Arvostelu: The Sound of Music (1965)

THE SOUND OF MUSIC

Ohjaus: Robert Wise

Pääosissa: Julie Andrews, Christopher Plummer, Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner, Kym Karath, Eleanor Parker, Peggy Wood, Gil Stuart, Norma Varden, Richard Haydn, Daniel Truhitte, Anna Lee, Portia Nelson, Marni Nixon, Evadne Baker ja Ben Wright

Genre: musikaali, komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: S

The Sound of Music (esitetty Suomessa myös nimellä "Laulava Trappin perhe") perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1959, joka puolestaan perustuu Maria Augusta von Trappin muistelmakirjaan Laulava Trappin perhe (The Story of the Trapp Family Singers) vuodelta 1949. Länsi-Saksassa kirjan pohjalta oli jo tehty elokuva Trappin perhe (Die Trapp-Familie) vuonna 1956. 20th Century Fox -yhtiön johtajat näkivät Broadway-esityksen ja innostuivat siitä niin, että hankkivat pian sen elokuvaoikeudet. Ernest Lehman pestattiin muokkaamaan esityksestä elokuvakäsikirjoitus ja useamman suostuttelun jälkeen ohjaajaksi valikoitu aluksi William Wyler, joka oli inhonnut musikaalia. Wyler lopulta jättikin projektin ja tilalle otettiin Robert Wise, jonka Lehman oli alun perin halunnutkin elokuvan puikkoihin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1964 ja lopulta The Sound of Music sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva voitti yleisöt välittömästi puolelleen ja siitä muodostui valtava jättimenestys, inflaation mukaan laskien kyseessä on edelleen maailman kuudenneksi tuottoisin elokuva ikinä. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, naissivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, leikkauksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan ja parhaan naispääosan palkinnot. Aluksi kriitikot suhtautuivat leffaan aika nuivasti, mutta vuosien varrella heidänkin arvostuksensa elokuvaa kohtaan on kasvanut ja nykyään The Sound of Music nauttii asemasta ehtana klassikkona. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta jo lapsesta asti, lähinnä sen nimikkolaulun ja ikoniseksi muodostuneen alkukuvaston kautta, mutten ole aiemmin katsonut leffaa. Kuitenkin nyt kun huomasin The Sound of Musicin täyttävän 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin sivistää itseäni sillä ja samalla arvostella elokuvan.

Itävallan Salzburgissa nuori Maria pyrkii nunnaksi, mutta häntä pidetään leikkisän luonteensa vuoksi epäsopivana tehtävään. Marian taitoja päätetään testata lähettämällä hänet kotiopettajaksi leskeksi jääneen ja tiukkaa kuria pitävän kapteeni von Trappin lapsille.

Julie Andrews nähdään elokuvan pääroolissa Maija Poppasena, joka saapuu lauleskellen lastenhoitajaksi tiukan miehen lapsille... Äh, nyt sekoitin elokuvat. Julie Andrews näyttelee siis Mariaa, nunnaksi pyrkivää itävaltalaista postulanttia, joka saa tehtäväkseen toimia kotiopettajana vaimonsa menettäneen kapteeni von Trappin (Christopher Plummer) lapsille. Andrews oli tehnyt elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin jättihitiksi muodostuneessa Maija Poppanen -musikaalissa (Mary Poppins - 1964). Kun The Sound of Musicin tekijät pääsivät näkemään elokuvan ennakkoon, he olivat niin myytyjä Andrewsin suorituksesta, että hänestä tuli ainoa vaihtoehto Marian rooliin. Andrews onkin aivan fantastinen elokuvassa, tulkiten hyvin pää pilvissä kulkevaa ja ilomielistä hahmoaan, joka haluaa todistaa pystyvänsä olemaan vastuullinen ja esimerkillinen henkilö. Haaveilijaluonne Maria on välittömästi pidettävä päähahmo, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Kapteeni von Trappiksi oli aluksi ehdolla muun muassa Sean Connery, Yul Brunner ja Richard Burton, mutta ohjaaja Robert Wise vaati rooliin Christopher Plummeria. Plummer ei aluksi halunnut olla missään tekemisissä leffan kanssa, mutta pitkän taivuttelun jälkeen Wise sai tahtonsa läpi ja Plummer suostui mukaan. Plummer on jälkikäteen ilmaissut inhonsa elokuvaa ja sen tekoa kohtaan, mikä tavallaan jopa tehostaa hänen suoritustaan. Kapteeni von Trapp on nimittäin erittäin tiukka mies, joka vaatii täydellistä kuria huushollissaan ja hänelle tuleekin järkytyksenä, kun uudeksi kotiopettajaksi valikoituu laulava ja tanssiva Maria. Plummer on loistava roolissaan, erityisesti kun hän muodostaa välillä pienenpieniä hymyntapaisia, kun Marian hyväntuulisuus alkaa vähitellen tarttua häneen.

Elokuvassa nähdään myös Charmian Carr, Nicholas Hammond, Heather Menzies, Duane Chase, Angela Cartwright, Debbie Turner ja Kym Karath kapteeni von Trappin lapsina, Lieslinä, Friedrichinä, Louisana, Kurtina, Brigittana, Martana ja pikku Gretlinä, Eleanor Parker kapteenin uutena mielitiettynä, paronitar von Schraederina, Peggy Wood paikallisen luostarin abbedissana, Gil Stuart ja Norma Varden kapteenin hovimestari Franzina ja taloudenhoitaja Schmidtinä, Richard Haydn bisnesmies Max Detweilerinä, sekä Daniel Truhitte Lieslin salarakkaana, sähkelähetti Rolfena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, eikä yksikään lapsista käy hermoille, vaan heihin tykästyy samaan aikaan Marian kanssa.

Miksi en ollut älynnyt katsoa The Sound of Musicia aiemmin? Kyseessä todella on klassikkostatuksensa ansainnut suorastaan ihana musikaalielokuva, jonka kertomukseen uppoutuu niin ilomielin, että vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva tekee hyvää työtä esitellessään Marian ja vieden hänet sitten jo koputtelemaan kapteeni von Trappin kartanon ovea. On mielenkiintoista seurata, kuinka aluksi niin kapteenin nenänvartta pitkin katsoma kuin tilanteeseensa tyytymättömien lapsien metkujen kohteeksi joutuva Maria alkaa vähitellen vahvistamaan roolia taloudessa, saaden lapset tykästymään häneen ja pehmentäessään kapteenin kivisyyttä.

Kenties asia mistä yllätyin eniten, oli se, kuinka hauska elokuva The Sound of Music onkaan. Sen hyväntahtoinen huumori vie välittömästi täysin mennessään ja leffan parissa pääsee nauramaan makeasti useita kertoja. Vähintään hymy pysyy huulilla, vaikka myös dramaattisempia hetkiä on luvassa. Läpi 1930-luvun loppuun sijoittuvan elokuvan puhutaan Natsi-Saksan laajenemisesta ja siitä, kuinka natsit alkavat tunkeutua myös Itävaltaan. Loppupäässä leffaa tämä realisoituu ja finaali onkin varsinaista jännitysnäytelmää, sillä kapteeni von Trapp ei ole valmis antamaan periksi hakaristilipun edessä. Elokuvasta löytyy tietty myös romantiikkaa, eikä varmaan kenellekään tule yllätyksenä, että sen lisäksi, että Maria saa kapteenin löysentämään kuriaan, nainen saa miehen sydämen sykkimään.

Parin mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Robert Wise, joka oli aluksi estynyt toisen projektinsa, sotaleffa Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles - 1966) vuoksi. Kuitenkin kun elokuvan kuvausten aloitus viivästyi, Wise päätti odotellessa sittenkin tehdä myös The Sound of Musicin. Wise on nappivalinta hommaan, senhän osoitti jo miehen työ myöskin Oscar-palkintoja napsineessa West Side Storyssä (1961). Wise rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Ernest Lehmanin käsikirjoitus on mainio ja niin hyvin rakennettu, ettei aika käy pitkäksi - mihin vaikuttaa toki myös ansiokas leikkaus. Kameratyöskentely on upeaa ja Itävallan henkeäsalpaavan komeita vuoristomaisemia esitelläänkin koko rahan edestä pitkin elokuvaa. Lavasteet ovat myös hienot, samoin asut.

The Sound of Musicista ei tietenkään voi puhua mainitsematta sitä musiikkia. Elokuva hyödyntää toki Broadway-näytelmästä tuttuja Richard Rodgersin säveltämiä ja Oscar Hammersteinin sanoittamia lauluja, jotka Irwin Kostal sovitti elokuvaa varten hieman uuteen uskoon. Elokuvan musikaalinumerot ovat läpikotaisin mahtavia, heti alun nimikkobiisistä lähtien, jossa katsoja pistetään heti ällistelemään Salzburgin kauneutta. Muita erinomaisia kappaleita leffan varrelta ovat Do-Re-Mi, jonka aikana Maria opettaa lapsia laulamaan ja juhlissa lasten esittämä So Long, Farewell. Mainioita ovat myös Lieslin ja Rolfen rakkauslaulu Sixteen Going On Seventeen ja Marian laulama My Favorite Things, jolla hän yrittää rauhoittaa lapsia hurjan ukkosmyrskyn aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sound of Music, 1965, Robert Wise Productions, Argyle Enterprises

Arvostelu: National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004)

NATIONAL TREASURE - KANSALLISAARRE

NATIONAL TREASURE

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Sean Bean, Jon Voight, David Dayan Fisher, Harvey Keitel, Stewart Finlay-McLennan, Oleg Taktarov, Stephen Pope ja Christopher Plummer

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

"I'm gonna steal the Declaration of Independence."

National Treasure - kansallisaarre on Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle 1990-luvulla Oren Avivin ja Charles Segarsin ideasta, jonka pohjalta Jim Kouf työsti käsikirjoituksen. Jon Turteltaub kiinnostui tekstistä ja sai Disneyn omistaman Touchstone-yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003 ja lopulta National Treasure - kansallisaarre ilmestyi marraskuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin leffan joskus lapsena, kun serkkuni näyttivät sen minulle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo varmaankin vuosikymmen. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa Disney+ -sarjalla National Treasure: Edge of History (2023-), päätin pitkän tauon jälkeen katsoa elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

Historioitsija Benjamin Gates ryhtyy etsimään vapaamuurarien kätkemää valtavaa aarretta, apunaan uskollinen ystävänsä Riley ja kansallisarkistolla työskentelevä Abigail, ja kintereillään katala Ian Howe.

Nicolas Cage näyttelee historiasta syvästi kiehtoutunutta Benjamin Gatesia, joka lapsena kuuli isoisältään (Christopher Plummer) tarinan vapaamuurareiden kätkemästä jättiaarteesta, jota Gatesin suku on etsinyt usean sukupolven ajan ja nyt on Benin vuoro. Cage hyppää onnistuneesti aarteenetsijän saappaisiin, joka hyödyntää kaikkea tietämystään päästäkseen kätkön luokse ennen kilpailijaansa. Ben on pidettävä hahmo ja hänen mukaansa lähtee mielellään seikkailulle. Hahmon kanssa etsintäretkelle päätyvät myös Benin ystävä, tekniikkavelho Riley Poole (Justin Bartha) ja (aluksi vastentahtoisesti) Yhdysvaltain kansallisarkistolla työskentelevä Abigail Chase (Diane Kruger). Riley tarjoaa mukaan huumoria, kun taas Abigail haastaa Benin älykkyyttä, sekä tuo leffaan pakollista romantiikantynkää.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean Benin kanssa aluksi aarretta etsineenä ja sittemmin Benin pettäneenä Ian Howena, joka ei ole liikkeellä yhtä jaloista syistä kuin Ben, Jon Voight Benin isänä, joka joskus yritti etsiä aarretta ja koki sen olevan hukkaan heitettyä aikaa, sekä Harvey Keitel hahmojen perässä kulkevana FBI-agentti Saduskyna. Bean sopii passelisti roiston rooliin, Voight toimii hyvin isähahmona, joka pyörittelee silmiään poikansa aarreinnostukselle ja Keitel on tietty karismaattinen FBI-agentin osassa.

Ilahduin paljon, että National Treasure - kansallisaarre toimii yhä lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin mainiosti. Sen katsominen herätti vuosien takaista lapsenomaista innostusta lähteä itsekin tutkimaan jotain mysteeriä, mikä johtaisi aarteen luokse. Samalla se herätti harmitusta, ettei tällaisia seikkailuleffoja oikein enää nähdä - ainakaan tällaisella omistautumisella ja tällä tavalla tehtynä. Parisen kymmentä vuotta sitten aarteenetsintäleffoilla oli kova buumi päällä mm. tämän, Muumion (The Mummy - 1999), Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) ja Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ilmestyessä. Osa näistä elokuvasarjoista on yhä käynnissä, mutta lähinnä nämä ykkösleffat ovat vanhan kunnon seikkailurainojen aatelia viime vuosilta.

Kaikki näistä ovat enemmän tai vähemmän saaneet inspiraatiota Steven Spielbergin seikkailuelokuvista, Indiana Joneseista (1981-2023), eikä National Treasure - kansallisaarre ole missään nimessä poikkeus. Mukana on paljon samoja aineksia ja vaikkei niistä leivotakaan samanlaisia klassikoita ja mestariteoksia kuin Spielberg kasarilla teki, kyseessä on todella mukaansatempaava ja viihdyttävä filmi. Heti ensiminuuteilla elokuva saa herätettyä niin päähenkilönsä kuin katsojansa mielenkiinnon myyttistä aarretta kohtaan, eikä aikaakaan, kun jahti on jo käynnissä. Parituntinen kesto vierähtää kuin hujauksessa ja leffan katsoo erittäin mielellään uudestaankin.

Elokuva tarjoaa kaikki kunnon seikkailutarinaan kuuluvat jutut. Siinä käydään erilaisissa lokaatioissa ja hahmot löytävät itsensä niin Arktisin hyytävästä kylmyydestä, Washington D.C.:n kallisarvoisimpien esineiden holveista ja pari vuosisataa homehtuneista tunneleista. Aarteenetsintä sisältää monenlaisia vihjeitä ja arvoituksia, joita pitää ratkoa. Samaa kohdetta eri syistä tavoittelevien henkilöiden takia kiire on kaiken aikaa yllä, eikä asiaa auta perässä kipittävä FBI. Jännittäviä hetkiä löytyy ja filmin kohokohtana toimiikin päähenkilöiden yritys varastaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Parit hauskat vitsit mahtuu mukaan, mutta pääasiassa leffa on huomattavasti vakavampi kuin millaisena se luultavasti tänä päivänä tehtäisiin.

