Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: Wayne's World (1992)

WAYNE'S WORLD

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.

Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.

Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.

Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.

Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.

Yhteenveto: Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures

Arvostelu: Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018)

RÄYHÄ-RALF VALLOITTAA INTERNETIN

RALPH BREAKS THE INTERNET

Ohjaus: Phil Johnston ja Rich Moore
Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson, Bill Hader, Alan Tudyk, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alfred Molina, Flula Borg, Ed O'Neill, Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green, Hamish Blake, Idina Menzel, Kristen Bell, Irene Bedard, Jodi Benson, Auli'i Cravalho, Linda Larkin, Mandy Moore, Paige O'Hara, Anika Noni Rose, Ming-Na Wen, Pamela Ribon, Jennifer Hale, Kate Higgins, Brad Garrett, Vin Diesel, Tim Allen ja Anthony Daniels
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Ralph Breaks the Internet, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf valloittaa internetin on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 56. osa. Disneyn pelimaailmoihin sijoittuva koko perheen seikkailu Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) oli iso menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen osan ilmestyessä tekijät paljastivat, että heillä on idea jatko-osaa varten ja työstäminen lähti heti liikkeelle. Käsikirjoitusvaihe kesti kuitenkin kauan, sillä idea lähti jatkuvasti uuteen suuntaan, mutta tekijät eivät olleet tyytyväisiä lopputuloksesta. Lopulta oikea tarina löytyi ja animointi alkoi. Räyhä-Ralf valloittaa internetin sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa marraskuussa 2018, mutta tavalliseen Disneyn tapaan, saamme tämänkin animaation muutaman kuukauden myöhässä Suomeen. Itse hämmästyin suuresti, kun kuulin, että Räyhä-Ralf saa jatkoa. Disney-klassikoille harvemmin enää tehdään jatko-osia, joten kummastelin, että miksi juuri Räyhä-Ralfin tarinaa täytyi jatkaa? Mielenkiintoni laski entisestään, kun näin jatko-osan trailerin, mikä näytti enemmänkin Emoji-elokuvan (The Emoji Movie - 2017) kaltaiselta tuotesijoittelulta kuin elokuvalta. Kiinnostus taas nousi, kun leffa alkoi saamaan yllättävänkin positiivisia arvosteluja ja menin hieman ristiriitaisin mielin katsomaan Räyhä-Ralf valloittaa internetin -elokuvan Finnkinon järjestämään ennakkonäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Räyhä-Ralf!

Teknisen vian vuoksi Sokerihuuma-peli otetaan pois käytöstä ja Nelli Karamelli -parka jää kodittomaksi. Räyhä-Ralf keksii kuitenkin tavan ratkaista ongelma: kaksikon täytyy matkata internetiin, löytääkseen tarvittavat varaosat korjatakseen pelin.

Edellisessä elokuvassa John C. Reillyn ääninäyttelemä Räyhä-Ralf vaikutti hieman itsekkäältä, mutta se johtui siitä, kun hän halusi todistaa kykynsä muille millä keinolla hyvänsä. Tässäkin leffassa Räyhä-Ralfista on tehty aika itsekäs, mikä on hieman harmillista, sillä se piirre tekee hänestä paikoitellen ärsyttävän. Ralf on erittäin omistushaluinen ystävästään Nellistä, eikä halua tämän elävän omaa elämäänsä, vaan Ralfin mielestä heidän pitäisi elää pelimaailmassa samoin rutiinein joka päivä. Tähänkin löydetään ihan toimiva syy epävarmuuden kautta, mutta silti katsojana huomaa paikoitellen ajattelevansa, että Räyhä-Ralf voisi häipyä, jotta voisi keskittyä Nellin seikkailuihin.
     Nelli Karamelli (Sarah Silverman) tuntuu nimittäin olevan tarinan oikea päähenkilö. Hänen pelinsä jää tuhoutumisen uhan alle ja hänen pelinsä täytyy pelastaa tai muuten hänellä ei ole enää mitään paikkaa asua. Nelli on sama pieni ja innokas kilpa-ajotyttö edellisestä elokuvasta, mutta tässä filmissä hahmoon syvennytään entistäkin paremmin. Hahmolle on luotu erinomainen kaari läpi leffan, joka muuttuu paikoitellen jopa koskettavaksi.

Muutkin tutut hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer) ja kersantti Calhoun (Jane Lynch) ovat naimisissa ja heille on luotu oma sivujuonensa... mikä jää kuitenkin harmillisen pieneksi. Hapankarkki-Bill (Rich Moore), pelihallin omistaja herra Litwak (Ed O'Neill), ärsyttävä kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), sekä eri peleistä tutut klassiset hahmot, kuten Sonic the Hedgehog, Q*bert ja Pac-Man nähdään elokuvassa, mutta heidänkin ruutuaikansa jää todella vähäiseksi.
     Elokuva keskittyykin paljon enemmän esittelemään uusia hahmoja internetin villistä maailmasta. Matkallaan Räyhä-Ralf ja Nelli tapaavat mm. ennakoivia vastauksia ärsyttävästi tarjoavan Hakusen (äänenä edellisessä leffassa Karkkikunkkua esittänyt Alan Tudyk), epäilyttäviä linkkejä tyrkyttävän J. P. Spämmin (Bill Hader), videosivusto BuzzzTuben pääalgoritmi Yesssin (Taraji P. Henson) ja tämän assistentti Ehkän (Flula Borg), viruksia myyvän Tupla-Danin (Alfred Molina), sekä Teuraantie-kaahailupelin kova mimmi Shankin (Gal "Wonder Woman" Gadot) ja tämän kätyrit (Ali Wong, Timothy Simons, GloZell Green ja Hamish Blake). Uudet hahmot ovat erittäin mainioita lisäyksiä sarjaan ja etenkin Hakunen ja Spämmi ovat hauskan ärsyttävät tapaukset aikuiskatsojille, jotka tietävät liiankin hyvin, mihin hahmot perustuvat. Shank taas on todella siisti tapaus kapinahenkisen luonteensa ja näyttävän autonsa kanssa.
     Disney-elokuvissa on ollut jo vuosia tapana sisältää erilaisia viittauksia yhtiön muihin elokuviin, sarjakuviin, peleihin jne. Näitä viittauksia kutsutaan "easter eggeiksi" ja ne voivat usein olla vaikeasti bongattavia, sillä ne on yritetty piilottaa hyvin. Tämän leffan viittauksia on aika vaikea kutsua "easter eggeiksi", sillä yhdessä pitkässä kohtauksessa nähdään jättimäinen määrä hahmoja Disneyn vanhoista animaatioista, kuten myös Disneyn omistuksessa olevien yhtiöiden elokuvista. Trailerit ovatkin jo näyttäneet, että leffassa esiintyy kaikki ikoniset Disney-prinsessat ja mikä parasta, suurinta osaa heistä ääninäyttelee alkuperäiset näyttelijät! Lumikkina kuullaan leffan käsikirjoittaja Pamela Ribon, sillä hahmon alkuperäinen esittäjä Adriana Caselotti menehtyi jo vuonna 1997. Tuhkimon ja Prinsessa Ruususenkaan alkuperäiset ääninäyttelijät eivät tee paluuta, mutta heitä esittävät Jennifer Hale ja Kate Higgins ovat esittäneet hahmoja vuosien varrella jo aiemmin. Muuten leffassa kuullaan Jodi Benson Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 1989) Arielina, Paige O'Hara Kaunotar ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) Bellenä, Linda Larkin Aladdinin (1992) prinsessa Jasminena, Irene Bedard Pocahontasina, Ming-Na Wen Mulanina, Anika Noni Rose Prinsessa ja sammakon (Princess and the Frog - 2009) Tianana, Mandy Moore Kaksin karkuteillä -leffan (Tangled - 2010) Tähkäpäänä, Idina Menzel ja Kristen Bell Frozen - huurteisen seikkailun (Frozen - 2013) Elsana ja Annana, sekä uusimpana Auli'i Cravalho Vaianana.

Kuten jo alussa sanoin, Räyhä-Ralf valloittaa internetin -leffan traileri sai elokuvan näyttämään enemmän mainokselta kuin kunnon leffalta. Seikkaileminen tunnetuissa sovelluksissa, kuten eBayssa, Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja YouTubessa toi vahvasti mieleen Emoji-elokuvan, eikä todellakaan voi olla hyvä juttu, jos elokuva tuo mieleen sen hirvityksen. Tähän vielä päälle, että leffa vaikutti myös vahvasti mainostavan Disneyn muita elokuvia, epäilin leffan saamia kehuja. Olenkin todella huojentunut, ettei Räyhä-Ralf valloittaa internetin ole sellainen kuin pelkäsin. Vaikka eBay on isossa osassa tarinaa, eivät sovellukset ole tarinan kannalta tärkeitä, vaan yksinkertaisesti asioita, mihin internetissä oikeastikin törmää. Pidin todella paljon siitä, että elokuva ottaa oikeasti kantaa internet-kulttuuriin. Kuinka ihmiset puhuvat kommenttipalstoilla ilman mitään suodatinta, kuinka yritykset käyttävät hävyttömästi click bait -otsikoita kalastellakseen näyttökertoja, kuinka jokin täysin outo asia nostetaan suosioon ja kuinka se jokin katoaa suosiosta lähes välittömästi uuden asian noustessa tilalle. Elokuva sisältääkin tärkeitä opetuksia internetistä niin lapsille kuin aikuisillekin ja toivon todella, että monet vanhemmat pohtivat internet-käyttäytymistään elokuvan nähtyään.

