Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 2010) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Samuel Bayer

Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.

Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.

Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.

Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.

Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes

Arvostelu: Smile 2 (2024)

SMILE 2

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Naomi Scott, Rosemarie DeWitt, Miles Gutierrez-Riley, Dylan Gelula, Lukas Gage, Raúl Castillo, Peter Jacobson, Ray Nicholson, Kyle Gallner ja Drew Barrymore

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Parker Finnin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä hänen omaan lyhytelokuvaansa Laura Hasn't Slept (2020) perustuva kauhuelokuva Smile (2022) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden tammikuussa ja nyt Smile 2 on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pahemmin välittänyt ensimmäisestä Smile-elokuvasta, enkä siis juuri odottanut jatko-osaa. Skeptisin mielin kävin katsomassa Smile 2:n sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Nähtyään kaverinsa tappavan itsensä karmivasti hymyillen, pop-sensaatio Skye Riley alkaa nähdä virnuilevia ihmisiä kaikkialla ja naisen elämä suistuu vähitellen raiteiltaan.

Ensimmäisen Smile-elokuvan päähenkilön, Sosie Baconin näyttelemän Rosen kuoltua hymyilevän pahan olennon hyppysissä, uudeksi uhriksi joutuu tällä kertaa Naomi Scottin näyttelemä Skye Riley, pop-laulaja, joka on tekemässä uutta tulemista, hänen jouduttua vuotta aiemmin auto-onnettomuuteen. Juuri kun kiertue on käynnistymässä ja mediahuomio Skyen ympärillä paisuu, Skye todistaa hirvittävän kuoleman ja alkaa sitten nähdä epämiellyttävästi virnuilevia ihmisiä siellä sun täällä ja pahan kierre on päässyt jälleen kerran vauhtiin. Scott on nappivalinta rooliinsa. Hän on uskottava maailmanluokan artistina, mutta myy sitäkin paremmin hahmonsa alati kasvavan paranoian, kun hän ei enää osaa erottaa todellisuutta mielikuvituksesta, häiriintyneiden virneiden täyttäessä hänen elämänsä ja tuodessa vanhat traumat takaisin pintaan. Scottin roolityö on parhaimmillaan ihailtavan intensiivinen, minkä lisäksi en voinut olla hämmästelemättä, millaisia määriä vettä hänen on pitänyt juoda läpi kuvausten.

     Elokuvassa nähdään myös Rosemarie DeWitt Skyen kontrolloivana äitinä Elizabethina, Miles Gutierrez-Riley Skyen assistenttina Dariuksena, Dylan Gelula Skyen entisenä ystävänä Gemmana, Lukas Gage Skyen huumediilerinä Lewisina, sekä ykkösleffasta tuttu Kyle Gallner Joel-poliisina, johon hymymörkö tarttui ja joka yrittää nyt jatko-osan napakassa alkukohtauksessa päästä irti kirouksestaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti ja yksi jos toinenkin on omaksunut hyvin karmivan ja läpitunkevan hymyn.

Ensimmäinen Smile oli keskinkertainen kauhuraina, joka varasti ideansa kaikkialta muualta, mutta josta tuli jättihitti, kun oikeat ihmiset TikTokissa saivat vakuutettua tarpeeksi monet, että kyseessä olisi kaikkien aikojen pelottavin elokuva. Pian Suomenkin teatterit täyttyivät riehuvista teineistä, joiden piti päästä osaksi trendiä ja näyttää uskaltaneensa katsoa leffan. Jatko-osa oli siis vääjäämätön, mutta se jää nähtäväksi, voiko Smile 2 saavuttaa samanlaista suosiota. Toisaalta toivon, että voi, sillä kyseessä on edeltäjäänsä selvästi parempi elokuva. Siitä löytyy samoja vikoja, kuten liiallinen luotto kovaäänisiin böö-pelotteluihin ja kliseisten kuvioiden kierrättäminen. Tällä kertaa kyse on myös aavistuksen liian pitkästä leffasta.

Silti huomasin pitäneeni Smile 2:sta selvästi edeltäjäänsä enemmän. Iso syy tähän on niin Naomi Scottin roolityö kuin hänen kiinnostava hahmonsa. Harvemmin tällaisissa kauhuleffoissa riivauksen kohteet ovat julkkiksia ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten käy, kun hymyhirviö takertuu pop-tähteen. Jo ykkösleffassa käsiteltiin riivauksen kautta metaforallisesti traumoja ja kuinka ne tarttuvat kokijaansa ja jatko-osassa tätä aspektia hyödynnetään onnistuneemmin. Parasta on, ettei Skye ole mikään pelkkä kontrolloivan äitinsä uhri, vaan myös toisinaan paskamaisia juttuja tehnyt viallinen ihminen. Tämän lisäksi hymyilevät tyypit Skyen ympärillä voi mieltää vertauskuvaksi stalkkereista sun muista kummajaisista, joita monet julkimot joutuvat sietämään tai alaan kuuluvasta jatkuvasta tekohymyilystä. Luvassa on pari erityisen oivaa pelotteluhetkeä, joista etenkin virnuilevien tanssikoreografien liikehdintä sai nostettua niskakarvat pystyyn. Elokuvan lopetus taas on niin ihanan kiero, että se levitti minun kasvoilleni leveän hymyn.

Parker Finn palasi ohjaamaan ja käsikirjoittamaan myös jatko-osan ja hänen työnsä tuntuu varmemmalta ja osaavammalta kuin viimeksi, vaikka Finn voisi hissuksiin päästä eroon halvoista äkkisäikyttelykikoista. Finniltä löytyy silmää visuaalisuuksille ja Smile 2 on yllättävänkin taitavasti kuvattu elokuva. Erityisesti muka yhdellä pitkällä otolla toteutettu alku on komeaa katseltavaa. Lavasteet ja puvustus ovat mainiot ja maskeeraukset ovat oivallisen rujot ja leffassa veri kyllä roiskuu. Valitettavasti hymyhirviön todellinen olomuoto on tälläkin kertaa pikemminkin koominen kuin pelottava ja efekteistä muutenkin paistaa läpi digitaalisuus. Äänimaailma luottaa turhan paljon koviin pamauksiin, mutta Cristobal Tapia de Veerin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan karmivaa settiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile 2, 2024, Paramount Pictures, Temple Hill Entertainment, Bad Feeling, Paramount Players

Arvostelu: Smile (2022)

SMILE

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.

Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.

Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.

Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.

Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman (1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.

Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.

Yhteenveto: Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment