Arvostelu: Tron (1982)

TRON

Ohjaus: Steven Lisberger
Pääosissa: Jeff Bridges, Bruce Boxleitner, David Warner, Cindy Morgan, Barnard Hughes, Dan Shor ja Peter Jurasik
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Tron on Steven Lisbergerin ohjaama ja käsikirjoittama tieteisseikkailu, joka perustuu Lisbergerin ja Bonnie MacBirdin yhteisideaan. Idea lähti liikkeelle, kun animaattorina toiminut Lisberger näki ensimmäistä kertaa Pong-videopelin ja alkoi suunnittelemaan tarinaa videopelin sisällä. Lisberger oli jo aiemmin kehitellyt Tron-nimisen seikkailijahahmon ja koki vihdoin keksineensä kertomuksen, jossa hyödyntää hahmoaan. Aluksi Lisberger halusi tehdä elokuvasta animaation, mutta kun tietojenkäsittelytieteilijä Alan Kay sai tietää Lisbergerin ideasta, hän ehdotti, että elokuva toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden ja tietokoneanimaation sekoituksena. Yhdessä Kayn ja MacBirdin kanssa Lisberger alkoi työstämään filmiä, kirjoittaen käsikirjoitusta ja tehden samalla esimerkkivideoita, joilla he havainnollistivat studioille, mistä heidän ideassaan on kyse. Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer ja Columbia Pictures torjuivat Lisbergerin, mutta Walt Disney Productions kiinnostui tieteistarinasta. Näin mittavaa tietokonetehosteiden käyttöä ei oltu ennen kokeiltu elokuvissa ja tekijät joutuivatkin käyttämään kaikkea luovuuttaan saadakseen filmin valmiiksi. Tekijät onnistuivat pistämään elokuvan kasaan ja lopulta Tron sai maailmanensi-iltansa 9. heinäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta uudenlaisten efektiensä ansiosta, mutta kritiikkiä käsikirjoituksestaan. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja parhaista äänistä, muttei saanut parhaiden erikoistehosteiden ehdokkuutta, Oscar-akatemian kokiessa, että elokuva oli enemmän animaatiota kuin erikoistehosteita. Kuitenkin vuonna 1996 elokuva sai erityispalkinnon teknisistä saavutuksista. Vuosien varrella Tronista on muodostunut kulttiklassikko ja niin scifigenren kuin erikoistehoste-elokuvien merkkipaalu, jota on jatkettu videopelien, sarjakuvien, animaatioiden ja jatko-osan, Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) voimalla. Minä en ole nähnyt tätä alkuperäistä Tronia koskaan ennen, mutta kävin katsomassa Tron: Perinnön enoni kanssa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi joulukuussa 2010. Vuosien varrella olen pohtinut alkuperäisfilmin katsomista useasti, mutta eri syistä se on jäänyt tekemättä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla alkuperäisen Tronin.

Insinööri Kevin Flynn yrittää tunkeutua ENCOM-yhtiön tietokonejärjestelmään ja paljastaa yrityksen johtajan, herra Dillingerin varastaneen ideansa Flynniltä. Järjestelmää kuitenkin suojelee Master Control -ohjelma, joka siirtää Flynnin kokonaan tietokonejärjestelmän sisälle.

Jeff Bridges näyttelee Kevin Flynniä, tietokoneinsinööriä, joka sai vuosia aiemmin neronleimauksia tietokoneisiin ja videopeleihin liittyen, mutta hänen ideansa varastettiin ja nyt hän kantaa kaunaa varasta, herra Dillingeriä (David Warner) kohtaan. Bridges on oiva valinta päärooliin ja Flynnillä on hyvät motiivit ryhtyä taistoon Dillingeriä ja ENCOM-yhtiötä vastaan, mutta silti hahmo on jotenkin todella tylsä. Hänellä ei ole oikein mitään kehityskaarta, vaan hän vain päätyy videopelien maailmaan ja siinä se. Flynnin ohella Bridges esittää myös tietokoneohjelma Cluta, minkä lisäksi tympeää bisnesmiestä hyvin esittävä Warner ääninäyttelee pahaa Master Control -ohjelmaa, sekä näyttelee tämän käskyläistä Sarkia, joka on aika tylsä vastus Flynnille.

     Oikeastaan kaikki elokuvan merkittävät näyttelijät nähdään niin todellisessa maailmassa kuin tietokonejärjestelmän sisällä. Bruce Boxleitner esittää ENCOM:in työntekijää Adamia, sekä turvaohjelma Tronia. Cindy Morgan näyttelee Adamin tyttöystävä Loraa, sekä Yori-ohjelmaa, joka auttaa Tronia. Barnard Hughes taas nähdään tohtori Gibbsinä, joka luo laitteen, jolla todellisesta maailmasta voidaan siirtää objekteja tietokoneen sisälle, sekä suojeluohjelma Dumontia. Itse Tron-hahmo on harmillisen tylsä sankaritapaus, eivätkä sen koommin muutkaan hahmot (tai heidän näyttelijänsäkään) vakuuta.

Kuten alun esittelystä kävi selväksi, Tron oli erikoistehosteidensa saralla lähes ennennäkemätön työ, missä yhdisteltiin oikeita näyttelijöitä, perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tietokone-efektejä. Lopputuloksena on omana aikanaan varmasti säväyttänyt teos, mutta jonka visuaalinen puoli on pahasti ajan julmien hampaiden nakertama. Ihailen toki tekijöiden luovuutta kokeilla uusia juttuja tehosteiden kanssa, sekä kunnioitan, mitä he saivat oman aikansa laitteistolla aikaan, mutta silti läpi leffan en voinut olla miettimättä, että moni asia ei näytä enää hyvältä. Hommaa ei auta se, että elokuvaa varten hyödynnettiin useaa eri animaatiofirmaa, jotka kaikki tekivät työnsä eri tavoin. Niinpä efektit ovatkin selvästi monien panosten summa ja tehosteiden taso vaihtelee valtavasti. Jotkut jutut näyttävät yhä kelvollisilta, kun taas toiset pistävät silmään keskeneräisen näköisinä. Animointi on usein todella pökkelöä ja töksähtelevää, mikä tekee monista jännittäviksi tarkoitetuista kohtauksista lähinnä koomisia. Monet pelkistetyt jutut eivät johdu vain videopelimäisen ulkonäön saavuttamisesta, vaan monista teknisistä rajoitteista, joiden takia tekijöiden oli pakko minimalisoida monia asioita. Vuonna, jolloin tehtiin paljon scifin merkkiteoksia, kuten E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Blade Runner (1982), The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) ja Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), Tron on kestänyt aikaa heikoiten.