National Treasure - kansallisaarteen ohjauksesta vastaa Jon Turteltaub, joka rakentaa tehokkaasti tunnelmaa ja pitää katsojan hyvin kiinni menossa, vaikka leffasta löytyykin noin vartin mittainen osio ennen loppuhuipennusta, jossa ote hieman lipsuu. Jim Koufin, Cormac Wibberleyn ja Marianne Wibberleyn käsikirjoitus on onnistuneen napakka, sisältäen yllättävänkin paljon faktajuttuja historiasta keksityn aarteen ympärillä. Elokuva on taidokkaasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ovat erinomaiset ja myös puvustus ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät yhä mainioilta, mutta pari digiefektiä ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät sähäkät musiikit ovat todella oivalliset, tehostaen kaiken aikaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: National Treasure - kansallisaarre on erittäin mainio seikkailuelokuva, joka pitää hyvin otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Katsoja saadaan heti ensiminuuteilla kiinnostumaan myyttisestä aarteesta ja aarrejahtiin lähteekin innoissaan mukaan. Elokuva tarjoaa kerta toisensa perään koukuttavia ja jännittäviä tilanteita, jotka huipentuvat lopulta onnistuneeseen finaaliin. Sekaan heitetty huumori toimii hyvin, mutta romanttinen puoli tuntuu hieman väkinäiseltä. Jon Turteltaubin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus oivallinen - kunhan toki ensin pääsee yli elokuvan ottamista historiallisista vapauksista. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Nicolas Cage istuu päärooliin mainiosti ja Sean Bean on passeli valinta vastapuolelle pahiksen osaan. Puitteet ovat läpikotaisin hienot ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tehostavat seikkailun tuntua. National Treasure - kansallisaarretta voikin helposti suositella Indiana Jonesin henkisten seikkailuleffojen ystäville. Harmi, ettei tällaisia filmejä pahemmin tehdä enää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure, 2004, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.

Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!

Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.

Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment

Arvostelu: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019)

VEITSET ESIIN - KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

KNIVES OUT

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Toni Collette, Jamie Lee Curtis, Chris Evans, Don Johnson, Katherine Langford, Michael Shannon, Lakeith Stanfield, Noah Segan, Riki Lindhome, Jaeden Martell, K Callan ja Christopher Plummer
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Knives Out, eli Suomessa hassun pitkällä nimellä kulkeva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama murhamysteeri. Johnson on jo vuosia halunnut tehdä oman Agatha Christien jännäreitä muistuttavan tarinansa. Hänen oli tarkoitus tehdä se scifielokuvansa Looperin (2012) jälkeen, mutta hän saikin pestin Star Wars: The Last Jedin (2017) ohjaajana. Samanaikaisesti hän kuitenkin kirjoitti omaa mysteeritekstiään ja vuonna 2018 hän ilmoitti vihdoin tekevänsä sen elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden lokakuussa ja nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Murhamysteerit ovat mielestäni aina kiehtovia jo ideansa tasolla ja kun näin, ketä kaikkia elokuvaan oli roolitettu, innostuinkin jopa. Lisäksi pidän Rian Johnsonista ohjaajana - kyllä, pidän jopa The Last Jedistä - ja minua kiinnosti nähdä, mitä hän saa tällaisella tarinalla aikaiseksi. Meninkin erittäin kiinnostunein ja positiivisin mielin katsomaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä sen lehdistönäytökseen.

Erittäin menestynyt rikoskirjailija Harlan Thrombey kutsuu sukunsa juhlimaan 85-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlien jälkeisenä aamuna Harlan löydetään murhattuna ja paikalle saapuu yksityisetsivä Benoit Blanc tutkimaan murhatapausta.

Nykyinen James Bond -tähti Daniel Craig suorastaan ilahduttaa kummallisesti puhuvan yksityisetsivä Benoit Blancin roolissa. Craigia harvemmin näkee nykyään muissa rooleissa kuin maailman tunnetuimpana agenttina ja onkin piristävää nähdä häneltä jotain muuta - ja Spectren (2015) jälkeen vieläpä jotain, mistä hän itse selvästi nauttii. Hahmona Benoit jää aika tyhjentäväksi siinä mielessä, ettei hänen taustojaan avata lähes lainkaan, eikä hänellä ole erityistä kehityskaarta filmin aikana, mutta Craig on niin mahtava roolissa, että Benoitin tutkimuksia olisi voinut katsoa vielä pidemmänkin aikaa. Avukseen tutkimuksiin Benoit saa kaksi poliisia, Elliotin (Lakeith Stanfield) ja Wagnerin (Noah Segan). Parivaljakko ovat toisistaan toimivan erilaiset ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.

Epäiltyjen listalla vasta hyviä näyttelijöitä onkin. Edesmenneen hittikirjailija Harlan Thrombeyn (aina yhtä arvokas ja karismaattinen Christopher Plummer) sukuun kuuluvat hänen tyttärensä Linda (Jamie Lee Curtis) ja tämän mies Richard (Don Johnson), heidän poikansa Ransom (Chris Evans), toinen poika Walt (Michael Shannon), tämän vaimo Donna (Riki Lindhome) ja heidän lapsensa Jacob (Jaeden Martell, entinen Lieberher), Lindan ja Richardin edesmenneen pojan vaimo Joni (Toni Collette), tämän tytär Meg (Katherine Langford), sekä suvun vanhin, Harlanin seniili äiti (K Callan). Epäilyttäviä ovat myös palvelijat Marta (Ana de Armas) ja Fran (Edi Patterson). On upeaa nähdä tällainen näyttelijäkaarti kasalla ja vieläpä esittämässä pääasiassa saman suvun jäseniä. Yhdessä ollessaan he tosissaan muovautuvat suureksi suvuksi, jolla on kiistoja vuosienkin takaa. Lee Curtis, Johnson, Evans, Shannon ja Collette ovat kaikki tuttuun tapaansa erittäin mainiota, mutta myös nouseva tähti Ana de Armas onnistuu omassa osassaan. Suurimmaksi osaksi suvun jäsenet jäävät yksiulotteisiksi hahmoiksi, mikä ei toisaalta haittaa, sillä jokainen on niin vahva persoona, ettei siihen kannata sotkea muuta, eikä leffalla edes olisi aikaa syventää heitä. Se tosin harmittaa, että joitakin hahmoja ja/tai heidän näyttelijöitään käytetään liian vähän.

Vanhanaikaisia murhamysteerejä, missä etsivä kokoaa epäillyt yhteen ja alkaa selvittämään alibeja, motiiveja ja muita kiehtovia yksityiskohtia, ilmestyy yhä vain harvemmin. Viimeisin, mikä nousee mieleeni, on parin vuoden takainen, Agatha Christien klassikkokirjaan perustunut Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017). Siinäkin on mielenkiintoinen asetelma ja vahva näyttelijäkaarti, mutta toisin kuin se, Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä ei hukkaa potentiaaliaan, vaan tarjoaa aidosti mukaansatempaavan, mielenkiintoisen ja yllättävänkin viihdyttävän kertomuksen. Craigin tavoin leffalla on jatkuvasti tietty pilke silmäkulmassaan. Ei kyseessä ole mikään selvä komedia, muttei elokuva erityisen vakavakaan ole. Oikeissa hetkissä filmi osaa muuttua totiseksi, mutta on selvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson on halunnut lähinnä pitää hauskaa kertomuksensa kanssa. Sama tunne välittyy myös katsojaan ja elokuvaa on oikein miellyttävää seurata.

Johnsonin työssä tässä pidän eritoten siitä, kuinka hän yhdistää vanhanaikaisen Hercule Poirot -henkisen murhamysteerin ja modernimman otteen, tehden kokonaisuudesta veikeän ja omanlaisensa. Johnson on lainaillut selkeitä niksejä esikuviltaan, mutta tuo joihinkin juttuihin omaa vahvaa visiotaan ja twistiään, mikä sekoittaa perinteistä pakkaa ja tekee elokuvasta astetta omaperäisemmän. Mukana on rohkeita käänteitä ja ihailen montaa asiaa Johnsonin työssä, mutta harmikseni minun täytyy sanoa, ettei hänen tekstinsä ole ihan niin nokkela kuin hän on varmaan ajatellut. Tämä tosin on täysin katsojakohtainen juttu. Jotkut arvaavat murhaajan heti ensimmäisistä vihjeistä, toiset taas saavat sen selville vasta, kun iso paljastus tapahtuu ja se räjäyttää heidän tajuntansa. Filmi pitää sisällään nokkelia vihjeitä, mutta kenties jopa liiankin isoja, minkä vuoksi arvasin tekijän aika pian. Elokuvasta onneksi löytyi yllättäviäkin puolia, mitkä pitivät minut kiinnostuneena ihan loppuun saakka. Tietyllä hiomisella Johnson vain olisi saanut tästä vieläkin paremman. Jo nyt Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli mielestäni erittäin mainio murhamysteeri.

Lisäksi elokuva on teknisesti todella tyylikkäästi toteutettu. Johnsonilla on tarkkaa silmää visuaalisuudelle ja hänen aiempien töiden tavoin Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä näyttää erittäin hyvältä. Thrombeyn suvun kartano on upea näky ja se on erinomaisesti lavastettu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Lavastuksella ja puvustuksella yhdistellään hienosti modernia ja vanhanaikaista. Kartanossa itsessään on jotain taianomaista ja modernimmassa lokaatiossa leffasta varmasti katoaisi paljon sen mystisyydestä. Elokuva on näyttävästi kuvattu. Kuvasommittelu on tarkkaa ja mukana on hienovaraista, mutta tyylikästä kamerakikkailua. Leikkaus on myös iskevää ja etenkin alkupään kuulusteluissa ja takaumissa on erittäin sähäkkää editointia. Valaisu ansaitsee myös kehut, kuten äänimaailmakin - niin äänitehosteista Rian Johnsonin Nathan-serkun säveltämiin, oivallisesti tunnelmaa rakentaviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on erittäin mukaansatempaava, kiehtova ja viihdyttävä murhamysteeri. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat hoksata ratkaisun nopeasti, mutta leffa tarjoaa loppuun asti paljon mainiota menoa, jolloin kiinnostus pysyy yllä kaiken aikaa. Monille katsojille ratkaisu tulee olemaan aikamoinen yllätys. Elokuvaa ei ole kovin vakavin mielin tehty, vaan siinä on vahvaa lystikkyyttä ilmassa. Rian Johnsonin rakentama tunnelma on veikeä ja hänen tapansa kertoa tarinaa on koukuttava. Johnson on ottanut paljon vaikutteita samanlaisista teoksista, mutta onnistuu tuomaan mukaan jotain omaansa. Leffassa yhdistellään taidokkaasti moderniutta vanhanaikaiseen henkeen. Näyttelijäkaarti on mahtava, vaikka harmikseni kaikkia ei hyödynnetä niin hyvin kuin voisi. Daniel Craig pääsee kuitenkin valloilleen mahtavana yksityisetsivänä ja on ilo nähdä hänen nauttivan näyttelemisestä jälleen. Käsikirjoituksen pienillä muokkauksilla elokuvasta voisi saada vielä paremman ja nokkelamman, mutta jo tällaisenaan Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä on loistoleffa, jonka katsomista suosittelen kaikille murhamysteereistä nauttiville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knives Out, 2019, FilmNation Entertainment, Media Rights Capital, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (Up - 2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

UP

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Ed Asner, Jordan Nagai, Christopher Plummer, Bob Peterson, Delroy Lindo, Jerome Ranft, John Ratzenberger, Elizabeth Docter ja Pete Docter
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Up - kohti korkeuksia on Pixar-animaatioyhtiön kymmenes elokuva. Idea leffaan syntyi jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Pete Docter kuvitteli mielessään talon, mikä lentää kymmenillätuhansilla ilmapalloilla. Itse tarina muovautui monenlaiseksi, kunnes Docter lopulta päätti, mihin juoneen todella keskittyä, jolloin elokuvaa alettiin kunnolla toteuttamaan. Up - kohti korkeuksia sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Filmi oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä suurmenestys, ja se oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta, mihin on pystynyt vain kaksi muuta animaatiota, Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Toy Story 3 (2010)! Palkinto meni valitettavasti The Hurt Lockerille (2008), mutta Up - kohti korkeuksia onnistui voittamaan parhaan animaatioelokuvan ja parhaan musiikin palkinnot. Itse en harmillisesti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin lokakuussa 2009, mutta näin elokuvan heti alkuvuodesta 2010, kun se julkaistiin vuokrattavaksi. Suorastaan rakastuin elokuvaan ja olenkin nähnyt sen useaan otteeseen uudestaan. Kun huomasin, että Up - kohti korkeuksia viettää tänä vuonna 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen samalla.

Lähes 80-vuotias Carl Fredrickson päättää toteuttaa elinikäisen unelmansa ja matkustaa Etelä-Amerikkaan, Paratiisiputouksille. Carl lähtee vauhdikkaaseen seikkailuun tuhansien ilmapallojen lennättämällä talollaan ja kohtaa matkallaan innokkaan partiolaispojan, suklaata rakastavan linnun ja puhuvia koiria.

Ed Asnerin ääninäyttelemä Carl Fredrickson on ikänsä puolesta hyvin poikkeuksellinen päähenkilö animaatioelokuvassa. Yleensä animaatioiden päähenkilöt ovat nuorempia aikuisia tai ihan vain lapsia, sillä kohdeyleisö, eli lapset pystyvät samaistumaan heihin paremmin. Carlin iän kanssa tekijät ovat ottaneet riskin, mikä on todella kannattanut, sillä vanha päähenkilö luo elokuvaan samantien jotain uutta ja mielenkiintoista. Monet lapsikatsojista mitä luultavimmin rakastavat isovanhempiaan ja tämän leffan jälkeen lapset voivat sitten kuvitella mummojen ja vaariensa lähtevän hurjiin seikkailuihin. Carl on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin aika äksy vanha herra, löytyy hahmon tympeydelle selkeä syy leffan alusta alkaen, jolloin hänen tylymmältäkin vaikuttavat toimensa ovat täysin ymmärrettävät. Äksyydestään huolimatta Carl on todella sympaattinen tapaus ja hänen kanssaan on heti valmis lähtemään seikkailuun.
     Vastoin tahtoaan Carl saa matkalleen mukaansa Rasmus-pojan (Jordan Nagai), reippaan ja intoa täynnä olevan partiolaisen, joka suhtautuu moniin asioihin eri tavalla kuin Carl. Hahmo on monin tavoin täysi vastakohta Carlille ja siksi he muodostavatkin täydellisen parivaljakon. Aluksi Rasmus saattaa tuntua rasittavalta energisyytensä vuoksi, mutta matkan aikana hänestä löydetään syvällisempiä puolia, mitkä tekevät hänestä hahmona huomattavasti sisältörikkaamman ja pidettävämmän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kummallinen jättilintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi (linnun ääniä päästelee ohjaaja Pete Docter), älypantansa kautta englantia (tai suomea, ruotsia, jne. riippuen, minkä puhekielen katsoja valitsee elokuvaan) puhuvat koirat, joista tärkeimmät ovat Carliin ja Rasmukseen välittömästi rakastuva Dogi (leffan toinen käsikirjoittaja Bob Peterson) ja häijyltä vaikuttava Alfa (myös Peterson), sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz (Christopher Plummer), joka on hahmona erittäin mielenkiintoinen tapaus. Muntzilla on arveluttavia suunnitelmia, mutta syyt niille ovat ymmärrettävissä - ainakin osittain. Dogi ja Kevin ovat mahtavat eläinhahmot eri tavoilla ja molemmat tarjoavat useat naurut leffan aikana. Sen sijaan Alfalle keskitystä vitsistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt.

Up - kohti korkeuksia sisältää yhden elokuvahistorian parhaista aloituksista. Leffa lähtee käyntiin Carlin lapsuudesta ja kertoo ensimmäisen vartin aikana, kuinka hän on muuttunut innokkaasta pikkupojasta äksyileväksi vanhukseksi. Tämän aloituksen toteutus on aivan mielettömän hieno, sanoisin jopa täydellinen. Montaasi Carlin elämästä ei sisällä lainkaan sanoja, mutta mestarillisen visuaalisen tarinankerronnan ansiosta katsoja on kaiken aikaa perillä siitä, mitä tapahtuu. Aloitus on suorastaan sanoinkuvailemattoman kaunis ja ennen kaikkea sydäntäsärkevän koskettava. Pixar-yhtiö on tunnettu siitä, etteivät he päästä katsojaansa helpolla, vaan tarjoavat lähes joka leffallaan ainakin yhdet itkut. Upin alku on surullisinta, mitä Pixar on koskaan saanut aikaiseksi ja on häkellyttävää, kuinka vahvasti elokuva saa katsojan herkistymään jo ensiminuuttiensa aikana. Aloituksen upeutta jollain tavalla vain korostaa, että se on uskallettu laittaa koko perheen animaatioleffaan. Se sisältää yllättävänkin rankkoja aiheita, mitkä saattavat saada jotkut aikuiskatsojat pohtimaan, että mitäköhän tuli juuri alettua katsomaan? Jo pelkän aloituksensa puolesta totean jo nyt, että kaikkien pitäisi mielestäni nähdä Up - kohti korkeuksia ainakin kerran elämässään.

Aloituksen jälkeen leffa muuttaa tunnelmaansa paljon kevyempään suuntaan, kun itse seikkailu alkaa. Joillekin tämä saattaa olla helpotus, kun on ehtinyt jo pelätä, että koko elokuvan ajan pitäisi vollottaa kyynelkanavat kuiviksi, kun taas toisille tämä voi tuottaa pettymyksen. Ymmärrän täysin molemmat puolet, sillä vaikka onkin hyvä, että elokuva siirtyy kevyempiin tunnelmiin, on muutos tavallaan todella radikaali, kun realistinen elämäkerta-alku vaihdetaan kuviin ilmapallojen varassa lentävästä talosta. Itse kuitenkin innostun joka kerta lähtemään Carlin kanssa matkalle. Leffan alussa toistetaan useaan otteeseen huudahdusta "Seikkailu odottaa!" ja niin kyllä odottaakin. Up - kohti korkeuksia tarjoaa aivan mahtavaa seikkailuhenkeä, vauhdikkaita ja paikoitellen jännittäviäkin tilanteita, sekä tietty paljon huumoria. Jokaisesta hahmosta on onnistuttu luomaan jollain tavalla koominen ja huumoria löydetään eri tavoin. Mukana on niin hassua kohellusta eläinhahmojen puolesta kuin nokkelaa sanailua ihmisten kesken. Vaikka Carlin iäkkyydestä tehdään vitsiä, ei se koskaan muutu vanhojen pilkkaamiseksi. Uskoisin, että iäkkäätkin katsojat hekottelevat kuulokojettaan säätelevälle Carlille. Loppujen lopuksi kävelykeppiä tarvitseva Carl osoittaa olevansa aikamoinen teräsvaari.

Up - kohti korkeuksia on hyvin täydellisyyttä hipova teos, mutta minulta löytyy siitä muutamia pikkuvikoja. Kuten jo totesin, Alfa-koiran ääni ei ole mielestäni erityisen hauska, minkä lisäksi lentäjäkoirat ampuvat minusta jostain syystä yli. Ilmapalloilla lentävä talo ja puhuvat koirat sulatan kyllä täysillä, mutta lentokoneita ohjaavissa koirissa on jotain, mikä ei minulle toimi. Näiden koiriin liittyvien asioiden lisäksi täytyy kyllä todeta, että vaikka rakastankin elokuvan seikkailua Paratiisiputouksille, on leffassa selvä tasonpudotus täydellisen aloituksen jälkeen. Vaikka voisin ylistää aloitusta koko arvostelun ajan, johtaa se siihen ongelmaan, ettei mikään sen jälkeen nähtävä enää yllä samalla täydellisyyden tasolle. Onneksi loppupäässä filmi taas löytää sen vahvan tunteellisen iskunsa, minkä lisäksi läpi filmin elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohtauksissa syventämään Carlia ja Rasmusta, ja muodostamaan heidän välilleen vahvan siteen. Upin viat ovat todella minimaaliset ja pääasiassa kyseessä on aivan uskomattoman hieno teos ja ehdottomasti yksi Pixarin parhaista elokuvista.

Ja Pixarin tuotannosta puheenolleen... on varmaan sanomattakin selvää, että tämä leffa on visuaalisesti huikea? Tuttuun Pixar-tyyliin animaatiojälki on fantastista kaikin puolin. Monet luontokuvat ovat niin täynnä yksityiskohtia, että jos niistä ottaisi pois kulmikkaat ja pyöreät ihmishahmot, voisivat ne olla aitoa kuvaa puista ja vuorista - niin tarkkaa työtä animaattorit ovat tehneet! Elokuva on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, minkä lisäksi värien käyttö on ihailtavaa. Tekijät ovat todella tienneet, milloin hyödyntää kirjavia ja milloin synkempiä värejä. Leffan äänimaailmakin on taiturimaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino todella ansaitsi Oscarinsa parhaasta musiikista. Giacchinon säveltämät melodiat Upia varten vain lisäävät elokuvan kauneutta. Pete Docterin ja Bob Petersonin työstämä käsikirjoitus on erinomainen niin tarinaltaan kuin dialogiltaan. Docter on myös tehnyt vaikuttavaa työtä ohjaajana ja päästää hassuutensa valloilleen Kevin-lintuna.

Tuttuun Pixar-tyyliin Up - kohti korkeuksia sisältää tietty viittauksia, eli "easter eggejä" yhtiön muihin filmeihin. Leffassa nähtävän oikeussalin numero A113 viittaa California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet. Elokuvan alussa nähdään parikin viittausta Pixarin lyhytanimaatioon "Puolipilvistä" ("Partly Cloudy" - 2009), mikä esitettiin teattereissa ennen Upia. Carl myös vierailee matkatoimistossa, jonka esitteessä on bikineihin pukeutunut nainen Pixarin "Knick Knack" -lyhäristä (1989). Carlin seikkailun alkaessa katsoja voi bongata Pixar-leffoista tutun pizza-auton kahdestakin eri kuvasta, minkä lisäksi erään tytön huoneessa lojuu Toy Story 3:n Tuhti-nalle ja värikäs Pixar-pallo. Pallo koristaa myös yhtä Rasmuksen rintanapeista. Carlin rintamerkkinä toimiva pullonkorkki tai pikemminkin sen merkki on sama kuin monissa pulloissa ja tölkeissä Toy Story - leluelämää -elokuvassa (Toy Story - 1995).

Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti huikea. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä on mainitsemani lyhäri "Puolipilvistä", sekä lyhytanimaatio "Dogin salainen tehtävä" ("Dug's Special Mission" - 2009), erään hahmon tarinan päätöstä koskeva pätkä ja 22-minuuttinen "Adventure is Out There" -dokumentti, missä elokuvan tekijät matkaavat Etelä-Amerikkaan saamaan inspiraatiota Paratiisiputouksia varten. Levylle on myös piilotettu pätkä "The Egg", missä avataan tekijöiden vanhoja ideoita elokuvan tarinasta. Toiselta levyltä taas löytyy seitsemän dokumenttia elokuvan hahmoista, Carlin talosta ja musiikeista, vaihtoehtoinen kohtaus elokuvan alusta, lyhyitä mainosklippejä ja trailereita, sekä "Global Guardian Badge" -peli, missä testataan viisautta mm. maantieteessä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi ja 50:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Up - kohti korkeuksia on lähes täydellinen mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvan sydäntäsärkevä alku on aivan mielettömän upeasti toteutettu ja se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuva-aloituksista. Sen jälkeen tunnelma kevenee ja seikkailu lähtee käyntiin. Filmi onnistuu todella imaisemaan katsojan mukaansa, tarjoten vauhtia ja vaaroja, kuten myös huumoria ja oikeissa kohdissa rauhoittumista ja hahmoihin syventymistä. Tarinan päähenkilö Carl on kaikesta äksyydestään huolimatta erittäin pidettävä tapaus ja partiopoika Rasmus on veikeä matkakumppani hänelle. Muutkin hahmot ovat mainioita, vaikken olekaan koskaan pitänyt Alfa-koiralle kirjoitetusta jatkuvasta vitsistä. Filmistä löytyy joitain todella pieniä vikoja, minkä takia se ei saavuta täyttä viittä tähteä, mutta painotan silti, että kyseessä on huikean mahtava filmi. Pixarin tuttuun tapaan animaatiojälki on sanoinkuvailemattoman mestarillista ja mukana on paljon häikäisevän kauniita ja näyttäviä kuvia. Musiikkikin on erinomaista ja säveltäjä Michael Giacchino voitti täysin oikeutetusti Oscar-pystin työstään. Up - kohti korkeuksia kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmistoon ja vuosien päästä siitä tullaan varmasti puhumaan animaatioklassikkona.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Up, 2009, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991)

STAR TREK VI: TUNTEMATON MAA

STAR TREK VI: THE UNDISCOVERED COUNTRY

Ohjaus: Nicholas Meyer
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Kim Cattrall, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, Christopher Plummer, George Takei, David Warner, Rosanna DeSoto ja Iman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostukseni Star Trekiä (1966-) kohtaan heräsi, kun näin J. J. Abramsin ensimmäisen Star Trekin (2009). Sitä ennen olin nähnyt vain pätkiä vanhoista televisiosarjoista, enkä ollut innostunut yhtään. Olen aina ollut isompi Star Warsin (1977-) fani, mutta Abramsin elokuvan jälkeen kävin katsomassa sekä Star Trek Into Darknessin (2013) että Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa ja toivon, että leffasarjaa jatketaan vielä. Vanhat Star Trek -sarjat ja -elokuvat eivät kuitenkaan kiinnostaneet, mutta ajattelin silti katsoa ainakin leffat joskus. Vuoden 2016 lopussa näin viimein Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono. Katsoin silti sen ylistetyn jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982). Vaikka se oli mielestäni selkeästi parempi, oli se silti vain ihan kiva ja katsoin kolmannen osan, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) vasta maaliskuussa 2017. Vaikkei sekään ollut kovin kummoinen, vilkaisin silti myös Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek: The Final Frontier - 1989). Olisin jatkanut sarjan katsomista, mutta minulta puuttui seuraavat elokuvat. Mietin pitkään niiden lainaamista, mutten saanut sitä aikaiseksi. Vasta alkusyksystä 2017 ostin viisi viimeistä alkuperäisen Star Trek -leffasarjan osaa ja katsoin vihdoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu, Star Trek IV: Kotiinpaluu ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla!

Pahoina pidettyjen klingonien joutuessa hengenvaaraan, laji tarvitsee apua viholliseltaan Liitolta. Viimein voisi olla mahdollisuus rauhaan Liiton ja klingonien välillä, mutta kun klingonkansleri salamurhataan, taposta epäillään kapteeni Kirkiä ja U.S.S. Enterprise -tähtilaivan miehistöä, jolloin sota saattaa jatkua pahempana kuin koskaan.

Kapteeni Kirkinä nähdään tietysti yhä William Shatner, joka on edellisen osan tavoin mainio roolissaan. Vaikka Kirk toivoo rauhaa, hän ei luota lainkaan klingoneihin, vaan suorastaan vihaa heitä, sillä lajin edustajat tappoivat hänen poikansa Star Trek III: Spockin paluussa. Kuitenkin kun häntä ja hänen miehistöään syytetään salamurhasta, hänen täytyy yrittää päästä yli ennakkoluuloistaan ja ymmärtää, etteivät klingonit ole läpeensä pahoja.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock on hieman tylsä hahmo tällä kertaa. Hän ei onneksi vain järkeile kaiken aikaa, mutta hän tuntuu jäävän sivuhahmoksi useaan otteeseen. Nimoy on kuitenkin oivallinen kuten aina.
     U.S.S. Enterprisen miehistöön kuuluvat tutut hahmot: kyyninen tohtori McCoy, eli "Bones" (DeForest Kelley) pääsee tositoimiin; teknistä puolta hallitsevalla Scottylla (James Doohan) on pari ihan hassua hetkeä; Uhura (Nichelle Nichols) on tuttuun tapaansa aika mitäänsanomaton; ja Chekov (Walter Koenig) jää Spockin tavoin sivuun. Hikaru Sulua (George Takei) ei Enterprisella harmillisesti nähdä, mutta hän on kuitenkin mukana leffassa ja päässyt kapteeniksi omalle tähtilaivalleen, U.S.S. Excelsiorille. Uutena miehistön jäsenenä esitellään Kim Cattrallin näyttelemä vulkanuslainen luutnantti Valeris, joka on nuoren Spockin kaltainen järkeilijä.
     Elokuvassa nähdään myös David Warner pienessä roolissa klingonkansleri Gorkonina, Rosanna DeSoto tämän tyttärenä, Christopher Plummer klingonkenraali Changina ja Iman muodonmuuttaja Martiana.

Star Trek VI: Tuntematon maa ei edellisen leffan tavoin ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille, vaan se on ihan oma seikkailunsa. Kirkin pojan kuolema otetaan tosiaan huomioon sarjan kolmannesta osasta, mutta muuten aiempia seikkailuita ei muistella. Tämä ei tosin ole mikään ongelma, vaan pitkään elokuva vaikuttaa olevan selvästi parempi kuin muutama edeltäjänsä. Leffan alkupäässä tuodaan hienosti esille ennakkoluulot ja rasistiset asenteet, jotka tuovat oivaa realismia mukaan todella fiktiiviseen elokuvaan. Sen lisäksi, että Kirk ja muutama muu pitävät kaikkia klingoneita pahoina murhaajina, jotkut klingonit miettivät samoin Liittoon kuuluvista. Liiton ja klingonien välit ovat myös oivallisesti esillä. Elokuvan ensimmäisen puoliskon läpi kulkee hyvä jännite, kun kaksi toisiaan vihaavaa porukkaa yrittävät pakottaa itsensä toveruuteen. Leffaa katsoo hyvinkin kiinnostuneena ja filmi vaikuttaisi kuuluvan vanhojen Star Trek -elokuvien parhaimmistoon.

Noh, kyllä Tuntematon maa sarjan parhaimmistoon loppujen lopuksi pääsee, mutta ensimmäisen puoliskon jälkeen mainio taso heikkenee. Elokuvassa käydään vankilaplaneetalla, josta puhutaan äärimmäisen karuna paikkana, mutta sen karuutta ei harmillisesti tuoda kunnolla esille, jolloin se jää erittäin vaisuksi. Viimeiset kolme varttia ovat valitettavasti hieman pitkäveteiset, eikä elokuvasta löydy enää jännitettä, vaikka välillä onkin ihan mielenkiintoista, kun U.S.S. Enterprisen miehistö yrittää selvittää salamurhaajan todellista henkilöllisyyttä. Loppuhuipennuksesta ei ole saatu kovin kiinnostavaa ja vaikka joillekin voi olla haikeaa, että tämä on viimeinen kerta, kun miehistö nähdään yhdessä, ovat pari viimeistä kohtausta jokseenkin innottomia, aivan kuin näyttelijät eivät malttaisi odottaa pääsevänsä eläkkeelle ikonisista hahmoistaan. Pari kelpo vitsiä on päässyt mukaan ja rasismi on erikoinen mutta oiva teema scifiseikkailulle, minkä lisäksi lyhyet toimintapätkät ovat ihan kivat. Harmillisesti lopputulos jää edellisten elokuvien tavoin vain "ihan kivaksi", eivätkä vanhat Star Trekit vieläkään nouse sen tason yli.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Meyer, joka ohjasi myös Star Trek II: Khanin vihan. Hän toimi myös toisena käsikirjoittajana Denny Martin Flinnin kanssa. Kaksikko sai joitain erittäin hyviä ajatuksia mukaan, mutta kokonaisuutta olisi pitänyt miettiä kauemmin. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu ja leikkaus on myös onnistunutta. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäitä, mutta maskeeraukset ovat hieman kehnosti toteutetut. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen oivat, mutta jotkut jutut, kuten leijuvat veripisarat näyttävät todella digitaalisilta. Äänimaailma on oikein hyvä, mutta Cliff Eidelmanin säveltämät musiikit eivät pääse kovin hyvin esille ja ovat todella unohdettavat.

Yhteenveto: Star Trek VI: Tuntematon maa ensimmäinen puolisko on oikein mainio, mutta toinen muuttuu harmillisen pitkäveteiseksi. Aluksi elokuvasta löytyy oivaa jännitettä, kun kaksi toisiaan vihaavaa joukkoa yrittävät olla ystäviä, mutta loppupäässä jännite katoaa kokonaan, vaikka välillä nouseekin esille uhka suuremmasta sodasta Liiton ja klingonien välillä. Rasistiset teemat on kiinnostavasti yhdistetty perinteisempään scifiseikkailuun. Taso heikkenee, kun päädytään vankilaplaneetalle, joka tuntuu paljon laimeammalta kuin millaisena sitä aluksi mainostetaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan hyvin ja visuaalinen puoli elokuvassa on aika tyylikäs. Tarinan olisi vain voinut miettiä paremmin loppuun saakka ja huipennukseen olisi pitänyt saada kiinnostavuutta. Lopputuloksena on ihan kelpo leffa ja suosittelen Star Trek VI: Tuntematon maa, jos leffasarjan aiemmat osat ovat uponneet. Mitään kovin ihmeellistä on turha odottaa, mutta filmi kuuluu silti vanhojen Star Trekien parhaimmistoon. Seuraavana on sitten tiedossa "Star Trek: The Next Generation" -sarjaan (1987-1994) perustuva Star Trek: Sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: All the Money in the World (2017)

ALL THE MONEY IN THE WORLD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Mark Wahlberg, Christopher Plummer, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton ja Andrew Buchan
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

All the Money in the World perustuu John Pearsonin kirjaan "Painfully Rich: The Outrageous Fortunes and Misfortunes of the Heirs of J. Paul Getty" vuodelta 1995, joka taas pohjautuu tositapahtumiin John Paul Getty III:n kidnappauksesta. Alkuvuodesta 2017 ilmoitettiin, että ohjaaja Ridley Scott tekee kirjasta filmatisoinnin, mutta projekti nousi monien tietoisuuteen vasta syksyllä 2017, kun useat henkilöt syyttivät yhtä sen näyttelijää, Kevin Spaceya seksuaalisesta häirinnästä. Elokuva oli siinä kohtaa jo kuvattu ja sen oli tarkoitus ilmestyä seuraavassa kuussa, jolloin monet sanoivat boikotoivansa filmiä Spaceyn esiintymisen takia. Ridley Scottilla oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan. Hän erotti Spaceyn projektista ja kuvasi Spaceyn kohtaukset uudestaan toisen näyttelijän, Christopher Plummerin kanssa. Vaikka uusintakuvaukset tapahtuivat marraskuun lopulla, elokuva ehti silti valmistua joulukuun alussa, jolloin se sai ensi-iltansa useissa maissa vielä vuoden 2017 puolella. Suomeen filmi saapui vasta tammikuun alussa 2018. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa All the Money in the Worldia sen lehdistönäytöksessä, sillä silloin itselläni oli muuta, mikä sotki elokuvasuunnitelmiani. Ajattelin katsovani leffan vasta vuokralta, mutta kun Plummer sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, tajusin, että minun täytyy nähdä elokuva mahdollisimman pian. Niinpä kävin tammikuun lopussa katsomassa All the Money in the Worldin tätini kanssa, tunti sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa toisen Oscar-ehdokaselokuvan, Molly's Gamen (2017).

Vuonna 1973 maailman rikkaimman miehen, J. Paul Gettyn lapsenlapsi John Paul Getty III kidnapataan ja hänestä vaaditaan 17 miljoonan dollarin lunnaita. Kun pihi Getty ei suostu maksamaan rahoja, Johnin äidin täytyy keksiä toinen tapa saada rakas poikansa takaisin.

Michelle Williams on erinomainen kidnapatun Johnin Gail-äitinä. Rooli on varmasti ollut raskas, sillä Williamsin täytyy kaiken aikaa näytellä suuresti stressaantunutta ja pahinta pelkäävää henkilöä, mutta hänen onnekseen lopputuloksena on uskottava roolisuoritus. Paikoitellen Gailin tunteet jäävät hieman etäisiksi, mutta se tuntuu johtuvan siitä, millä tavalla hahmo tuodaan esille tarinassa, eikä siitä miten Williams näyttelee. On kiinnostavaa nähdä, kuinka Gail yrittää tehdä kaikkensa ja löytää erilaisia keinoja, jotta hän saisi poikansa turvaan.
     Christopher Plummerin esittämästä miljardööri J. Paul Gettystä tulee helposti mieleen Roope Ankka... jos Roope Ankka olisi pihin lisäksi mulkvisti. Katsojana oikein inhoaa rikasta Gettyä, joka ei vaikuta ajattelevan mitään muuta kuin rahojaan. On hirveää kuunnella, kuinka hän sanoo rakastavansa kidnapattua lapsenlastaan, mutta toteaa, ettei aio maksaa senttiäkään lunnaita, sillä muuten hänen muutkin sukulaisensa siepataan ja heistä vaaditaan rahaa. Onneksi hahmosta löytyy hieman muitakin puolia, jolloin häntä ei pelkästään vihaa. Plummer on nappivalinta rooliin, mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että olisi Kevin Spaceykin sopinut Gettyksi. Hienointa Plummerin roolisuorituksessa on se, että hänet tuotiin mukaan ihan viime hetkellä, mutta silti hän ehti sisäistää roolinsa täysin ja hoitaa homman kunniakkaasti, minkä takia Oscar-ehdokkuus on täysin ymmärrettävää.
     Mark Wahlberg näyttelee Gettylle työskentelevää ex-CIA-agentti Fletcher Chasea, joka auttaa Gailia nuorukaisen löytämisessä. Wahlberg ei ole mitä ihmeellisin näyttelijä, mutta hän on silti todella pidettävä heppu elokuvissa, jolloin häntä on yleensä ilo seurata. Vaikka tässä filmissä hän jää näyttelijänä Williamsin ja Plummerin varjoon, hän kuitenkin sopii osaansa ja on tärkeä osa kokonaisuutta. Hahmona Fletcher pääsee muutamassa kohtaa hyvin esille, etenkin loppupäässä, mutta pääasiassa Wahlberg vain kulkee muiden hahmojen mukana.
     Gailin, rikkaan Gettyn ja Fletcherin lisäksi tärkeitä hahmoja ovat tietty kidnapattu John Paul Getty III (Charlie Plummer) ja yllättäen sieppaaja Cinquanta (Romain Duris). Siepatun ja sieppaajan välille on luotu erikoinen suhde, jollaista en muista nähneeni elokuvissa aiemmin tai ainakaan kovin montaa kertaa. Kun Cinquanta juttelee kaiken aikaa Johnille kaltereiden läpi, ei hän tunnu vain ilkeältä rikolliselta, vaan oikealta henkilöltä, jolle on joskus käynyt jotain niin ikävästi, että hänen elämänsä on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, jossa hän sieppaa ihmisiä ja vaatii heistä lunnaita. Mainiosti näyttelevä Duris tekee Cinquantasta yllättävän tykättävän hahmon, vaikkakin hänestä löytyy myös inhottavia puolia. John taas on hahmona hiljainen, eikä Charlie Plummerille tarjoudu oikein muuta tehtävää kuin esittää kärsivää. Hän on siinä kuitenkin oivallinen, minkä lisäksi hän näyttää alussa yhden kohtauksen aikana hienosti, millainen persoona John oli ennen sieppaustaan, mikä luo hahmolle hyvää kehityskaarta. Hauska fakta muuten: vaikka Charlie Plummer ja Christopher Plummer molemmat esittävät Gettyjä, eivät he sukunimestään huolimatta ole toisilleen sukua!
     Elokuvassa nähdään myös Timothy Hutton rikkaan Gettyn avustajana, Andrew Buchan rikkaan Gettyn poikana eli Johnin isänä John Paul Getty II:na, sekä Marco Leonardi yhtenä Johnin sieppaajista.

Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua All the Money in the Worldin tekijöille. On nimittäin todella huikea saavutus, että leffa saatiin valmiiksi suunniteltuun aikaan mennessä, vaikka sitä alettiin ihan viime hetkillä kuvailemaan uudestaan. Ja kyse ei ole vain parista kohtauksesta, vaan rikkaan Gettyn rooli on niin iso, että todella monia kohtauksia on pitänyt kuvata uudestaan! Suurin kunnoitus on kuitenkin sille, ettei viime hetken isoja muutoksia huomaa lainkaan. Uusintakuvaukset on saatu leikattua leffaan mukaan aivan täydellisesti.

Harmillisesti leffa ei silti tunnu täysin kokonaiselta ja eheältä teokselta. Vaikuttava saavutus uusintakuvauksien kanssa ei yksinään takaa hyvää elokuvaa. Onneksi loppujen lopuksi All the Money in the World on hyvä elokuva - jopa todella hyvä - mutta aluksi se ei siltä vaikuta. Ensimmäiset puoli tuntia ovat aika sekavaa ja raskasta seurattavaa. Alku hyppii ajassa edestakaisin, jolloin on vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään. Ruutuun ilmestyy vähän väliä uusi vuosiluku, jolloin yrittää muistella, onko tässä ajassa käyty vielä? Alkupäätä on myös raskasta katsoa sen ankean värimaailman takia, jolloin koko filmi tuntuu inhottavan luotaantyöntävältä. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää eri aikakausissa käymistä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen tarina rauhoittuu kertomaan täysillä kidnappaustilanteesta, jolloin elokuva alkaa vähitellen nappaamaan mukaansa. Valitettavasti toinen puolituntinenkaan ei ole kovin ihmeellistä katseltavaa. Kun seurataan rikasta Gettyä, katsojaa vain ärsyttää hahmon käytös ja kun näytetään Gailin pohdiskeluja, ei filmi tunnu etenevän. Yllättäen mielenkiintoisinta ovatkin Getty nuoremman ja Cinquantan yhteiset kohtaukset.

Vasta toisen tuntinsa aikana All the Money in the World lähtee oikeasti käyntiin. Elokuvassa alkaa tapahtumaan oikeasti kiinnostavia ja ennen kaikkea jännittäviä asioita, jolloin leffan taso paranee huomattavasti. Filmi saa katsojan vihdoin välittämään siitä, että John saadaan elävänä takaisin. Pari hetkeä pääsevät jopa hieman piinaaviksi asti, minkä lisäksi mukana on ällöttävä kohta, jolloin herkimpien kannattaa pistää silmät kiinni, sillä minunkin teki pahaa katsoa sitä. Loppuhuipennuksen sisältämä jännite on erinomainen ja se sai ainakin itseni antamaan hieman anteeksi kehnommalle aloitukselle. Kokonaisuuden tasoa parantaa myös se, kun muistaa, että All the Money in the World perustuu tositapahtumiin. Loppu vetää katsojan taidokkaasti hiljaiseksi ja jättää sulattelemaan näkemäänsä loppuillaksi. Filmi onnistuu menemään pitkäveteisestä jännittäväksi parin tunnin kestonsa aikana, mikä nostaa kokonaisuuden tason juuri ja juuri todella hyväksi.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Ridley Scott, joka aikoinaan mullisti filmiteollisuutta Alien - kahdeksannella matkustajalla (Alien - 1979), Blade Runnerilla (1982) ja Gladiaattorilla (Gladiator - 2000), mutta joka on tällä vuosikymmenellä tehnyt lähinnä huteja, kuten Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Viime vuonna ilmestynyt Alien: Covenant (2017) oli myös pettymys, joten on hienoa nähdä Scottilta vihdoin oikeasti mainio teos. David Scarpan käsikirjoitus heittelee aluksi liian paljon tai sitten leikkaamossa kiirehdittiin liikaa. All the Money in the World on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. 1970-luku on upeasti luotu lavasteiden, asujen ja taustalla kulkevien autojen kautta. Muuten elokuva on siis visuaalisesti hieno, mutta kuten jo sanoin, ankeasta värimäärittelystä en pidä lainkaan, sillä se saa filmin näyttämään aika tylsältä. Leffan äänimaailma on mainio, minkä lisäksi Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tuovat mukaan oivaa tunnelmointia.

Yhteenveto: All the Money in the World on loppujen lopuksi erittäin hyvä elokuva, vaikkei se siltä aluksi vaikuta. Ensimmäinen puolituntinen on lähinnä erikoista säätämistä ajassa loikkimisen takia, minkä lisäksi katselukokemusta vaikeuttaa ankean tylsä värimaailma. Vasta toisen tuntinsa aikana leffa nappaa kunnolla mukaansa ja saa välittämään siitä, mitä hahmoille käy. Loppuun on saatu aikaiseksi erinomaista jännitystä, jolloin voi antaa hieman anteeksi leffan virheitä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti, etenkin Michelle Williams stressaantuneena äitinä ja Christopher Plummer rikkaana kusipäänä. Mark Wahlberg sopii rooliinsa, muttei pääse kovin kummoisesti esille. Sen sijaan Charlie Plummer ja Romain Duris saavat luotua kiinnostavan yhteyden siepattuna ja sieppaajana. Leffan ajankuva on äärimmäisen tyylikäs ja täytyy kunnioittaa Ridley Scottia siitä, että hän kykeni pitämään homman kasassa niin, että elokuva ilmestyi sovittuun aikaan, eikä nopeasti tehtyjä uusintakuvauksia edes huomaa. Jos siis kaipaatte elämäänne hieman jännittävää draamaa ja muutamia karuja kohtia, niin käykää katsomassa All the Money in the World. Tai jos aikoinaan seurasitte sieppaustilannetta uutisista, niin on varmaan kiinnostavaa nähdä, miten se on toteutettu elokuvien maailmassa. Scott-fanit voivat poistua teatterista tyytyväisinä, sillä veteraaniohjaaja on pitkästä aikaa tehnyt oikeasti hyvän filmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
All the Money in the World, 2017, Imperative Entertainment, Panorama Films, RedRum Films, Scott Free Productions, TriStar Productions