Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16
Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile(2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.
Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.
Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.
Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.
Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.
Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players
Ohjaus: Stephen Surjik Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.
Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.
Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.
Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.
Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.
Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.
Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.
Yhteenveto:Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures
Ohjaus: Wes Craven Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
"What's your favorite scary movie?"
Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.
Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?
Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.
Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan(The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.
Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön(Halloween - 1978), Perjantai 13.(Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.
Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.
Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.
Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.
Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.
Yhteenveto:Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment
Ohjaus: McG Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa. Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.
Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään. Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.
Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.
Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.
Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.
McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.
Yhteenveto:Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions
Ohjaus: McG Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 38 minuuttia Ikäraja: 16 Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019).
Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.
Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.
Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).
Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.
Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."
Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.
Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.
Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.
Yhteenveto:Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG
Ohjaus: Joel Schumacher Pääosissa: Val Kilmer, Chris O'Donnell, Jim Carrey, Tommy Lee Jones, Nicole Kidman, Michael Gough, Pat Hingle, Drew Barrymore, Debi Mazar ja Elizabeth Sanders Genre: toiminta, supersankarielokuva Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12 Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomalaisittain Lepakkomies, on yksi kaikkien aikojen suosituimmista supersankareista. Hahmo teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa, mutta on kasvattanut suosiotaan leluilla, muilla oheistuotteilla, animaatioilla, peleillä, televisiosarjoilla ja elokuvilla. Ensimmäinen kunnon leffa hahmosta oli koomiseksi tarkoitettu Batman - Lepakkomies(Batman: The Movie - 1966), jossa nimihahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes hahmo saapui takaisin valkokankaille, mutta tällä kertaa synkempänä, Tim Burtonin teoksessa Batman (1989), jossa sankaria esitti Michael Keaton. Elokuva oli suuri menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Batman - paluu (Batman Returns - 1992) oli kuitenkin monien mielestä liian synkkä filmi, jonka takia Warner Bros. Pictures halusi viedä sarjaa kevyempään suuntaan. Burtonia ei enää kiinnostanut naamiosankarileffat, joten hän jätti ohjaajan hommat, minkä takia myös Keaton luopui päähenkilön roolista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher ja uudeksi Batmaniksi otettiin Val Kilmer, joka suostui rooliin lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1994 ja Batman Forever sai ensi-iltansa kesällä 1995. Elokuva oli suuri menestys ja oli jopa vuotensa toiseksi menestynein leffa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) jälkeen, mutta sekä kriitikot että hahmon fanit eivät pääasiassa pitäneet elokuvasta, sillä tunnelmaa oli kevennetty liikaa. Vuosien varrella inho leffaa kohtaan on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Itse näin Batman Foreverin lapsena, joko esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla. Kyseessä oli ensimmäinen Batman-leffa, jonka näin, sekä yksi ensimmäisistä sarjakuvaelokuvista, jonka näin, joten tavallaan voisi ajatella, että teos olisi minulle jollain tapaa tärkeä. Noh, silloin Batman Forever oli kova pätkä ja katsoin sen muistaakseni heti uudestaan, mutta vuosien varrella olen pitänyt elokuvasta yhä vain vähemmän ja vähemmän. Kun katsoin teoksen viimeksi kesällä 2015, mietin, etten välttämättä halua nähdä sitä enää uudestaan. Kuitenkin toisin kävi, sillä kun pohdin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni, joten oli jälleen aika katsoa myös Batman Forever...
Batman kohtaa uudet pahikset, Kaksinaaman ja Arvuuttajan, joilla on ikävät suunnitelmat viittasankarin pään menoksi. Samalla Batmanin alter ego Bruce Waynen täytyy kohdata kaksi muuta ongelmaa: nuori orpo Dick Grayson, joka saapuu asumaan Waynen luokse ja tohtori Chase Meridian, johon Bruce iskee silmänsä. Viittasankari Batmanina, eli miljonääri Bruce Waynena nähdään tosiaan Val Kilmer, joka on aivan väärä valinta rooliin. Kilmerillä on hetkensä, mutta lähinnä hän vain epäonnistuu. Bruce Waynena hän on jokseenkin puuduttava, eikä hän ole uskottava rahakkaana miehenä, jota painavat hänen menneisyytensä traumat. Batmanina hän on taas hölmön näköinen, mikä johtuu hänen asustaan. Jostain syystä Batmanin asun lihaksikasta miesvartaloa on haluttu korostaa lisäämällä mukaan nännit! Tämä on yksi typerimmistä ratkaisuista supersankarin asulle ikinä, eikä sille voi mitenkään löytää järkevää perustelua. Bat-nännit tekevät hahmosta typerän näköisen, minkä takia sankari tuottaa usein myötähäpeää pelkästään seisomalla paikoillaan. Kilmeristä puuttuu todella usein energia ja hän tuntuu kulkevan monet kohtaukset läpi puoliunessa kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana projektissa. Elokuvassa esitellään sarjaan uusi tärkeä hahmo, nimittäin Chris O'Donnellin näyttelemä Dick Grayson, joka on tottakai Batmanin apuri Robin. Dick on orpo nuori, jonka Bruce ottaa asumaan kotiinsa, koska näkee Dickissä itsensä lapsena. Dick tietty innostuu sankarihommista, ymmärtäessään, kuka Batman todella on ja haluaa päästä mukaan. Hahmosta löytyy paljon energiaa, minkä O'Donnell tuo toimivasti esille, mutta paikoitellen hahmon tunnetilat vaihtelevat niin nopeasti, että se tuottaa hämmennystä. Välillä hahmo haluaa leikkiä sankaria ja välillä taas hän on vihainen Batmanille. Kai se kuuluu nuoruuteen, mutta leffassa mielialan vaihtelu on toteutettu tönkösti. Pääasiassa komedioista tunnettu Jim Carrey esittää sekopäistä tiedemies Edward Nygmaa, eli Arvuuttaja-pahista, jolla on erikoinen suunnitelma, johon liittyy ihmismielien tutkimista. Hahmo on todella hullu, mitä olisi muuten mielenkiintoista seurata, mutta valitettavasti Carrey vetää koko homman läskiksi, jolloin Arvuuttaja on lähinnä äärimmäisen rasittava. Yleisesti Carrey on mielestäni mainio komedioissa, mutta tähän hänen sekoilunsa eivät sovi lähes lainkaan. Hahmon hulluuden Carrey tuo tavallaan hyvin esille, mutta hän on liian paljon oma ilmeilevä kovaääninen itsensä, jota tekisi mieli vain pamauttaa päin näköä. Arvuuttajasta on yritetty tehdä uutta Jokeria, mutta siinä on epäonnistuttu täysin. Leffan toista pahista, Harvey Dentiä, eli Kaksinaamaa näyttelee Tommy Lee Jones, joka on pääasiassa hyvä näyttelijä. Valitettavasti Carreyn tavoin myös Lee Jones antaa liiaksikin asti kaikkensa ja muuttuu nopeasti uhkaavasta typeräksi. Pahiskaksikon hölmöillessä unohtaa välillä, mitä elokuvaa edes katsoo ja kun molemmat ovat erittäin kovaäänisiä, käsi hakeutuu usein kaukosäätimelle pienentämään television äänenvoimakkuutta. Kaksinaama on saanut tietty nimensä siitä, että puolet hänen naamastaan on normaali, kun taas toinen puoli on syöpynyt hapon takia hieman epämuotoutuneeksi.
Batman tuntuu olevan aika samanlainen naistenmies kuin agentti 007 James Bond, sillä hänellä on taas uusi neitokainen. Tällä kertaa viittasankarista on kiinnostunut tohtori Chase Meridian, jona nähdään Nicole Kidman. Ja tottakai Brucen ja Chasen välillä tapahtuu jotain, vaikkei tohtori olekaan tietoinen naamiomiehen todellisesta henkilöllisyydestä. Kidman on välillä ihan hyvä, mutta usein hän tuntuu liian vanhalta fanitytöltä, joka ihannoi kaikkea Batmanissa. Näissä kohdissa hahmo ei tunnu toimivan, minkä lisäksi Kidmanissa on paikoitellen samaa vikaa kuin Kilmerissä, eli energian puuttuminen. Vaikka muuten elokuva tuntuu käynnistävän uuden version Batmanin tarinasta, on mukana pari tuttua naamaa, nimittäin Michael Goughin näyttelemä hovimestari Alfred ja Pat Hinglen esittämä poliisikomisario Gordon. Alfred on yhä sama sympaattinen itsensä, mutta saa hieman enemmän tekemistä kuin aiemmin. Myös Gordonilla on vähän enemmän ruutuaikaa, mutta hahmo jää silti selvästi taka-alalle. Uusina hahmoina pahisten, Robinin ja tohtori Meridianin lisäksi nähdään Kaksinaaman heilat, hyvä Sugar (E.T. - the Extra-Terrestrialista, 1982, tuttu Drew Barrymore) ja paha Spice (Debi Mazar), sekä Gotham Cityn juorutoimittaja Gerty (Elizabeth Sanders). Batman Forever todella on kevyempi teos kuin kaksi edeltäjäänsä. Ihan Adam Westin Batmanin aikaisiin hölmöilyihin ei onneksi vajota, mutta erityisen kaukana ei siitä olla. Kaksinaaman ja Arvuuttajan ilkeät puuhailut muuttuvat usein pelkäksi urpoiluksi, jota on ärsyttävää katsoa. Vielä leffan alussa on pientä uhkaavuutta ilmassa, kun Kaksinaama yrittää tappaa Batmanin, mutta sen jälkeen uhkaavuus katoaa. Edes pientä jännitystä on turha odottaa, sillä jutusta on haluttu mahdollisimman lapsiystävällinen. Toimintaa on toki mukana, mutta siinä ei ole oikein mitään tunnetta, vaikka paljon tapahtuukin. Vielä kun mukaan on tungettu huonoja vitsejä ja yliampuvia kohtia, kuten outo laivanupotuskohtaus, ei leffa edes viihdytä kovin paljoa. Vain alkupuolella nähtävässä sirkuskohtauksessa on ihan menevää tunnelmaa ja jonkinlaista jännitettä, mutta koko elokuvan finaalissa ei ole enää mitään toimivaa. Toisaalta mitä voikaan odottaa elokuvalta, jonka alussa nähdään lähikuvia Batmanista pukeutumassa ja ensimmäiset repliikit ovat: "Otatteko mukaan sämpylän, herra Bruce?" "Ei kiitos, ostan jostain matkalla." Tämän jälkeen Batman lähtee kaahailemaan uudella - kauhean näköisellä - lepakkoautollaan ja katsojana alkaa miettiä, mitä alkoi juuri katsomaan?
Yllättävää kyllä, sen lisäksi että elokuvassa on paljon toimintaa, kohellusta, vitsejä ja äänekkyyttä, Batman Forever on paikoitellen tylsä filmi. Vaikka Bruce Waynen vanhempien kuolema käsiteltiin jo Burtonin Batmanissa, on tässä sarjan kolmannessa osassa päätetty käyttää turhaa aikaa sen uudelleenkäsittelyyn. Ja ne käsittelykohtaukset ovat lähestulkoon puuduttavia, sillä niistä puuttuu kokonaan energia, jolloin mukana ei ole ollenkaan surua tai mitään muutakaan asiaan liittyvää tunnetta. Eivätkä nämä muistelut edes johda yhtään mihinkään, jolloin niillä ei tunnu olevan mitään tarkoitusta tarinassa. Näiden lisäksi jatkuva hölmöily käy tylsäksi ennemmin tai myöhemmin ja toivoisi, että tarina liikkuisi nopeammin kohti loppuhuipennusta, jotta elokuva päättyisi nopeammin. Usein elokuvan aikana on epäselvää, kumpi pahiksista on kaksikon pomo, sillä se tuntuu vaihtelevan vähän väliä. Mukana on täysin tarpeettomia hetkiä, joilla leffan kestoa on pidennetty ja jotka saisi helposti leikattua pois lopputuloksesta. Hyvällä tuurilla pilkkomisen jälkeen kyseessä olisi parempi teos. Batman Forever ei ole hyvä elokuva. Parhaimmillaan se on vain ihan kiva ja harmiton tai jokseenkin viihdyttävä. Huonoimmillaan leffa on ihan kauhea. Onneksi oikeassa mielentilassa monet kököt kohdat voi miettiä niin, että ne ovat niin kökköjä, että ne ovat jo ihan toimivia. Kokonaisuus ei kuitenkaan millään pääse ihan kivalle tasolle, eikä se ole edes heikko. Kyseessä on huono teos, jonka katsoo juuri ja juuri lävitse joidenkin hetkien takia, mutta jota ei erityisen mielellään vilkaise uudestaan. Leffan kevyempi teema ei myöskään sovi yhtään hahmoon, etenkään kun kyseessä on jatko-osa Batman - paluulle. Paikoitellen värikkyydessä sun muussa on onnistuttu saamaan leffa näyttämään kuin sarjakuvalta, mikä on ihan hienoa, mutta se ei auta pelastamaan lopputulosta. Batman Forever voisikin toimia paremmin lasten sarjakuvana tai animaatioleffana, jolloin hauskoiksi tarkoitetut hahmot ja kevyempi tunnelma pääsisivät oikeuksiinsa. Tällä toteutuksella ne syöksevät Batman-elokuvasarjan kohti supersankarileffojen pimeää puolta, vaikka onkin paljon valoisampi kuin edeltäjänsä.
Sarjan uutena ohjaajana toimiva Joel Schumacher ei tunnu lainkaan tietävän, mitä hän tekee. Hän on kai ollut niin innoissaan Batman-elokuvan teosta, että on vain väsännyt kasaan jotain ja pistänyt sen teattereihin välittömästi. Onhan se toki vaikea tehdä onnistunutta elokuvaa, kun pohjana on Lee Batchlerin, Janet Scott Batchlerin ja Akiva Goldsmanin hirveä käsikirjoitus. Kaksi ensimmäistä henkilö saivat aikaan ihan toimivan pohjatarinan, mutta siihen ympärille kynäilty teksti on todella huonoa. Kolmikko on tunkenut elokuvan täyteen surkeita vitsejä ja repliikkejä, jotka eivät kuulosta mitenkään hyvältä ääneen lausuttuina. Kun niin moni asia leffassa on pielessä, on harmi, että edes tekninen toteutus ei toimi. Batman Forever on nimittäin täynnä rumia, vinoja kuvia, minkä lisäksi leffa on tosiaan leikattu huonosti ja siitä olisi pitänyt pätkiä monia juttuja pois. Jotkut lavasteet ovat ihan kivoja, mutta loput taas eivät erityisemmin miellytä silmää. Maskeeraus on toteutettu hölmön yliampuvasti ja esimerkiksi Kaksinaama näyttää lähinnä naurettavalta. Hahmon asu on kuitenkin tyylikäs. Myös Arvuuttajan vihreä, kysymysmerkkejä täynnä oleva puku on ihan hauska, mutta Batmanin ja ennen kaikkea Robinin puvut ovat kauhean näköisiä. Valaistuksessa on myös menty joissain kohtauksissa minne sattuu. Kenen lie viisas idea ollut laittaa heiluvia spottivaloja ympäri lavasteita kuin kyseessä olisi jonkinlainen show... Visuaaliset tehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, minkä lisäksi mukana on useita typeriä ääniefektejä, jotka ovat kuin lastenohjelmista repäistyjä. Musiikeista vastaa tällä kertaa Elliot Goldenthal, joka on pääasiassa tehnyt hyvää työtä, mutta valitettavasti leffan tunnusmusiikki on monta tahtia liian hidastempoinen.
Elokuva sisältää muutamia "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. mikä on hyvin yleistä nykypäivän supersankarielokuvissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Dick miettii itselleen sankarinimeä ja ehdottaa Nightwingiä, millä nimellä hahmo kulki sarjakuvissa, lopetettuaan Robinin hommat ja loppupäässä leffaa Robin sanoo Batmanille ikonisen lausahduksen "Pyhä ____, Batman!" Elokuvassa on myös lyhyesti esiintyvä hahmo nimeltä tohtori Burton (René Auberjonois), joka on takuuvarmasti viittaus ohjaaja Tim Burtoniin.
Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 5: Reinventing a Hero", hahmoista kertovat pätkät "Heroes", "Villains", "The Many Faces of Gotham" ja "Riddle Me This: Why is Batman Forever?", jossa pohdiskellaan myös hahmon suosion syytä, sekä pätkät lavastukselle, stunteille, musiikille ja efekteille. Mukana on myös Sealin musiikkivideo "Kiss from a Rose". Katsottavaa on hieman yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman Forever on huono elokuva. Tunnelmaa on kevennetty ihan liikaa, jolloin meininki äityy usein pelleilyksi pahisten osalta. Pientä synkkyyttä on yritetty luoda sillä, että Bruce muistelee jälleen kuolleita vanhempiaan, mutta nämä kohdat ovat lähinnä tylsiä. Elokuva on usein liian typerä, kovaääninen ja ärsyttävä, jolloin tuottaa vaikeuksia katsoa se loppuun. Mukana ei ole lähes ollenkaan jännitettä, eikä toimintakohtauksissa ole kovin hyvää tunnetta mukana. Parhaimmillaan leffa on ihan viihdyttävä tai silloin kun se on niin kehno, että se muuttuu jopa ihan hauskaksi. Vitsit eivät kuitenkaan ole hauskoja, vaan surkeita ja leffan käsikirjoitus on huono. Val Kilmer on kehno Batman ja tylsä Bruce Wayne. Jim Carrey ja Tommy Lee Jones vetävät homman läskiksi Arvuuttajana ja Kaksinaamana. Nicole Kidman ja Chris O'Donnell eivät myöskään ole kovin hyviä. Paras hahmoista on sympaattinen Alfred, jota tekisi mieli nähdä lisää. Ohjaaja Joel Schumacher ei ole tiennyt yhtään, mitä tehdä leffan kanssa. Valitettavasti tekninen toteutus ei myöskään ole onnistunut. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, visuaaliset efektit, äänitehosteet ja valaisu on huonosti toteutettu ja vain ihan hyvä musiikki on toimivaa. Batman Forever kannattaa katsoa, jos supersankarileffat ovat teille iso juttu tai jos fanitatte Batmania. En usko, että pidätte tästä, mutta tiedättepähän, että hienosta hahmosta saa tällaistakin kuraa väännettyä. Lapsille tämä voi toimia ja tämän kautta he voivat minun tapaani tutustua Batmanin maailmaan. Muuten en leffaa suosittele kenellekään, enkä halua pitkään aikaan katsoa sitä uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Forever, 1995, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore, Dee Wallace, Peter Coyote, K.C. Martel, Sean Frye, Tom Howell ja Pat Welsh Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia Ikäraja: 7
Steven Spielbergin ohjaama E.T. the Extra-Terrestrial, eli yleisemmin tunnettuna pelkkä E.T., oli lähtökohdiltaan synkempi scifiteos, jota Spielberg mietti tekevänsä scifielokuvansa Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) jälkeen. Kuitenkin ajan kuluessa teemat muuttuivat valoisammiksi ja elokuvan idea alkoi muistuttaa perheleffaa. E.T. sai lopulta ensi-iltansa vuonna 1982. Elokuva oli jättimäinen menestys ja se ohittikin Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kaikkien aikojen menestyneimpänä elokuvana. Leffa oli myös erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa, minkä lisäksi monet rakastuivat sen tarinaan. Itse näin elokuvan jo lapsena. Muistan, että omistimme VHS-version elokuvasta, jossa oli sekä alkuperäinen että suomeksi dubattu versio mukana, jolloin kun elokuva täytyi kelata alkuun, saattoi välillä mennä liian pitkälle ja päätyä toiseen versioon. Katsoin E.T:n lapsena useaan otteeseen, mutta sitten kesti useampi vuosi ennen kuin näin sen jälleen, jouluna 2012. Sen jälkeen olen katsonut leffan kerran, ennen kuin katsoin sen arvostelun kirjoittamista varten. Kun mietin, mitä arvosteluja tekisin alkupuoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin elokuvat putkahtivat mieleeni, E.T. tietenkin muiden joukossa. Innolla katsoin elokuvan uudelleen - itse asiassa päivä sen jälkeen, kun olin katsonut Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975).
Yksinäisen Elliott-pojan elämä muuttuu, kun hän kohtaa takapihallaan avaruusolennon. Olio osoittautuu mukavaksi ja uteliaaksi, ja kaksikko alkaa tutustua toisiinsa. E.T:ksi nimettyä olentoa pitää kuitenkin piilotella, sillä on eräitä, jotka eivät välttämättä olisi kovin ystävällisiä häntä kohtaan. Elliott alkaa myös huomaamaan, että jotenkin hänen ja E.T:n mielet ovat alkaneet sulautua toisiinsa.
Elliottia näyttelee Henry Thomas, joka saattaa aluksi vaikuttaa erittäin ärsyttävältä. Elokuvan alussa Elliott puhuu kovaan ääneen ja Thomasilla ei ole vielä äänenmurros alkanut, jolloin hänen äänensä on korkea ja ottaa välillä korviin. Aluksi Elliott voi myös hahmona tuntua hieman ärsyttävältä, sillä hän lähinnä valittaa kaikesta. Tälle löytyy kuitenkin nopeasti syy, sillä hän on keskimmäinen lapsi, joka ei selvästi saa samanlaista huomiota kuin kaksi muuta perheen kakaraa. Koskaan leffan aikana ei näytetä, että Elliottilla olisi kavereita ja katsojana voi itse tehdä johtopäätöksiä, haluaako Elliott olla keskenään, vai onko hän kiusattu. Kun E.T. ilmestyy hänen elämäänsä, Elliott kokee vihdoin löytäneensä ystävän - jonkun joka ymmärtää häntä. Vaikka Thomas onkin välillä hieman rasittava, eikä hän ole vielä erityisen lahjakas, suoriutuu hän roolistaan tarpeeksi hyvin, jotta katsojana välittää hänestä. Elokuvan nimikkohenkilö E.T. - mikä on tosiaan lyhenne Extra-Terrestrialista, joka tarkoittaa yli maanpäällistä - on alussa erittäin ujo, mutta myös todella utelias ja tottuessaan Elliottiin, hän alkaa innostua ihmisten teknologiasta ja tavoista. E.T. on sympaattinen tapaus, josta alkaa pitämään nopeasti. E.T:llä on lyhyet jalat, hieman pulska torso, pitkät kädet, joissa on pitkät luisevat sormet, sekä venyvä kaula, jonka päässä on lättänä pää. Tavallaan E.T:tä voi pitää jokseenkin rumana, mutta omalla tavallaan hän on todella suloinen. Hahmo on myös välillä hassu, mikä lisää tykättävyyttä. E.T. puhuu elokuvan aikana hieman ja hänen äänenään kuullaan Pat Welsh. Elliottilla on isoveli nimeltä Michael (Robert MacNaughton) ja pikkusisko nimeltä Gertie (Drew Barrymore). Michael kiusoittelee Elliottia elokuvan alussa, mikä on yksi syy Elliottin valittamiseen. Hän ei kuitenkaan uskalla nousta isoveljeään vastaan. E.T:n saapuessa veljesten erimielisyydet kuitenkin alkavat kadota ja Michael alkaa ymmärtää, miten hänen pitäisi hoitaa isoveliroolinsa. MacNaughton on mainio roolissaan. Gertie pelkää aluksi E.T:tä, mutta kun hän tajuaa, ettei E.T:ssä ole mitään pelättävää, hän innostuu olennosta ja välillä tuntuu siltä kuin hän haluaisi pitää E.T:n heidän lemmikkinään. Barrymore on välillä hieman rasittava, mutta suoriutuu osastaan kuitenkin toimivasti. Sisarukset asuvat yhdessä äitinsä Maryn (Dee Wallace) kanssa. Lasten isää ei leffassa koskaan nähdä, mutta siinä kerrotaan, että vanhemmat ovat eronneet ja isä on tällä hetkellä Meksikossa toisen naisen kanssa. Wallace on hyvä roolissaan, mutta hahmo ei ole hyvä äitiroolissaan. Hän ei nimittäin tunnu huomaavan sitä, että Michael kiusaa Elliottia, eikä hän yhtään huomioi Gertietä, kun tämä yrittää kertoa hänelle E.T:stä. Onneksi Mary kuitenkin näyttää rakastavansa lapsiaan, jolloin katsojana ei pidä häntä täysin kehnona vanhempana. Muita hahmoja elokuvassa ovat mysteeriset tutkijat, jotka huomaavat, kun E.T:n alus laskeutuu Maahan ja yrittävät saada E.T:n tutkittavaksi, sekä Michaelin kaverit, jotka myös kiusaavat Elliottia. Tutkijoista tärkeimmässä roolissa on Peter Coyoten näyttelemä Keys, jolla on jonkinlaista historiaa avaruusolentojen kanssa. Michaelin ystäviä on kolme: Greg (K.C. Martel), Steve (Sean Frye) ja Tyler (Tom Howell). Hahmoille ei ole luotu erityisiä luonteenpiirteitä, eivätkä he erityisemmin jää mieleen, jos ei lasketa Gregiä, josta tulee nykypäivänä mieleen Stranger Things -sarjan (2016-) Dustin-poika, pitkien kiharoiden hiustensa, lippiksensä ja polkupyöränsä takia. E.T. the Extra-Terrestrialista huomaa muutenkin, että sillä on ollut vaikutusta kyseiseen sarjaan.
Elokuva alkaa avaruusolentojen aluksen laskeutumisella Maahan ja olennot lähtevät lyhyelle tutkimusretkelle. Valitettavasti, kun muut palaavat retkeltä, yksi olennoista jää jälkeen. Ei kestäkään kauaa, kun Elliott jo törmää häneen. Aluksi erikoinen olio tietty pelästyttää Elliottin, mutta huomatessaan, ettei olento ole vaarallinen, Elliott ottaa hänet asumaan huoneeseensa ja yrittää pitää hänet piilossa. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu, sillä Elliottin täytyy lähes joka päivä käydä koulussa, jolloin hän ei voi aina olla vahtimassa erittäin uteliasta E.T:tä. Elliott ymmärtää, että E.T. haluaa löytää keinon päästäkseen kotiinsa ja haluaa auttaa häntä siinä. Tämä on kuitenkin erittäin vaikeaa Elliottille, sillä E.T:stä on muodostunut hänelle äärimmäisen tärkeä ystävä, eikä hän haluaisi E.T:n lähtevän. Elokuvassa onkin vahvasti kyse ystävyydestä. Ei sellaisesta helposta kaveruudesta, mitä Michaelin ja hänen kavereidensa välillä on, vaan todellisesta ystävyydestä, joka on elintärkeää päähahmoille. Sellaisesta, jonka vuoksi tekee mitä tahansa ja tietää toisen tekevän samoin, vaikka ei olisikaan millään lailla tullut samoista lähtökohdista. Sellainen, jonka on tarkoitus kestää ikuisuuden, mutta jonka muut yrittävät traagisesti tuhota. E.T. the Extra-Terrestrial onkin kaunis ja koskettava elokuva erilaisesta ystävyydestä. Elliottin ja E.T:n tutustuminen tuntuu tapahtuvan luonnollisesti. Elokuvaa voi pitää vahvana vertauksena siitä, että kaksi henkilöä voivat kuulua täysin eri kulttuureihin ja heidän ystävyytensä on niin tärkeä, ettei sillä ole heille oikeastaan väliä, mitä taustoja he edustavat. Lapsille tämä on siis tärkeää näyttää. He oppivat hienon asian, samalla kun pääsevät katsomaan pojan ja avaruusolennon seikkailuja. Elokuvassa on nimittäin vahva seikkailuhenki. Se imaisee katsojan heti alussa mukaansa, eikä irrota otettaan. Siitä tosiaan löytyy kauniita kohtia, kuten myös koskettavia. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä kyynelriski voi olla suuri. Onneksi E.T:stä löytyy myös paljon huumoria. Jotkut hauskuudet syntyvät hahmojen repliikeistä, kun taas jotkut syntyvät hahmojen tekemisistä. E.T:n toiminta on paikoitellen koomista katsottavaa, esimerkiksi kun hän löytää jääkaapista olutta ja päättää tutkia, mitä se sellainen on. Myös jännitystä on mukana, sillä sitä hyvät seikkailut tarvitsevat, kuten myös taianomaisuutta, mitä löytyy useasta kohtauksesta - varsinkin erittäin monien tuntemasta kohdasta, jossa Elliott ja E.T. lentävät polkupyörällä täysikuun edestä. Vaikka ei tietäisi, mistä se kohta on, mitä luultavimmin on silti nähnyt sen joskus. Kuva siitä on myös leffan julisteissa, joista yhden voi nähdä tuossa ylempänä. Kohtauksessa on jotain erittäin maagista ja kaunista.
Erilaisuuden hyväksymisen lisäksi leffasta löytyy myös uskonnollisia teemoja ja viittausta ylösnousemukseen, mitä voi joko pitää hienona tai sille voi kohotella kulmiaan. Itse pidin sitä hienona... kohotellen kulmiani samanaikaisesti. Muutamia ongelmia elokuvasta tietty löytyy, mutta ne eivät kokonaisuutta erityisemmin häiritse. Kokonaisuutena E.T. the Extra-Terrestrial on erinomainen scifiseikkailukertomus koko perheelle - jopa parempi kuin muistin. Todella pienille lapsille tämä voi olla paikoitellen liian hurja, mutta pääasiassa elokuva on lapsiystävällinen. Vaikka mukana on pari hieman liian hidasta kohtaa, ei tunnelma kärsi, varsinkin kun mukana on monia upeita kohtauksia. Elliottin ja E.T:n ystävyys on myös niin hienosti rakennettu, että katsojana haluaa pakosti tietää, mitä sille tulee tapahtumaan. Monesti voi tulla erikoinen halu itsekin löytää hassu avaruusolio pihalta ja ystävystyä häneen. Itse ainakin haaveilin, että näin kävisi.
Elokuvasta huomaa, että Star Wars (1977-) on ollut järjettömän kova juttu, kun tätä on tehty. Leffan teko alkoi, kun Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) oli ilmestynyt teattereihin. Scifiseikkailujen suosio oli siis nousussa. On hienoa, ettei E.T. the Extra-Terrestrialista tehty Star Wars -kopiota ja tapahtumat sijoittuvat kokonaan Maahan ja se on muutenkin maanläheisempi. Leffassa on kuitenkin useita viittauksia Star Warsiin, eivätkä ne todellakaan ole hienovaraisia. Elliott nimittäin esittelee E.T:lle Star Wars -lelujaan ja hänen huoneessaan nähdään vielä lisää sarjan oheistuotteita. Halloweenkohtauksessa eräs kaupungin asukkaista on pukeutunut vihreäksi jedimestari Yodaksi. Vuosien aikana monet fanit ovat tehneet johtopäätöksiä, että E.T. ja Star Wars sijoittuvat samaan universumiin, sillä E.T. näyttäisi tunnistavan Yodan, minkä lisäksi Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) nähdään E.T:n lajin edustajia lyhyesti. Vaikka teoria on mielestäni hauska, en oikein jaksa uskoa sen olevan totta, vaan kyse on siitä, että Star Warsin luoja George Lucas ja E.T:n ohjaaja Steven Spielberg ovat hyvät ystävät.
E.T. the Extra-Terrestrialin hienosta ystävyystarinasta ja upeasta seikkailuhengestä voikin kiittää ohjaaja Spielbergiä. Hän todella tietää, kuinka kunnon seikkailutunnelma saadaan aikaiseksi, minkä huomasi myös hänen edellisestä teoksestaan, Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981). Kuten olen jo ennen sanonut, mielestäni on suuri sääli, ettei Spielberg enää tee tällaisia teoksia. Käsikirjoituksesta vastaa Melissa Mathison, joka on tehnyt mainiota työtä, vaikka tämä onkin vasta hänen toinen käsikirjoituksensa, joka tehtiin elokuvaksi. E.T. on kuvattu hyvin, vaikka muutamia heikompia kuvia on mukana. Leikkaus on tehty hyvin. Osa visuaalisista tehosteista toimii edelleen, mutta osa taas ei. Nukkena sekä pukuna toteutettu E.T. toimivat mielettömän hienosti. Hahmon kasvoille on saatu erittäin paljon tunnetta ja hänen silmänsä ovat täynnä elämää. Valitettavasti vihreän taustakankaan käytön huomaa todella selkeästi ja se hieman häiritsee kohtauksessa, jossa hahmot lentävät polkupyörillään. Äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa muutaman aiemman Spielberg-elokuvan tavoin mestarillinen John Williams, joka on tehnyt jälleen huikeaa työtä. E.T:ssä kuultavat sävellykset ovat hienoja ja taianomaisia, sekä saavat katsojan toivomaan, että nykypäivänä leffoissa kuultaisiin yhtä muistettavaa musiikkia kuin aikoinaan.
Elokuvasta on olemassa viisi minuuttia pidempi versio, joka sisältää pari uutta kohtausta, sekä digitaalisesti toteutetun E.T:n. Siihen on myös tehty muutamia parannuksia tehosteiden osalta, sekä yhdessä kohtauksessa on vaihdettu poliisin haulikko digitaalisesti radiopuhelimeen, jotta elokuva olisi lapsiystävällisempi. Itse näin alkuperäisen teatteriversion elokuvasta.
Yhteenveto: E.T. the Extra-Terrestrial on todella erinomainen, kaunis ja koskettava kertomus pojan ja avaruusolennon ystävyydestä. Vaikka Elliottia näyttelevä Henry Thomas on paikoitellen ärsyttävä, hoitaa hän roolinsa toimivasti. Itse E.T. on suloinen hahmo, josta alkaa samantien välittämään. Hahmo on myös toteutettu erittäin hienosti. Valitettavasti muuten erikoistehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, eivätkä näytä kovin hyviltä enää nykypäivänä. Onneksi se ei häiritse katselukokemusta, sillä elokuvan seikkailuhenki on niin hienosti toteutettu. Leffasta löytyy taianomaisuutta, jännitystä ja huumoria, jolloin se pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka taitaa tunnelman luomisen. Vaikka perheen pienimmille tämä voi olla hieman liian jännittävä välillä, suosittelen silti E.T. the Extra-Terrestrialia perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on erittäin mainioita teemoja, jotka lasten kuuluu oppia - jos uskonnollisia viittauksia ei lasketa mukaan. Elokuvalle oli suunnitteilla jatko-osa nimeltä "E.T. II: Nocturnal Fears", mutta onneksi se ei koskaan käynyt toteen, sillä teos toimii täydellisesti yksinään. Toivon myös, ettei elokuvasta tehdä uusintaversiota 2000-luvulla. Minulle riittää se, että aiemmin mainitsemassani Stranger Thingsissa on tästä vaikutteita, kuten myös loistavassa Super 8 -elokuvassa (2011).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
E.T. the Extra-Terrestrial, 1982, Universal Pictures, Amblin Entertainment