Toki tähän vaikuttaa suuresti se, että noiden neljän efektit perustuvat pääasiassa käytännön tehosteisiin, eikä tietokonekikkailuun. Tronin visuaalisessa puolessa parasta ovatkin käytännön efektit, eli virtuaalihahmojen ulkonäöt. Hahmot näyttävät muuten mustavalkoisilta, mutta heidän asujaan pitkin kulkee energiavirralta näyttäviä värikkäitä viivoja. Nykypäivänä tällaisen saisi helposti aikaan, mutta ei vuonna 1982. Näyttelijöiden piti pukea päälleen asut, jotka olivat pääasiassa valkoiset, mutta viivat mustat. Jälkitöissä nämä värit käännettiin negatiiviksi, jolloin asut muuttuivat mustiksi ja viivat valkoisiksi, jonka jälkeen nämä viivat pystyttiin jälkikäteen valottamaan eri värein. Tämä voi kuulostaa vielä helpolta, mutta sen lisäksi hahmot piti leikata käsityöllä irti taustasta ja liittää tietokonetehostetaustoihin. Asiaa vain vaikeuttaa se, että jokaisen näyttelijän naama piti myös leikata irti taustasta ja valottaa ja värittää uudestaan, ennen kuin se liitettiin takaisin värimuunneltuun asuun. Ja kun kyseessä on filmiaika, tämä piti tehdä fyysisesti joka ikiselle kuvalle, joka pääsi mukaan elokuvaan. Ja jos yhdessä sekunnissa näytetään 24 kuvaa, yhtä minuuttia varten tekijöiden piti tehdä tätä leikkaa-liimaa-temppua yli 1400 kertaa! Ja nämä virtuaalihahmot ovat ruudulla noin tunnin verran. Puhutaan siis kymmenistä tuhansista kuvista, jotka piti leikata käsin pariinkin otteeseen.

Heikosti vanhentuneet tehosteetkin voi katsoa sormien läpi, jos käsikirjoitus on kunnossa. Harmillisesti veikeää pohjaideaa lukuun ottamatta Steven Lisberger ei saa paljoa aikaiseksi seikkailustaan tietokonemaailman sisällä. Tronia ennen Lisberger oli toiminut lähinnä vain animaattorin hommissa ja hyppy siitä käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ei suju luontevasti. Lisberger luottaa liikaa efektiensä voimaan ja kun niiden voima on ajan myötä hiipunut, jäljelle jää lähinnä aika tyhjänpäiväinen kuljeskelu virtuaalitodellisuudessa tylsien hahmojen ja lähinnä kiusallisten toimintakohtausten kera. Vaaran ja kiireellisyyden tunne puuttuu kokonaan, eikä tarina pidä mukanaan. Seikkailuhenkeäkään ei löydy. Kerronta on kömpelöä ja hahmojen käsittely jopa aika kehnoa. Tron on loppujen lopuksi lähinnä oman aikansa mullistavien erikoistehosteiden show. Se on elokuva, jonka teknisten saavutusten ja vuosikymmenien varrella uusien elokuvantekijöiden inspiroimisen vuoksi kunnioitan sitä enemmän kuin oikeasti pidän siitä leffana.

Yhteenveto: Tron on hyvistä ideoistaan ja oman aikansa vallankumouksellisista erikoistehosteistaan huolimatta aika keskinkertainen tieteisseikkailu. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta muuttuu harmillisen latteaksi hahmojen astuessa pelimaailmaan. Seikkailuhenki ja vaaran tunne uupuvat, eikä toivottavaa kiireellisyyttä ja jännitystä löydy. Hahmotkaan eivät pahemmin vakuuta, eivätkä näyttelijät ole erityisen kaksisia rooleissaan. Elokuva jää lopulta uudenlaisten erikoistehosteidensa esittelyksi. Osa efekteistä, kuten hahmojen ihailtavan monimutkikkaasti työstetyt asut näyttävät yhä hyviltä, mutta monet digitaalisesti tehdyt taustat ja alukset ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä sitten. Steven Lisbergerin ohjaus ja käsikirjoitus ovat hieman ontuvia ja kaipaisivat lisäpotkua. Tron kuuluu niihin klassikkoelokuviin, joita enemmänkin kunnioitan kuin joista oikeasti pidän. Se on oman aikansa merkkiteoksia, joka ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kummoisesti. Vuoden 1982 scifielokuvien tarjonnasta suosittelenkin tämän ylitse kaikkea muuta koko perheen leffa E.T. The Extra-Terrestrialista kauhuleffaan The Thing - "se" jostakin ja avaruusseikkailu Star Trek II: Khanin vihasta pohdiskelevaan Blade Runneriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron, 1982, Walt Disney Productions, Lisberger/Kushner

Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT 2: MÖNJÄN SALAISUUS

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES II: THE SECRET OF THE OOZE

Ohjaus: Michael Pressman
Pääosissa: Brian Tochi, Laurie Faso, Adam Carl, Robbie Rist, Paige Turco, François Chau, Kevin Clash, Ernie Reyes Jr., David Warner, Toshishiro Obata, Frank Welker ja Vanilla Ice
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäinen elokuva oli kuitenkin saanut kritiikkiä liiallisesta synkkyydestä, joten New Line Cinema -yhtiö päätti pitää huolen, että jatko-osasta tehtäisiin huomattavasti lapsiystävällisempi. Ensimmäisen osan ohjaaja Steve Barron sai kyytiä ja tilalle valittiin Michael Pressman, joka tekisi leffan sellaiseksi kuin yhtiö toivoi. Myös näyttelijäkaarti koki muutoksia, mutta lopulta kuvaukset saatiin aloitettua jo noin puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus sai ensi-iltansa vain vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, maaliskuussa 1991. Elokuva ei kuitenkaan saanut edes puolia ensimmäisen elokuvan tuotoista, minkä lisäksi sitä haukkuivat niin kriitikot kuin ensimmäisen leffan fanit. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuutta, vaikka fanitin kilppareita isosti lapsena. Katsoin ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan vasta muutama vuosi sitten. Kun huomasin, että se täyttää tänä vuonna 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen kaksi jatko-osaa. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden muutama kuukausi ensimmäisen elokuvan katselun jälkeen.

Paha Silppuri janoaa kostoa ninjakilpikonnille ja päättää luoda omat mutanttiolentonsa taistelemaan heitä vastaan samasta mönjästä, mikä aikoinaan loi Leonardon, Raphaelin, Michelangelon ja Donatellon.

Mahtava teinimutanttininjakilpikonnien nelikko tekee tietysti paluun. Sinihuivinen johtohahmo Leonardo (äänenä yhä Brian Tochi, asussa tällä kertaa Marc Caso), oranssihuivinen hassuttelija Michelangelo (äänenä edelleen Robbie Rist, asussa yhä Michelan Sisti), violettihuivinen älykkö Donatello (äänenä tällä kertaa Adam Carl, puvussa yhä Leif Tilden), sekä punahuivinen äksyilijä Raphael (äänenä tällä kertaa Laurie Faso, puvussa tällä kertaa Kenn Troum) ovat samanlaisia fantastisia persoonia kuin aina ennenkin, mutta vielä kevyemmillä mielillä. Kilpparit heittävät huulta jatkuvasti, jopa taisteluiden aikana ja he tietty rakastavat pizzaa. On jälleen suuri ilo seurata kilpikonnanelikon seikkailua ja he ovat toistamiseen parhaimmillaan, kun he ihan vain hengailevat ja pöhköilevät yhdessä. Täytyy nytkin nostaa hattua kuumissa ja ahdistavissa kilpikonna-asuissa hyppiville stuntmiehille, jotka rehkivät läpi leffan ihan hulluna. Kilpikonnia ohjeistaa tietty heidän isähahmonsa, viisas mestari Tikku-rotta (asussa ja äänenä Kevin Clash), joka jää kuitenkin vahvasti taka-alalle.

