Arvostelu: Amsterdam (2022)

AMSTERDAM

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.

Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.

Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin (2018) ja Tenetin (2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.

     Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.

Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdamin ja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.

Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.

Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.

Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin. Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes

Arvostelu: Wayne's World 2 (1993)

WAYNE'S WORLD 2

Ohjaus: Stephen Surjik
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.

Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.

Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.

     Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.

Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.

Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.

Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.

Yhteenveto: Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures

Arvostelu: Wayne's World (1992)

WAYNE'S WORLD

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.

Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.

Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.

Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.

Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.

Yhteenveto: Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007)

SHREK KOLMAS

SHREK THE THIRD

Ohjaus: Chris Miller ja Raman Hui
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Rupert Everett, Justin Timberlake, Julie Andrews, Eric Idle, Conrad Vernon, Cody Cameron, Christopher Knights, Larry King, Amy Poehler, Maya Rudolph, Amy Sedaris, Aron Warner, Cheri Oteri, Ian McShane, Seth Rogen, John Krasinski ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva elokuva Shrek (2001) oli valtava hitti, mikä vieläpä voitti ensimmäisenä leffana ikinä parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi menestys - jopa ilmestymisvuotensa eniten rahaa tahkonnut elokuva! Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä vielä kolme elokuvaa jättihahmosta. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Andrew Adamson ei ehtinyt tekemään kolmatta osaa, sillä hän oli työstämässä Narnian tarinat: Velhoa ja leijonaa (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005), joten hänet korvattiin Chris Millerillä, joka oli toiminut visuaalisella puolella edellisissä leffoissa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2006, mutta koska tekijät halusivat maksimoida tuotot, Shrek kolmas päätettiinkin julkaista keväällä 2007, jotta sen voisi julkaista DVD:lle joulusesongin aikaan. Tämäkin leffa oli megahitti lippuluukuilla (ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein elokuva), muttei saanut läheskään yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin sarjan aiemmat osat. Itse näin Shrek kolmannen elokuvateattereissa isäni kanssa ja muistan sen erittäin hyvin, sillä kyseessä saattoi olla huonoin leffateatterikokemukseni ikinä. Meidän edessämme istui kaksi lasta, jotka leikkivät koko elokuvan ajan Transformers-leluilla, eikä heillä ollut huoltajaa mukana. Lisäksi silloin Finnkinolle tulivat uudet irtokarkkimukit, minkälaisen innoissani tietty täytin... vain vahingossa pudottaakseni sen lattialle jo elokuvan alkupäässä. Kokemusta pilasi entisestään se, että pitkän odotuksen jälkeen Shrek kolmas oli osoittautunut pettymykseksi. Olen siitä huolimatta vuosien varrella katsonut leffan parikin kertaa uudestaan. Kun katsoin ja arvostelin ensimmäisen Shrekin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa ja arvioida loputkin elokuvat sarjasta. Noin kuukausi Shrek 2:n jälkeen katsoin Shrek kolmannen.

Kaukaisen maan kuningas Harold kuolee ja valta siirtyy prinsessa Fionalle ja Shrekille. Shrek ei kuitenkaan ole valmis ryhtymään kuninkaaksi, vaan haluaa päästä takaisin suolleen. Kun hän saa tietää Fionan kaukaisesta serkusta Arthurista, hän, Aasi ja Saapasjalkakissa lähtevät etsimään tätä Kaukaisen maan uudeksi kuninkaaksi.

Shrek (äänenä Mike Myers) on yhä aika pitkälti sama äksyilijä kuin aiemmin, mutta hänestä löytyy myös pehmoakin puolta, sekä epävarmuutta moneen asiaan liittyen. Hahmo joutuu jatkuvasti menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle erilaisten seikkailujen, hahmojen ja arvojen vuoksi, kun hän vain haluaisi olla rauhassa omalla suollaan prinsessa Fionan (Cameron Diaz) kanssa. Prinsessa Fiona ei taaskaan lähde seikkailuun mukaan, mutta hän pääsee silti osoittamaan, ettei ole mikään pelastavaa prinssiä kaipaava hento neito ja pääseekin johtamaan Kaukaisen maan prinsessoja.
     Fanisuosikit Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) lähtevät tietty Shrekin matkaan ja tarjoavat jälleen hauskoja hetkiä. Aasi onnistuu vieläkin olemaan ärsyttämättä ja Saapasjalkakissa pysyy suosikkinani, sekoittaessaan hurjaa taistelijaa ja suloista kattia.
     Monet muutkin vanhat tutut palaavat toistamiseen. Fionan isä, sammakkokuningas Harold (John Cleese) ehtii olla mukana yhden kohtauksen verran, kun taas kuningatar Lillian (Julie Andrews) pääsee ylpeänä seuraamaan tyttärensä toimia uuden vaaran uhatessa Kaukaista maata. Äitinsä kuolemasta suuttunut ja kostoa himoitseva prinssi Uljas (Rupert Everett) on nimittäin kerännyt satuhahmoista, kuten kapteeni Koukusta (Ian McShane), kirotuista puista, kykloopeista ja noidista oman armeijansa, jonka avulla hän aikoo anastaa vallan. Prinssi Uljas toimi kaikessa ylimielisyydessään toissijaisena pahiksena Shrek 2:ssa, mutta pääpahikseksi hän ei oikein istu. Häijyyden, julmuuden tai uhkaavuuden sijaan prinssi Uljas on lähinnä ärsyttävä vastus sankareille.

Uusina hahmoina taas esitellään mm. Fionan serkku Arthur (Justin Timberlake), joka ei ole ihan sitä, mitä Shrek odottaa ja toivoo, sekä Arthurin tarinaan tietysti kuuluva velho Merlin (Eric Idle). Ideana Arthurin ja Merlinin tuominen mukaan Shrekin tarinaan kuulostaa erinomaiselta, mutta toteutus jää latteaksi. Merlin on lähinnä myötähäpeällinen hörhö, kun taas Arthur on todella mitäänsanomaton. Hahmolle kirjoitettu kasvutarina nössöstä sankariksi on vaisu.

Vaisuksi ja latteaksi voi kutsua myös itse elokuvaa. Shrek kolmas alkaa vielä oikein mainiosti, jos kuningas Haroldin hautajaisten aikana soivaa, todella oudosti valittua Live and Let Die -kappaletta ei lasketa mukaan. Live and Let Die on mahtava biisi ja yksi suosikeistani James Bond -tunnuslaulujen joukosta, mutta surulliseksi tarkoitetussa hautajaiskohtauksessa se vain rikkoo tunnelman. Muuten elokuvan alku toimii hyvin. On hauska seurata, kuinka Shrek ja Fiona yrittävät totutella kuninkaalliseen elämään, ennen kuin Shrek päättää etsiä Arthurin ottamaan kruunun. Etenkin Shrekin yritys lyödä joku ritariksi naurattaa kaikessa kieroudessaan. Mutta kun uusi seikkailu alkaa, lähtee elokuva pikkuhiljaa alamäkeen. Arthurin koulu jaksaa vielä huvittaa keskiaikaistetuilla versioilla nykyteinien elämästä, mutta sen jälkeen elokuva tarjoaa enää vain pari hassua juttua. Kun katsoja ei välitä Arthurista, on vaikea välittää siitäkään, että hänet pitäisi saada uudeksi kuninkaaksi.

Yksi Shrekin ja Shrek 2:n vahvuuksista oli huikea tapa tasapainotella huumoria jokaiseen makuun. Leffoista pystyi nauttimaan minkä ikäinen tahansa. Shrek kolmas tuntuu jopa tavoittelevan komediapuolellaan enemmän aikuiskatsojia. Tämä tietty riemastuttaa aikuisia... tiettyyn pisteeseen asti. Lapsille kokemus saattaa olla jopa erittäin tylsä, kun suuri osa vitseistä menee täysin ohi. Vitsien vähentyessä ja tarinan osoittautuessa yhdentekeväksi, elokuvan toista puoliskoa lähinnä vain tuijottaa, ilman että se herättää sen kummempia tunteita. Tuttujen hahmojen vuoksi katsojasta löytyy sentään jonkinlaista mielenkiintoa siihen, miten hommassa lopulta käy. Loppuhuipennus ei silti säväytä ja kun elokuva päättyy, unohtaa nähdyn hyvinkin nopeasti. Alkunsa puolesta Shrek kolmas onnistuu lopulta olemaan edes keskinkertainen, mutta kahteen ensimmäiseen, aivan mahtavaan teokseen verrattuna tämä on suuri pettymys.

Chris Millerin ensikertalaisuus ohjaajana on harmillisen selvää elokuvaa katsoessa. Hän ei saa leffaan samaa sydäntä ja sielua, mitkä vallitsivat edellisissä osissa, eikä tuo muutenkaan sen kummempia tunteita. Ongelmia tuottaa myös hänen, Jeffrey Pricen, Peter S. Seamanin ja Aron Warnerin työstämä käsikirjoitus, mikä keskittyy liikaakin aikuiskatsojien miellyttämiseen ja unohtaa olevansa koko perheen fantasiaseikkailu. Lisäksi he ovat tunkeneet mukaan hieman turhan paljon juonikuvioita, eivätkä osaa käsitellä niitä niiden arvoisella tavalla. Etenkin Shrekiin ja Fionaan liittyvä merkittävä juonikuvio jää hieman kömpelöksi. Sentään Shrek kolmas on upeasti animoitu. Visuaalisesti leffaa on erittäin miellyttävää katsoa ja se on täynnä hienoja yksityiskohtia. Äänimaailmakin on vaikuttavasti luotu ja sarjan säveltäjä Harry Gregson-Williams tekee kolmatta kertaa hyvää työtä musiikkien kanssa. Hän on jopa tuonut mukaan veikeän version ensimmäisen leffan internetmeemiksi nousseesta Smash Mouthin All Star -kappaleesta.

Yhteenveto: Shrek kolmas on harmillisen keskinkertainen animaatioseikkailu kahden edellisen, aivan mahtavan filmin jälkeen. Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta menettää tehonsa nopeasti, kun itse seikkailu alkaa. Hahmojen etsimä Arthur on harmillisen tylsä tyyppi, jolloin häneen liittyvä kertomus ei jaksa innostaa. Pääpahikseksi nostettu prinssi Uljas ei toimi näin isossa roolissa, eikä tarjoa toivottua uhkaa sankareille. Tutut hahmot Shrekistä prinsessa Fionaan ja Aasista Saapasjalkakissaan toimivat yhä vallan mainiosti ja he ovatkin isoin syy, miksi filmi ei täysin lässähdä. Lisäksi leffasta löytyy joitain hauskoja hetkiä, mutta huomattavasti pienemmässä määrin kuin edellisistä. Tekijät eivät myöskään osaa huumorin kanssa tasapainotella niin, että hauskuutta olisi oikeasti kaikenikäisille. Animaatiojälki on kuitenkin laadukasta ja visuaalisesti elokuvaa on miellyttävä katsoa. Muuten Shrek kolmas on valitettava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek the Third, 2007, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek 2 (2004)

SHREK 2

Ohjaus: Andrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Cleese, Julie Andrews, Antonio Banderas, Jennifer Saunders, Rupert Everett, Larry King, Aron Warner, Cody Cameron, Conrad Vernon ja Chris Miller
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! perustuva animaatioelokuva Shrek (2001) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan käsikirjoittaneet Terry Rossio ja Ted Elliott eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä jatko-osan tarinasta kuin studio, joten he jättivät sarjan. Niinpä ensimmäisen osan ohjaaja Andrew Adamson otti vastuulleen myös kirjoittamisen tällä kertaa. Päänäyttelijät Mike Myers, Eddie Murphy ja Cameron Diaz palasivat rooleihinsa, neuvoteltuaan itselleen huiman palkan korotuksen 350 tuhannesta dollarista kymmeneen miljoonaan dollariin. Shrek 2 sai ensi-iltansa keväällä 2004 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli valtava hitti lippuluukuilla, tienaten lähes miljardi dollaria, eli tuplasti sen, mitä ensimmäinen Shrek-elokuva tuotti. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa isoin menestys, ohittaen jopa megahitit Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004). En valitettavasti muista, näinkö Shrek 2:n elokuvateatterissa, kun se ilmestyi, vai vasta myöhemmin vuokralta. Sen kuitenkin voin varmuudella sanoa, että katsoin tätä ja ensimmäistä osaa monen monta kertaa niiden ilmestyttyä. Viimeisten vuosien aikana olen katsonut leffat pari kertaa uudestaan ja kun huomasin ensimmäisen Shrekin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. En kuitenkaan halunnut lopettaa siihen ja katsoinkin pian myös Shrek 2:n.

Shrek ja Fiona ovat vasta palanneet häämatkaltaan, kun Fionan vanhemmat, kuningas Harold ja kuningatar Lillian kutsuvat heidät Kaukaiseen maahan juhlistamaan häitä. He eivät kuitenkaan tiedä Shrekin ja Fionan jättiydestä...

Tuttu pääkolmikko ensimmäisestä elokuvasta tekee tietty paluun. Shrek (Mike Myers) on aika lailla sama jääräpää kuin viimeksi, mutta tällä kertaa hän näyttää enemmän herkempää puolta, rakkaansa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vuoksi. Fiona osoittaa toistamiseen, että prinsessakin voi vetää turpaan, mutta harmillisesti muuten hahmo saa aika vähän tekemistä. Yllättävän onnistuneesti tehty moottoriturpa Aasi (Eddie Murphy) huomattiin varmasti studiolla suosituksi, joten hahmo pääsee jatkuvasti valokeilaan. Aasi ei vieläkään ärsytä, vaan naurattaa vähän väliä hölmöillä jutuillaan.
     Myös monet tutut satuhahmot palaavat jatko-osaan. Iso mutta-ei-kovin-paha susi (Aron Warner), kolme pientä possua (Cody Cameron), Pinocchio (Cameron) ja piparkakku-ukko (yksi ohjaajista, Conrad Vernon) hauskuuttavat jälleen. Hahmoista ja heidän saduistaan tehdään onnistuneesti pilkkaa. Uusina tulokkaina satuhahmojen joukkoon saapuvat mm. Hyvä Haltijatar (Jennifer Saunders), prinssi Uljas (Rupert Everett), sekä oma henkilökohtainen suosikkini, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas). Olen selvästi enemmän kissaihminen kuin koiraihminen ja mielestäni kissat eivät pääse läheskään yhtä hyvin esille elokuvissa kuin koirat. Saapasjalkakissa onkin yksi parhaista kissahahmoista elokuvahistoriassa. Hän on äärimmäisen suloinen, mutta myös mitä etevin ja hurjin taistelija. Lisähienouden hahmoon tuo tietty meta-taso, sillä sen lisäksi, että hahmo on selvä parodia Zorrosta, hänen ääninäyttelijänsä Bandoras näytteli Zorroa elokuvissa Zorron naamio (The Mask of Zorro - 1998) ja Zorron legenda (The Legend of Zorro - 2005).
     Pidän kyllä todella paljon myös Hyvästä Haltijattaresta ja prinssi Uljaasta, joiden osuus elokuvassa on hauskasti ja muutenkin erinomaisesti kirjoitettu. Fionan vanhemmat, kuningas Harold (John Cleese) ja kuningatar Lillian (Julie Andrews) ovat vallan mainio lisäys. On samalla niin huvittavaa kuin jopa surullistakin, kuinka he suhtautuvat tyttärensä uuteen olomuotoon, sekä tämän mieheen Shrekiin.

Minulle tuottaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen vaikeuksia sanoa, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta Shrek-elokuvasta. Molemmat ovat mielestäni aivan mahtavia. Shrek 2 onnistuu joissain jutuissa paremmin kuin edeltäjissä, muttei toisissa asioissa taas yllä samalle tasolle. Silti kyseessä on hämmentävän hyvä jatko-osa, minkä onnistumisella oli varmasti suuret paineet. Ensimmäinen Shrek oli fantastinen teos, leikitellessään satujen kliseillä ja tuoden twistejä mukaan vähän joka suunnasta, silti onnistuen pitämään lumoavan satuhengen. Prinsessaa ei pelastanutkaan komea prinssi, eikä prinsessa ole pelkkä avuton neito hädässä. Yksi hienoimmista asioista oli viesti sisäisestä kauneudesta, mikä erotti leffan monista pinnallisista klassikkokertomuksista. Elokuva oli todella nokkela, eikä ole helppo homma toistaa näitä menestyksen aineksia ja pitää juttua raikkaana vielä jatko-osassakin. Kuin ihmeen kaupalla Shrek 2 onnistuu tavoitteissaan ja tarjoaa loistokkaan seikkailun, mistä löytyy paljon samaa, mutta paljon myös uusia oivalluksia.

Jo ensimmäinen osa kikkaili sillä, että se yhdisteli nykypäivän asioita keskiaikaisiin kuvioihin. Shrek 2 vie tämän idean huomattavasti pidemmälle. Kaukaisesta maasta löytyy upeaa linnaa ja vanhanaikaisia taloja, mutta samalla siinä on jotain modernia - aivan kuin se olisi oman aikansa suurkaupunki, kuten Los Angeles (mihin viittaa jo Hollywood-kylttiä muistuttava Far Far Away -kyltti läheisellä kukkulalla). Matkansa varrella Shrek, Fiona ja Aasi kulkevat Beverly Hillsiä muistuttavan alueen läpi, missä asuvat isoimmat julkimot, kuten Tähkäpää ja Tuhkimo. Näitä modernisointeja viljellään pitkin leffaa, välillä isosti ja välillä huomaamattomammin. Yksi suosikeistani on se, että ritarit käyttävät pippurimyllyjä sumuttimien sijaan. Huumoria on siis tälläkin kertaa jokaiseen makuun ja kaikenikäisille. On pieruvitsiä, Aasin toilailua, nokkelaa sanailua, sekä rivoja juttuja, joiden aikana vanhempien täytyy taistella nauramista vastaan, jottei tarvitse selittää jälkikasvulle, mikä oli niin hilpeää. Lapsen kasvaessa elokuvan hienous vain lisääntyy, sillä joka katselukerralla siitä huomaa uusia puolia, joita ei ymmärtänyt aiemmin.

Huumorin lisäksi elokuvasta löytyy vahva seikkailun henki. Se nappaa heti mukaansa satukirja-aloituksella, eikä suostu päästämään irti ennen kuin lopputekstit rullaavat. On vauhdikkaita toimintakohtauksia, hempeää romantiikkaa ja jopa sujuvaa jännitystä. Loppuhuipennuksessa elokuva päättää tosissaan nostaa tasoa edelliseen osaan verrattuna. Kaiken keskellä on toinen erittäin hyvä tarina. Elliottin ja Rossion puuttumisesta huolimatta käsikirjoitustiimi on tehnyt todella taitavaa työtä kuljettaessaan kertomusta, hyödyntäessään hahmoja ja tuomalla mukaan valtavan määrän hulvattomia vitsejä. Kun hahmoista välittää tässä kohtaa paljon, on jatko-osaan saatu jopa kunnon koskettavuutta.

Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti vierähtää kolme vuotta, joten on selvää, että animaatioteknologia on kehittynyt näiden vuosien varrella huimasti eteenpäin. Shrek 2 näyttääkin monin tavoin paremmalta kuin edeltäjänsä (vaikka sekin näyttää yhä todella hyvältä). Taustoista löytyy paljon enemmän yksityiskohtia ja muutenkin filmi tarjoaa vaikuttavampia otoksia, joissa on paljon meneillään. Ihmishahmot näyttävät hieman luontevammilta ja eläinten turkit ovat hämmästyttävän hienoja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu kaikin puolin. Harry Gregson-Williamsin tutut sävelmät ovat mukana, minkä lisäksi elokuvassa kuullaan paljon vanhempia, jo olemassa olevia kappaleita, kuten Bonnie Tylerin Holding Out For a Hero, Lipps Inc. -yhtyeen Funkytown ja Ricky Martinin Livin' La Vida Loca.

Yhteenveto: Shrek 2 on loistokas jatko-osa, joka yltää vaikuttavasti ensimmäisen elokuvan tasolle, pistäen joitain juttuja jopa paremmaksi. Tämäkin modernisointeja ja vekkulimaisia käänteitä hyödyntävä satu nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa valtavasti riemua kaikenikäisille. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja filmiä seuraa suurella ilolla. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja filmi tarjoaa kaikenlaista, mitä kunnon satu kaipaakin - ja vielä enemmän! Tutut hahmot jatkavat hauskuuttamista ja uudet lisäykset hahmokaartiin toimivat kaikki hienosti, Saapasjalkakissan noustessa ehdottomasti omaksi suosikikseni. Animaatiojälki on parantunut edelliseen osaan verrattuna ja filmi on täynnä valloittavaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan Shrek 2 on jopa hämmentävän laadukas jatko-osa, jota katsoessa en vieläkään osaa päättää, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta osasta. Molemmat ovat loistoleffoja ja jos et vielä ole kumpaakaan nähnyt, tee itsellesi palvelus ja pistä ne katsontaan!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek 2, 2004, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Shrek (2001)

SHREK

Ohjaus: Andrew Adamson ja Vicky Jenson
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Lithgow, Chris Miller, Conrad Vernon, Vincent Cassel, Cody Cameron, Simon J. Smith, Christopher Knights, Aron Warner ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Shrek perustuu löyhästi William Steigin lastenkirjaan "Shrek!" vuodelta 1990. Jo vuonna 1991 Steven Spielberg halusi tehdä elokuvan kirjan pohjalta, mitä olisivat tähdittäneet Bill Murray ja Steve Martin, mutta se projekti ei koskaan edennyt. Kun DreamWorks-yhtiö perustettiin, tuottaja John H. Williams luki Steigin kirjaa lapselleen ja samalla alkoi pohtia sen potentiaalista kääntyä elokuvamuotoon. Williams veikin kirjan DreamWorksille, jossa innostuttiin projektista. Päärooliin Shrekiksi kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta tämä kieltäytyi, sillä ei halunnut, että lapset yhdistäisivät hänet ikuisesti vihreäksi jätiksi. Chris Farley palkattiin rooliin ja hän äänittikin lähes kaikki repliikkinsä, mutta valitettavasti menehtyi kesken tuotannon. Farleyn korvasi Mike Myers, joka vaati, että kaikki Shrekin repliikit kirjoitettaisiin uudestaan. Myers ehti äänittää kaikki repliikkinsä, kunnes tuottajat hoksasivat, että hänen pitäisi hyödyntää skotlantilaisaksenttiaan ja hän joutuikin äänittämään kaikki vuorosanansa uudestaan. Alunperin elokuva oli tarkoitus toteuttaa pienoismallien ja liikkeentunnistustekniikan kautta, mutta koska lopputulos näytti testeissä tökeröltä, elokuva päätettiin tehdä puhtaasti tietokoneanimaationa. Lopulta Shrek sai maailmanensi-iltansa 22. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot ja katsojat innostuivat filmistä todella paljon ja siitä tuli yksi ilmestymisvuotensa suurimmista menestyksistä. Elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan komediaelokuvan Golden Globesta, parhaan elokuvan BAFTA:sta ja jopa voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen BAFTA-palkinnon. Itse katsoin Shrekin todella monta kertaa lapsena ja se oli yksi suosikeistani aikoinaan. Olen lapsuuden jälkeen katsonut filmin muutamaan kertaan uudestaan, viimeksi pari vuotta sitten. Nyt kun Shrek täyttää 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan jälleen kerran ja arvostella sen, sekä leffan jatko-osat.

Yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta nauttiva jätti Shrek ja jatkuva hölöttäjä Aasi lähtevät vaaralliselle retkelle pelastaakseen prinsessa Fionan, joka on lukittu torniin, mitä vartioi hurja lohikäärme.

Elokuvan nimikkohahmo Shrek (Mike Myers) on vihreä jätti, joka haluaa elää omassa rauhassaan suollaan. Hän ei pidä muista ja pelotteleekin tunkeilijat pois. Elokuvan aikana käy kuitenkin nopeasti selville, ettei hän ole mikään hurja hirviö, vaan tunteikas heppu, jonka omat pelot ja epävarmuus ovat muokanneet hänestä sellaisen kuin hän on. Hahmosta pitää nopeasti ja monille hän voi olla hyvinkin samaistuttava. Myers sopii rooliin erinomaisesti ja oli mahtava päätös, että Myers äänitti repliikkinsä uusiksi skottiaksentin kera.
     Prinsessan pelastusretkelle Shrek saa (joutuu ottamaan) mukaansa puhuvan Aasin (Eddie Murphy, joka sai historiallisesti BAFTA-ehdokkuuden miessivuosasta pelkällä ääninäyttelemisellä). Aasi voi herkästi käydä hermoille, sillä tämä on todella innoissaan puhelahjastaan ja hölisee läpi leffan. Itse olen kuitenkin aina pitänyt hahmosta ja Aasin jutut naurattavat kerta toisensa jälkeen. Hänestäkin avautuu uusia puolia filmin aikana ja Murphy on toinen nappivalinta, herättäen Aasin oikein kunnolla henkiin ja lataamalla tämän täyteen energiaa.
     Jos lämminsydäminen ja herkkä jätti rikkoo stereotypioita, niin samaa tekee myös prinsessa Fiona (Cameron Diaz). Vaikka prinsessa Fiona odottaakin komeaa prinssiä, joka pelastaisi hänet kauhistuttavan lohikäärmeen kynsistä ja uskoo tyypillisesti kohtaloon ja tosirakkauteen, ei hän todellakaan ole mikään perinteinen "avuton neito pulassa" -hahmo. Prinsessa yllättää useaan otteeseen elokuvan aikana.
     Elokuva pahis on ilkeä lordi Farguaad (John Lithgow), joka haluaa hankkiutua kaikista satuolennoista eroon ja tehdä itsestään kuninkaan. Siihen hän kuitenkin tarvitsee kuninkaallisen vaimokseen ja hän haaveileekin prinsessa Fionasta. Lordi Farguaad on erinomainen pahis, josta hänestäkin löytyy normeja rikkova puolensa.

Stereotypioita rikkovat hahmot eivät rajoitu vain sen neljään merkittävimpään henkilöön. Elokuva on täynnä tuttuja satuhahmoja ja -olentoja, kuten elävä nukke Pinocchio (Cody Cameron), rikkailta ryöstävä Robin Hood (Vincent Cassel), puhuva piparkakku-ukko (Conrad Vernon), taikapeili (Chris Miller), kolme pientä possua (Cameron) ja iso paha susi (Aron Warner), ja aika lailla kaikkiin tuodaan jonkinlaista twistiä. Koko Shrek-elokuva ottaa käsittelyyn tunnetut sadut ja niiden kliseet, ja kääntää asiat päälaelleen. Tästä viestii jo se, että alussa kun nähdään tyypillinen satukirja-aloitus, Shrek repäiseekin kirjasta sivun irti ja käyttää sitä vessapaperina. Jatkuvasti kun filmi vaikuttaisi luisuvan kliseitä kohti, se tekeekin äkkijarrutuksen ja tarjoaa jotain poikkeavaa, pitäen homman kaiken aikaa tuoreena. Filmi on täynnä mahtavia oivalluksia ja ideoita, joita se hyödyntää erinomaisin konstein. Jo hirviön asettaminen tarinan päähenkilöksi tavanomaisen prinssin sijaan on kiehtova muutos ja siitä revitään irti paljon kaikenlaista. Kaikkeen tähän tuodaan myös tiettyä moderniutta.

Shrek on niitä animaatioita, mitkä sopivat aika lailla kaikenikäisille. Ihan perheen pienimmille elokuva saattaa olla liian hurja, mutta muuten siitä voi nauttia kuka tahansa. Huumoria riittää moneen makuun. Moottoriturpainen Aasi tarjoaa paljon vitsejä ja aidosti hauskaa kohellusta. Aikuisille taas on luvassa yllättävänkin paljon rivouksia, mitkä menevät lapsilta luultavasti ohi. Itse olen ainakin huomannut pitäväni elokuvasta entistäkin enemmän, kun olen iän myötä tajunnut monet vitsit. Satukliseisiin tuodut käänteet ja aikuisvitsit ovatkin isoja esimerkkejä siitä, kuinka Shrek kokeilee rohkeasti uusia juttuja ja onnistuu loistokkain lopputuloksin. Nauraa saa vähän väliä, mutta mukaan mahtuu myös jännitystä, romantiikkaa, haikeutta ja intoa. Seikkailun tuntu on vahva elokuvassa ja vaikka elokuva kierteleekin kliseitä, tarjoaa se tiettyjä fantasiaseikkailun perinteitä erittäin oivallisesti. Taisto lohikäärmettä vastaan tornissa on esimerkiksi hienosti toteutettu. Toimintakohtaukset eivät ole täysin tavanomaisia, vaan eräästä taistelustakin löytyy selkeitä vaikutteita pari vuotta aiemmin ilmestyneestä toimintahitti The Matrixista (1999).

Elokuvan animointijälki on suurimmaksi osaksi kestänyt hyvin aikaa. Joistain taustoista näkyy selvästi tietty yksinkertaisuus ja karmivan aidoiksi suunnitellut ihmiset ovat välillä tönkköjä ilmeissään, mutta pääasiassa filmi näyttää hyvältä. Fantasiamaailma on hienosti luotu ja suosikkini filmin lokaatioista on ehdottomasti upea torni, johon prinsessa Fiona on lukittu ja sitä ympäröivä laavavirta ja tuho. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on onnistunut ja Harry-Gregson Williamsin ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Elokuvassa kuullaan myös paljon moderneja kappaleita, joista parhaiten muistetaan Smash Mouthin All Star -korvamato. Tärkeintä kuitenkin on, että Ted Elliottin, Terry Rossion, Joe Stillmanin ja Roger S. H. Schulmanin käsikirjoitus on näin valloittavan mainio. Nelikko on pitänyt hauskaa kirjoittaessaan ja tämä lysti siirtyy myös Andrew Adamsonin ja Vicky Jensonin taidokkaan ohjauksen myötä kaikkeen leffassa.

Yhteenveto: Shrek on mahtava animoitu fantasiaseikkailu, joka tarjoaa iloa ja riemua kaikenikäisille. Elokuva leikittelee suorastaan nerokkaasti satujen kliseillä, kääntäen monia juttuja päälaelleen, pitäen homman koko ajan tuoreen tuntuisena ja raikkaana. Leffaa kuvastaakin hyvin sen nimikkohahmon sipuli-metafora jäteistä: nopealta vilkaisulta elokuvaa voi pitää pinnallisena ja tyypillisena satuna, mutta siitä löytyy useita kerroksia, mitkä tekevät lopputuloksesta täysin omanlaisensa kokonaisuuden. Myös hahmoista löytyy useita syvyyksiä ja Shrek, Aasi ja prinsessa Fiona luovat loistokkaan kolmikon ja lordi Farguaad on erinomainen pahis tarinaan. Ääninäyttelijät ovat kaikki nappivalintoja ja Mike Myersin ja Eddie Murphyn hilpeä kemia välittyy täydellisesti pelkän äänityönkin kautta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa paljon hulvatonta huumoria, vauhdikkaita toimintakohtauksia, sekä hempeää romantiikkaakin. Ajan hammas on livahtanut hieman nakertamaan elokuvan visuaalista puolta, mutta pääasiassa animaatiojälki toimii yhä todella hyvin. Kaiken kaikkiaan Shrek on yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen hieno leffa ja juhlavuosi on mitä parhain syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek, 2001, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Vanguard Films

Arvostelu: Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009)

KUNNIATTOMAT PASKIAISET

INGLOURIOUS BASTERDS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.

Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata.
     Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä.
     Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi.
     Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.

Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.

Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.

Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.

Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.

Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.

Yhteenveto: Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.

"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica