Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 2010) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Samuel Bayer

Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.

Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.

Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.

Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.

Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: The Social Network (2010)

THE SOCIAL NETWORK

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.

Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.

Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.

Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.

Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa (2010).

Yhteenveto: The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Song to Song (2017)

SONG TO SONG (2017)

Ohjaus: Terrence Malick
Pääosissa: Rooney Mara, Ryan Gosling, Michael Fassbender, Natalie Portman, Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran näin Song to Songin julisteen, mielenkiintoni heräsi välittömästi näyttelijöiden takia. Luin lyhyen juonikuvauksen ja ajattelin, että kyseessä voisi olla mainio elokuva. Trailereita en kuitenkaan katsonut, enkä ottanut leffasta sen kummemmin selvää etukäteen, vaan menin katsomaan elokuvan tietämättä siitä kovin paljoa. Päivää ennen näytöstä luulin, että minulla olisi liikaa asioita hoidettavana, jolloin en ehtisikään katsoa Song to Songia, mutta onneksi lopulta löysin sopivan kolon, jolloin pääsin kuin pääsinkin katsomaan elokuvan... jonka lähes koko keston ajan toivoin, että olisin sittenkin pysynyt kotona...

Tarina erilaisista rakkauksista, intohimoista ja petoksista, jotka rikkovat niiden tuntevia henkilöitä.

Elokuvassa eniten esille pääsee Rooney Maran hahmo Faye, joka yrittää löytää itseään. Häntä kiehtoo suuresti rakkaus ja musiikki, mutta kumpikaan ei tunnu tarjoavan sitä, mitä hän haluaa, mikä saa hänet kyseenalaistamaan löytämänsä entistäkin enemmän. Faye tuntuu olevan koko elokuvan ajan enemmän tai vähemmän hukassa ja lähinnä vain esittää olevansa selvillä siitä, mitä hän haluaa elämältään. Mara on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmonsa jää kuitenkin aika vaisuksi ja laimeaksi.
     Ryan Goslingin hahmo haaveilee musiikkiurasta ja yrittää saada itseään bisnekseen mukaan, jotta voisi toteuttaa itseään. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen helppoa, minkä lisäksi hänellä on muitakin huolia, eikä rakkaus tarjoa hänellekään toivottua onnea. Gosling on osoittanut useasti osaavansa, mutta tässä elokuvassa hän tuntuu olevan kaiken aikaa epävarma kameran edessä, aivan kuin hän ei täysin tietäisi, mitä pitää tehdä.
     Michael Fassbender pääsee irrottelemaan kunnolla elokuvassa. Hänen hahmonsa on iso tekijä musiikkibisneksessä, mikä tuntuu nousevan hahmon päähän. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa ja onkin täynnä energiaa koko leffan ajan. Fassbenderin sekoilemista on ihan viihdyttävää seurata, vaikka sille ei oikein syytä keksi. Hänenkään hahmonsa ei tunnu tietävän, mitä todella haluaa elämältään. Hahmo kiehtoo monia naisia - kuten Fayea - mitä hän käyttää hyväkseen.
     Natalie Portmanin hahmo on myös yksi näistä naisista, jotka lankeavat Fassbenderin hahmon lumoukseen. Portmanin hahmo on tarjoilija kahvilassa, mutta on välittömästi valmis lähtemään ison kihon mukaan musiikkimaailmaan. Myös Portman on hyvä näyttelijä, mutta hänen hahmostaan ei saa paljoa irti.
     Elokuvassa nähdään myös enemmän tai vähemmän pienissä rooleissa Holly Hunter, Cate Blanchett, Bérénice Marlohe ja Val Kilmer. On onni, että jälkimmäinen on pienessä osassa, sillä en erityisemmin välitä Kilmeristä.

On olemassa taidetta, joka syntyy siitä, kuinka suurella rakkaudella teosta on tehty ja kuinka tunteikas ja syvällinen henki mukana on. Sellaista joka syntyy lähes itsestään, eikä tarkoituksena ole koskaan ollut luoda mitään ihmeellistä. Lopputulos on kuitenkin henkeäsalpaava, upea, kaunis, koskettava ja vaikuttava. Se ei ole täydellistä, mutta se on silti ällistyttävän hienoa. Ja sitten on taidetta, joka syntyy siitä, että halutaan tehdä mahdollisimman taiteellista taidetta. Kaikki halutaan saada mahdollisimman täydelliseksi, syvälliseksi, hienoksi, timanttiseksi ja kauniiksi. Koko juttu tehdään niin leveillen ja pää pilvissä, että taiteen luoja hukkuu omaan luovuuteensa, eikä enää ymmärrä omaa työtään. Hän haluaa olla mahdollisimman erilainen muista, jotta erottuisi joukosta ja saisi mahdollisimman monet huomioimaan hänet ja hänen työnsä, johon hän on suuruudenhulluutensa maalannut. Sellaista äärimmäisen teennäistä taidetta, jossa on yritetty aivan liikaa, eikä mikään tunnu enää luonnolliselta. Jota katsoessa kokee pelkkää sääliä niitä kohtaan, jotka ovat auttaneet tekotaiteen luojaa lopputuloksen saavuttamisessa. Jonka nähdessä ei ole aluksi täysin varma, mitä on saapunut kokemaan, sillä kaikki tuntuu olevan erittäin monimutkaisesti, salaperäisesti ja kummallisesti rakennettu, mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että teos on eloton, ontto ja inhottava. Että kyseessä on vain erilaisia värejä kankaalla ilman oikeaa tarkoitusta. Ilman todellista luovuuden vimmaa. Ilman tiettyä intohimoa tekemistä kohtaan. Ilman rakkautta.

Sellainen on Song to Song. Tekotaiteellista paskaa. Elokuvan luonut Terrence Malick tuntuu olevan aivan tolkuttoman täynnä itseään. Tuntuu kuin hän haluaisi elokuvansa olevan mahdollisimman kaukana kaikista muista heittelevän kerrontansa, melko olemattoman tarinansa ja suurimmaksi osaksi huonolta näyttävän tekotapansa kanssa. Malick on tunnettu siitä, että hänen elokuvansa eivät välttämättä sisällä kunnollista käsikirjoitusta, vaan hän vain pistää näyttelijänsä tekemään jotain. Sen myös huomaa. Elokuva on nimittäin täynnä kohtauksia, joissa lähinnä vain haahuillaan ja heilutaan eri paikoissa ilman mitään syytä. Näyttelijät tuntuvat olevan usein erittäin epämukavissa tilanteissa, aivan kuin he eivät tietäisi yhtään, mitä pitäisi tehdä tai mikä lopputuloksen pitäisi olla. Näyttelijöitä todella käy sääliksi läpi elokuvan. Myös heidän hahmonsa tuntuvat olevan kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, minkä tarkoituksena on tuottaa sääliä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, vaan lähinnä katsojaa alkaa masentaa, kun katsoo kaksi tuntia rikkinäisiä persoonia, jotka eivät millään tunnu löytävän tarkoitusta elämälleen.

Elokuva on myös todella puuduttava. Se ei tunnu kulkevan minnekään, vaan pyörii ympyrää, kuten sen hahmot useissa kohtauksissa, mikä alkaa väsyttää katsojaa. Minä nukuin oikein makeat unet viime yönä ja silti haukottelin usein leffan aikana. Vilkuilin myös kelloa usein, jotta tietäisin, kauanko kärsimykseni vielä kestäisi. Toinen asia, mistä Malick on tunnettu, on se, että hän kuvaa todella paljon erilaista materiaalia ja kasaa ne sitten kokonaisuuksiksi vasta jälkituotannossa. Tämänkin huomaa helposti elokuvan madellessa eteenpäin vailla päämäärää. Monet kohtaukset tuntuvat täysin irtonaisilta ja jotkut taas niin ylitaiteellisilta, että oksettaa. Kaikki asiat kerrotaan hitaasti, mikä on hyvä ratkaisu, jos tarina vetäisi mukaansa, mutta valitettavasti Song to Songin kohdalla käy niin, että elokuva vain työntää katsojaansa pois päin, jolloin se jää todella onton tuntuiseksi, vaikka elokuva uskotteleekin lähes koko ajan olevansa jotain enemmän - jotain todella pohdiskelevaa ja älykästä. Malick ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän, että älykkään pohdiskelun esittämiseen ei riitä, että joutuu vähän väliä kuuntelemaan hahmojen melodramaattista kertojaäänimietintää siitä, mitä he elämältään haluavat ja mitä se ei tunnu heille tarjoavan. Etenkin kun mietinnät alkavat toistamaan itseään jo kolmatta kertaa. Kun ruutu menee vihdoin mustaksi ja lopputekstit alkavat, ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta ja kiiruhtaa kauas pois, jotta saisi lievitettyä suurta ärsyyntymistä ja tylsistymistä, jotka Song to Song aiheutti.

Leffan toteutus ei muutenkaan ole kovin onnistunut. Vaikka mukana on muutamia tyylikkäitä kuvia, on kuvaus suurimmaksi osaksi kammottavan näköistä. Jostain syystä mukana on todella paljon kalansilmälinssillä kuvattuja otoksia, jolloin kuvan reunat näyttävät vääristyneiltä ja kuvassa esiintyvät hahmot näyttävät kummallisilta. Monet kuvat näyttävät myös siltä, että kameramieheksi on otettu joku, joka vain osaa painaa kuvausnappulaa ja osoittaa kameran kohteeseen, ja hänet on pistetty kuvailemaan asioita. Siinä missä Jason Bourne (2016) oli viime vuoden huonoiten kuvattu elokuva heiluvan kameratyöskentelynsä takia, Song to Song vaikuttaisi olevan vuoden 2017 huonoiten kuvattu elokuva vääristyneiden, rumien kuviensa ja amatöörimäisen kuvaustapansa takia. Leikkauskaan ei ole onnistunutta ja läpi elokuvan leikkauksella hypitään kohtauksissa tilanteesta toiseen, jolloin kovin moni kohtaus ei edes tunnu kohtaukselta, vaan lähinnä siltä, että hahmot vain siirtyvät haahuilemaan paikasta toiseen. Useaan otteeseen vaikuttaa siltä, että alkuperäinen elokuva on kestänyt noin 29 tuntia ja se on pitänyt pilkkoa kahteen tuntiin ja yhdeksään minuuttiin. Niin hyppivä ja silputtu lopputulos on. Äänileikkauskin on monesti tönkköä. Ja jos leffassa ei ole jo muuten tarpeeksi yliampuvan dramaattinen tunnelma, niin sitä on lisätty useasti yliampuvan dramaattisella musiikilla.

Yhteenveto: Song to Song on suoraan sanottuna tekotaiteellista paskaa. Sitä tehdessä on pyritty niin taiteelliseen teokseen kuin vain on mahdollista ja on unohdettu, ettei taide synny väkisin vääntämällä. Elokuva yrittää lähes koko kestonsa ajan huijata katsojaa luulemaan, että katsoo kovin älykästä teosta. Harmi vain, ettei filosofisuus synny siitä, että hahmot puhuvat masentuneilla kertojaäänillään neljättä kertaa siitä, etteivät löydä tarkoitusta elämälleen ja kaikki tuntuu olevan huijausta. Todellisuudessa Song to Song on tyhjä teos, joka on saatu vaikuttamaan erittäin sisältörikkaalta, mutta tarkkaan katseltuna huomaa elokuvan olevan todella ontto. Jos sitä siis pystyy katsomaan tarkkaan, eikä nukahda kesken. Tuntuu siltä kuin ohjaaja Malick haluaisi tehdä mahdollisimman erilaisen ja huikean teoksen, jolloin hän on vain kadonnut täysin siihen, minkä uskoo olevan täydellistä, eikä tajua, millaista kuraa on tekemässä. Kuvaus on muutamia onnistuneita otoksia lukuunottamatta hirveää, eikä leikkauksessakaan ole kehumista. Melodramaattista ja masentavaa tunnelmaa on saatu mukaan monilla eri tavoilla, kuten aiemmin mainitsemillani kertojaäänillä ja musiikilla. Näyttelijät ovat lähestulkoon ainoa hyvä asia koko elokuvassa, mutta edes he eivät kykene pelastamaan teosta. En todellakaan suosittele katsomaan Song to Songia. Se on täyttä rahan ja ajan tuhlausta. Tietysti on niitä, jotka löytävät kuin löytävätkin teoksesta jotain syvällisempää ja näkevät todellista taidetta. Hyvä jos pitävät - minä en. Omasta mielestäni elokuva oli lähinnä keskisormi katsojille, läpsäisy naamaan, potku kiveksille, sylkäisy silmään ja mojovat naurut päälle. Pitää olla aikamoinen hirvitys tiedossa loppuvuodesta, jotta tämä ei olisi vuoden 2017 huonoin elokuva!

Kirjoittanut: Joonatan, 20.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Song to Song, 2017, Buckeye Pictures, FilmNation Entertainment, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Lion (2016)

LION (2016)

Ohjaus: Garth Davis
Pääosissa: Sunny Pawar, Dev Patel, Nicole Kidman, David Wenham, Rooney Mara, Divian Ladwa Abhishek Bharate, Priyanka Bose ja Tannishtha Chatterjee
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun kuulin Lionista ensimmäisen kerran, minua kiinnosti lähinnä sen näyttelijäkaarti. Juonesta en tiennyt mitään, mutta julisteissa oli iso Dev Patelin pärstä ja se riitti minulle. Patel on mainio näyttelijä, joka suoriutuu upeasti sekä draama- että komediarooleista. Nicole Kidmanin mukanaolo ei erityisemmin houkuttanut, mutta oli kiva, että pääsisi näkemään The Lord of the Rings: The Two Towersista (2002) tutun David "Faramir" Wenhamin pitkästä aikaa elokuvassa. Ensimmäiseen lehdistönäytökseen en ehtinyt, mutta kävin toisessa näytöksessä katsomassa Lionin, päivä sen jälkeen, kun Oscar-ehdokkaat julkistettiin. Kiinnostukseni nousi tietenkin heti, kun huomasin leffan olevan ehdolla parhaan elokuvan palkinnosta. Se lupailee jo hieman leffan laatutasosta. Pidin myös siitä, etten tiennyt elokuvan juonesta mitään ennen elokuvan näkemistä.

Saroo-lapsi nukahtaa junaan ja herätessään hän huomaa joutuneensa kilometrien päähän kotikylästään. Kasvaessaan vanhemmaksi Saroo yrittää saada selville, mistä hän on peräisin ja miten hän pääsisi takaisin oikean perheensä luokse.

Saroota näyttelee kaksi henkilöä: Sunny Pawar nähdään lapsi-Saroona, kun taas Dev Patel esittää hahmoa aikuisena. Patel on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka puolessa välissä elokuvaa häneltä löytyy hieman heikkoja hetkiä. Kuitenkin yleisesti ottaen Patel suoriutuu roolistaan hienosti ja koskettavasti. Tavallaan toivoisin, että hän veisi parhaan miessivuosan palkinnon, mutta toisaalta toivoisin, että hän saisi sen myöhemmin jostain vielä paremmasta roolisuorituksesta. Saroon roolin kuitenkin totaalisesti omistaa Sunny Pawar, erittäin nuori näyttelijänalku, jolle tämä on ensimmäinen roolityö. Pawar suoriutuu osastaan täydellisesti! Ottaen huomioon, ettei hän puhunut lainkaan englantia elokuvaa tehdessä, hänen esiintymisensä englantia puhuvan työryhmän kanssa on niin luonnollista ja sulavaa, että välillä jopa unohtaa katsovansa näyttelemistä. Hänestä löytyy lapsenomaisen riemun lisäksi traagisuutta ja surullisuutta. Myös pelokkuuden hän tuo hienosti esille. Saroo ei lapsena erityisemmin puhu, sillä hän ei osaa englantia tai bengalia, mutta aikuisena hän puhuu paljon. Toivon, että Pawar huomataan ja häntä nähtäisiin tulevaisuudessakin.
     Saroon adoptoi australialaispariskunta Sue (Nicole Kidman) ja John (David Wenham). Vaikka en erityisesti välitäkään Kidmanista, Lionissa hän osoittaa osaavansa. Etenkin yhdessä kohtauksessa hänen roolityöskentelynsä on hieman jopa sydäntäsärkevän koskettavaa. Sue on onnellinen siitä, että Saroo kuuluu heidän perheeseensä. Wenhamin esittämä John on rento kaveri, joka jää valitettavasti hieman taka-alalle. Pariskunta on adoptoinut myös Mantosh-nimisen pojan, jota esittää aikuisena Divian Ladwa. Mantosh on rauhattomampi kuin Saroo ja hän tuntuu tuottavan vaikeita tilanteita perheelleen.
     Aikuisena Saroo tapaa nuoren naisen nimeltä Lucy (Rooney Mara) ja heille tietenkin syntyy lemmen roihu. Kuitenkin kun Saroo vajoaa koti-ikävämasennukseensa, Lucy tuntuu työntyvän pois hänen elämästään. Lucy haluaisi auttaa Saroota, mutta hän ei tunnu antavan Lucylle mahdollisuutta siihen. Rooney Mara on hyvä roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Abhishek Bharate Saroon Guddu-isoveljenä, jota Saroo ihailee ja
Priyanka Bose Saroon Kamla-äitinä, jota Saroo yrittää auttaa mahdollisimman hyvin. Tannishtha Chatterjee esittää Nooria, joka yrittää auttaa eksynyttä Saroo-lasta.

Lion perustuu tositapahtumiin, mikä mainitaan heti elokuvan alussa. Käsikirjoitus on tehty Saroo Brierleyn omaelämäkertakirja "A Long Way Homen" (2014) pohjalta. Ensimmäinen tunti vietetään Saroo-pojan kanssa Intiassa ja toinen aikuisen Saroon kanssa mm. Australiassa. Omasta mielestäni ensimmäinen puolisko on voimakkaampi ja tunnerikkaampi kuin toinen puolisko. Sunny Pawarin tapa olla kameran edessä on niin kiehtova, että katsojalle on vaikeaa katsoa muualle. Ja kun alkupuoliskossa ei kuulla englantia ja se vietetään Intiassa, tuntuu se hyvin erilaiselta kuin useat elokuvat, joita yleensä katson. Vieraan kulttuurin tapoja on kiinnostavaa nähdä ja Intian suurkaupungin köyhien asema esitetään erittäin karuna, millainen se oikeasti onkin. Intiaosuudessa on hieman dokumenttitunnelmaa, jolloin helposti tietää katsovansa tositapahtumiin perustuvaa tarinaa. Sen lisäksi katsojana kokee suurempaa empatiaa eksynyttä lasta kuin aikuista kohtaan.

Toinen puolisko ei ole ihan yhtä mukaansa imaiseva. Kun tuttuja näyttelijöitä tulee mukaan, Lion alkaa muistuttaa enemmän tavallisempaa elokuvaa ja siitä katoaa jotain tärkeää. Puoliväli on heikoin osuus koko elokuvassa. Siinä aikuis-Saroon koti-ikävä muuttuu niin massiiviseksi, että hän näkee hallusinaatioita perheestään ja lukittautuu kotiinsa keksimään reittiä takaisin lapsuudenkyläänsä. Tämän osuuden draamailu menee paikoitellen jopa pahasti yli, eikä se tule luonnostaan, vaan lähinnä pakotetun oloisesti. Kun ensimmäisen puoliskon koskettavuus tuli sulavasti, on kummallista, että toisen puoliskon koskettavuus paukutetaan katsojille tapaan: "Katsokaa, kun on niin pirun surullista, eikö?!" Onneksi Lion löytää oikean suunnan jälleen ja elokuvan lopetus on erinomainen. Itse en lähes koskaan itke elokuvien aikana, vaikka poikkeuksiakin on ollut, kuten Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 (2010), Interstellar (2014) ja Inside Out (2015). Tämän leffan lopussa koskettavuus pystyi tarttumaan minuun hyvin syvästi, jonka takia huomasin, että silmäni kostuivat ja alahuuleni alkoi väpättää. Kyyneliä ei kuitenkaan ilmestynyt, mutta olin paljon lähempänä itkemistä kuin moneen kuukauteen. Siitä syystä on pakko nostaa hattua tekijöille.

Ohjauksesta vastaa Garth Davis, jolle tämä on ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän ohjaa. Hyvin hän on suoriutunut työstään. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Jotkut kuvat ovat jopa todella hienoja. Lion on Oscar-ehdokkaana musiikeistaan ja vaikka sävellykset eivät jääneetkään erityisemmin mieleen jälkikäteen, leffan aikana ne toimivat hyvin. Musiikista vastaavat Volker Bertelmann ja Dustin O'Halloran. Lopputeksteissä käytetty musiikki on kuitenkin aivan järkyttävän kuuloista.

Yhteenveto: Lion on hölmöstä puolestavälistään huolimatta todella mainio elokuva. Dev Patel on mainio roolissaan. Rooney Mara on hyvä, kuten ovat myös Nicole Kidman ja David Wenham, joista jälkimmäinen jää valitettavasti taka-alalle. Show'n varastaa kuitenkin Sunny Pawar, joka on ikäänsä nähden erinomainen ja ennen kaikkea luonteva roolissaan. Ensimmäinen puolisko on toimivampi, mutta toinenkin puolisko on hyvä. Puolen välin draamailut vievät hieman makua elokuvasta. Onneksi koskettava loppu palauttaa Lionin hienoutta. Suosittelen katsomaan tämän, jos aihe kiinnostaa. Tämän voisi myös esittää kouluissa alkupuolensa takia, näyttämään, millaista toimintaa Intiassa on. Vaikka Lion on todella hyvä ja ehdolla parhaan elokuvan Oscarista, en silti usko, että sillä on mitään mahdollisuuksia voittaa. Kyllä se La La Land (2016) vie isoimmat pystit.

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lion, 2016, The Weinstein Company, Screen Australia, See-Saw Films, Aquarius Films, Sunstar Entertainment, Narrative Capital

Arvostelu: Kubo and the Two Strings / Kubo ja samuraiseikkailu (2016)

KUBO AND THE TWO STRINGS (2016)

KUBO JA SAMURAISEIKKAILU

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Art Parkinson, Charlize Theron, Matthew McConaughey, Rooney Mara, Ralph Fiennes, George Takei ja Brenda Vaccaro
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

En erityisemmin ollut kiinnostunut Kubo and the Two Stringsistä (tai kuten se on hämärästi suomennettu Kubo ja samuraiseikkailuksi) vielä viikko sitten. Olen tietty nähnyt elokuvan tehneen Laika-yhtiön kaikki aiemmat elokuvat, eli Coralinen (2009), ParaNormanin (2012) ja The Boxtrollsin (2014), mutta koska taso on vain tuntunut laskevan hienon Coralinen jälkeen, niin en erityisemmin innostunut, että yhtiöltä oli taas tulossa leffa. Julisteet eivät erityisemmin saaneet minua kiinnostumaan ja ajattelinkin käydä katsomassa elokuvan vain, jos sattuisi olemaan aikaa. Sitten tapahtuikin ihmeitä ja Kubo and the Two Stringsin arvosteluja alkoi sadella. Monet sanoivat, että kyseessä on tämän vuoden animaatiotapaus ja että Kubo jättäisi jopa Zootopian (2016) varjoonsa. Se oli jo tarpeeksi kova väite, jolloin minun oli aivan pakko päästä katsomaan elokuva. Kun vielä Rotten Tomatoesin arvioprosentti oli 97 ja Internet Movie Databasessa käyttäjäarvioiden keskiarvo oli 8,3/10, niin en vain voinut olla missaamatta tätä elokuvaa. Niin siinä kuitenkin kävi, etten päässyt katsomaan elokuvaa lehdistönäytöksessä, mutta onneksi pääsin katsomaan elokuvan jo viime tiistaina.

Yksisilmäinen Kubo-poika asuu psykoottisen äitinsä kanssa vuorella ja käy päivisin kertomassa tarinoita lähikylän asukkaille. Tapahtumat johtavat toiseen, jolloin Kubon täytyy nousta tarinoidensa sankariksi ja etsiä kolme samuraivarustetta, joiden avulla hän voisi päihittää pahan Kuukuninkaan.

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan Kubo, jonka äänenä kuullaan Art Parkinson. Alkupuolella Kubo tuntuu esittävän rohkeampaa kuin onkaan ja hän haaveilee olevansa vahva eri tavoin kuin vain henkisesti. Tietysti elokuvan aikana Kubo kerää rohkeutensa ja alkaa pikkuhiljaa muuttua sankariksi, vaikkei olisikaan täysin samanlainen sankari kuin hänen oma idolinsa. Kubolla on käytössä jonkinlainen "taikakitara", jolla hän pystyy muokkaamaan maailmaa ja tekemään tyylikkäitä origameja. Aluksi "kitara" tuntuu hieman hölmöltä, mutta se muuttuu uskottavammaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Kubon mukana matkalla on puutalismaanista eläväksi muuttunut Apina, joka on erittäin ylisuojeleva Kuboa kohtaan. Aluksi Apinan hahmo on hieman ärsyttävä, mutta hahmosta alkaa pitää, mitä enemmän hänen taustansa aukeavat katsojalle. Hän osoittaa myös olevansa hyvä taistelija, jos niin haluaa. Apinan äänenä kuullaan Charlize Theron.
     Mukana matkalla on myös Kuoriainen, joka on puoliksi ötökkä ja puoliksi samurai. Kuten Apina, niin myös Kuoriainen ärsyttää aluksi, mutta onneksi myös hänestä kehkeytyy pidettävä hahmo. Kuoriaisen kykyjä olisi mielestäni voinut käyttää hieman monipuolisemmin, eikä hahmo tuntunut kunnolla hyödyntävän neljää kättään. Kuoriaisen äänenä kuullaan Matthew McConaughey ja vaikka McConaugheylla on erittäin persoonallinen ääni yhdistettynä vahvaan korostukseen, niin minulla kesti todella kauan yhdistää Kuoriaisen ääni itse näyttelijään.
     Ralph Fiennes on osoittanut olevansa hyvä pahiksen rooleissa - oli hän sitten julma natsi Amon Göth elokuvassa Schindler's List (1993) tai pimeyden velho lordi Voldemort Harry Potter -sarjassa (2001-2011), niin hän tuntuu osaavan vihattavan hahmon elkeet ja ilmeet. Tässä hän ei kuitenkaan pääse erityisemmin esille. Fiennes kuullaan elokuvan pahiksen, eli Kuukuninkaan äänenä, eikä hän oikein saa vakuutettua katsojaa siitä, että kyseessä olisi erittäin synkkä ja paha hahmo. Syy tosin johtuu lähinnä käsikirjoituksesta, sillä hahmoa pohjustetaan todella paljon ja hänestä saa erittäin vaarallisen kuvan, mutta kun hahmo vihdoin saapuu ruudulle, niin häntä lähinnä vain alikäytetään.
     Kuukuninkaan lisäksi pahiksia ovat myös pimeyden voimia käyttävät siskot, joiden äänenä kuullaan Rooney Mara. Siskot tuntuvat oikeasti pahoilta ja heidän esittelynsä on jopa hieman karmiva. Muita hahmoja elokuvassa on mm. kylän vanha nainen Kameyo (Brenda Vaccari), joka on erittäin ystävällinen Kubolle, sekä vanha mies Hosato (George Takei).

Elokuva alkaa synkällä kohtauksella, jossa Kubon äiti matkaa merellä pakoon jotakin, samalla kun kuullaan kertojaääni, joka sanoo katsojille, että heidän täytyy kiinnittää kaiken aikaa tarkkaan huomiota siihen, mitä tapahtuu. Jos nimittäin katseen kääntää edes hetkeksi, niin sankarillemme koituu tuho. Elokuva ottaa alussa kiinni katsojasta näillä lauseilla, sillä katsojana tietysti uskoo, että elokuvaan täytyy keskittyä koko ajan täysillä. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Alkukohtauksen jälkeen meille esitellään lähes teini-ikäinen Kubo, joka yrittää pitää äidistään huolta, sillä tämä on vajonnut jonkinlaiseen psykoosiin, eikä kykene toimimaan lähes ollenkaan itse. Aamuisin hän kulkee lähistöllä olevaan kylään ja kertoo tarinaa Hanzo-samuraista, soittaen samalla taikakitaraansa, joka saa origamihahmot liikkumaan itsekseen. Tarinassa Hanzo taistelee pahaa Kuukuningasta vastaan ja tarvitsee avukseen hienoilla lisänimillä varustetut miekan, haarniskan ja kypärän. Iltaisin Kubon on kuitenkin palattava takaisin äitinsä luo vuorelle, jossa he asuvat, sillä hänen äitinsä on kertonut, että Kuukuningas on todellinen ja tämä yrittää siepata Kubon. Eräänä iltana Kubolla menee liian myöhään kylässä ja siskot hyökkäävät tämän kimppuun. Kubo joutuu pakomatkalle, joka alkaa muovata hänestä sankaria.

Elokuvan alkupuoli on hieman liian hidastempoinen. Aluksi mietin, että kyseessä olisi vain hieman rauhallisempi aloitus, mutta rauhallisuutta on jopa liikaa. Kubon tarinakin tuntuu kestävän hieman liian kauan, eikä elokuva saa enää samalla tavalla otetta katsojasta. Katsojille pyritään kertomaan kaikki tarvittava pitkällä dialogilla, jolloin itse ei tarvitse kovin paljoa päätellä. Kun siskot vihdoin ilmestyvät, niin elokuva ottaa uudestaan otteen, mutta valitettavasti menettää senkin, kun käydään jälleen aivan liian pitkä keskustelu. Tämän jälkeen minulla kesti hieman aikaa lämmetä uudestaan elokuvalle, sillä mietin, että milloin seuraavan kerran siinä tapahtuisi lässähdys. Onneksi sellaisia ei erityisemmin enää tule, jos ei lasketa mukaan Kuukuninkaan paljastusta. Mukaan tulee esimerkiksi jännittävä kohtaus suuren luurankohirviön kanssa ja intensiivinen taistelu merellä, jotka ovat erittäin hienoja pätkiä. On myös hienoa, ettei elokuvan loppu ole mistään perinteisimmästä päästä, vaan luo jotain erilaista. Onneksi alkupuoleltakin löytyy jotain hienoa ja siinä on ymmärretty, ettei se hienous edes tarvitse puhetta. Kohtaus, jossa Kubo joutuu vain katsomaan avuttomana sivusta, kun hänen äitinsä on jähmettynyt paikoilleen ja tuijottaa tyhjillä silmillään kaukaisuuteen, on hyvin surullinen ja kaunis.

Kaunista on myös animointi. Edellisten Laikan elokuvien tapaan myös tämä on nukkeanimaatio ja pakko vain sanoa, että visuaalisesti elokuva on aivan upea! Välillä suun liikkeet eivät tunnu täysin täsmäävän puheen kanssa, mutta se on yleinen ongelma kaikkien muiden paitsi tietokoneanimaatioiden kanssa. Taustat näyttävät huikeilta ja etenkin vesi on toteutettu todella ihmeellisesti. Aiemmin mainitsemani kohtaukset luurankohirviön kanssa ja meritaistelu näyttävät mielettömän hienoilta ja välillä on vaikea käsittää, että kyseessä on oikeasti nukkeanimaatio. Laikan tuttuun tyyliin muutamat kohdat ovat hieman synkempiä kuin yleensä animaatioissa ja mielestäni elokuvassa olisi voitu ottaa vielä muutama harppaus eteenpäin ja tuoda esimerkiksi synkkyyttä enemmän esille. Dialogia olisi voitu jättää pois ja katsojat olisivat siten päässeet itse täyttämään aukkoja, joita ei heti paljasteta. Tekijöiden olisi pitänyt paremmin miettiä tarkoitus alun höpötykselle siitä, ettei huomio saa herpaantua ja hyödyntää sitä enemmän, jolloin katsoja ei voisi millään irrottaa katsettaan ruudulta. Elokuvassa on myös pari juonenkäännettä, jotka ovat valitettavasti hieman liian ennalta-arvattavat, mutta sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, kun kyseessä on koko perheen elokuva. Huumoria on tietty mukana keventämässä elokuvaa. Jotkut vitsit toimivat selkeästi paremmin kuin toiset. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä ja mainio pätkä, mutta kun juttua olisi viety vielä eteenpäin kunnolla, niin Kubo and the Two Strings voisi nousta yhtä hienoksi tarinaltaan kuin animoinniltaan. Elokuvan on ohjannut Travis Knight ja tämä on hänen esikoisohjauksensa. Hän on aiemmin toiminut Laikalla animointipuolella, joten häneltä selvästi löytyy kunnollinen näkemys visuaalisuuteen.

Yhteenveto: Kubo and the Two Strings on kyllä hyvä, muttei niin ihmeellinen kuin monet muut väittävät. Se taistelee mielestäni ParaNormanin kanssa Laikan toiseksi parhaan elokuvan tittelistä, mutta jää selvästi Coralinen varjoon. Elokuvalla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päihittää Zootopiaa, niin kuin jotkut ovat sanoneet. Animointi on aivan tolkuttoman huikeaa ja on sääli, ettei itse tarina ole yhtä huikea. Kun juttua olisi uskallettu viedä vielä pidemmälle, niin lopputulos olisi parempi. Kubon hahmo toimii ja loppujen lopuksi niin toimivat myös Apinan ja Kuoriaisen hahmot. Fiennesin esittämä Kuukuningas on aikamoinen pettymys, mutta hahmo ei onneksi fyysisesti esiinny kovin paljoa. Dialogia on välillä liikaa ja kohtaus, jossa Kubo on luolassa äitinsä kanssa, on todella hyvä osoitus siitä, että joskus olisi ihan hyvä olla vain hiljaa. Puhtaasti lapsille tätä ei olla suunnattu ja perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen liiankin jännittävä. Jos pidät Laikan aiemmista elokuvista tai ylipäätään nukkeanimaatioista ja seikkailuista, niin kannattaa tämä käydä vilkaisemassa. Hieman epäselväksi elokuvassa jää elokuvan nimen merkitys. Lopputeksteissä lukee, että elokuva on omistettu ohjaajan "two stringsille", eli hänen vanhemmilleen, mistä voisi päätellä, että Kubon "two strings" ovat hänen äitinsä ja isänsä. Tavallaan suomalainen nimi Kubo ja samuraiseikkailu kuulostaa kaikessa hölmöydessään paremmalta, vaikka olisikin voinut olla jotain luovempaa. Sentään suomennos ei ole "Kubo ja kahdet stringit".

Kirjoittanut: Joonatan, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wegotthiscovered.com
Kubo and the Two Strings, 2016, Laika Entertainment

Arvostelu: Pan (2015)

PAN (2015)

Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Levi Miller, Garrett Hedlund, Hugh Jackman, Rooney Mara, Adeel Akhtar, Amanda Seyfried, Kathy Burke, Lewis MacDougall ja Cara Delevingne
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Peter Pan on ollut hyvin tuttu tarina minulle jo pienestä pitäen. Ensimmäinen elokuva, jonka näin elokuvateatterissa, oli Walt Disneyn Return to Never Land (2002), joka on jatko-osa Disney-klassikko Peter Panille (1953). Yli satakymmenen vuotta vanhasta tarinasta on ehditty vääntämään vuosien varrella useita elokuvaversioita, joista itse olen nähnyt Disney-pätkien lisäksi näytellyn Peter Panin vuodelta 2003, sekä Steven Spielbergin ohjaaman Hookin (1991). Pidän tarinasta, joten kun kuulin, että Warner Brosilla tehdään uutta näyteltyä versiota elokuvasta, mielenkiintoni heräsi. Pahikseksi roolitettiin X-Men -elokuvasarjasta (2000-) Wolverinena tuttu Hugh Jackman ja kiinnostukseni nousi. Petyin tietty, kun sain selville, ettei Jackman olisikaan kapteeni Koukku ja että elokuva kertoisikin tarinan siitä, miten Peter päätyi Mikä-mikä-maahan. Toisaalta taas ajattelin, että ehkä se voisikin olla ihan kiva pätkä ja olin jo aikeissa mennä katsomaan elokuvan, mutta sitten arvosteluja alkoi sadella ja niissä elokuva haukuttiin aivan lyttyyn. Pan oli tuntuva isku Warner Brosin vyön alle, sillä kovin montaa ei elokuva loppupeleissä kiinnostanut. En ole kuullut keneltäkään tutultani, että he olisivat katsoneet Panin. Päätin kuitenkin, että joku päivä katsoisin elokuvan nähdäkseni, onko se todella niin huono kuin lähes kaikki väittävät. Onnekseni se oli ilmestynyt Netflixiin, joten sain sen katsottua ilmaiseksi. Onneksi niin, sillä säälin jokaista, joka joutui maksamaan tämän näkemisestä.

Orpo Peter-poika päätyy merirosvolaivan kyydissä Mikä-mikä-maahan, jossa hän kuulee olevansa ennustuksen valittu.

Päärooliin Peter Paniksi on roolitettu Levi Miller, joka jättää katsojan tavallaan todella kylmäksi. Tämä on hänen ensimmäinen iso roolinsa, joten on tietty ymmärrettävää, ettei Miller ole kovin huikea näyttelijä vielä, mutta hän ei saa tuotua edes kovin uskottavaa lapsen intoa mukaan hahmoonsa. Saattaa olla, että nuorelle näyttelijänalulle tuotti vaikeuksia esiintyä, kun lähes kaikki ympärillä on pelkkää vihreää kangasta. Jos Millerillä on aikomusta menestyä urallaan, niin on sääli, jos hänet muistetaan vain tästä. Mukana olemisen innostus on kuitenkin näkyvissä ja lähes koko elokuvan ajan tuntuu siltä, että Miller on ainoa näyttelijä, jota edes kiinnosti olla mukana tässä.
     Kapteeni Koukkuna tässä nähdään Carrett Hedlund (tosin ei vielä kapteenina, vaan ihan pelkkänä Koukkuna), joka on todella raivostuttava. Ohjaaja ja Hedlund ovat varmaan hakeneet jonkinlaista Mikä-mikä-maan Indiana Jonesia, mutta epäonnistuneet siinä totaalisesti. Koukku on aivan liian paljon mukana, eikä elokuva valitettavasti näytä, kuinka krokotiili puraisee häneltä käden irti. Koukusta on yritetty tehdä juro naistenmies, joka olisi samalla myös hyvä taistelija, sekä potentiaalinen johtaja, mutta hahmo ei tunnu olevan loppujen lopuksi mitään niistä.
     Hugh Jackman vetää Mustaparta-pahiksen roolin aivan liian yli. Hän on päässyt revittelemään kunnolla, eikä kukaan ole tainnut edes uskaltaa sanoa hänelle, että voisi jo hieman hillitä. Jackman näyttää paikoitellen siltä, että haluaisi vain saada palkkansa ja päästä pois kuvauksista. Hän olisi ihan hyvin voinut esittää tämänkin kuvausten ajan Wolverinea jossain X-Men -leffassa.
     Peter Panin intiaaniystävä Tiikerililja on aika kaukana intiaanista tässä. Alkuasukkaiksi heimolaisia kutsutaan, mutta intiaaneiksi heitä on vaikea sekoittaa. Juuri Oscar-ehdokkaana ollut Rooney Mara ei vakuuta roolissaan lähes lainkaan ja hahmo tuntuu olevan mukana vain, koska on pakko. Se ei tosin selitä sitä, että elokuvasta puuttuu Helinä-keiju, joka on tärkeämpi hahmo tarinassa. Merenneitoja on mukana todella lyhyesti ja heitä esittää Cara Delevingne, joka ei sano mitään ja on todella ilmeetön.
     Koukun apuri Smee on tietysti mukana ja häntä näyttelee Adeel Akhtar. Smeen on tarkoitus luoda mukaan komiikkaa, mutta lähinnä hän vain ärsyttää. Muita hahmoja elokuvassa on mm. Peterin orpokotiystävä Nibs (Lewis MacDougall), jonka katsoja unohtaa heti alkupätkän jälkeen ja orpokodin hullu johtaja Barnabas (Kathy Burke), jonka kuolemaa katsoja toivoo koko elokuvan ajan. Peter Panin äitinä nähdään lyhyesti ruudulla käyvä Amanda Seyfried.

Elokuvan alussa Peterin äiti hylkää lapsensa orpokodin ovelle keskellä yötä. Kaksitoista vuotta myöhemmin on käynnissä toinen maailmansota - joka ei tosin tunnu vaikuttavan hahmoihin erityisemmin mitenkään. Kerran pommikoneet käyvät kääntymässä, mutta siitäkin selvitään helpommin kuin säikähdyksellä. Peter ja Nibs huomaavat, että orpokodin lapsia on alkanut katoilla öisin ja he päättävät tutkia asiaa. Eräänä yönä merirosvolaiva saapuu orpokodin ylle ja vie loput lapset mukanaan - kaikki paitsi Nibsin. Laiva vie Peterin Mikä-mikä-maahan, jota hallitsee Mustaparta. Lapset pakotetaan kaivoksiin kaivamaan keijupölyä, eli pixumia. Peterin löytäessä palan pixumia, alkaa tapahtumakaari, joka johdattaa hänet kohti ennustettua kohtaloaan.

"Panin alkutarina" kuulostaa sinänsä ihan hyvältä selitykseltä sille, miksi tarvitsisimme uuden Peter Pan -elokuvan. Ideana elokuva vaikuttaa ihan toimivalta. Mikä siinä on sitten pielessä? Kuten ylhäällä jo mainitsin, niin ainakin näyttelijät. Heidän lisäksi elokuva epäonnistuu kertomaan sen tarinan, jota se pohjustaa jo alun kertojaäänessä. Miksi Peter Pan ja kapteeni Koukku vihaavat toisiaan? Siihen kysymykseen joutuu odottamaan vastausta vielä lopputekstien jälkeenkin, sillä tämä pätkä keskittyy aivan muuhun. Keijujen ennustuksen mukaan ihmisen ja keijun lapsen kohtalona on voittaa Mustaparta ja vapauttaa Mikä-mikä-maan kansa. Peter Pan sattuu tietysti olemaan kyseinen lapsi. Miksi Peter Paniin täytyi tunkea mukaan joku iänikuinen ennustus, jonka mukaan hyvä nousee tuhoamaan pahan? Idea tosiaan vaikuttaa hyvältä, mutta sinnetänne hyppivän alun jälkeen elokuva lässähtää totaalisesti, kun sen pitäisi päästä vauhtiin. Katsojaa yritetään hämätä miljoonilla tehosteilla, mutta kun ne on tehty todella huonosti, niin mitä jää jäljelle? Huonoa näyttelyä ja tympeä elokuva, joka ei tuntuisi Peter Panilta, jos se ei muistuttaisi siitä kaiken aikaa. Dialogilla yritetään selittää aivan kaikki, eikä elokuva luota siihen, että katsoja voisi päätellä jotain itsekin. Parit hassut juonenkäänteet ovat aivan turhia ja toimintapätkät lähinnä puuduttavat. Elokuvassa näyttäisi muka tapahtuvan paljon kaikkea ja välillä pidetään hengähdystaukoja, jotta voi jälleen tapahtua hirveästi lisää.

Elokuva ei tunnu kertaakaan saavan otetta katsojasta. Useasti sitä vain lähinnä miettii, että mitä helvettiä ruudulla oikein edes tapahtuu? Muutamia viihdyttäviä pätkiä onneksi löytyy, mutta ne pitää oikein kaivella muistista, sillä päällimmäisenä mieleen jää ärsyyntyminen. Leffassa yritetään myös heittää välillä vitsejä mukaan, mutta ne ovat jopa niin huonoja, etten edes minä nauranut niille. Esimerkkinä kohta, jossa laiva saapuu vihdoin Mikä-mikä-maahan, niin mitä Peter Pan sanoo? "Onko tämä Kanada?" Siis ihan oikeasti... Päässäni ehti vain nopeasti käydä ihmetys siitä, että pitikö repliikin naurattaa, mutta ihmetys muuttui toiseen, kun tajusin, että Mikä-mikä-maan väki laulaa kuorona Nirvanan "Smells Like Teen Spirit" -kappaletta. Tämänkin kai piti naurattaa tai jotain, mutta itse mietin lähinnä, että pitikö tämän siis tapahtua toisen maailmansodan aikaan? Jos alussa ei saanut oikein kiinni siitä, mitä elokuva yritti olla, niin tuossa kohtaa en halunnut enää edes yrittää saada kiinni. Lopun elokuvasta katsoin tympeänä ja yritin piristykseksi syödä suklaakonvehteja, mutta eivät nekään parantaneet katselukokemustani. Eikö kukaan tuotantotiimistä koskaan läimäissyt ohjaajaa käsikirjoituksella päin naamaa ja kysynyt, että mitä on tämä roska? Pitikö edes kukaan elokuvan tekijöistä oikeasti tästä elokuvasta?

Panin on ohjannut Joe Wright, enkä oikein tiedä, mitä hän mietti tätä tehdessään. Kai hän halusi vain yksinkertaisesti tehdä kivaa popcornviihdettä koko perheelle - painotussanalla "kivaa", sillä en usko, että kukaan uskoi tästä tulevan mitään enempää. Enkä etenkään usko, että koko perhe voisi nauttia tästä. Muksuille tämä voi toimia, mutta vanhemmat haluaisivat vain mitä luultavimmin pitää loppuelokuvan kestävän vessatauon tai esittää nukahtavansa, toivoen, että lopulta oikeasti nukahtavat. Kuvaus on ihan menevää, kuten myös leikkaus kohtausten sisällä. Kohtauksesta toiseen siirtyminen taas tapahtuu etenkin alussa todella sekavasti. Alusta tuntuu puuttuvan jotain, mutta toisaalta on hyvä, ettei elokuva kestä hetkeäkään kauempaa, sillä tällaisenakin se on puuduttavaa katseltavaa. Noh, ainakin John Powellin säveltämä musiikki on ihan menevää. Visuaalisesti elokuva näyttää erittäin kököltä.

Yhteenveto: Pan on mitäänsanomaton, puuduttava ja huono tekele. Oli siinä muutama viihdyttävä osio, mutta pakettina elokuva ei vain toimi. Näytteleminen on huonoa ja ainoa, jota elokuvassa oleminen tuntuu kiinnostavan, on Peterin näyttelijä Levi Miller. Carrett Hedlund ja Hugh Jackman ovat molemmat todella huonoja. Elokuva ei saa otetta katsojastaan ja hyppii sinne sun tänne, luullessaan olevansa kovinkin viihdyttävä seikkailupätkä. Lapset tästä varmaan pitäisivät, mutten suosittele näyttämään tätä heille, enkä suosittele muutenkaan katsomaan tätä. Tämä ei ole aikanne arvoinen - paitsi jos on todella tylsää, eikä Netflixistä löydy mitään muuta. Tehosteet ovat kauheat ja luulisi, että ison luokan yhtiöllä olisi varaa tarjota enemmän. Warner Bros teki tällä viime vuonna Peter Panille sen, minkä Tarzanille tänä vuonna The Legend of Tarzanilla (2016). Saa nähdä, millainen yhtiön Jungle Book: Originsista (2018) tulee... Toivottavasti tälle ei tehdä koskaan jatkoa. Jos joku Walt Disneylla kuulee, niin olkaa kilttejä ja tehkää hyvät näytellyt versiot Peter Panista ja Tarzanista, samalla lailla miten teitte The Jungle Bookista (2016).

Kirjoittanut: Joonatan, 12.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.coyoteproductions.co.uk
Pan, 2015, Warner Bros. Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company