Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...

Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures

Arvostelu: Sherlock Holmes (2009)

SHERLOCK HOLMES (2009)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr, Jude Law, Rachel McAdams, Mark Strong, Eddie Marsan, Geraldine James, Kelly Reilly ja William Houston
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on yksi maailman kuuluisimmista, ellei jopa kuuluisin etsivähahmo. Holmes ja hänen apulaisensa John Watson ovat esiintyneet useissa Conan Doylen romaaneissa ja novelleissa, sekä myöhemmin radiokuunnelmissa, näytelmissä, elokuvissa, televisiosarjoissa ja peleissä. Häntä ovat esittäneet mm. John Barrymore, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Peter Cushing, Christopher Lee ja Benedict Cumberbatch. Vaikka olen ollut tietoinen hahmosta pienestä pitäen, en ollut lukenut yhtäkään Conan Doylen teosta tai katsonut ainuttakaan filmatisointia. Kun vuonna 2009 näin ensimmäiset trailerit ja mainokset uudesta Sherlock Holmes -elokuvasta, kiinnostukseni nousi. Pääosassa nähtäisiin Iron Manista (2008) nimikkohahmoa näyttelevä Robert Downey Jr, joka sai minut tietty heti vakuuttuneeksi taidoistaan. Elokuva ilmestyi vähän yli kuukauden myöhässä Suomeen ja kävin katsomassa sen innokkaana isäni kanssa. Sherlock Holmes oli mielestäni aivan mahtava ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Viime vuonna en katsonut leffaa ollenkaan, joten minun teki erittäin paljon mieli katsoa se jälleen uudestaan ja niin teinkin.

Etsivä Sherlock Holmes ja hänen apulaisensa John Watson saavat kiinni noituutta harjoittavan lordi Blackwoodin, joka tuomitaan kuolemaan useasta murhasta. Kun tapaus tuntuu olevan loppuunkäsitelty, lordi Blackwood nähdään mystisesti elävänä, jolloin Holmesin ja Watsonin täytyy selvittää, mistä on kyse.

Sherlock Holmesina nähdään tosiaan Robert Downey Jr, joka on nappivalinta rooliin. Hahmo on erilainen kuin aiemmin, sillä Holmesista on tehty toiminnallisempi, mutta sama älykkyys ja päättelykyky löytyvät yhä. Downey Jr on uskottava arvostettuna salapoliisina, kunnon toimintasankarina, sekä älykkäänä tutkijana. Holmes on erikoinen persoona ja käyttää aikaansa outoihin kokeisiin. Hän ei täysin tunnu tietävän, mitkä hänen sanomisistaan tuntuvat muista pahalta, mikä tuottaa hänelle ongelmia. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, että hänen taitonsa huomata kaikki ympärillään on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa.
     Holmesin ystävää ja apulaista, lääkäri John Watsonia näyttelee Jude Law, joka on myös mainio valinta. Watson arvostaa Holmesin taitoja, mutta samalla häntä ärsyttää Holmesin kummallisuus. Watson on menossa naimisiin Mary-nimisen naisen (Kelly Reilly) kanssa, mutta etsiväjutut häiritsevät tulevaa avioliittoa. Lojaalina ystävänä Watson ei koskaan jätä Holmesia pulaan, vaikka etsivän temppuilut kuinka kävisivätkin hermoille. Watsonilla on historiansa armeijassa, joten hän on loistava taistelija.
     Lordi Blackwoodia esittää Mark Strong, joka tuntui esittävän vuoden sisään useita pahisrooleja. Tämän jälkeen Strong nähtiin roistona Kick-Assissa (2010) ja Robin Hoodissa (2010). Mikäs siinä, sillä Strong on erinomainen valinta pahikseksi, sillä häneltä löytyy oikeanlainen ääni ja hän kykenee näyttämään häijyjä ilmeitä kasvoillaan. Lordi Blackwood käyttää "pimeää taikuutta", jolla hän saa ihmiset pelon valtaan. Kyseessä on vahva antagonisti, mikä tuo lisäarvoa leffalle.
     Rachel McAdams näyttelee Irene Adleria, Sherlock Holmesin heikkoutta. Elokuvassa vihjaillaan, että Irenella ja Holmesilla on ollut jonkinlainen menneisyys, mutta se jätetään auki, jolloin heidän suhteensa on entistäkin mielenkiintoisempi. Irene on nimittäin rikollinen, eikä vain hieno leidi, millaiseksi hän pukeutuu. McAdams sopii rooliin ja hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja Sherlock Holmesin vanhoista seikkailuista, kuten komisario Lestrade (Eddie Marsan), sekä Holmesin ja Watsonin kanssa samassa talossa asuva neiti Hudson (Geraldine James), joka ei pidä Holmesin toiminnasta. Mukana on myös William Houstonin esittämä konstaapeli Clark, joka luottaa Holmesiin täysin.

En ole aiempia Sherlock Holmes -leffoja nähnyt, mutta olen varma, että tämä sisältää enemmän toimintaa kuin ne. Puhdas toimintaelokuva ei ole kuitenkaan kyseessä, vaan tarina pohjautuu juuri salapoliisityöhön, kuten Sherlock-seikkailun kuuluukin. Holmesin päättelykykyä esitetään taidokkaasti ja elokuvassa annetaan pieniä vihjeitä totuudesta. Ei ole mikään erikoinen paljastus, että oikeaa magiaa ei leffassa esiinny, vaan kaikille oudoille tapahtumille löytyy järkeviä selityksiä. Silti lordi Blackwoodin uhkaavuus välittyy hienosti katsomoon ja läpi elokuvan kulkee oikeanlainen jännite, eikä se päästä otteestaan. Katsojana jämähtää kiinnostuneena tuijottamaan ruutua ja janoamaan vastauksia. Vanhoista Sherlock-seikkailuista pitäville tämä on luultavasti turhan rankka pätkä, mutta onkin hienoa, että hahmosta on voitu tehdä erilainen. Toimintaa on, muttei mitenkään älyvapaasti, jotta uskottavuus katoaisi. Silloin kun Sherlock ei täysin laskelmoi vastustajansa liikkeitä, hän lähinnä vain läpsii, jolloin vastus ärsyyntyy lisää. Holmes ei olekaan toimintaosuuksissa ihan yhtä taitava kuin hänen toverinsa Watson.

Holmesin ja Watsonin toveruus on elokuvan sydän. Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n kaverikemia toimii täydellisesti ja siihen kun vielä heittää kolmen käsikirjoittajan kynäilemän, nokkelan dialogin, kaksikkoa katsoisi mielellään vielä kauemminkin. Jos kumpi tahansa hahmoista ei toimisi, ei elokuvakaan toimisi kovin kummoisesti. Kaksikon käymät keskustelut ovat luonnollisia, jolloin tuntuu aidosti siltä, että he ovat tunteneet kauan ja dialogin nopeasta tahdista tulee esille heidän älykkyytensä. Kaksikko tuo huumoria mukaan, mikä onkin tarpeellista, sillä pääasiassa kyseessä on yllättävän totinen ja synkkä filmi. Toiminnan tapaan huumorikaan ei mene yli, jolloin kokonaisuus toimii hienosti.

Elokuvan on ohjannut Guy Ritchie, jonka tyyli on selkeä. Nokkela sanailu, tyylikkäät toimintakohtaukset, sekä erikoinen huumori tuntuvat olevan osa Ritchien elokuvia. Visuaalinen ilme on kaikin puolin onnistunut. Kameratyöskentely on tasaista, vaikka toimintakohtauksissa onkin mukana hieman heiluvampaa kuvausta. Tehosteet ovat hillityn näyttäviä. Puvustuksella, maskeerauksella ja lavastuksella on saatu ajankuva upeasti tuotua mukaan (Sherlock Holmes siis tapahtuu 1800-luvulla). Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteet kuulostavat erinomaisilta. Musiikista vastaa Hans Zimmer, jonka sävellykset elokuvaa varten ovat aivan täydelliset! Hyviä ja mieleenpainuvia leffamusiikkeja saa nykypäivänä hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta onneksi on Zimmer, joka säveltää lähes vuosittain jotain hienoa. Sherlock Holmesin soundtrack on yksi suosikeistani.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka avulla leffan voi katsoa "Focus Pointien" kanssa, eli tiettyjen kohtauksien aikana voi katsoa, miten ne on tehty. "Focus Pointit" voi katsoa myös erikseen ja ne kestävät yhteensä noin puoli tuntia. Mukana on myös "Behind the Story"-osio, joka sisältää hieman alle vartin kestävän pätkän "Sherlock Holmes: Reinvented", jossa puhutaan uudenlaisesta Holmesista.

Yhteenveto: Sherlock Holmes on erinomainen elokuva, joka tuo tutun etsivän takaisin suosioon ja tuo hahmoon uusia puolia. Vaikka pohjalla on perinteistä salapoliisimeininkiä, mukaan on lisätty toimintaa ja huumoria. Juttu on onnistuneesti päivitetty 2000-luvulle, vaikka aikakausi onkin 1800-lukua. Robert Downey Jr ja Jude Law ovat nappivalinnat Holmesiksi ja Watsoniksi, ja heidän ystävyytensä loistaa läpi leffan. Ohjaaja Guy Ritchien tyyli tulee hyvin esille näyttävyydessä ja upeassa dialogissa. Ajankuva on hienosti toteutettu. Hans Zimmerin säveltämä musiikki tuo mukaan lisämahtia ja elokuvan soundtrackia kuuntelee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Suosittelen katsomaan Sherlock Holmesin, jos sen idea, hahmot, tarina ja/tai näyttelijät kiinnostavat. Se ei toimi kaikille toimintansa ja tyylinsä takia, mutta sille kannattaa silti antaa mahdollisuus. Tapaus jätetään jollain tapaa auki ja tutkimukset jatkuivatkin vuonna 2011, kun Sherlock Holmes: A Game of Shadows ilmestyi.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.hollywoodtoysandcostumes.com
Sherlock Holmes, 2009, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Internationale Filmproduktion Blackbird Dritte, Lin Pictures