Rick and Morty, kausi 9 (2026) - sarja-arvostelu

RICK AND MORTY - KAUSI 9

Luojat: Justin Roiland ja Dan Harmon

Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.

Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.

     Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.

Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin. 

Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.

Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries

Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin (The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader - 2010) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: KASPIANIN MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE VOYAGE OF THE DAWN TREADER

Ohjaus: Michael Apted

Näyttelijät: Georgie Henley, Skandar Keynes, Will Poulter, Ben Barnes, Simon Pegg, Gary Sweet, Shane Rangi, Liam Neeson, Arabella Morton, Terry Norris, Bille Brown, Laura Brent, Nathaniel Parker, Tilda Swinton, Anna Popplewell ja William Moseley

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin fantasiakirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, joten Walt Disney -studio päätti jättäytyä pois kolmannesta elokuvasta, jolloin leffasarja siirtyi 20th Century Foxille. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja lopulta Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin sai ensi-iltansa joulukuussa 2010. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla ja se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä myötä suunniteltu neljäs leffa Hopeinen tuoli -kirjan (The Silver Chair - 1953) pohjalta päätettiin unohtaa. Itse kävin katsomassa Kaspianin matkan maailman ääriin tätini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Leffa oli mielestäni selvästi heikompi kuin edeltäjänsä ja olen katsonut sen vain kerran uusiksi. Kun viime vuonna huomasin Narnian tarinat: Velhon ja leijonan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffasarjan läpi. Pidin edelleen kahdesta ensimmäisestä osasta ja ihan uteliaana ryhdyin katsomaan Narnian tarinat: Kaspianin matkaa maailman ääriin vuosien tauon jälkeen.

Lucy ja Edmund päätyvät jälleen Narniaan, seilaamaan kuningas Kaspianin kanssa maailman ääriin, pelastaakseen maailman mystiseltä vihreältä usvalta.

Kahdesta edellisestä Narnian tarinat -elokuvasta tutut Pevensien sisarukset tekevät paluun, joskin heistä vanhimmat, eli Peter (William Moseley) ja Susan (Anna Popplewell) nähdään vain pikaisesti, sillä kuten kakkosleffa Prinssi Kaspianin lopussa kävi ilmi, he ovat vanhentuneet liikaa palatakseen enää Narniaan. Niinpä seikkailuun lähtevät tällä kertaa nuoremmat Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes), jotka saavat seuraa serkustaan Eustacesta, jota näyttelee nykyään Narnian lapsinäyttelijöistä kuuluisimmaksi noussut Will Poulter. Lucy on varttunut vuosien varrella paljon, mutta tuttu taikuudesta intoileva tyttö on yhä tallella. Edmundkin on viisastunut, joskin vanhat kunnianhimot nostelevat seikkailun varrella päätään. Eustace-serkku on puolestaan aluksi suorastaan raivostuttavan ärsyttävä nulikka, jonka toivoo joutuvan jonkin hirviön kitaan mahdollisimman nopeasti. Hahmolle on kuitenkin kirjoitettu hyvä kasvukertomus ja nuori Poulter hoitaa tonttinsa pätevästi.

     Narniassa kolmikko kohtaa vanhoja tuttuja, kuten kuningas Kaspianin (Ben Barnes), Riipitsiip-hiiren (Simon Pegg) ja Aslan-leijonan (Liam Neeson), sekä tapaa uusia tuttavuuksia, kuten Sarastus-laivan kapteenin Drinianin (Gary Sweet), Tavros-minotauruksen (Shane Rangi), velho Koriakinin (Bille Brown) ja äitiään etsivän Gael-tytön (Arabella Morton). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti ja omaksi suosikikseni nousi jälleen suloinen mutta hurja Riipitsiip, jonka hiljalleen rakentuva ystävyys Eustacen kanssa tuo leffaan hyvää sydäntä.

Kaspianin matka maailman ääriin jäi mielestäni vielä kolmannellakin katselukerralla heikoimmaksi Narnian tarinat -elokuvaksi, jo yksinkertaisesti sen takia, että luvassa ei ole läheskään yhtä vahvaa tarinaa kuin aiemmin. Siinä, missä Velhossa ja leijonassa Pevensiet matkasivat Narniaan pelastaakseen tämän satumaailman pahalta Valkealta velholta ja Prinssi Kaspianissa Pevensiet taistelivat Kaspianin pahaa setää vastaan, pelastaakseen Narnian ja sen satuolennot, Kaspianin matkassa maailman ääriin hahmot lähinnä vain päätyvät meriseikkailulle, jossa he kohtaavat erilaisia vaaroja. Tämänkertainen uhka, mystinen vihreä sumu jää lopulta perin yhdentekeväksi, puhumattakaan hahmojen etsimistä seitsemästä Aslanin miekasta, joilla tämä sumu voitaisiin pysäyttää.

Vaikka tarina jättääkin tällä kertaa toivomisen varaa, tarjoaa merimatka silti omat mainiot hetkensä ja jos jotain, niin ainakin seikkailun henki on vahvasti läsnä läpi leffan. Merimatkan varrelta löytyy monenlaisia vaaroja ja tilanteita, jotka tarjoavat niin hupia, jännitystä kuin hyviä teemoja muun muassa ahneuden palkasta. Sen sijaan en pahemmin välittänyt loppusuoran turhan selvistä raamatullisista viittauksista. Onhan Narnian tarinoissa aina ollut läsnä kirjailija C. S. Lewisin kristillisyys, mutta tässä Aslanin jumalmetafora menee mielestäni liian pitkälle, mitä eivät auta finaalin moosesmaiset merenjakautumisvisuaalit. Vaikkei Kaspianin matka maailman ääriin ole yhtä toimiva fantasialeffa kuin edeltäjänsä, on se silti tarpeeksi kelpo satuseikkailu, jotta sen katsoo sujuvasti kahden ensimmäisen perään. Täytyy minun myös todeta, että minua harmittaa, että elokuva floppasi lippuluukuilla niin, että loput Narnian tarinat -elokuvat jäivät tekemättä tällä poppoolla. Tänä vuonna on kuitenkin tiedossa paluu Narniaan, kun Greta Gerwig ja Netflix käynnistävät elokuvasarjan uusiksi esiosakirja Taikurin sisarenpojan (The Magician's Nephew - 1955) pohjalta.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Michael Apted, joka ei ihan saa luotua samanlaista taianomaista fiilistä kuin edeltäjänsä Andrew Adamson, mutta pitää oivaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Christopher Markuksen, Stephen McFeelyn ja Michael Petronin käsikirjoitus horjuu aiempia osia heikomman lähdemateriaalin takia, mutta onnistuu hetkittäin. Simppelimpi tarina ja tiiviimpi leikkaus johtavat myös siihen, että elokuva kestää noin puoli tuntia vähemmän kuin aiemmat osat. Teknisesti Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin on vanhentunut vaihtelevasti. Kameratyöskentely, lavasteet ja asut näyttävät yhä hienoilta, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on kuitenkin osaavasti rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2010, Fox 2000 Pictures, Walden Media, Dune Entertainment

Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: PRINSSI KASPIAN

THE CHRONICLES OF NARNIA: PRINCE CASPIAN

Ohjaus: Andrew Adamson

Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.

Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.

William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.

     Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.

Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.

Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.

Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films

Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Tappaja (The Killer - 2023)

TAPPAJA

THE KILLER

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Michael Fassbender, Sophie Charlotte, Emiliano Pernía, Charles Parnell, Kerry O'Malley, Gabriel Polanco, Sala Baker, Tilda Swinton, Arliss Howard, Monique Ganderton ja Endre Hules

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

The Killer, eli suomalaisittain Tappaja perustuu Alexis "Matz" Nolentin samannimiseen sarjakuvaan (1998-2014). Jo vuonna 2007 ohjaaja David Fincher ilmoitti aikovansa tehdä elokuvasovituksen Nolentin sarjakuvasta. Allesandro Camon ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Plan B Entertainment ryhtyi tuottajayhtiöksi ja Paramount Pictures teki diilin elokuvan levittämisestä. Vuosien varrella suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja lopulta, yli vuosikymmenen jälkeen projekti siirtyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021 ja nyt, vihdoin ja viimein Tappaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun kuulin Fincherin työstävän uutta elokuvaa ja että kyseessä olisi pitkästä aikaa trilleri. Katsoinkin Tappajan heti sen julkaisupäivänä, tietämättä mitään elokuvan tarinasta ennakkoon.

Palkkatappajan työkeikka muuttuu henkilökohtaiseksi kostoreissuksi, tehtävän mentyä pieleen.

Michael Fassbender tekee paluun elokuvien pariin, näyteltyään viimeksi X-Men: Dark Phoenixissa (2019). Viime aikoina enemmän autourheilusta kiinnostunut Fassbender näyttää jälleen väkevän karismansa ja toivonkin, että häntä nähtäisiin jatkossa lisää leffoissa. Seuraavaa ei onneksi tarvitse odottaa kauaa, sillä Fassbender on mukana tammikuussa Suomeen saapuvassa jalkapallokomediassa Next Goal Wins (2023). Mutta palataanpa takaisin Tappajaan. Fassbender näyttelee tietty itse tappajaa, joka antaa elokuvan aikana varmaan kymmenen eri valenimeä, mutta jonka todellinen nimi jää mysteeriksi. Tappajahahmo on tehokas, kärsivällinen ja päämääräinen työssään, yrittäen pitää päänsä kylmänä ja olla ajattelematta kohteitaan sen tarkemmin ihmisinä. Mies on erittäin vähäsanainen, mutta kuulemme vähän väliä hänen ajatuksenjuoksuaan, jossa hän käy läpi ammattiaan, omia tunteitaan ja samoja mantroja, joilla hän pyrkii selviämään tehtävistään ehjin nahoin ja ansiokkaasti. Hahmo on heti mielenkiintoinen ja tämän matkaan hyppää mielellään mukaan ammatin epäeettisyyksistä huolimatta, etenkin kun homma muuttuu puhtaasta työnkuvasta henkilökohtaiseksi kostoreissuksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Charles Parnell tappajan työt antavana lakimiehenä ja Kerry O'Malley tämän assistenttina, Arliss Howard tappokeikkaa pyytäneenä asiakkaana ja Endre Hules tappajan kohteena, Sala Baker ja Tilda Swinton muina tappajina, sekä Sophia Charlotte ja Emiliano Pernía tappajan yksityiselämään kuuluvina sisaruksina Magdalana ja Marcuksena. Pääasiassa yksittäisissä kohtauksissa esiintyvät sivunäyttelijät tekevät myös hyvää työtä. Ainoastaan mahtava Swinton onnistuu hetkellisesti varastamaan valokeilan Fassbenderiltä.

Ai että, kuinka hyvältä tuntuikaan päästä katsomaan uutta David Fincher -elokuvaa! Tappaja on erittäin hyvä filmi, jossa Fincher esittelee jälleen lahjojaan trillereiden saralla. Tarinaltaan elokuva on varsin tavanomainen ja yksinkertainen kostokertomus, mutta kuten julisteessakin sanoilla leikitellen lukee: "execution is everything". Toteutus on kaikki kaikessa ja nimenomaan juuri Fincherin toteutus tekee tästä potentiaalisesti tylsän nähdystä kostoreissusta niin vangitsevan elämyksen, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kahden tunnin keston. Elokuva koukuttaa heti kättelyssä, esittelemällä tappajan työn touhussa. Mutta sen sijaan, että elokuva käynnistyisi vauhdikkaalla toimintakohtauksella, se näyttää, mitä tällainen duuni taitaa todellisuudessa olla: päiväkausien odottelua oikeaan hetkeen. Tappaja istuskelee remontoitavassa talossa vastapäätä kohteensa rakennusta, vahtien ja valppaana. Miehen päänsisäinen monologi kertoo, kuinka työ todella koettelee ihmisen kärsivällisyyttä ja kuinka päivien vieriessä mahdollisuus epäonnistumiseen vain kasvaa. Vaikka pitkä avaus ei edes kerro, miksi tappaja on tämän henkilön perässä, eikä lähde esittelemään tappajan taustoja lainkaan, katsojana on heti jännittämässä keikan onnistumisen ja tappajan selviytymisen puolesta.

Tätä jännitettä vain kasvatellaan ansiokkaasti elokuvan edetessä, kun tapaus muuttuu henkilökohtaiseksi. Loppuleffa on väkevästi rakennettu ja rytmitetty. Erilaiset kostokohtaamiset ovat kaikki tiivistunnelmaisia. Osa niistä ovat hiljaisempia kohtauksia, osa taas toiminnallisempia. Päähahmon sisäinen, esimerkillisesti hyödynnetty monologi syventää kaikkea jatkuvasti ja tähän kaikkeen uppoutuu osio osiolta enemmän. Kaikki johtaa kohti kliimaksia, jolloin tapahtumia tapittaa täysin hievahtamatta, odottaen, kuinka homma ratkeaa.

Fincherin tukena on Andrew Kevin Walkerin työstämä käsikirjoitus, joka kulkee varsin suorasukaisia latuja, mutta tekee sen tehokkaasti. Walkerin rustaama tappajan monologiääni on erittäin kiintoisaa kuunneltavaa. Ja kuten voikin odottaa, on Tappaja teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisua hyödynnetään mainiosti ja niin lavasteet kuin asut ovat tyylikkäät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja sillä vahvistetaan katsojan tunnetta siitä kuin seuraisi tapahtumia ajoittain tappajan silmien kautta. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit säestävät tarinaa oivallisesti.

Yhteenveto: The Killer on loistava paluu niin ohjaaja David Fincheriltä kuin päätähti Michael Fassbenderiltä. Elokuvan juoni on varsin simppeli kostokertomus, mutta Fincher ja käsikirjoittaja Andrew Kevin Walker saavat leivottua siitä todella koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi parin tunnin keston. Tappokeikat ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja jännittävämpiä, rakentuen joko hitaasti kypsytellen tai sähäkästi. Tappajahahmon päänsisäinen monologi säestää tapahtumia erittäin mielenkiintoisesti. Michael Fassbender on erinomainen pääroolissa, tehden paljon hyvin pienilläkin ilmeillä ja eleillä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on myös mainio. The Killeriä voi suositella erittäin lämpimästi kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä Fincherin ja Fassbenderin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Killer, 2023, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Panic Pictures, Boom! Studios, Archaia Entertainment

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu (Three Thousand Years of Longing - 2022)

KOLMEN TUHANNEN VUODEN KAIPUU

THREE THOUSAND YEARS OF LONGING

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Tilda Swinton, Idris Elba, Aamito Lagum, Nicolas Mouawad, Ece Yüksel, Matteo Bocelli, Lachy Hulme, Megan Gale, Ogulcan Arman Uslu, Jack Braddy, Anna Adams, Burcu Gölgedar ja David Collins

Genre: fantasia, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Three Thousand Years of Longing, eli suomalaisittain Kolmen tuhannen vuoden kaipuu perustuu A. S. Byattin novelliin The Djinn in the Nightingale's Eye vuodelta 1994. George Miller kiinnostui Byattin tekstistä ja päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin saman vuoden marraskuussa ja nyt Kolmen tuhannen vuoden kaipuu saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Millerin tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan erikoiselta vaikuttavan trailerin. Kävin positiivisin mielin katsomassa Kolmen tuhannen vuoden kaipuun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tutkija Alithea Binnie on luentomatkalla Istanbulissa, Turkissa, kun hän löytää pienestä puodista tyylikkään lampun. Hotellihuoneessaan hän vapauttaa lampun sisältä hengen, jinnin, joka suo vapauttajalleen kolme toivomusta.

Tilda Swinton näyttelee Alithea Binnietä, tutkijaa, joka ei usko satujen ja myyttien olevan tosijuttuja, vaan ainoastaan ihmisten yritystä selittää asioita, joita he eivät aikoinaan ennen tiedettä ymmärtäneet. Alithea on luennoimassa asian tiimoilta Istanbulissa, kun hän löytää kauniin lampun, jonka hän päättää ostaa. Hotellissa hän kuitenkin huomaa, että hänen matkamuistonsa pitää sisällään ehdan lampunhengen, jinnin, jota näyttelee Idris Elba. Tuttuun tapaan lampunhenki suo vapauttajalleen kolme toivomusta, mutta niitä ennen jinni päättää kertoa kolmen vuosituhannen vankeudestaan ja kaipuustaan, sekä aiemmista löytäjistään, jotta Alithea ymmärtäisi toivomustensa merkityksen ja vakavuuden. Swinton ja Elba ovat kummatkin tuttuun tapaansa erinomaisia rooleissaan. Swinton tulkitsee hyvin skeptistä tutkijaa, jonka uskomuksia koetellaan, kun hän kohtaa jinnin. Elba vakuuttaa ikiaikaisena olentona, joka on seurannut ihmiskunnan toimia alkuajoista lähtien.

     Jinnin kertomuksissa vuosituhansien varrelta nähdään mm. Aamito Lagum Saban kuningattarena ja Nicolas Mouawad kuningas Salomonina, Ece Yüksel Gultenina, joka on rakastunut Matteo Bocellin esittämään prinssi Mustafaan, Ogulcan Arman Uslu ja Jack Braddy prinssiveljeksinä Muradina ja Ibrahimina, sekä Burcu Gölgedar hyväksikäytettynä Zefirinä, joka rakastui jinniin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Erityisesti Uslu omaa hyvän presenssin, tarjoamalla paljon pelkillä tuimilla katseillaan valloittajaprinssi Muradina.

En ihmettele, että Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on saanut todella ristiriitaisen vastaanoton, eikä se ole löytänyt yleisöä, osoittauduttuaan todella ikäväksi taloudelliseksi flopiksi. Tällaista aikuisten satutuokiota ei ole erityisen helppoa myydä massayleisölle, eikä kummallisesti rakennettu, monikerroksinen ja metaforinen leffa iske moniin. Itse pidin Kolmen tuhannen vuoden kaipuusta, paikoitellen aika paljonkin, vaikka kokonaisuutena elokuva onkin hitusen epätasainen. Filmin lopetus tuntuu hieman itseään hakevalta, aivan kuin George Miller ei olisi tiennyt, kuinka viedä elokuvansa päätökseen. Jos sinulla on ongelma Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluun (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) "monen lopetuksen" kanssa, luultavasti turhaudut tämän elokuvan jatkuvaan tunteeseen, että nyt leffa päättyy... vaan eipäs päätykään!

Hieman kömpelöä finaalia lukuun ottamatta Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on parhaimmillaan vangitseva ja kiehtova, jopa kauniskin teos. Jinnin erilaisiin kertomuksiin uppoutuu täysin ja vajaan parin tunnin ajan katsojasta tuntuu kuin hänet todella kuljetettaisiin erilaisiin maailmoihin ja aikoihin. Tästä lampunhengen satutuokiosta on saatu onnistuneen lumoava ja mystinen, ja jinnin tarinoita voisi helposti jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Kunnon satujen tapaan jokainen tarina sisältää tietty opetuksia ja pohdintoja. Leffan alussa nähdyn Alithean luennon jälkeen katsoja pohtii, voivatko hengen jutut olla tosia, vai ovatko ne hänellekin pelkkiä satuja, jotka käsittelevät todellisia juttuja fantasiamaisin vertauskuvin? Elokuvassa myös pohdiskellaan ihmisten tarvetta tarinointiin. Jääkö meistä mitään, jos emme kerro tarinoita ja kirjoita niitä ylös? Onko ihmiselämällä merkitystä, jos siitä ei jää jälkeä uusille sukupolville? Tulemmeko mekin nyt elossa olevat joskus olemaan kaukaisessa tulevaisuudessa pelkkää satua ihmisille?

George Miller on kyllä erikoinen elokuvantekijä. Hänen filmografiastaan löytyy tunnetusti toimintatykitykset Mad Maxit (1979-), mutta myös lastenleffoja, kuten Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998) ja Happy Feet (2006). Kolmen tuhannen vuoden kaipuussa Miller tekee kenties vaikeimman elokuvansa ja hoitaa hommansa hyvin niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, yhdessä Augusta Coren kanssa, vaikkei kaksikko saakaan vietyä tarinaa toivotun tyylikkäästi maaliinsa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja siitä löytyy upeita lavasteita, hienoja asuja ja oivia maskeerauksia. Harmillisesti leffan erikoistehosteet eivät ihan vakuuta ja joistakin otoksista paistaa liikaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu Tom Holkenborgin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Kolmen tuhannen vuoden kaipuu on oikein mainio aikuisille suunnattu satuelokuva, jota on kuitenkin vaikea suositella kenellekään. Voinkin oikeastaan vain suositella rohkeasti kokeilemaan, josko tämä tarinatuokio iskee. Jinnin kertomukset ovat onnistuneen koukuttavia ja kiehtovia. Niistä löytyy mystisyyttä ja kauneutta kuin kauheuksiakin ja toki myös opetuksia. Tarinoiden kautta leffa tarjoaa oivaa pohdintaa tarinoiden merkityksestä ja ihmisten tarpeesta satuilla. Tilda Swinton ja Idris Elba loistavat pääosissa ja George Millerin ohjaus on taidokasta. Keskinkertaisia digiefektejä lukuun ottamatta filmi myös näyttää hyvältä. Leffan kompastuskiveksi koituu sen hieman takkuileva lopetus. Muuten tyylikäs teos ansaitsisi vahvemman finaalin. Kolmen tuhannen vuoden kaipuu ei todellakaan sovi kaikille, enkä ihmettele sen ailahtelevaa vastaanottoa. Itse pidin siitä ja toivon, ettei leffan taloudellinen takaisku lippuluukuilla johda siihen, että Hollywood jatkaa vetäytymistään omaperäisten ja uusien tarinoiden kertomisesta, suosiessaan jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Three Thousand Years of Longing, 2022, Metro-Goldwyn-Mayer, FilmNation Entertainment, Elevate Production Finance, Kennedy Miller Mitchell, Kennedy Miller Productions, CAA Media Finance