Disneyn omien hahmojen ja yhtiöiden lisääminen taas tuntuu hieman mainostamiselta, sillä sitä ei oikeastaan tarvitsisi mukaan ja tarina toimisi ilmankin näitä hahmoja. Onneksi tähän mainostamiseen on saatu iso määrä itseironiaa mukaan ja Disney tuntuukin heittävän vitsiä itsestään, mikä on aivan mahtavaa. Elokuva vitsailee prinsessaleffojen kaavamaisuudesta ja jättiyhtiön asemasta tämän päivän elokuvakulttuurissa. Filmi heittää huumoria myös hieman fanienkin kustannuksella, mikä on aikamoinen temppu. Muutenkin Räyhä-Ralf valloittaa internetin on todella hauska leffa. Huumoria riittää tälläkin kertaa kaikenikäisille ja vitsejä syntyy niin fyysisestä kohelluksesta kuin nokkelasta sanailusta. Seikkailuhenkeä ei todellakaan puutu ja mukana on muutama koukuttavan vauhdikas ja hieman jännittävä kohtaus. Elokuvassa on myös tärkeitä teemoja ystävyydestä. Tämä onnistuu tekemään leffasta paikoitellen aidosti liikuttavan, joten herkimpien kannattaa varautua kyyneliin. Joitakin juoniaukkoja filmiin harmillisesti mahtuu - isoimpana se, että eräs paha voima on tuntunut unohtuneen tekijöiltä käsikirjoitusvaiheessa leffan lopussa. Näistä huolimatta Räyhä-Ralf valloittaa internetin on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä jatko-osa.

Ja tietysti kun kyseessä on Disney-leffa, on Räyhä-Ralf valloittaa internetin visuaalisesti mielettömän näyttävä teos. Animaatiojälki on huippuluokkaa ja laajat kuvat internetmaailmasta ovat täynnä kiehtovia yksityiskohtia. Animaattorit ovat tehneet myös hyvää työtä luodessaan klassisista Disney-hahmoista 3D-versiot. Edellisen osan tavoin tämäkin leffa leikittelee eri tyyleillä, kun hahmot seikkailevat eri paikoissa ja erinomaista vastapainoa kaikkeen muuhun elokuvassa nähtävään tuo rosoinen ja ankea Teuraantie-peli, josta on saatu samanaikaisesti todella realistinen ja hauskan yliampuva. Värejä käytetään upeasti läpi leffan ja kaikin puolin filmi on puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Phil Johnstonin ja Pamela Ribonin käsikirjoitus vaatisi vielä viilaamista, mutta jo tällaisenaan kaksikko on saanut aikaiseksi mielenkiintoisen tarinan, hyvin kirjoitetut hahmot ja syvällisiä teemoja. Johnston toimii myös toisena ohjaajana edellisen osan ohjanneen Rich Mooren kanssa, ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä luodessaan tunnelmaa ja pitäessään edellisen osan hengen yhä mukana.

Yhteenveto: Räyhä-Ralf valloittaa internetin on aika selvästä mainostuksesta huolimatta oikein hyvä jatko-osa, mikä viihdyttää alusta loppuun. Seikkailua, huumoria ja jännitystä riittää kaikenikäisille, minkä lisäksi filmi onnistuu olemaan myös hieman liikuttava. Elokuva syventyy hyvin Nellin hahmoon ja on oiva ratkaisu, että hän onkin tällä kertaa enemmän tarinan keskiössä kuin paikoitellen ärsyttävän itsekäs Räyhä-Ralf. Ralf ei onneksi ole kaiken aikaa rasittava, mutta hänestä löytyy usein sellaisia piirteitä, joita filmin aikana tietty yritetään korjailla. Leffalla on myös hyvää sanomaa internet-kulttuurista ja toivonkin monien aikuiskatsojien pohtivan omaa käyttäytymistä netissä elokuvan näkemisen jälkeen. Tarina ei välttämättä tarvitsisi kaikkia tuttuja hahmoja Disneyn muista elokuvista, mutta valehtelisin, jos sanoisin, etten innostunut nähdessäni näitä kaikenlaisia tyyppejä samassa leffassa. Animaatiojälki on tietty aivan huikeaa läpi elokuvan. Mukaan mahtuu muutamia asioita, joita käsikirjoituksessa olisi voinut miettiä pidemmälle tai uudestaan, mutta muuten Räyhä-Ralf valloittaa internetin on erittäin oivallinen leffa ja suosittelen sitä kaikille ensimmäisestä osasta pitäneille.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Disney-fanien on aivan pakko jäädä katsomaan ne, sillä luvassa on jotain todella erityistä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Ralph Breaks the Internet, 2018, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012)

RÄYHÄ-RALF

WRECK-IT RALPH

Ohjaus: Rich Moore
Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Jack McBrayer, Jane Lynch, Alan Tudyk, Mindy Kaling, Ed O'Neill, Adam Carolla, Horatio Sanz, Joe Lo Truglio ja Rich Moore
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Wreck-It Ralph, eli suomalaisittain Räyhä-Ralf on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 51. osa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla ja sen produktio kulki eri nimillä, kuten "High Score", "Joe Jump" ja "Reboot Ralph" parin vuosikymmenen ajan. Vasta 2000-luvulla projekti lähti tosissaan käyntiin. Elokuvan tekijät ottivat paljon vaikutteita eri peleistä ja saivat monet isot peliyhtiöt kiinnostumaan leffan sponsoroinnista. Näyttelijät saatiin roolitettua ja animaattorit rupesivat hommiin. Lopulta Räyhä-Ralf sai ensi-iltansa marraskuussa 2012 (Suomeen leffa tosin saapui jostain syystä vasta helmikuussa 2013) ja se oli iso hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva voitti myös useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Räyhä-Ralfia vielä, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta loppuvuodesta 2013, kun vuokrasin sen ystäväni kanssa. Mielestäni leffa oli aika keskinkertainen, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikoiden kanssa ja toisella katselukerralla pidin siitä enemmän. Siitä on kuitenkin pitkä aika ja olin jo melkein unohtanut elokuvan olemassaolon, kun kuulin, että se saisi jatkoa. Ja nyt, kun Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph Breaks the Internet - 2018) on saamassa ensi-iltansa, päätin katsoa ensimmäisen leffan uudestaan ja kirjoittaa siitä samalla arvostelun.

Pelihallin "Fixari-Felix Jr." -pelissä asustava Räyhä-Ralf on pelinsä pahis. Hän on kuitenkin kyllästynyt hommaansa ja siihen miten muut suhtautuvat häneen, joten hän päättää lähteä seikkailulle eri peleihin, todistaakseen että hänkin voi olla sankari.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo Räyhä-Ralf (äänenä John C. Reilly), joka ei nimestään ja jättimäisistä tuhoajakäsistään huolimatta ole kovin räyhäävä. Kolmenkymmenen vuoden ajan Räyhä-Ralf on joutunut tyytymään osaansa pelinsä hahmojen inhokkina. Joka päivä hänet heitetään katolta mutaan, minkä lisäksi hän joutuu asumaan kaatopaikalla, sillä muut pelihahmot eivät huoli häntä kattohuoneistoonsa. Heti alusta alkaen Ralf saa katsojan sympatiat puolelleen, jolloin hänen seikkailuunsa lähtee helposti mukaan. Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö, vaikka paikoitellen hänen toimensa tuntuvatkin todella itsekkäiltä.
     "Fixari-Felix Jr." -pelin päähenkilö on taas sen nimikkohahmo Fixari-Felix Jr. (Jack McBrayer). Hän on oikein mukava heppu ja tuo iloa ihmisten elämään... jos ei siis lasketa sitä, ettei hänkään halua Räyhä-Ralfia kattohuoneistoon asumaan. Fixari-Felix Jr:llekin on onneksi kirjoitettu hyvä hahmokaari, jolloin hän alkaa tarinan aikana huomata, kuinka kaltoin Ralfia on kohdeltu. Tämän lisäksi hahmolle on kirjoitettu muutakin hauskaa tekemistä, mikä tekee hänestäkin pidettävän.
     Eri peleissä Räyhä-Ralf kohtaa erilaisia hahmoja. "Sankarin duuni" -scifisotapelissä Ralf joutuu tekemisiin kylmän kersantti Calhounin (Jane Lynch) kanssa, kun taas värikkäässä karkkikilpa-ajopeli "Sokerihuumassa" Ralf tapaa innokkaan Nelli Karamellin (Sarah Silverman) ja pelin johtajan Karkkikunkun (Alan Tudyk). Jokainen kolmesta hahmosta on omalla tavallaan mielenkiintoinen ja he ovat myös hauskasti erilaisia toisistaan. Kersantti Calhoun vannoo sotaa karmivia robottiötökkä kybugeja kohtaan, kun taas Nelli unelmoi autokilpailun voittamisesta ja Karkkikunkku on hieman pöljä. Jokaiselle on onnistuttu luomaan kiinnostavaa taustatarinaa ja on aivan mahtavaa, kuinka heihin, Ralfiin ja Fixari-Felix Jr:iin on todella panostettu.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. "Sokerihuuman" ylimielinen kilpa-ajaja Toffiina (Mindy Kaling), Karkkikunkun neuvonantaja hapankarkki-Bill (äänenä elokuvan ohjaaja Rich Moore), herkkupoliisit Wynchell (Adam Carolla) ja Duncan (Horatio Sanz), sekä "Sankarin duunin" sotilas Markowski (Joe Lo Truglio). Pelihallin omistajaa, herra Litwakia ääninäyttelee Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ed O'Neill.

Isona positiivisena yllätyksenä minulle tuli, että pidin Räyhä-Ralfista paljon enemmän kuin aiemmin. Jostain syystä minulta kesti kauan nähdä, kuinka mahtava teos onkaan kyseessä. Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa hauskan ideansa, loistavien hahmojensa ja erinomaisesti luodun maailmansa ansiosta. Vaikka pelihallit eivät enää ole sellainen asia, mitä nykypäivän lapset tunnistaisivat, lähtevät hekin varmasti mukaan seikkailemaan eri peleihin. Räyhä-Ralfin peli "Fixari-Felix Jr." on hauskasti saatu näyttämään 8-bittiseltä peliltä, missä kaikki on kulmikasta ja hahmot liikkuvat todella tönkösti ja takellellen. "Sokerihuuma" taas on täynnä vauhtia, värikkyyttä ja iloisuutta karkkimaisemiensa ja autokilpailujensa kanssa. "Sankarin duuni" tuo hienoa kontrastia näihin synkällä ja pelottavalla futuristisella sodallaan kybugeja vastaan. Maailmat ovat hyvin erilaisia ja todella kiehtovia, jolloin niitä on mahtavaa päästä tutkimaan. Jotkut katsojat saattavat harmistua, ettei leffa sen enempää kiertele eri peleissä, mutta omasta mielestäni on parasta, että elokuva panostaa täysillä näihin peleihin ja antaa niiden kautta kaikkensa.

Elokuva on täynnä vauhtia ja hauskoja hetkiä. Alkupää leffasta kuluu erilaisten pelivitsien kanssa, mistä monet pelaajat varmasti innostuvat, kun taas loppupäässä keskitytään enemmän karkkiläppään. Paikoitellen erilaisten herkkutuotteiden, kuten Oreon, Nesquikin ja Mentosin tuotesijoittelu häiritsee, mutta tavallaan ne on ihan nokkelasti ujutettu mukaan. Vanhempia varmasti naurattaa pelipahisten terapiakerho, kun taas koko perhe voi naureskella erilaiselle toilailulle. Mukana on myös pari yllättävänkin nerokasta sanaleikkiä. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää turbovauhdilla kiitämistä, vaan se osaa pysähtyä oikeissa kohdissa ja rauhoittua. Ja kun elokuvan hahmot ja maailma ovat niin hyvin luotuja, ne muuttuvat katsojan silmissä tärkeiksi, jolloin surullisemmat hetket oikeasti koskettavat. En edes muistanut, kuinka liikuttava leffa onnistuu parissa kohtaa olemaan. Leffan yllättävä romanttinenkin puoli on mainiosti luotu. Tarinaan on myös saatu oivallisia käänteitä mukaan ja erilaiset paljastukset hoidetaan erinomaisesti. Muutenkin tarina kerrotaan erittäin hyvin ja leffassa on hyviä teemoja siitä, onko pahuus aina pahasta, vai voiko pahakin olla hyvä? Kaiken kaikkiaan Räyhä-Ralf on siis aivan loistokas teos koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen!

Kuten on jo pystynyt päättelemään, Räyhä-Ralf on visuaalisesti aivan huikea. Animaatiojälki on häikäisevää katseltavaa ja kuten jo sanoin, leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuva on täynnä hienoja yksityiskohtia aina hahmojen yksittäisistä hiuskarvoista taustalla näkyviin maisemiin. Leffaa tekisikin välillä mieli pysäytellä, jotta pääsee tutkimaan, mitä kaikkea kuvasta voi löytää. Käsikirjoittajakaksikko Jennifer Lee ja Phil Johnston ovat tehneet hienoa työtä tarinan ja hahmojen kanssa, ja he ovat oikeasti tuoneet sisältörikkautta kaikkeen mukaan. Ohjaaja Rich Moore luo mahtitunnelmaa läpi leffan. Säveltäjä Henry Jackman on myös päässyt pitämään hauskaa ja hän on luonut erilaisia pelimusiikkeja läpi vuosikymmenten. Musiikkien mahtavuuden huomaa, kun niihin alkaa oikeasti kiinnittää huomiota leffan aikana. Äänimaailma on muutenkin erittäin hyvin rakennettu.

Elokuva ei ole musikaali, kuten monet muut Disney-animaatiot, mutta Disneyn tuttuun tapaan on tämäkin leffa täynnä piiloviittauksia kaikkeen muuhun. Pelinörtit ilahtuvat nähdessään tuttuja hahmoja eri peleistä, kuten "Marion" (1981-) Bowser-pahiksen, Sonic the Hedgehogin, Q*bertin ja Pac-Manin. Litwakin pelihallista löytyy myös pelejä elokuvista ja sarjoista, kuten Star Wars (1977-) ja Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996). Myös Disneyn omiin animaatioihin löytyy viittauksia. Jättimäisestä pelihahmojen yhteiskäytävästä voi bongata Tiny-dinosauruksen Riemukas Robinsonin perhe -leffasta (Meet the Robinsons - 2007), Bellen Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), sekä Auroran Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959). Roinakasan seasta loikkaa esiin torakka Pixarin WALL-E:stä (2008), pelihallin ulkopuolella näkyvässä kyltissä on kuva Mikki Hiirestä ja yhdessä bilekohtauksessa voi nähdä Skrillexin, joka teki elokuvaan kappaleen "Bug Hunt".

Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, hauskoja mainoksia leffan kolmelle pelille, teattereissa elokuvan yhteydessä näytetty suloinen lyhytelokuva "Paperman", sekä vartin kestävä, elokuvan teosta kertova "Bit by Bit: Creating the Worlds of Wreck-It Ralph". Yhteensä katsottavaa on noin 40 minuuttia.

Yhteenveto: Räyhä-Ralf on mahtava seikkailu pelien maailmassa. Elokuvan hahmot ovat fantastiset ja hauskalla tavalla erilaiset toisistaan, mikä tekee heistä muistettavat. Räyhä-Ralf on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hänen tapaamistaan hahmoista etenkin Nelli Karamelli ja kersantti Calhoun ovat hauskoja. Leffan maailma on todella kiehtovasti luotu ja sen pelit ovat hienosti erilaiset, jolloin filmiin saadaan yhdistettyä erilaisia genrejä. Perheen pienimmille lapsille "Sankarin duuni" -peli saattaa tosin olla liiankin jännittävä kybugiensa ja synkkyydensä vuoksi. Muitakin jännittäviä hetkiä on luvassa, mutta vastapainona on tietty iso annos hyvää huumoria, vauhdikasta seikkailua ja hieman romantiikkaakin, unohtamatta koko perheen elokuville tärkeitä sanomia ja teemoja. Animaatiojälki on tuttuun Disney-tyyliin aivan huikeaa. Värien käyttö ja pienet yksityiskohdat tekevät leffasta visuaalisesti erittäin kiehtovan. Suosittelenkin Räyhä-Ralfia todella lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia kaikenikäiset - entistäkin enemmän jos pelaaminen on lähellä sydäntä. Innolla jään odottamaan, mitä Ralfin uusi seikkailu tulee tarjoamaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wreck-It Ralph, 2012, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Doria etsimässä (Finding Dory - 2016)

DORIA ETSIMÄSSÄ

FINDING DORY

Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane
Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...

Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.

Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin.
     Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.

Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti.
     Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran.
     Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään.

Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.

Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen. Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.

Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.

Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä.

Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.

Yhteenveto: Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures