja on kyllä levinnyt, joten vaikkei Dreyfus olisikaan syyllinen, joku varmasti on. Tarina rakentuu hitaasti mutta varmasti kohti huipennustaan ja vaikka sen hidas tempo voi herkästi saada katsojan silmäluomet tuntumaan raskailta, ei se koskaan oikeasti menetä otettaan, vaan pysyy mielenkiintoisena loppuun saakka.

Erityisen kiinnostavaksi meno muuttuu, kun käy ilmi, että Picquartia lukuunottamatta kukaan muu armeijasta ei usko Dreyfusin syyttömyyteen. Heidän varmuutensa syyllisyydestä on jopa niinkin vahvaa, että pian katsoja huomaa epäilevänsä heitä, mikä vain tekee tapauksesta haasteellisemman ja kiehtovamman. Tunnelmakin on vielä oivallisesti rakennettu ja jännitystä kasvatellaan tarvittaessa toimivasti. Erityisen piinaavaksi touhu ei mene, mutta etenkin tapauksesta tietämätön katsoja voi huomata lopussa sydämensä hakkaavan, että mitenköhän tässä käy? Loppupäässä elokuva voisi kuitenkin kaivata tiettyä herkkyyttä lisää. Vaikka tapaus on mielenkiintoinen, ei siihen muodostu läheskään niin lujaa tunnesidettä kuin toivoisi.

1890-luvun ajankuva on fantastisesti luotu mielettömän upein lavastuksin ja puvustuksin. Etenkin asut ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja näyttelijätkin vaikuttavat kokevansa itsensä arvokkaammiksi univormuissa. Maskeeraajat ovat vieläpä päässeet taiteilemaan kaikille miesnäyttelijöille muhkeat viikset. Kuvaus on todella taidokasta ja etenkin elokuvan aloittava pitkä kuva auttaa imasemaan katsojan mukaan vuoden 1895 Ranskaan. Valaisu lisää tyylikkyyttä ja monia kohtauksia tukee taitava leikkaus. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu. Elokuva tietää, milloin luottaa puhtaasti ääniefekteihin ja milloin ottaa mukaan säveltäjä Alexandre Desplatin kauniita musiikkeja.

Yhteenveto: Upseeri ja vakooja on erittäin mainio elokuva, mikä saa jälleen kerran myöntämään Roman Polanskin lahjat ohjaajana, vaikkei herrasta muuten pitäisi. Polanskin päätös tehdä tästä aiheesta elokuva on toki kyseenalainen, mutta on se vain pakko tunnustaa, että hyvän filmin hän on saanut aikaiseksi. Elokuva nappaa heti mukaansa vaikuttavan alkunsa ansiosta ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti, vaikka paikoitellen hidas tempo kävisikin raskaaksi. Tapaus muuttuu kaiken aikaa kiehtovammaksi, kun siihen tuodaan uusia puolia ja jännitystä lisätään. Elokuva kaipaisi kuitenkin vielä vahvempaa tunneiskua, mitä voisi auttaa, jos syytetyn Afred Dreyfusin kurjaa elämää näytettäisiin enemmän. Jo tällaisenaan leffa on kuitenkin todella oivallinen. Jean Dujardin loistaa pääroolissa ja 1890-luvun Ranska on huikeasti toteutettu. Upseeria ja vakoojaa voikin suositella lämpimästi historiallisten kertomusten ystäville, sekä Polanskin elokuvien fanittajille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J'accuse, 2019, Canal+, Légende Films, R.P. Productions, Gaumont, France 3 Cinéma, Eliseo Cinema, Rai Cinema, France Télévisions, OCS, Entourage Pictures, Palatine Etoile 16, Optimum Développement, L'Arbre Holding, La Région Île-de-France, Centre National du Cinéma et de l'Image Animée

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.

Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.

Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.

Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22