Rick and Morty, kausi 9 (2026) - sarja-arvostelu

RICK AND MORTY - KAUSI 9

Luojat: Justin Roiland ja Dan Harmon

Näyttelijät: Ian Cardoni, Harry Belden, Chris Parnell, Spencer Grammer, Sarah Chalker, Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Tom Kenny, Ed Helms, Paul Lieberstein, Oscar Nunez, Rob Riggle, Amy Ryan, Owen Wilson, Ty Burrell, Stephen Root, Justin Long, Bill Camp, Andy Serkis, Joe Lo Truglio ja Malin Åkerman

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 23 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Dan Harmonin ja Justin Roilandin luoma animaatiokomediasarja Rick and Morty nousi jättisuosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppuvuodesta 2013. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja ilman Roilandia tehdyt seitsemäs ja kahdeksas kausi vain pitävät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkinsä ja animaattorit kävivät taas töihin. Nyt Rick and Mortyn yhdeksäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa HBO Maxin kautta) ja itse olin innostunut sarjan jatkumisesta - onhan se yksi suosikeistani. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Mortylle selviää, että Rick on alkanut viettämään aikaa Pahan Mortyn kanssa. Kaksikon päätyessä uusiin seikkailuihin, Jerry-isä jännittää työhaastattelua, Summer-sisko erotetaan koulusta ja Beth-äiti kokeilee huumeita.

Rick and Mortyn tutut hahmot tekevät paluun, lukuun ottamatta presidentti Curtisia (Keith David), jonka oma sarja President Curtis (2026-) käynnistyi samana päivänä, kun Rick and Mortyn yhdeksäs kausi päättyi. Nimikkohahmot Rick Sanchez (Ian Cardoni) ja hänen lapsenlapsensa Morty Smith (Harry Belden) ajautuvat taas jos jonkinlaisten seikkailujen ja selkkausten keskelle. Rickin ja Mortyn hankala dynamiikka on jälleen erinomainen. Vaikka hahmot suuttuvatkin usein toisilleen erilaisista asioista, on heidän välillä tietynlainen vahva side, jota ei voi murtaa. Rick ja Morty ovat aina yhtä mainioita hahmoja, joiden kanssa hyppää taas kerran erittäin mielellään erilaisten kommellusten pyörteisiin.

     Myös Rickin ja Mortyn perheenjäsenet, eli Rickin tytär ja Mortyn äiti Beth (Sarah Chalke), hänen miehensä Jerry (Chris Parnell) ja heidän tyttärensä, eli Mortyn sisko Summer (Spencer Grammer) ovat menossa mukana. Jerry ja Summer pääsevät hyvin esille, mutta Beth joutuu tyytymään tällä kaudella harmillisen harvoihin näyttäytymisiin. Kausi on lisäksi pullollaan vierailevia tähtiä ja jaksojen varrella kuullaan muun muassa Keegan-Michael Key, Tilda Swinton, Ed Helms, Amy Ryan, Owen Wilson, Andy Serkis, Justin Long ja Stephen Root erilaisina avaruuden ja toisten maailmojen olentoina, robotteina, sarjamurhaajina sun muina Rick and Mortylle ominaisina kummajaisina.

Rick and Mortyn yhdeksäs kausi tarjoaa sarjalle ominaiseen tapaan kymmenen toinen toistaan sekopäisempää ja mielikuvituksellisempaa seikkailua niin avaruuden halki kuin toisissa ulottuvuuksissa lukemattomien eri rinnakkaistodellisuusversioiden kera. Parit jaksoista ovat kelvollisia, muutamat erittäin mainioita ja mahtuupa sekaan pari sarjan kulta-aikojen kanssa kilpailevaa huippuluokan jaksoa. Erityisen paljon pidin kauden seitsemännestä jaksosta, jossa Rick ja Morty päätyvät planeetalle, missä heidän täytyy hyödyntää kekseliäällä tavalla evoluutiota, päihittääkseen planeetan ekosysteemin. 

Vaikkei yhdeksäs kausi olekaan kokonaisuutena yhtä huikea kuin sarjan alkupää, täytyy silti nostaa hattua, että vielä yhdeksännelläkin kaudellaan tekijöiden ideoiden tulva ei näytä hupenemisen merkkejä. Pidän myös valtavasti siitä, että sarjan omintakeinen huumorintaju ei ole juuri muuttunut kevyempään suuntaan. Tekijät eivät pelkää käsitellä raskaita aihepiirejä rikkinäisestä perheestä alkoholismiin, puhumattakaan eksistentiaalisista kriiseistä ja ajoittain aika melankolisestakin maailmankuvasta, jotka ääretön maailmankaikkeus loputtomine rinnakkaistodellisuuksineen tuo tullessaan. Jutut ovat usein synkkiä, mutta tekijät onnistuvat kääntämään kohtaukset hersyvän huumorin puolelle, vaikka osa ajatuksista tai konsepteista jäisikin jakson päätyttyä kummittelemaan takaraivoon. Sarjaa on luvassa vielä ainakin kolme tuotantokautta lisää ja jos taso pysyy yhä näinkin hyvänä, katson Rick and Mortyä ilomielin lisää tulevaisuudessakin.

Ja pitäähän sitä toki kehua vielä sarjan aina yhtä oivallista animaatiojälkeä. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Animaattorit päästävät jälleen luovuutensa valloilleen erilaisten olentojen ja maailmojen kanssa, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, sekä toisinaan pieniä lisävitsejä. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Ryan Elderin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com

Rick and Morty, Yhdysvallat, 2013-, Adult Swim, Justin Roiland's Solo Vanity Card Productions, Harmonius Claptrap, Williams Industries

Arvostelu: National Treasure: Salaisuuksien kirja (National Treasure: Book of Secrets - 2007)

NATIONAL TREASURE: SALAISUUKSIEN KIRJA

NATIONAL TREASURE: BOOK OF SECRETS

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight, Ed Harris, Harvey Keitel, Bruce Greenwood, Ty Burrell, Helen Mirren, Armando Riesco, Alicia Coppola ja Albert Hall

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004) oli kriitikoiden heikosta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten tietysti sille tehtiin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2006 ja lopulta National Treasure: Book of Secrets, eli suomalaisittain National Treasure: Salaisuuksien kirja sai ensi-iltansa joulukuussa 2007. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta sai negatiivista palautetta kriitikoilta, sekä kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin miespääosa ja miessivuosa). Itse näin elokuvan joskus nuorempana, pidettyäni todella paljon lapsena näkemästäni ykkösleffasta. Olen katsonut kummatkin filmit muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa Disney+ -suoratoistopalvelun sarjalla National Treasure: Edge of History (2022-), päätin katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne sarjaa odotellessa. Kaksi viikkoa National Treasure - kansallisaarteen katsomisen jälkeen katsoin National Treasure: Salaisuuksien kirjan.

Kun Ben Gatesin esi-isän väitetään olevan osasyyllinen presidentti Abraham Lincolnin murhaan, Benin täytyy yrittää puhdistaa sukunsa nimi. Sen tehdäkseen hänen täytyy löytää kadonnut kultainen kaupunki.

Huonoimman miespääosan Razzie-ehdokkuuden saanut Nicolas Cage palaa aarteenetsijä Ben Gatesin rooliin, eikä todellakaan ansainnut tätä ehdokkuutta. Yhdessä kohtaa leffaa Cage irrottelee ikoniseen tapaansa hullunkurisesti, mutta muuten hän tulkitsee hahmoaan samalla päättäväisyydellä ja historia-innokkuudella kuin viimeksikin. Yhdistelmä ajatusta sukunsa maineen pelastamisesta ja uuden suuraarteen löytämisestä ajavat Benin uuteen seikkailuun, jolle katsojakin lähtee erittäin mielellään mukaan. Cage on yhä mainio osassaan ja hyviä ovat myös muut paluun tekevät näyttelijät, Justin Bartha, Diane Kruger, Jon Voight ja Harvey Keitel Benin teknikkokaveri Rileynä, Benin ex-tyttöystävä Abigailina, Benin isänä Patrickina ja FBI-agentti Saduskyna. Benin ja Abigailin ero on hieman kömpelösti ujutettu mukaan ja tuo lähinnä tarpeetonta draamaa, etenkin kun katsoja odottaa alusta asti hahmojen palaavan kuitenkin yhteen. Bartha tuo huumoria mukaan, joskin komedia rajoittuu lähinnä siihen, että hänen Riley-hahmonsa on kaiken aikaa pihalla siitä, mistä muut puhuvat. Saman vitsin kierrätys käy jossain kohtaa tylsäksi.

     Tulokkaina leffasarjaan saapuvat Ed Harris Mitch Wilkinsonina, jolla on todisteita Gatesin suvun osallisuudesta Lincolnin salamurhaan, Ty Burrell Abigailin uutena treffiseurana Connorina, Bruce Greenwood Yhdysvaltain presidenttinä ja Helen Mirren Benin äitinä Emilynä. Harris sopii hyvin tämänkertaisen antagonistin osaan, joskin Mitch ei tarjoa samanlaista uhkaa kuin edellisleffassa Sean Beanin esittämä Ian. Benin ja Mitchin välille rakennettu konflikti tuntuu myös hieman pakotetulta ja jossain kohtaa leffaa voi huomata pohtivansa, että miksei aarteesta tietävä Mitch yksinkertaisesti pyytänyt Beniä auttamaan häntä etsimään kultaisen kaupungin? Greenwoodista löytyy sopivasti arvokkuutta presidentiksi ja mahtava Mirren on nappivalinta vanhoista kulttuureista kiinnostuneeksi äidiksi.

Ensimmäisen National Treasure -elokuvan tavoin kummastelen jatko-osa Salaisuuksien kirjankin kohdalla, että miksi nämä oikein mainiot ja viihdyttävät seikkailuleffat joutuivat kriitikoiden lyttäämiksi? Molemmat ottavat toki historiallisia vapauksia, eivätkä yhtään peittele sitä, kuinka isosti Indiana Jones -filmit (1981-) ovat toimineet niiden inspiraationa, mutta molemmat toimivat mielestäni erittäin hyvin. Kummatkin National Treasuret ovat lisäksi parempia elokuvia kuin viimeisin Indiana Jones -raina Kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008). Ei Salaisuuksien kirja ole yhtä hyvä kuin Kansallisaarre, mutta tämäkin on mukaansatempaava aarrejahti, joka pitää koukussaan läpi parin tunnin kestonsa.

Onhan se hieman hassua, että jo toinen suuraarre on jotenkin yhteydessä Gatesin sukuun, mutta samapa tuo, kun se muodostaa onnistuneesti tähänkin tietyn henkilökohtaisen siteen, joka ajaa Beniä eteenpäin. Jälleen käsikirjoittajina toimiva Wibberleyn pariskunta on tutkinut paljon jenkkihistoriaa, erityisesti Sisällissodan aikaisia tapahtumia ja hahmoja, ja hyödyntäneet löyhästi todellisia juttuja uutta aarrejahtia varten. Historioitsijat voivat nyrpistellä nenäänsä faktavirheille, mutta itseeni tällainen meno iskee hyvin. Enpä edes odottaisi, että tällaisissa elokuvissa onnistuttaisiin rakentamaan kertomusta täysin tosijuttujen varaan, etenkin kun kyseessä on lopulta fiktiivinen aarre. Koen itse hauskaksi, että historialla leikitellään tällä lailla ja merkkitapahtumista ja -henkilöistä löydetään fiktiivisiä salaisia puolia, jotka tukevat tarinaa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin myös Salaisuuksien kirja koostuu vauhdikkaasta reissusta paikasta toiseen erilaisten vihjeiden perässä. Pääkolmikosta jokaisen oveluutta vaaditaan erilaisten pulmien ratkomiseen. Jännitettä rakennetaan oivallisesti, vaikkei hahmojen kintereillä kipittävä Mitch luo erityistä uhkaa. Tilanteet ovat mainion erilaisia toisistaan, eikä leffa lähde uusiokäyttämään omia ideoitaan, vaikkakin siitä löytyy toki kierrätystä edellisestä filmistä. Kaikki johtaa hyvään finaaliin, joka saa herkästi katsojan myhäilemään, kun hahmot yrittävät selvitä hengissä ansojen täyttämässä kohteessa. Tietyt finaalin ratkaisut eivät ihan toimi toivotulla tavalla, varsinkin liittyen aiemmin mainitsemaani konfliktiin Benin ja Mitchin välillä. Silti National Treasure: Salaisuuksien kirja on kokonaisuutena hyvä seikkailuteos, jolle olisi mielellään nähnyt jatkoa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisenkin osan tehnyt Jon Turteltaub, joka rakentaa jälleen tunnelmaa taidokkaasti ja pitää mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Wibberleyden käsikirjoitus vaatisi hieman viilausta, mutta toimii silti passelisti tällaisenaan. National Treasure: Salaisuuksien kirja on myös hyvin kuvattu ja varsinkin huipennuksen upeita lavasteita esitellään tyylikkäästi koko komeudessaan. Lavasteet ovat muutenkin mainiot, kuten ovat myös asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteet toimivat hyvin, sillä suuri osa on tehty käytännön efektein. Äänimaailma on myös pätevästi rakennettu ja Trevor Rabinin musiikit ovat toistamiseen todella onnistuneet.

Yhteenveto: National Treasure: Salaisuuksien kirja on mainio jatkoseikkailu, joskin se ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle. Nicolas Cage on toistamiseen hyvässä vireessä aarteenetsijänä ja historioitsijana Ben Gatesina ja muutkin näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Ed Harris on hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joskin hänen hahmonsa Mitch Wilkinson vaatisi hieman viilausta käsikirjoituksen puolelta. Benin ja Mitchin välinen konflikti on hieman kömpelösti kehitelty. Tämäkin seikkailu nappaa hyvin mukaansa heti alussa ja uutta aarretta lähtee etsimään samalla lapsenomaisella innolla kuin edellisosassa. Jälleen kerran tapahtumavyyhtiin mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, juonenkäännettä ja takaiskua, ennen kuin päästään loppuhuipennukseen. Jännitettä rakennellaan ihan hyvin ja oivaa huumoriakin mahtuu sekaan. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii myös mainiosti. Jos siis pidit ensimmäisestä National Treasuresta, suosittelen katsomaan Salaisuuksien kirjan. Nyt jään mielenkiinnolla ja hieman jännittäen odottamaan, millainen uusi televisiosarja National Treasure: Edge of History tulee olemaan. Pystyykö sarja perustelemaan olemassaolonsa ilman Cagea, vai onko kyseessä kiusallinen epäonnistuminen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure: Book of Secrets, 2007, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films, Sparkler Entertainment, NT2 Productions

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: Rough Night (2017)

ROUGH NIGHT (2017)

Ohjaus: Lucia Aniello
Pääosissa: Scarlett Johansson, Jillian Bell, Ilana Glazer, Zoë Kravitz, Kate McKinnon, Paul W. Downs, Ryan Cooper, Ty Burrell, Demi Moore ja Colton Haynes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Rough Nightista, ajattelin, että kyseessä voisi olla hauska hömppäkomedia, jonka naureskelee ainakin kerran läpi. Kuitenkin kun huomasin, että leffassa nähtäisiin Kate McKinnon, mielenkiintoni laski, sillä en voi sietää häntä. McKinnon esiintyi viime vuonna Ghostbustersissa (2016), Mastermindsissa (2016) ja Office Christmas Partyssa (2016), ja hän oli jokaisessa vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä. Yritin kuitenkin ajatella, että ehkä leffa olisi silti ihan kelpo komedia, kunnes näin trailerin, joka näytti todella typerältä koheltamiselta. Yleensä komediaelokuvien trailereissa näytetään parhaat palat ja jos kyseisessä trailerissa olivat Rough Nightin hauskimmat hetket, niin kovin hyvin ei leffa toimi, sillä en nauranut kertaakaan. Meninkin katsomaan elokuvan, odottaen mahdollisesti vuoden huonointa komediaa, mutta yritin pienesti toivoa, että voisin yllättyä edes hieman.

Jess on menossa naimisiin, joten hänen collegeaikaiset ystävänsä päättävät järjestää hänelle polttariviikonlopun Miamissa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla ja yhtäkkiä heillä on ongelmana kuollut miesstrippari.

Pääosassa Jessinä nähdään Scarlett Johansson, joka esiintyy yleensä toimintarooleissa. Johansson osoittaa sopivansa tällaiseenkin leffaan ja jopa pääosaan, mutta hauska hän ei kuitenkaan ole. Jess pyrkii senaattiin ja on yrittänyt parantaa tapojaan bile-elämästä. Valitettavasti tällainen polttarimatka voi aiheuttaa hänelle huonoa menestystä unelmauralla. Vaikka hahmo usein sanookin, ettei hänen pitäisi tehdä sitä ja tätä, hän huomaakin yhtäkkiä käyttävänsä kokaiinia ja tanssivansa sydämensä kyllyydestä.
     Hauskan tyttöviikonlopun on suunnitellut Alice, jota esittää Jillian Bell. Alice on todella villi ja vapaa tapaus, joka haluaa pitää niin paljon hauskaa kuin on vain mahdollista. Hän on takertunut liikaa collegemuistoihinsa ja kuvittelee nelikon olevan yhtä hyviä ystäviä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka paikoitellen Bell ärsyttää, löytyy häneltä myös ihan toimivaa suoritusta.
     Ilana Glazer näyttelee Frankieta, joka tuntuu haluavan protestoida kaikkea mahdollista, mutta välillä taas unohtaa kaiken sellaisen. Frankien ajatukset eivät välillä siirry katsojille asti, jolloin parissa kohtaa hän tuntuu toimivan aiemmin kerrotun ajatusmaailman vastaisesti. Eniten hänestä tuodaan esille hänen viharakkaussuhteensa Zoë Kravitzin esittämää Blairia kohtaan, sillä he olivat aikoinaan pari. Blairilla on uudet parisuhdeongelmat miehen kanssa, mutta niitä ei nosteta esille kovin usein. Yhtä kohtausta lukuunottamatta Blair ei pääse selkeästi esille ja jääkin muiden naisten jalkoihin ruutuajassa. Glazerin ja Kravitzin kemia on mainiota, vaikkei kaksikko muuten kovin ihmeellinen olekaan.
     Nelikon mukana Miamissa juhlii Jessin australialaisystävä Pippa, jona nähdään Kate McKinnon. Onneksi McKinnon ei ole sama ärsyttävä friikkityyppi, joka hän oli aiemmin mainitsemissani viime vuoden leffoissa, muttei hän vieläkään vakuuta. Paikoitellen Pippa tuntuu roikkuvan mukana vain, koska hänet esiteltiin aiemmin tarinassa. Kun muut käyvät keskustelua, välillä leikataan kuvaan hänestä, kun hän ilmeilee oudosti tai sanoo väliin kommentteja, joihin kukaan ei vaivaudu reagoimaan. Pääasiassa McKinnon on siedettävä, mutta hän osaa olla myös rasittava ilmeidensä ja yliampuvan näyttelemisensä takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Paul W. Downsin esittämä Jessin kihlattu Peter, Ty Burrellin ja Demi Mooren esittämä kiimainen pariskunta, sekä Ryan Cooperin ja Colton Haynesin esittämät miesstripparit.

Rough Night ei valitettavasti ollut parempi kuin odotin. Alun kohtaukset vaikuttavat vielä ihan kivoilta (jos noloa collegeprologia ei lasketa mukaan), mutta kun bailaaminen Miamissa alkaa, myös tason lasku alkaa. Suuri osa leffasta on pelkkää koheltamista, vaikka mukaan on saatu hieman draamaakin, kun vanhat ystävykset eivät näe enää usein, eivätkä he välttämättä täysin halua olla toistensa kanssa. Onneksi koko leffa ei ole pelkkää juhlimista, kuten etukäteen pelkäsin, vaan suurimmaksi osaksi juoni keskittyy siihen, kun viisikko yrittää keksiä tavan hankkiutua eroon ruumiista ilman, että heidän puuhiaan huomataan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi laajalta tarinalta, jotta leffan pituus selittyisi, joten mukana on paljon ylimääräistä. Ei pituudessa olisi vikaa, jos se käytettäisi paremmin hyödyksi ja naiset yrittäisivät mahdollisimman erilaisia - ja tietty hauskoja - tapoja ruumiin hävittämiseen, mutta useat minuutit kuluvat vain siihen, että he istuvat/seisovat ja miettivät, mitä tekisivät. Tähän päälle kertyy vielä lisäminuutteja siitä, kun Jessin poikaystävä Peter kuulee puhelimen kautta vain muutaman sanan, joihin lukeutuu "strippari" ja paniikissa hän lähtee ajamaan osavaltioiden halki, peläten tulevan vaimonsa olevan pettäjä.

Elokuva sisältää paljon paniikissa tapahtuvaa huutamista, mikä käy useaan otteeseen hermoille. Ja kun älämölöttäminen ei ole edes hauskasti toteutettu, näiden kohtien katsomisen miellyttävyys on hyvin alhainen. Rough Night ei itse asiassa ole erityisen hauska. Muutamat hymähdykset leffa saa aikaiseksi katsojassa, mutta siihen se jääkin. Mitään hulvatonta on täysin turha odottaa, paitsi jos aivan kaikki naurattaa. Leffa on selvästi suunnattu teinitytöille, sekä nuorille naisille, joten monet vitsit toimivat varmasti paremmin heille kuin itselleni, mutten usko, että elokuva kovin paremmaksi siitä muuttuu. Suurimmaksi osaksi vitsit ovat muista komedioista varastetut, jolloin lähinnä unelmoi katselevansa niitä leffoja eikä tätä. Nämä vitsit ovat myös huonosti muunnettu Rough Nightia varten, jolloin käy enemmänkin sääliksi tekijöitä. Hauskinta koko elokuvassa on heti alussa lentokentällä nähtävä hetki, kun yksi naisista päättää aloittaa juhlimisen ja avata samppanjapullon. Korkki lentää tietty voimakkaan pamauksen säestämänä, mitä useat luulevat laukaukseksi ja heittäytyvät maahan. Siinä kohtaa naurahdin ääneen, mutta sekin vitsi meni pilalle, kun hahmojen täytyi kommentoida itse, mikä jutusta teki niin hauskan. Sentään elokuvalla on ihan mielenkiintoinen loppuhuipennus, mutta kun sitä aiemmin nähdyt tunti ja vartti eivät ole miellyttäneet, ei finaalilla ole enää oikein mitään väliä, eikä se pelasta lopputulosta. Rough Night on huono teos, jonka suurin ongelma on se, ettei se tee sitä, mitä sen lajityypin pitäisi: olla hauska.

Leffan on ohjannut Lucia Aniello, joka on aiemmin ohjannut vain sarjoja ja lyhytelokuvia. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Peteriä näyttelevän Paul W. Downsin kanssa. Kaksikko on selvästi katsonut paljon komedioita tätä varten, muttei ole ymmärtänyt, mikä niissä on hauskaa. Rough Night on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa turhia pätkiä, kuten erään huoltoasemahölmöilyn, joka ei vie tarinaa eteenpäin millään lailla. Musiikkina kuullaan lähinnä olemassa olevia jumputuskappaleita, mutta mukana on myös leffaan sävellettyä musisointia, joka ei tosin korostu mitenkään filmin aikana.

Yhteenveto: Rough Night on huono elokuva, joka tarjoaa parhaimmillaan muutamat hymähdykset ja parit naurut, sekä ihan kivan loppuhuipennuksen, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat lähinnä vain ihan toimivia rooleissaan. Scarlett Johansson on ihan hyvä pääroolissa, muttei osaa olla hauska, kuten ei myöskään osaa Kate McKinnon, ihan sama kuinka paljon hän irvisteleekin ja puhuu ylikorostetun kehnolla australialaisaksentilla. Elokuva on liian pitkä ja se tuntuu välillä jopa tylsältä, mikä on todella huono juttu komedialle. Monet vitsit ovat kehnoja ja mukana on kohtia, jotka ovat täysin tarpeettomia. Rough Night on suunnattu 16-26 -vuotiaille naisenaluille ja heille se voi toimia, mutta monet muut se jättää kylmäksi. Jos pitää mennä katsomaan komedia, niin käykää mieluummin vilkaisemassa Baywatch (2017), sillä se sentään hyödynsi hölmöyttään vitseissään tai odottakaa ihan hauskalta vaikuttavaa The Housea (Pimeä kasino - 2017). Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on varmasti päättynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Rough Night, 2017, Sony Pictures Entertainment, Paulilu Productions

Arvostelu: Storks / Haikarat (2016)

STORKS (2016)

HAIKARAT

Ohjaus: Nicholas Stoller ja Doug Sweetland
Pääosissa: Andy Samberg, Katie Crown, Kelsey Grammer, Anton Starkman, Ty Burrell, Jennifer Aniston, Stephen Kramer Glickman, Keegan-Michael Key, Jordan Peele ja Danny Trejo
Genre: seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

1800-luvulla sukupuoliasioista ei erityisemmin puhuttu, joten kun lapset kysyivät uteliaina vanhemmiltaan, mistä vauvat tulevat, nämä vastasivat, että haikarat tuovat ne. Täysin tarkkaa lähtökohtaa sepitteelle on vaikea sanoa, mutta tarina on jäänyt elämään ja vauvoja kuljettavista haikaroista on tehty useita satuja. Uusimman sadun kertoo Warner Brosin animaatioyhtiö, jonka elokuva Storks, eli suomeksi Haikarat ilmestyi syksyllä 2016. Aihe kiinnosti minua hieman, mutta vielä enemmän minua kiinnosti nähdä elokuva sen takia, että yhtiö oli pari vuotta aiemmin tehnyt todella hyvän The LEGO Movien (2014). Yhtä mainiota teosta en odottanut, mutta ajattelin leffan olevan kuitenkin viihdyttävä. Valitettavasti elokuvan ainoa lehdistönäytös oli suomeksi dubattu ja kun menen sillä linjalla, että katson elokuvat aina niiden alkuperäiskielellä, en suostunut katsomaan leffaa siten, vaan päätin odottaa vuokrausmahdollisuutta. Nyt se on vihdoin koittanut ja kävin Makuunissa vuokraamassa leffan Blu-ray -formaatissa yhdessä Hell or High Waterin (2016) kanssa.

Haikarat ovat luopuneet vauvojen kuljettamisesta ja tekevät bisnestä toimittamalla tavaroita ympäri maailman. Kuitenkin eräänä päivänä uusi vauva putkahtaa ulos uunista, jolloin Junior-haikaran ja Tulip-orvon täytyy lähteä viemään vauvaa omistajilleen. Tämä täytyy tosin tehdä salassa, sillä haikaroiden kuljetusyhtiön pomo ei hyväksy tällaisia tilanteita tapahtuvaksi.

Päähahmona nähdään hieman itsekäs Junior (Andy Samberg), joka saa kuulla pääsevänsä haikaroiden kuljetusyhtiön, Kulmakauppa.comin uudeksi pomoksi. Tästä tulee hänelle äärimmäisen tärkeää ja hän tekeekin kaiken varmistaakseen, että hänestä todella tulee uusi johtaja. Koko vauva-asia voi pilata hänen mahdollisuutensa ja hän pelkää koko ajan, että hänet tullaan erottamaan. Tämän takia Junior tuntuu paikoitellen hieman ärsyttävältä ja toivoisi, että hän näkisi vihdoin omaa napaansa pidemmälle. Onneksi hahmo on kuitenkin koominen ja pääasiassa pidettävä, jolloin häntä jaksaa seurata. Silti kyseessä on leffan heikoin isossa roolissa oleva hahmo.
     Junioria auttava ja koko vauvaongelman aiheuttava Tulip-orpo (Katie Crown) joutui jäämään Kulmakauppa.comiin, sillä eräs haikaroista yritti pitää hänet, kun hän oli vielä vauva. Tapahtumaketjun seurauksena kukaan ei enää tiennyt, minne Tulip piti viedä, jolloin hän jäi asumaan haikaroiden kanssa. Hänen takiaan vauvojen kuljettaminen myös lopetettiin, minkä taakkaa hän joutuu kantamaan harteillaan. Hahmo on mielenkiintoinen, mutta on harmi, ettei leffassa hyödynnetä sitä seikkaa, ettei Tulip luultavasti tiedä, millaista ulkomaailmassa oikeasti on.
     Juniorista on tulossa Kulmakauppa.comin uusi pomo, sillä sen nykyinen, eli Hunter (Frasier-tähti, 1993-2004, Kelsey Grammer), on siirtymässä ylempiin tehtäviin. Jo ennen Hunterin näkemistä voi puheista päätellä, ettei hahmo ole kovin miellyttävä. Alusta asti katsojana tietää, että Hunterista tulee koitumaan ongelmia päähenkilöille. Onneksi hahmosta on saatu myös kierolla tavalla huvittava, sillä hän käyttää pikkulintuja julmasti eri asioihin, kuten stressileluina, golfpalloina ja Newtonin kehtona, jossa viisi pikkulintua roikkuvat vierekkäin naruista ja kun vasemmassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu muihin lintuihin, oikeassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu takaisin, jolloin vasemmassa päädyssä oleva heilahtaa jälleen jne. Minusta oli hienoa, että leffan pahiksesta oli tehty näin erikoisen koomisella tavalla sadisti... tai sadistisella tavalla koominen - miten sen nyt ottaa.
     Kulmakauppa.comissa toimii myös tärkeilevä pulu Pigeon Toady (Stephen Kramer Glickman), joka tuntuu käyvän vähän hitaalla, mutta on oikeasti ilkeä, jos sille tuulelle sattuu. Pigeon Toady yrittää päästä Hunterin suosioon ja koko vauvadilemma tuo hänelle hyvän tilaisuuden siihen. Hahmo on hauska, mutta muuttuu loppupuolella hieman rasittavaksi.
     Koko vauvaongelma alkaa, kun työinnokkaiden vanhempien (Ty Burrell ja Jennifer Aniston) poika Nate (Anton Starkman) kokee olevansa yksinäinen ja lähettää haikaroille kirjeen, jossa hän toivoo pikkuveljeä. Aluksi näytetään, kuinka ärsyttävän työkeskeisiä Naten vanhemmat ovat, jolloin kokee sääliä poikaa kohtaan. Leffan aikana Nate yrittää saada vanhempansa huomaamaan sekä itsensä että muun ulkomaailman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sudet, jotka vaikuttavat verenhimoisilta pedoilta, mutteivät kestä vauvan suloisuutta ja haluavatkin sen itselleen. Susiin on tuotu hauskuutta siten, että ne pystyvät rakentamaan kehoillaan erilaisia asioita, kuten siltoja, veneitä ja autoja. Tämä naurattaa useasti leffan aikana. Susista suurimmissa rooleissa ovat Alfa (Keegan-Michael Key) ja Beeta (Jordan Peele).
     Mukana on myös Danny Trejon ääninäyttelemä Jasper-haikara, joka aikoinaan yritti omia Tulipin itselleen, kun tämä oli vielä pelkkä vauva.

Haikaroiden alussa selitetään vauvankuljetuksesta ja kuinka bisnes muuttui tavallisten tavaroiden kuljetukseen. Kulmakauppa.comista on siis uusi Amazonin kaltainen verkkokauppa, joka myy tavaraa ympäri maailman. Idea on hauska ja mielenkiintoinen, jolloin tarinaan pääsee samantien mukaan. Tulip ei koe olevansa millään lailla hyödyksi bisnekselle, sillä hän ei osaa lentää. Hänet onkin laitettu vastaanottamaan vauvakirjeitä, joilla ei tosin tehdä enää mitään, joten niitä ei kukaan lähetä. Kuitenkin eräänä päivänä Naten kirje lähettämä saapuu, jolloin Tulip kokee tilaisuutensa tulleen ja pistää vauvakoneen käyntiin, mistä putkahtaakin ulos pinkkitukkainen pienokainen. Siipensä vahingoittanut Junior järkyttyy tästä, mutta tajuaa, että ainoa tapa selvittää asia, on viedä vauva omistajilleen. Näin alkaa kolmikon seikkailu, joka pitää mukanaan alusta loppuun. Leffassa on vain muutama kohta, joissa tunnelma notkahtaa, mutta se ei kuitenkaan kestä kauaa, vaan tunnelma tulee tyylikkäästi takaisin. Seikkailun tuntua on vahvasti mukana ja vähän väliä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan erilaisia vaaroja, jolloin katsojana jää varmasti seuraamaan tarinaa, eikä se käy oikeastaan koskaan tylsäksi - varsinkaan lapsille, joille tämä toimii varmasti.

Vaikka elokuvan idea kuulostaakin enemmän puhtaasti lastenleffalta ja monet trailerit viittasivat, että tämä on lähinnä perheen pienimmille tehty, ei näin kuitenkaan onneksi ole. Alusta asti aikuisetkin voivat kokea "riemua" Haikaroista, oli kyse sitten Kulmakauppa.comin ideasta tai Hunterin käytöksestä pikkulintuja kohtaan. Natea koskevat ongelmat, jotka ovat monissa perheissä todellisia, koskettavat vanhempia paremmin kuin lapsia. Lapsille tarjotaan hieman kohellusta ja hassuja tilanteita. Linnut eivät näe lasia ja tämä tuodaan hyvin esille, kun Junior yrittää juosta lasitehtaassa, törmäten jokaiseen mahdolliseen ikkunaan. Vanhemmat taas voivat naurahtaa, kun yhdessä kohtaa haikaroiden vauvabisneksen tuottavuuskeskustelussa mainitaan, että onhan niitä muitakin tapoja saada lapsia. Leffassa on tietty myös hieman dramaattisempia kohtia, joissa elokuvaan luodaan lisäsyvyyttä, sillä eihän koko juttu voi olla täynnä vauhtia ja komediaa. Erityisen jännittäviä tilanteita ei ole mukana. Susikohtauksen alku saattaa olla hieman karmiva lapsille, mutta kun susistakin tehdään hassuja, niin eipä siinä enää tarvitse säikkyä. Mukana on joitain heikompia hetkiä ja jotkut vitsit ovat typeriä, mutta niiden kohdalla täytyy muistaa, että Haikarat on kuitenkin lastenelokuva. Kokonaisuudessaan kyseessä on mainio animaatio, jonka katsoo mielellään uudestaankin. Kovin ihmeellinen se ei ole, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin.

Vielä on pakko sanoa, että kohtauksessa, jossa näytetään, kuinka vauvoja viedään vanhemmille, kannattaa katsoa tarkkaan, sillä voi yllättyä positiivisesti. Nopeatempoisessa kohtauksessa nimittäin voi nähdä mahdollisimman tavallisten heteroparien lisäksi yksinhuoltajan, homoparin ja lesboparin, minkä lisäksi hahmot edustavat eri etnisiä ryhmiä. Tällaista ei nähdä erityisen paljon lastenelokuvissa, joten onkin upeaa, miten tässä näin on tehty. Pariskuntia ei erityisesti korosteta, mikä on hienoa, sillä tällä tavalla näytetään, että kaikki rakkaus on normaalia, eikä yksittäisten vaikkapa homoparien takia tarvitse nostaa suurta kohua leffan ympärille, sillä homous on täysin tavallista. Hienointa onkin, että tämä on tehty lastenelokuvassa, jolloin perheen pienimmät näkevät, että on muitakin pariskuntia kuin vain äidit ja isät. Toivottavasti tällaista nähdään jatkossakin!

Haikarat on animoitu erittäin hienosti. Hahmot eivät ole kovin realistisen näköisiä, mutta se kuuluukin asiaan ja heidät on tyylitelty näyttämään hyviltä. Jotkut taustatkaan eivät ole mitä aidoimman näköiset, mutta se ei haittaa, sillä animointi on tehty todella yksityiskohtaisesti. Elokuva on myös upean värikäs. Ohjauksesta vastaavat Nicholas Stoller (joka myös käsikirjoitti Haikarat) ja Doug Sweetland. Ennen tätä Stoller on ohjannut mm. komediat Neighbors (2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (2016), kun taas Sweetlandille tämä on ensimmäinen ohjaustyö kokoillan elokuvassa. Kaksikko on hoitanut hommansa hyvin. Äänitehosteet ovat mainioita ja niillä on tehty leffaa rikkaammaksi. Musiikista vastaavat veljekset Jeff ja Mychael Danna, joiden sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää jälkikäteen mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Storks: Guide to Your New Baby", jossa Pigeon Toady näyttää, kuinka vauvan vaippa vaihdetaan, lyhytelokuva "The Master: A LEGO Ninjago Short", musiikkivideo "Kiss the Sky", sekä poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Haikarat on mainio animaatioelokuva, joka on täynnä vauhdikasta seikkailua ja vitsejä koko perheelle. Siinä on hyvä tarina ja toimivat hahmot, joista suosikeiksi voivat helposti nousta sudet. Tavat, joilla Hunter kohtelee pikkulintuja, ovat loistavia. Elokuva on animoitu hienosti ja se on todella värikäs. Jotkut kohdat ovat nerokkaita, mutta jotkut osiot ovat heikompia. Yleinen tunnelma kuitenkin toimii. Haikarat on pääasiassa tehty lapsille, mutta aikuisetkin voivat helposti nauttia siitä. Perheen pienimmille leffa tarjoaa hassuja tilanteita ja hahmoja, sekä hupsua kohellusta, kun taas aikuisia varten on mukana vitsejä, joita lapset eivät tajua. On hienoa, että vauvojenkuljetuskohtauksessa nähdään eri vähemmistöjä vanhempien joukossa, jolloin lapset näkevät, että voi olla muitakin vanhempia kuin vain äidistä ja isästä muodostuvat. Kokonaisuus on hyvä, muttei ihmeellinen. Elokuvan voi kuitenkin helposti katsoa uudestaan. Suosittelen elokuvaa perheen yhteiseen elokuvahetkeen, sekä kaikille lapsenmielisille. Jos mietitte, mitä tehdä perheen kanssa yhdessä, niin käykää vuokraamassa Haikarat, ostakaa karkkia ja viettäkää mukava leffailta!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.storks.wikia.com
Storks, 2016, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Doria etsimässä (Finding Dory - 2016)

DORIA ETSIMÄSSÄ

FINDING DORY

Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane
Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...

Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.

Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin.
     Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.

Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti.
     Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran.
     Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään.

Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.

Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen. Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.

Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.

Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä.

Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.

Yhteenveto: Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Incredible Hulk (2008)

THE INCREDIBLE HULK

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Edward Norton, Liv Tyler, William Hurt, Tim Roth, Tim Blake Nelson ja Ty Burrell
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka The Incredible Hulk on Marvel Cinematic Universen (2008-) toinen osa ja aikajanalla se tapahtuu Iron Manin (2008) jälkeen, näin sen silti ensin. Silloin MCU oli vasta aluillaan, joten ihan ymmärrettävää, ettei ollut erityisemmin tietoa, kummin päin elokuvat pitäisi katsoa. Näin The Incredible Hulkin ensimmäisen kerran vuokralta, jonka jälkeen sain sen DVD:nä ja nyt omistan sen Blu-rayna. MCU:n uusin osa, Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen täytyi käydä läpi sarjan aiemmat kaksitoista osaa - Captain America: Civil Warin (2016) olinkin tosin jo arvostellut, kun se ilmestyi keväällä.

Bruce Banner yrittää viettää hiljaiseloa Brasiliassa, mutta armeija löytää hänet jälleen, jolloin on aika muuttua Hulkiksi.

Nykyään Mark Ruffalo on monien mielestä "se" Bruce Banner/Hulk, mutta ennen häntä MCU:ssa hahmoa esitti Edward Norton. Nortonin suoritus on hyvä, muttei ihan täysin onnistunut. Paikoitellen tuntuu, ettei näyttelijä itse osaa ottaa asioita vakuuttavan vakavasti, jolloin lähinnä vain synkistelee. Monessa kohtaa hänen suorituksensa on kuitenkin hyvä ja hän on ihan toimiva valinta Banneriksi. Hahmoa on lähestytty mielenkiintoisella tavalla ja Brucesta näkee, kuinka hän oikeasti kärsii ongelmastaan ja että tekisi kaikkensa päästäkseen siitä eroon.
     Brucen tyttöystävää, Betty Rossia, esittää Liv Tyler. Tylerin olemus ja ääni sopivat täydellisesti Arwen-haltialle The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), mutta tähän hän ei ole kaikkein paras valinta. Välillä hän vetää dramaattisuutensa hieman yli, mikä itseäni ainakin häiritsee.
     Bettyn isää, kenraali Rossia, näyttelee William Hurt, joka sopii osaansa mainiosti. Hän on kaikin puolin toimiva roolissaan, hahmona joka on sokaistunut periaatteelleen, eikä kykene ymmärtämään enää, että Bruce on oikea ihminen, eikä vain vihreäksi jättiläiseksi muuttuva tappokone. Kenraali Ross haluaa vangita Bannerin ja hyödyntää tämän voimia armeijan käytössä, mihin Bruce ei tiedemiehenä suostu.
     Kenraali Rossin lisäksi Hulk-jahtiin lähtee Emil Blonsky, jota näyttelee Tim Roth. Alkupuolella hahmo on hyvä, kuten myös Rothin näyttelijänsuoritus, mutta loppua kohti kumpikin heikkenee huomattavasti.
     Brucea yrittää auttaa herra Blue, eli tohtori Samuel Sterns, jona nähdään Tim Blake Nelson. Hahmo tulee kunnolla mukaan vasta loppupuolella. Silti Sternsin innostus Hulk-voimien hyödyntämiseen tuodaan oivasti esille. Elokuvassa nähdään myös Modern Family -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ty Burrell pienessä roolissa.

Tekijät olivat päättäneet, ettei Hulkin alkutarinaa kerrottaisi taas uudestaan, jotta päästäisiin nopeammin itse tarinaan. Tämä on hyvä ratkaisu, eikä minun mielestäni tarvitsekaan nähdä pitkän kaavan kautta, miten Bruce altistuu gammasäteelle ja huomaa itsessään uusia puolia suuttuessaan. Toki elokuvassa nähdään kuitenkin lyhyesti kyseinen gammakokeilu, jonka takia Bruce kärsii vihreäksi jätiksi muuttumisesta, mutta se tapahtuu alkutekstien aikana, jolloin itse elokuva voi keskittyä muuhun. Elokuvan alussa Bruce on löytänyt uuden elämän Brasiliasta. Hän on töissä tehtaalla ja on alkanut jo asettua aloilleen. Samalla hän yrittää tutkia, miten pääsisi eroon ongelmastaan. Pienen vahingon takia Bruce paljastuu armeijalle, joka saapuu Brasiliaan hoidellakseen Hulkin. Tästä alkaa takaa-ajo läpi elokuvan.

Monet ovat kritisoineet tätä elokuvaa, mitä en todellakaan ymmärrä. Se on mielestäni oikein viihdyttävä, vaikkei olekaan millään lailla täydellinen. Ja jos tätä vertaa Ang Leen vahingossa pieraistuun paskaläjään nimeltä Hulk (2003), niin tämähän on mestariteos! The Incredible Hulk on paikoitellen hidastempoinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi tylsä. Taistelukohtaukset toimivat ja monet kohdat ovat jännittäviä. Mukana on myös hieman romantiikkaa ja surullisuutta. Elokuvan voi helposti jakaa kolmeen osaan: Rocinha, Virginia ja New York. Jokaisessa on omat seikkailunsa ja jokainen loppuu taisteluun. Pidän erityisesti siitä, että alkupuolella Hulkin näkemistä säästellään vielä ja tehtaalla käytävässä taistelussa hahmoa ei nähdä vielä kunnolla. Kun Hulk vihdoin näkyy kokonaisuudessaan, niin kyllä on katsoja tyytyväinen. New Yorkissa elokuva valitettavasti heikkenee hieman. Vaikka mielestäni on hienoa, että Hulkilla on vihdoin kunnon vastus, niin silti tämä Abomination-hirviö tulee hieman puskista ja hän on jälleen sellainen pahis, jonka repliikit ovat tasoa: "Olen nyt supervahva ja koska hyviksen rooli on jo viety, niin minusta tulee pahis ja aion tappaa Hulkin, koska olen niin vahva!" Silti pakko myöntää, että ihan viihdyttävää mätkimistä lopputaistelu kuitenkin on.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jolla on hyvä visio, miten Hulk esitetään elokuvassa. Hahmon traagisuutta on korostettu ja kun Bruce suuttuu, niin fanit pääsevät riemastumaan, kun Hulk pistää paikkoja maan tasalle. Aiemmin ajattelin vain, että siinä se Hulk hieman heittelee porukkaa menemään, mutta nykyään kun katson elokuvaa, niin yllätyn, kuinka monet siinä mahdollisesti kuolevat. Kuolemia ei tietenkään kovin tarkkaan näytetä, koska elokuva on haluttu pitää mahdollisimman nuorisoystävällisenä. The Incredible Hulk on kuvattu ja leikattu mainiosti ja sen äänimaailma on vaikuttava. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tehosteista... Visuaalinen ilme on kärsinyt pahasti vuosien varrella. Itse Hulk näyttää monissa kuvissa hienolta, mutta etenkin Abomination näyttää lähinnä vanhan tietokonepelin päävastukselta, vuoden 2008 grafiikoilla. Myös monet helikopterit ovat selkeästi tietokoneella toteutettuja. Veikkaan, että visuaalisen ilmeensä puolesta tätä voi olla hieman vaikea katsoa tosissaan kymmenen vuoden päästä tai jopa aiemmin.

The Incredible Hulkissa nähdään tietty "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Stark Industriesin logo nähdään pariin otteeseen elokuvan aikana, kuten myös SHIELD:n logo; Captain Americaan viitataan puhumalla supersotilasseerumista, jota testattiin toisen maailmansodan aikana; alkuperäisen Hulkin, eli Lou Ferrignon, voi nähdä yhdessä kohtauksessa, sekä tietysti Stan Lee tekee cameonsa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Valitettavasti se on myös huono asia, sillä huonot tehosteet korostuvat enemmän. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, josta tarkkasilmäisimmät voivat bongata jäätyneen Captain American, poistettuja kohtauksia, puolituntisen "The Making of Incredible" -dokumentin, sekä pätkät "Becoming the Hulk" ja "Becoming the Abomination". Jokaista toimintakohtausta käsitellään erikseen osiossa "Anatomy of a Hulk-Out" ja mukana on myös "From Comic Book to Screen", jossa näytetään sarjakuvasta tullut inspiraatio yhteen elokuvan kohtauksista.

Yhteenveto: The Incredible Hulk on oikein viihdyttävä elokuva, vaikka siinä on hitaammat ja heikommat osuutensa. Kokonaisuus toimii silti tarpeeksi hyvin, jolloin katsojalle jää hyvä tunne elokuvasta. Vaikka Norton on mielestäni ihan kiva Bruce Bannerina, niin oli silti hyvä ratkaisu vaihtaa hänet Mark Ruffaloon. Siitäkin on tosin eri tietoja, että vaihtoiko Marvel Studios näyttelijän, vai kävelikö Norton itse pois sarjasta. Taistelut ovat pääosin toimivia, vaikka etenkin lopputaistelussa tunnelma kärsii huonoista tehosteista. Pidän tyylistä, jolla Hulkia piilotellaan alkupuolella, jolloin katsojalle tulee vielä suurempi tarve nähdä hahmo kunnolla. Sitten kun Hulk vihdoin pääsee valloilleen yliopistossa, niin kyllä fanit hurraavat. Faneille tätä suosittelenkin, kuten myös muille supersankarielokuvien ystäville. Tämä ei tosiaan ole jatko-osa vuoden 2003 Hulkille, joten jättäkää se kuvotus ihan suosiolla rauhaan. Elokuvassa viitataan hienovaraisesti tulevaan The Avengersiin (2012) ja juuri ennen lopputekstejä nähdään cameo eräältä supersankarilta. The Incredible Hulk osoittaa myös, että pizza tosiaan on loistava lahjomistapa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sorenz.dk
The Incredible Hulk, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Universal Pictures, Valhalla Motion Pictures, MVL Incredible Productions