François Chau korvaa James Saiton kilpikonnien arkkivihollisena, Jalka-ninjaklaania johtavana Silppurina (joskin äänenä toimii yhä David McCharen). Jo ensimmäisessä osassa Silppuri oli paikoitellen enemmän huvittava kuin pelottava ja tässä leffassa hahmo on paria hetkeä lukuunottamatta lähinnä koominen. Silppurin asu on entistä pöhkömpi ja hän muuttuu hahmona tylsemmäksi, sillä ei loppupeleissä tee lähes mitään. Toimintakohtauksien aikana Silppuri vain seisoo paikallaan, kun hänen ninjansa yrittävät epätoivoisesti tehdä selvää kilpikonnista.
     Elokuvassa nähdään myös Paige Turco, joka korvaa Judith Hoagin reportteri April O'Neilinä, ensimmäisessä osassa Donatellon stuntit tehnyt Ernie Reyes Jr. innokkaana pizzalähetti Kenona, Toshishiro Obata Silppurin uskollisena Tatsu-kätyrinä, sekä David Warner mutaatiomönjän luoneena professori Jordan Perrynä. Miksi ihmeessä tekijät päättivät luoda uuden professorihahmon, kun he olisivat voineet hyödyntää Baxter Stockmania, jonka he olisivat voineet esitellä tässä ja lisätä kolmanteen osaan pääroistoksi? Samoin on suuri pettymys, että Silppurin luomat mutantit eivät olekaan fanisuosikit Bebop ja Rocksteady, sillä sarjakuvien luojat Eastman ja Laird eivät halunneet heitä elokuvaan. Hahmot korvaavat Tokka ja Rahzar (asuissa Mark Ginther ja Kurt Bryant, äänenä Frank Welker) ovat aika säälittäviä tapauksia, mitkä pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään.

Ensimmäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuva sai tosiaan kritiikkiä siitä, että se on liian synkkä. Pääasiassa kritisoijat olivat vanhempia, kun leffa ei vastannutkaan sitä värikästä seikkailua, mitä heidän lapsiensa katsoma piirrossarja oli. Kritiikki on selvästi huomioitu, sillä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on huomattavasti lapsiystävällisempi teos kuin edeltäjänsä monellakin tapaa. Toimintakohtaukset ovat selvästi kevyempiä ja humoristisempia, ja niihin tungetaan jatkuvia sketsimäisiä piirteitä mukaan. Kilpikonnat hyödyntävät ikonisia aseitaan ehkä kerran leffassa ja muuten taisteluissa hyödynnetään mahdollisimman hassuja asioita, kuten makkaroita ja jojoja. Tämä taas aiheutti monissa vanhemmissa katsojissa kritiikkiä, sillä tietty fanit haluavat nähdä kilpparit aseidensa kera. Ei Leonardon tarvitse ketään leikata kahtia miekoillaan, mutta olisihan se hienoa, jos hän päätyisi edes kerran miekkataistoon jonkun Jalka-klaanilaisen kanssa.

Kaikki vähänkin synkemmät hetket kevennetään nopeasti huumorin keinoin. Silppuri saattaa aluksi olla lapselle hurja ilmestys, mutta hänestäkin tehdään lällympi - varsinkin siinä kohtaa, kun hänen luomansa mutanttiolennot alkavat pitää häntä äitinään. Vanilla Icen konsertissa käytävä lopputaistelu takaa sen, että mäiske muuttuu jossain kohtaa tanssiksi, jotta lapsi keskittyisi enemmän siihen kuin väkivaltaan. Itselleni leffa ja etenkin Vanilla Icen tanssikohtaus aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Ennen lopputaistelua täytyy myöntää, että viihdyin passelisti filmin aikana, vaikka jossain kohtaa älähdinkin ääneen, että Leonardo voisi ottaa ne miekat esiin, niin ongelmat hoituisivat nopeammin. Tanssikohtaus taas on lähinnä myötähäpeällistä katsottavaa täysi-ikäisen silmin, mutta on pakko myöntää, että omakin tanssijalka alkaa hieman vipattamaan, kun Ninja Rap -kappaleen kertosäe alkaa. Sen jälkeen elokuvalla olisi suuri sauma korvata tämä nolous, mutta se tietty vesittää senkin mahdollisuuden. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on selvästi pelkkää viihdehömppää ja siitä on turha etsiä niitä pieniä syvällisyyksiä ja yhteistyön teemoja, mitä ensimmäinen osa sisälsi.

Ohjaaja Michael Pressmanin luoma tunnelma on vahvaa camp-meininkiä, mikä tarkoittaa sitä, että katsojan täytyy olla henkisesti valmis aikamatkaamaan juustoiseen ysäriin. Pressman on selvästi toiminut studion sanelemana, vaikka kenties paikoitellen yrittää tuoda pienesti jotain ensimmäisen osan synkkyydestä mukaan. Käsikirjoittaja Todd W. Langen on tunkenut leffan täyteen erilaisia vitsejä, joista yksikään ei oikeastaan naurata, mutta kyllä kilppareiden läpänheitto pitää hymyn yllä. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Visuaalisesti filmi myötäilee ensimmäistä osaa ja pitää tietyn likaisuuden yhä mukana, vaikka valoisuutta on toki lisätty. Kilpikonnien asut ovat yhä tyylikkäät ja veikeät. Kilppariasujen luoja Jim Henson menehtyi vain pari kuukautta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja tämä jatko-osa onkin omistettu hänen muistolleen. Mestari Tikku näyttää hieman paremmalta kuin ensimmäisessä osassa, mutta Silppurin ja Jalka-klaanilaisten puvut ovat vain naurettavat, kuten ovat myös Tokan ja Rahzarin asut. Lavasteet ovat pääasiassa näyttävät ja efektit ovat tarpeeksi toimivia edelleen. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Du Prezin säveltämät musiikit lisäävät kepeää henkeä toistamiseen.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on ihan viihdyttävää hömppää, mutta se jää ensimmäisen osan jalkoihin noloilla lapsellisuuksillaan. Ensimmäisen elokuvan saama kritiikki synkkyydestä on todellakin huomioitu ja jatko-osa sisältää enemmän hölmöilyä. Väkivalta pidetään mahdollisimman lapsiystävällisenä ja kilpikonnat käyttävät mieluummin kaikenlaista pöljää aseinaan kuin oikeita aseitaan. Monet jutut voi katsoa sormien läpi, kun muistaa, että elokuva tehtiin pääasiassa lapsiyleisölle, mutta kun lopputaistelun tanssinumero lähtee käyntiin, on vaikea olla häpeämättä (vaikka Ninja Rap onkin ihan menevä kipale). Mahtavien kilppariveljesten hengailua on kuitenkin aina suuri ilo seurata ja heidän asunsa ovat yhä hienosti toteutetut. Sen sijaan Silppuri ja tämän Jalka-klaanilaiset näyttävät yhä pöhkömmiltä, puhumattakaan naurettavista Tokasta ja Rahzarista. Riippuen siitä, piditkö ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -leffan synkkyydestä, jatko-osa Mönjän salaisuus on joko parannus tai pettymys. Heikkouksistaan huolimatta sitä voi suositella kilpparien faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991, New Line Cinema, Golden Harvest Company, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Ennustus (The Omen - 1976)

ENNUSTUS

THE OMEN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, Harvey Spencer Stephens, David Warner, Billie Whitelaw, Patrick Troughton, Martin Benson, Sheila Raynor ja Leo McKern
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

666. arvostelu! Voisiko se olla mistään muusta kuin tästä elokuvasta? The Omen, eli suomalaisittain Ennustus on Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 1976. Leffan teko lähti liikkeelle muutama vuosi ennen julkaisua, kun tuottaja Harvey Bernhard sai ystävältään idean tehdä elokuvan Antikristuksesta. 20th Century Fox -yhtiö kiinnostui ideasta ja käsikirjoituksen valmistuttua, näyttelijöiden ja työryhmän löydyttyä, kuvaukset alkoivat lokakuussa 1975. Lopulta Ennustus sai ensi-iltansa kesällä 1976 (Suomeen se saapui vasta marraskuussa) ja se oli iso hitti, vaikka monet kriitikot haukkuivat sitä. Elokuva jopa päätyi Michael Medvedin ja Harry Dreyfussin kirjaan "The Fifty Worst Films of All Time" (1978)! Vuosien varrella yleinen arvostus leffaa kohtaan on kuitenkin noussut ja nykyään Ennustusta pidetään kauhuklassikkona. Itse näin leffan viisi tai kuusi vuotta sitten isäni kanssa ja pidin sitä jännittävänä, mutta paikoitellen pitkäveteisenä. Olen pitkään pohtinut elokuvan katsomista uudelleen ja ostinkin Blu-ray -paketin, mikä sisältää myös leffan jatko-osat Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria - Omen 3 (The Final Conflict - 1981). Kun huomasin, että olin kirjoittanut jo yli kuusisataa arvostelua, tiesin, että olisi aika katsoa ja arvostella Ennustus, sillä pedon luku 666 on siinä isossa osassa.

Kuudennen kuukauden kuudentena päivänä kello kuusi syntyy Iso-Britannian suurlähettilään poika, Damien. Kun Damien täyttää viisi vuotta, alkaa tapahtua kauheita asioita ja suurlähettilään täytyy selvittää, ovatko nämä vain ikävistä sattumista, vai liittyykö hänen poikaansa ikiaikainen pahuus...

Gregory Peck näyttelee Robert Thornia, Iso-Britannian suurlähettilästä, jonka poika alkaa vaikuttaa siltä, ettei kyse ole vain uhmaiästä, vaan jostain paljon saatanallisemmasta. Kun pahoja alkaa tapahtua, Robert ei tietenkään suostu uskomaan, että tämä johtuisi hänen pienestä pojastaan. Elokuvassa mennäänkin hienosti hahmon pään sisälle, kun hänen täytyy työntää isyytensä syrjään, jotta voisi nähdä totuuden. Peck on erinomainen roolissaan. Hän sopii arvokkaan Robertin rooliin, mutta hän osaa myös todella kauhistua uskottavasti.
     Lee Remick esittää Robertin vaimoa, Kathya, jolle äitinä koettelemukset ovat paljon hurjempia tuttuun kauhuleffatyyliin. Kathykaan ei suostuisi uskomaan, että heidän pojassaan voisi olla jotain pahasti vialla, mutta on tietty miestään nopeammin varma, että pahuus on alkanut vainoamaan heidän perhettään. Remick on oivallinen roolissaan ja hän saa onneksi muutakin tehtävää kuin näyttää jatkuvasti kauhistuneelta, kuten kauhuelokuvissa usein naisnäyttelijöille käy.
     Ja sitten on tietty Robertin ja Kathyn poika, Demon... ei kun siis Damien Thorn, jota esittää todella nuori Harvey Spencer Stephens esikoisroolissaan. Ja huhhuh, että hän on karmiva roolissa! Kauhuelokuvien historia on täynnä pelottavia muksuja, mutta Damien on ehdottomasti kärkipäässä, kun etsitään pelottavinta. Damien vaikuttaa suurimmaksi osaksi täysin tavalliselta pieneltä pojalta, mutta tietyissä tilanteissa hänen käytöksensä muuttuu voimakkaasti ja pelottavasti. Kaikkein kauheinta on kuitenkin tietty hymy, minkä Damien parissa kohtaa levittää huulilleen. Ei olekaan mikään ihme, että Spencer Stephens sai roolityöstään parhaan tulokkaan Golden Globe -ehdokkuuden.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lastenhoitaja Baylock (Billie Whitelaw), perhettä varoittava isä Brennan (Patrick Troughton), perheen elämästä kiinnostunut valokuvaaja Keith (David Warner), sekä mystinen manaaja Bugenhagen (Leo McKern). Läpikotaisin leffan näyttelijät ovat aika lailla nappivalintoja. Troughton ja Whitelaw taitavat hienosti erikoiset roolinsa ja Warner sopii täydellisesti valokuvaajaksi, joka alkaa leikkiä salapoliisia.

Ei ole mikään ihme, että Ennustus on vuosien aikana noussut klassikon asemaan. Elokuva on todella selvinnyt ajan koettelemuksista ja se toimii upeasti yhä tänäkin päivänä. Vain alkupäässä Damienin syntymäpäivillä, kun hahmot näkevät häijyn koiran, kuullaan yliampuvan koominen ääniefekti, mutta muuten elokuva onnistuu karmimaan tehokkaasti edelleen. Nykynuorisolle, joka on tottunut verellä mässäileviin, puolentoista tunnin äkkisäikäyttelyrainoihin, missä tapahtuu jotain jännittävää kaiken aikaa, Ennustus saattaa tuntua pitkästyttävältä rauhallisen kerrontansa vuoksi, mutta itse lumouduin filmiin täysin heti alkuteksteissä, joiden aikana pahaenteinen kuoro pauhaa Saatanasta. Tämä luo täydellisesti elokuvan hengen, mikä jatkaa pahaenteistä tunnelmaa leffan loppuun saakka. Kyseessä ei ole mikään piinaavan jännittävä kokonaisuus, mutta elokuva onnistuu rakentamaan hyvin epämiellyttävän tunteen, mikä saa katsojan sydämen tykyttämään nopeammin. Itse pidin yllättävänkin tehokkaana keinona sitä, kuinka rauhallisesti ja hiljaa hahmot puhuvat useissa kohtauksissa, jolloin itsekin yrittää olla mahdollisimman hiljaa, jottei mikään jää kuulematta.

Yksi hienoimmista puolista Ennustuksessa on, että se muuttuu vain paremmaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella mainio, mutta toisella puoliskolla filmi muuttuu loistavaksi. Tunnelma alkaa tosissaan tiivistyä ja pahaenteisyyden tunne lisääntyy entisestään. Mitä enemmän vanhemmat alkavat pelätä lastaan, sitä karmivammaksi tilanne käy katsojallekin. Alkupuoliskon hidas tunnelman rakentaminen todella palkitaan toisella puoliskolla, kun Robert aloittaa tutkintansa, mikä johtaa mm. erittäin hyytävään kohtaukseen hautausmaalla. Ennustuksen tarina kerrotaan todella taiturimaisesti, jolloin se muuttuu yhä koukuttavammaksi, mitä pidemmälle siinä pääsee. Elokuvan viimeinen vartti onnistui oikeasti pelottamaan minua, sillä leffa oli tehnyt sitä ennen niin erinomaista työtä luodessaan tunnelmaa. Täytyy myöntää, että filmin päätyttyä minun täytyi ihan ravistella itseäni, sillä loppu muuttui niin karmivaksi. Kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka tuli pari vuotta myöhemmin kunnolla tunnetuksi supersankariteoksellaan Teräsmies (Superman - 1978), minkä lisäksi hän on tehnyt myös hittifilmit Arkajalat (The Goonies - 1985) ja Tappava ase (Lethal Weapon - 1987), sekä sen jatko-osat (1989-1998). Ennustus on Donnerin filmeistä suosikkini ja tässä hänen taitonsa ohjaajana pääsevät upeasti esille. Donner onnistuu luomaan ahdistavaa tunnelmaa hienovaraisilla tavoilla ja hän tietää, milloin todella iskeä mukaan jotain kauhistuttavaa. David Seltzerin käsikirjoitus sisältää paikoitellen hieman hölmöjä repliikkejä, mutta Donner saa nekin toimimaan tunnelmansa avulla. Seltzerin teksti yhdistelee kiehtovasti kauhukertomusta ja mysteeritarinaa, mikä pitää otteessaan alusta loppuun. Ennustus on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Valaisu on erinomaista läpi leffan, etenkin yökohtauksissa. Lavasteet ovat näyttävät ja mukana on joitain hienoja maskeerauksia. Ääniefektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit tuovat vaikuttavasti oman tehokkaan lisäyksensä filmin tunnelmaan. Goldsmith voittikin ansaitusti Oscar-palkinnon elokuvan musiikeista.

Yhteenveto: Ennustus on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista ja ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkona. Ohjaaja Richard Donner rakentaa hitaasti mutta varmasti tunnelmaa ja saa ovelasti katsojan lumottua karmivan tarinan vietäväksi. Jo alkutekstien upea "Ave Satani" -kuoropauhu nostaa niskavillat pystyyn, eikä meno siitä hellitä. Mitä enemmän hahmoja alkaa pelottaa, sitä karmivammaksi tilanne käy myös katsojalle ja lopussa kauhu päästetään erinomaisesti valloilleen. Myös kohtaukset, joissa hahmot puhuvat vain kuiskaten, aivan kuin peläten, että jokin paha kuuntelee heitä, luo hienosti epämiellyttävää oloa. Tarinaa kuljetetaan mestarillisesti eteenpäin ja sen koukuttavuuteen vaikuttavat myös vahvasti taidokkaat näyttelijät. Gregory Peck on loistava Thornin perheen isänä ja Lee Remick tekee vaikuttavan suorituksen hänen vaimonaan. Nuori Harvey Spencer Stephens onnistuu olemaan äärimmäisen ahdistava Damien-poikana. Loppujen lopuksi filmistä on vaikea löytää muuta negatiivista sanottavaa kuin alkupään yliampuvan huvittava äänitehoste, mikä rikkoo pahasti tunnelman. Muuten Ennustus on aivan mahtava teos ja ehdoton katselukokemus kaikille kauhusta kiinnostuneille. Vielä en aio ottaa elokuvan jatko-osia käsittelyyn - lähinnä sen takia, että minua pelottaa, että ne saattaisivat jollain tavalla pilata tämän filmin. Jossain kohtaa palaan kuitenkin niiden pariin. Siihen asti nautin tästä kauhuklassikosta itsenäisenä teoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Omen, 1976, Twentieth Century Fox, Harvey Bernhard Productions, Mace Neufeld Productions

Arvostelu: Maija Poppasen paluu (Mary Poppins Returns - 2018)

MAIJA POPPASEN PALUU

MARY POPPINS RETURNS

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Emily Blunt, Lin-Manuel Miranda, Ben Whishaw, Emily Mortimer, Joel Dawson, Pixie Davis, Nathanael Saleh, Julie Walters, Colin Firth, Jeremy Swift, Kobna Holdbrook-Smith, David Warner, Jim Norton, Meryl Streep, Angela Lansbury ja Dick Van Dyke
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 7

P. L. Traversin lastensatuihin (1934-1988) perustuva Walt Disneyn elokuva Maija Poppanen (Mary Poppins - 1964) oli jättimäinen kriitikoiden ylistämä menestys, mikä oli ehdolla jopa kolmestatoista Oscar-palkinnosta ja mikä on vuosien varrella noussut musikaaliklassikoksi. Travers itse ei kuitenkaan pitänyt leffasta, vaan piti sitä häväistyksenä kirjojaan kohtaan ja laati jopa testamenttiinsä, ettei Disney saisi enää tehdä elokuvasovituksia hänen kirjoistaan. Disney yritti vuosikausia suostutella Traversia, jotta tämä antaisi yhtiön tehdä jatko-osan, mutta tämä kieltäytyi joka kerta. Sen sijaan Disney tekikin elokuvan Maija Poppasen vaikeasta tuotannosta nimeltä Saving Mr. Banks (2013). Vuonna 1996 Travers menehtyi ja hänen kirjojensa oikeudet siirtyivät perikunnalle. Lopulta 2000-luvulla Disney sai perikunnan hyväksynnän tehdä jatkoa leffalle ja uuden Maija Poppanen -elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja nyt Maija Poppasen paluu saa vihdoin ensi-iltansa, 54 vuotta alkuperäisen elokuvan jälkeen. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin leffan olevan tekeillä, sillä tiesin, ettei kirjailija Travers olisi halunnut sitä. Kiinnostukseni heräsi vasta viikkoa ennen kuin näin filmin sen lehdistönäytöksessä, kun katsoin alkuperäisen Maija Poppasen uudestaan ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Lisäksi Maija Poppasen paluu sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva), joten menin sittenkin ihan positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Maija Poppanen!

Mikko ja Anna Pankki ovat kasvaneet aikuisiksi, ja Mikko on saanut omia lapsia. Kuitenkin kun suuren laman aikana Mikon rahat loppuvat ja hänen taloaan uhkaa ulosmittaus, paikalle saapuu Maija Poppanen auttamaan Pankin perhettä jälleen kerran.

Tällä kertaa nimikkoroolissa Maija Poppasena nähdään Emily Blunt, joka omaksuu klassisen roolin heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien. Blunt on ottanut vaikutteita alkuperäisestä Poppasesta, Julie Andrewsista, mutta tuo mukaan paljon omaakin. Bluntin Poppanen on tiukempi ollessaan napakka ja hymyileväisempi ollessaan hyvällä tuulella. Hahmo ei kuitenkaan tunnu muuttuvan liikaa, vaikka hän käyttäytyy eri tilanteissa eri tavoin. Joka kohtauksessa Blunt onnistuu katseellaan viestimään mystisyyttä ja taianomaisuutta, mitä hahmo vaatiikin. Hän on erinomainen valinta uudeksi Maija Poppaseksi ja show kuuluu jatkuvasti Bluntille, vaikka hän olisi joissain kohtauksissa taka-alalla.
     Mikko ja Anna Pankki eivät enää ole sinisilmäisiä lapsia, vaan aikuisia, joilla on erilaiset murheet kuin ensimmäisessä osassa. Ben Whishaw'n näyttelemä Mikko kärsii rahaongelmista, minkä lisäksi hänelle on käynyt iso tragedia alle vuosi sitten, mikä tekee elämästä entistäkin hankalampaa. Siksi hän tarvitsee siskonsa Annan (Emily Mortimer) apua, jotta saisi asiat hoidettua. Annalle on luotu oma sivujuonensa, missä hän toimii äitinsä tavoin aktivistina, mutta hän puhuu naisten oikeuksien sijaan työväen asialla. Hahmon juonikuvio on harmillisen kömpelösti liitetty mukaan, mutta on ihan hyvä, ettei Annasta ole tehty täysin sivustakatsojaa. Whishaw ja Mortimer ovat tuttuun tapaansa hyviä, vaikkakin välillä hieman ärsyttää, että tekijät ovat kirjoittaneet Mikosta lähes isänsä kaltaisen.

Mikolla on kolme lasta: Anniina (Pixie Davis), Jussi (Nathanael Saleh) ja Tuure (Joel Dawson). Anniina on fiksu, Jussi yrittää olla aikuismainen ja Tuure on seikkailunhaluinen pikkupoika, joka innostuu Maija Poppasesta suunnattoman paljon. Tuure nouseekin helposti suosikiksi lapsihahmoista, sillä katsojana voi ymmärtää hänen intonsa ja katsoa samalla vanhempia sisaruksia pahasti, kun he eivät usko taikuuteen. Anniina ja Jussi eivät hahmoina ole erityisen kiinnostavia, mutta kolmikkona lapsista on saatu toimivia ja Davis, Saleh ja Dawson ovat kelpo valinnat osiinsa, vaikka jokaiselta heikompikin hetkensä löytyy.
     Lasten lisäksi tärkeänä uutena hahmona esitellään Lin-Manuel Mirandan näyttelemä Jaakko, joka korvaa edellisen leffan Dick Van Dyken esittämän monitoimimies Pertun Maija Poppasen tuttavana. Jaakko toimi lapsena Pertun apulaisena ja on nyt töissä katulamppujen sytyttäjänä. Hahmo on ihan menevä tapaus, mutta hän tuntuu liian usein pelkältä "uudelta Pertulta", sillä Jaakko on monin tavoin hyvin samanlainen hahmo. Mirandasta kuitenkin puuttuu Van Dyken veikeys ja hassuttelun jalo taito, minkä vuoksi hän ei tee kovin kummoista vaikutusta.
     Elokuvassa nähdään myös mahtava Julie Walters Mikon kodinhoitaja Ellinä, loistava Colin Firth pankinjohtaja Vilkkinä, Jeremy Swift ja Kobna Holdbrook-Smith hänen assistentteinä, sekä legendaarinen Meryl Streep hassussa roolissa Maija Poppasen kummallisena sukulaisena. Mukana on lisäksi alkuperäisestä elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten naapurissa asuva amiraali Poiju, jota esittää tässä leffassa David Warner.

Yksi parhaista asioista Maija Poppasen paluussa on, ettei se ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan leffasta huokuu tekijöiden rakkaus alkuperäistä elokuvaa kohtaan. Tämä ei tosin tarkoita, että elokuvaa olisi tarvinnut tehdä - alkuperäinenhän pärjää täysin hyvin yksinään klassikkoasemansa kanssa - mutta tämän päivän jatko-osien, esiosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden maailmassa ei ole mikään ihme, että Maija Poppanen on palannut valkokankaille... vaikkei kirjailija Travers olisi sitä hyväksynytkään. Elokuvana Maija Poppasen paluu on hyvä. Ei mikään ihmeellinen, eikä mitenkään alkuperäisen tasoinen, mutta kukapa sitä olisi odottanutkaan? En ainakaan minä. Leffassa on selkeitä hyviä asioita, kuten tuttu taianomaisuus, joitain todella hyviä asioita, kuten Emily Blunt, sekä yksi aivan mahtava kohtaus, missä yhdistellään oikeita näyttelijöitä ja piirrosanimaatiota. Kohtauksen musikaalinumero "A Cover is Not the Book" on mielestäni leffan paras, minkä lisäksi kohtaus sai minut ikävöimään vanhoja kunnon käsin piirrettyjä animaatioita. Minä siis rakastan kyllä tietokoneanimaatiota, mutta olen silti jo pidemmän aikaa toivonut Disneyltä uutta piirrosanimaatiota ja tämän leffan jälkeen toivon sitä entistä enemmän.

Itse tarina ei kuitenkaan ole mikään erityinen tällä kertaa. On viihdyttävää ja hauskaa seurata, kun Maija Poppanen vie lapsia erilaisiin seikkailuihin, mutta taustalla kulkeva syvällisempi tarina ei ole kovin kiinnostava. Se tuntuu jopa laimennetulta versiolta alkuperäisen elokuvan tarinasta, minkä takia hieman harmittaa, ettei yli 50 vuoden jälkeen ole keksitty täysin uudenlaista kertomusta. Leffa ei onneksi kuitenkaan täysin luota nostalgiaan ja viittaukset alkuperäiseen osaan eivät ole liian massivisia, vaan enemmänkin nopeita näyttäytymisiä ja repliikkejä siellä täällä. Yhdellä tapaa elokuva kuitenkin onnistuu yhdistymään alkuperäiseen osaan yllättävänkin nokkelasti. Silti rahaongelmiin liittyvä tarina ei tavoita katsojaa toivotulla tavalla. Vaikka on ihan koskettavaa, kuinka lapset yrittävät ratkaista Mikko-isänsä huolet, eivät jatkuvat seikkailut luo tunnetta siitä, että kodin pelastamisella olisi oikea kiire. Lisäksi tarinan pääroisto on kehnosti luotu, eikä hahmoa kykene pelastamaan edes hänen erinomainen näyttelijänsä.

Alkuperäisen elokuvan tavoin Maija Poppasen paluu on tietty musikaali. Harmillisesti (vaikkakin aika odotetusti) yksikään uusi laulu ei nouse vanhojen klassikoiden tasolle, vaikka mukaan mahtuu meneviä kipaleita, kuten aiemmin mainitsemani "A Cover is Not the Book". "(Underneath the) Lovely London Sky" on mukava tapa aloittaa leffa ja sen jälkeen hulluttelulaulu "Can You Imagine That?" ja hieman liikuttava "The Place Where Lost Things Go" kestävät kuuntelua kotonakin, ilman että elokuva pyörii taustalla. Eritoten pidän jälkimmäisen laulun kohdasta, jossa Poppanen toteaa, ettei mikään ole poissa ikuisesti, ainoastaan poissa paikoiltaan. Leffaan mahtuu toki välittömästi unohdettavia täytebiisejä, mutta jokainen toimii kelvollisesti elokuvan aikana. Musikaalinumerot eivät tunnu liian pitkiltä ja niihin ujutetut tanssihetket ovat veikeää katseltavaa. "Nowhere to Go But Up" huipentaa elokuvan hyvin. Se jättää mukavan olon siitä, mitä on juuri katsonut, muttei kuitenkaan herätä minkäänlaista halua nähdä kolmatta Maija Poppanen -leffaa.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jonka aiempiin töihin kuuluvat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Chicago-musikaali (2002), sekä Disneyn Into the Woods (2014), mikä vasta olikin täynnä lauluja. Marshall taitaakin musikaaliosuudet erittäin mainiosti ja onkin siis nappivalinta tämän filmin ohjaajaksi. Marshallin ongelmaksi vain koituu, ettei David Mageen käsikirjoitus ole ihmeellinen. Magee ei ole onnistunut luomaan erityisen kiinnostavaa kertomusta, vaan on päätynyt kopioimaan alkuperäisen elokuvan ikonisiksi muodostuneita asioita. Maija Poppasen paluu on kuitenkin hienosti kuvattu leffa. Mukana on useita kauniita otoksia, joita vahvistavat näyttävät efektit, tyylikäs värimäärittely, loistokkaasti luodut lavasteet ja taidolla työstetyt asut. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuvassa ole paljoa tyhjäkäyntiä. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Marc Shaiman on säveltänyt kelpo musiikkeja luomaan tunnelmaa. Shaiman yhdistelee tietty alkuperäisen elokuvan sävelmiä omaan työhönsä, mutta on onneksi käsikirjoittajaa enemmän pyrkinyt luomaan jotain omaa.

Yhteenveto: Maija Poppasen paluu on kelpo (mutta hieman tarpeeton) jatko-osa alkuperäiselle musikaaliklassikolle, vaikkei koskaan pääse lähellekään samaa tasoa. Elokuvan tarina ei ole kummoinen, vaan se tuntuu välillä jopa liiankin samalta kuin alkuperäisen teoksen kertomus. Mikon rahahuolista voisi saada irti paljon kiinnostavamman juonen ja pahiksen olisi voinut kirjoittaa huomattavasti paremmin, mutta jo tällaisenaan leffa pitää katsojan kiinnostuksen yllä loppuun asti. Mielenkiinnon pysymistä tosin auttaa paljon erittäin mainio roolisuoritus Emily Bluntilta, viihdyttävät musikaalinumerot ja upeat animaatiot. Käsin piirretty animaatiokohtaus saa tosissaan toivomaan, että Disney tekisi joskus muutakin kuin tietokoneanimaatioita. "A Cover is Not the Book" -hoilotus jäi itselleni leffan tähtihetkeksi ja sitä laulua kuuntelee mielellään ihan yksittäisenä kappaleena. Kovin muistettava teos Maija Poppasen paluu ei ole, mutta sen katsoo täysin sujuvasti ainakin kerran, eikä epäilijöiden tarvitse pelätä, sillä filmi ei tietenkään voi pilata alkuperäistä klassikkoa. Elokuvavuoden huipentajana Maija Poppasen paluu toimii oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mary Poppins Returns, 2018, Walt Disney Pictures, Lucamar Productions, Marc Platt Productions

Arvostelu: Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991)

STAR TREK VI: TUNTEMATON MAA

STAR TREK VI: THE UNDISCOVERED COUNTRY

Ohjaus: Nicholas Meyer
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Kim Cattrall, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, Christopher Plummer, George Takei, David Warner, Rosanna DeSoto ja Iman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostukseni Star Trekiä (1966-) kohtaan heräsi, kun näin J. J. Abramsin ensimmäisen Star Trekin (2009). Sitä ennen olin nähnyt vain pätkiä vanhoista televisiosarjoista, enkä ollut innostunut yhtään. Olen aina ollut isompi Star Warsin (1977-) fani, mutta Abramsin elokuvan jälkeen kävin katsomassa sekä Star Trek Into Darknessin (2013) että Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa ja toivon, että leffasarjaa jatketaan vielä. Vanhat Star Trek -sarjat ja -elokuvat eivät kuitenkaan kiinnostaneet, mutta ajattelin silti katsoa ainakin leffat joskus. Vuoden 2016 lopussa näin viimein Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), mutta se oli mielestäni huono. Katsoin silti sen ylistetyn jatko-osan, Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982). Vaikka se oli mielestäni selkeästi parempi, oli se silti vain ihan kiva ja katsoin kolmannen osan, Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) vasta maaliskuussa 2017. Vaikkei sekään ollut kovin kummoinen, vilkaisin silti myös Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek: The Final Frontier - 1989). Olisin jatkanut sarjan katsomista, mutta minulta puuttui seuraavat elokuvat. Mietin pitkään niiden lainaamista, mutten saanut sitä aikaiseksi. Vasta alkusyksystä 2017 ostin viisi viimeistä alkuperäisen Star Trek -leffasarjan osaa ja katsoin vihdoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu, Star Trek IV: Kotiinpaluu ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla!

Pahoina pidettyjen klingonien joutuessa hengenvaaraan, laji tarvitsee apua viholliseltaan Liitolta. Viimein voisi olla mahdollisuus rauhaan Liiton ja klingonien välillä, mutta kun klingonkansleri salamurhataan, taposta epäillään kapteeni Kirkiä ja U.S.S. Enterprise -tähtilaivan miehistöä, jolloin sota saattaa jatkua pahempana kuin koskaan.

Kapteeni Kirkinä nähdään tietysti yhä William Shatner, joka on edellisen osan tavoin mainio roolissaan. Vaikka Kirk toivoo rauhaa, hän ei luota lainkaan klingoneihin, vaan suorastaan vihaa heitä, sillä lajin edustajat tappoivat hänen poikansa Star Trek III: Spockin paluussa. Kuitenkin kun häntä ja hänen miehistöään syytetään salamurhasta, hänen täytyy yrittää päästä yli ennakkoluuloistaan ja ymmärtää, etteivät klingonit ole läpeensä pahoja.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock on hieman tylsä hahmo tällä kertaa. Hän ei onneksi vain järkeile kaiken aikaa, mutta hän tuntuu jäävän sivuhahmoksi useaan otteeseen. Nimoy on kuitenkin oivallinen kuten aina.
     U.S.S. Enterprisen miehistöön kuuluvat tutut hahmot: kyyninen tohtori McCoy, eli "Bones" (DeForest Kelley) pääsee tositoimiin; teknistä puolta hallitsevalla Scottylla (James Doohan) on pari ihan hassua hetkeä; Uhura (Nichelle Nichols) on tuttuun tapaansa aika mitäänsanomaton; ja Chekov (Walter Koenig) jää Spockin tavoin sivuun. Hikaru Sulua (George Takei) ei Enterprisella harmillisesti nähdä, mutta hän on kuitenkin mukana leffassa ja päässyt kapteeniksi omalle tähtilaivalleen, U.S.S. Excelsiorille. Uutena miehistön jäsenenä esitellään Kim Cattrallin näyttelemä vulkanuslainen luutnantti Valeris, joka on nuoren Spockin kaltainen järkeilijä.
     Elokuvassa nähdään myös David Warner pienessä roolissa klingonkansleri Gorkonina, Rosanna DeSoto tämän tyttärenä, Christopher Plummer klingonkenraali Changina ja Iman muodonmuuttaja Martiana.

Star Trek VI: Tuntematon maa ei edellisen leffan tavoin ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille, vaan se on ihan oma seikkailunsa. Kirkin pojan kuolema otetaan tosiaan huomioon sarjan kolmannesta osasta, mutta muuten aiempia seikkailuita ei muistella. Tämä ei tosin ole mikään ongelma, vaan pitkään elokuva vaikuttaa olevan selvästi parempi kuin muutama edeltäjänsä. Leffan alkupäässä tuodaan hienosti esille ennakkoluulot ja rasistiset asenteet, jotka tuovat oivaa realismia mukaan todella fiktiiviseen elokuvaan. Sen lisäksi, että Kirk ja muutama muu pitävät kaikkia klingoneita pahoina murhaajina, jotkut klingonit miettivät samoin Liittoon kuuluvista. Liiton ja klingonien välit ovat myös oivallisesti esillä. Elokuvan ensimmäisen puoliskon läpi kulkee hyvä jännite, kun kaksi toisiaan vihaavaa porukkaa yrittävät pakottaa itsensä toveruuteen. Leffaa katsoo hyvinkin kiinnostuneena ja filmi vaikuttaisi kuuluvan vanhojen Star Trek -elokuvien parhaimmistoon.

Noh, kyllä Tuntematon maa sarjan parhaimmistoon loppujen lopuksi pääsee, mutta ensimmäisen puoliskon jälkeen mainio taso heikkenee. Elokuvassa käydään vankilaplaneetalla, josta puhutaan äärimmäisen karuna paikkana, mutta sen karuutta ei harmillisesti tuoda kunnolla esille, jolloin se jää erittäin vaisuksi. Viimeiset kolme varttia ovat valitettavasti hieman pitkäveteiset, eikä elokuvasta löydy enää jännitettä, vaikka välillä onkin ihan mielenkiintoista, kun U.S.S. Enterprisen miehistö yrittää selvittää salamurhaajan todellista henkilöllisyyttä. Loppuhuipennuksesta ei ole saatu kovin kiinnostavaa ja vaikka joillekin voi olla haikeaa, että tämä on viimeinen kerta, kun miehistö nähdään yhdessä, ovat pari viimeistä kohtausta jokseenkin innottomia, aivan kuin näyttelijät eivät malttaisi odottaa pääsevänsä eläkkeelle ikonisista hahmoistaan. Pari kelpo vitsiä on päässyt mukaan ja rasismi on erikoinen mutta oiva teema scifiseikkailulle, minkä lisäksi lyhyet toimintapätkät ovat ihan kivat. Harmillisesti lopputulos jää edellisten elokuvien tavoin vain "ihan kivaksi", eivätkä vanhat Star Trekit vieläkään nouse sen tason yli.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Meyer, joka ohjasi myös Star Trek II: Khanin vihan. Hän toimi myös toisena käsikirjoittajana Denny Martin Flinnin kanssa. Kaksikko sai joitain erittäin hyviä ajatuksia mukaan, mutta kokonaisuutta olisi pitänyt miettiä kauemmin. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu ja leikkaus on myös onnistunutta. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäitä, mutta maskeeraukset ovat hieman kehnosti toteutetut. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen oivat, mutta jotkut jutut, kuten leijuvat veripisarat näyttävät todella digitaalisilta. Äänimaailma on oikein hyvä, mutta Cliff Eidelmanin säveltämät musiikit eivät pääse kovin hyvin esille ja ovat todella unohdettavat.

Yhteenveto: Star Trek VI: Tuntematon maa ensimmäinen puolisko on oikein mainio, mutta toinen muuttuu harmillisen pitkäveteiseksi. Aluksi elokuvasta löytyy oivaa jännitettä, kun kaksi toisiaan vihaavaa joukkoa yrittävät olla ystäviä, mutta loppupäässä jännite katoaa kokonaan, vaikka välillä nouseekin esille uhka suuremmasta sodasta Liiton ja klingonien välillä. Rasistiset teemat on kiinnostavasti yhdistetty perinteisempään scifiseikkailuun. Taso heikkenee, kun päädytään vankilaplaneetalle, joka tuntuu paljon laimeammalta kuin millaisena sitä aluksi mainostetaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan hyvin ja visuaalinen puoli elokuvassa on aika tyylikäs. Tarinan olisi vain voinut miettiä paremmin loppuun saakka ja huipennukseen olisi pitänyt saada kiinnostavuutta. Lopputuloksena on ihan kelpo leffa ja suosittelen Star Trek VI: Tuntematon maa, jos leffasarjan aiemmat osat ovat uponneet. Mitään kovin ihmeellistä on turha odottaa, mutta filmi kuuluu silti vanhojen Star Trekien parhaimmistoon. Seuraavana on sitten tiedossa "Star Trek: The Next Generation" -sarjaan (1987-1994) perustuva Star Trek: Sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: Titanic (1997)

TITANIC

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart
Genre: romantiikka, draama, jännitys
Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.

Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavat ja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta.

Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.

Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin.
     Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli.
     Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat.
     Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.

Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä.

Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.

Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.

James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkini Terminator 2: Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa.

Yhteenveto: Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment