Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Watersai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.
Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.
Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.
Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.
Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.
Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.
Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.
Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Jamie Lee Curtis, Tom Arnold, Art Malik, Bill Paxton, Tia Carrere, Eliza Dushku, Grant Heslov, Marshall Manesh ja Charlton Heston
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16
True Lies, eli suomalaisittain Tosi valheita on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta toimintakomediasta La Totale! vuodelta 1991. James Cameron kiinnostui tekemään oman elokuvasovituksensa leffan pohjalta ja tarjosi Arnold Schwarzeneggerille pääosaa, joka suostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993, joiden aikana elokuvan budjetti paisui ennätyksellisen suureksi - kyseessä oli ensimmäinen elokuva, joka maksoi yli sata miljoonaa dollaria. Lopulta Tosi valheita sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista menestyksistä, joka keräsi positiivista palautetta myös kriitikoilta, sai parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden ja voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan naispääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Tosi valheita ensimmäistä kertaa joskus lapsena, kun isäni esitteli minulle Arnold Schwarzeneggerin tuotantoa. Pidin elokuvasta, mutten ole nähnyt sitä uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen noin kymmenen vuoden jälkeen uudestaan ja samalla arvostella sen.
Perheensä silmissä Harry Tasker on tavallinen tietokonekauppias, mutta todellisuudessa Harry on salainen agentti. Harry on parhaillaan tutkimassa ydinaseita Yhdysvaltoihin salakuljettavaa terroristiorganisaatiota, kun hän saa vihiä, että hänen vaimollaan olisi salasuhde.
Ohjaaja James Cameronin scifitoimintaelokuvia Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991) tähdittänyt ja niiden myötä Hollywoodin kovimmaksi toimintastaraksi noussut Arnold Schwarzenegger nähdään elokuvan pääroolissa Harry Taskerina, salaisena agenttina, joka valehtelee vaimolleen Helenille (Jamie Lee Curtis) ja tyttärelleen Danalle (Eliza Dushku) olevansa tietokoneiden kaupittelija, joka myyntireissujensa takia joutuu vähän väliä poistumaan maasta. Schwarzenegger sopii tietty täydellisesti vakoojaksi, joka pistää pahiksia kumoon toimintakohtauksissa ja murjoo samalla pöljiä vitsejä. Hän ei onneksi vedä rooliaan tosikkona, vaan hän tarjoaa paljon aidosti hauskoja hetkiä olemuksellaan ja ilmeillään. Mainio on myös Curtis tietämättömänä vaimona, jolla on kanssa oma salaisuutensa. Dushku suoriutuu mallikkaasti osastaan perheen tyttärenä.
Elokuvassa nähdään myös Tom Arnold Harryn työparina Gibinä, Art Malik terroristiorganisaatio Verenpunaisen jihadin johtajana Salim Abu Azizina, Tia Carrere taiteesta kiinnostuneena Juno Skinnerinä, sekä Cameronin luottonäyttelijä Bill Paxton kenties uransa parhaassa roolissa Simonina, jonka kanssa Harry epäilee vaimonsa vehtailevan. Arnold on oivan vekkuli pari pääsankarille, Malikin istuessa passelisti varsin stereotyyppisen terroristipomon osaan. Hahmon ja hänen johtaman liikkeensä motiiveja tuodaan esille yhdessä kohtauksessa, missä olisi mahdollista ottaa kantaa Yhdysvaltojen kyseenalaisiin toimiin Lähi-Idässä, mutta lopulta Salimista maalaillaan aika yksiulotteinen roisto.
Ai että, enpä muistanutkaan Tosi valheita olevan näin hyvä elokuva! Muistin kyllä pitäneeni filmistä, mutta uusintakatselulla elokuvahan osoittautui aivan mahtavaksi. Leffa koukuttaa heti alussa mukaansa James Bond -agenttiklassikoista (1962-) paljon lainaavalla vakoojatehtävällä, jossa smokkiin pukeutunut Harry käy ensin liehittelemässä neitokaista juhlissa ja pakenee sitten paikalta hiihtävät sotilaat perässään. Elokuvassa käy nopeasti selväksi, että mistään ryppyotsaisesta patsastelusta ei ole kyse, vaan filmiä on tehty pilke silmäkulmassa. Leffa on täynnä hulvattomia vitsejä ja hetkiä, ilman että elokuva muuttuu koskaan miksikään puhtaaksi komediaksi tai koheltamiseksi. Erityisesti osio, jossa Harry alkaa arvella Helenin pettävän häntä, on hykerryttävän hauska, Harryn etsiessä eksentrisen miehen käsiinsä.
Elokuvan tarina vie tehokkaasti mennessään ja on erittäin mielenkiintoista seurata niin salasuhdekuvion avautumista kuin Harryn päätehtävää pysäyttää Verenpunainen jihad, ennen kuin tämä toteuttaa uhkauksensa ydinaseillaan. Meno toki sen kuin paranee, kun nämä kaksi juonikuviota risteytyvät ja Harrylla on varsinainen soppa selvitettävänään. Elokuva tarjoaa tasaväkisesti niin hyvää huumoria kuin toinen toistaan sähäkämpiä toimintakohtauksia. Cameron oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt ehkä kaikkien aikojen parhaan toimintaelokuvan, Terminator 2:n ja vaikkei hän sitä tässä ylitäkään, hän esittelee jälleen huikeita lahjojaan genren saralla. Tosi valheita on täynnä mitä luovempia taisteluita ja takaa-ajoja, joissa hyödynnetään kekseliäästi niin moottoripyöriä kuin hevosia, autoja ja hävittäjälentokoneitakin. Elokuvan liki kahden ja puolen tunnin kesto alkaa hieman tuntua yhä vain isommaksi paisuvassa loppuhuipennuksessa, mutta pääasiassa leffa pitää kutinsa loppuun asti ja kasvattelee jännitystä tehokkaasti.
Cameron tasapainottelee vakuuttavasti toiminnan ja huumorin välillä niin ohjauksessaan kuin käsikirjoituksessaan. Tekstin komedia ei synny pääasiassa mistään hihhahhoo-hölmöilystä, vaan ovelasti keksityistä skenaarioista ja hahmojen reaktioista niihin. Teknisiltä ansioiltaan Tosi valheita on erittäin vakuuttava teos, eikä ajan julma hammas ole purrut siihen oikeastaan ollenkaan. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää pienesti, mutta pääasiassa elokuvan kerronta soljuu vahvasti eteenpäin. Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä. Äänimaailma tykittelee hyvin niin efektiensä kuin Brad Fiedelin musiikkien puolesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
True Lies, 1994, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12
James Cameronin scifielokuva Avatar(2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.
Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.
Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.
Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.
Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.
Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa(Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.
Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.
Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.
James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja(The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä(Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu(Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.
Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldana, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Giovanni Ribisi, Joel David Moore, Michelle Rodriguez, Laz Alonso, CCH Pounder, Wes Studi ja Dileep Rao Genre: scifi, seikkailu, toiminta, romantiikka Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 51 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 58 minuuttia Ikäraja: 12
Ohjaaja-käsikirjoittaja James Cameron sai idean Avatariin jo 1990-luvun alussa, yhdistellessään lapsuutensa scifi-suosikkejaan. Cameron aikoi aloittaa elokuvan teon saatuaan valmiiksi 11 Oscar-palkintoa voittaneen, siihen aikaan kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan Titanicin(1997), mutta hän koki, ettei teknologia ollut vielä kehittynyt tarpeeksi, jotta hän saisi leffasta sellaisen kuin hän halusi. Cameron päättikin siirtyä muihin projekteihin (joista yksi on aiemmin tänä vuonna vihdoin ilmestynyt Alita: Battle Angel - 2019) ja kehittämään teknologiaa Avataria varten. 2000-luvun alussa hän alkoi kehittelemään leffan maailmaa ja työstämään tarinaa uudestaan. Elokuvan taustalla pyörivä 20th Century Fox -yhtiö alkoi kuitenkin menettää uskoaan koko projektiin ja Cameron joutuikin taistelemaan saadakseen elokuvan lopulta tehtyä. Kuvaukset alkoivat vihdoin keväällä 2007 ja lopulta Avatar sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa tuomittiin etukäteen mainosten perusteella taloudelliseksi katastrofiksi ja muutenkin surkeaksi elokuvaksi, mutta kun filmi vihdoin saapui teattereihin, se yllätti kaikki. Elokuvan huippukehittynyt 3D-tekniikka herätti paljon ihmetystä ja Avataria pidettiin elämyksenä, mikä kaikkien täytyy kokea teattereissa. Ja niinpä sana lähti kiertämään ja yhä useampi meni katsomaan sen. Ennakkoon flopiksi tuominneet eivät olisi voineet olla pahemmin väärässä, sillä Avatar tuotti lopulta lähes kolme miljardia dollaria, mikä teki siitä kaikkien aikojen menestyneimmän elokuvan... kunnes Avengers: Endgame (2019) ohitti sen tänä kesänä. Elokuva keräsi myös ylistystä kriitikoilta ja se oli ehdolla useista palkinnoista, kuten yhdeksästä Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras lavastus, kuvaus ja parhaat erikoistehosteet), kahdeksasta BAFTAsta, joista se voitti kaksi (paras lavastus ja tehosteet), sekä neljästä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras draamaelokuva ja paras ohjaus). Itse en kuitenkaan nähnyt Avataria teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei jostain syystä kiinnostanut minua. Kuitenkin mitä enemmän leffa keräsi kehuja, se alkoi kiinnostamaan ja kun katsoin sen vihdoin vuokralta keväällä 2010, en olisi voinut enempää katua päätöstäni jättää 3D-teatterikierros väliin. Olen sen jälkeen nähnyt filmin muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo ehtinyt kulua viitisen vuotta. Innostukseni elokuvaa kohtaan lopahti, kun Cameronilla vaikutti nousevan maine päähän ja hän alkoi ilmoittamaan yhä vain useampia jatko-osia leffalle, joista yksikään ei ole vieläkään ilmestynyt. Kuitenkin nyt kun huomasin, että Avatar täyttää 10 vuotta, päätin palata pitkästä aikaa Pandoralle ja katsoa, kuinka hyvin elokuva on kestänyt aikaa ja onko se oikeasti kaiken sen hehkutuksen arvoinen, mitä se sai kymmenisen vuotta sitten.
2100-luvulla Maa on tuhoutumassa ja ihmiskunta lähtee avaruuteen etsimään uutta kotia. Matka vie Pandora-nimiselle kuulle, mistä löytyy yhtä maailmankaikkeuden arvokkainta metallia, mutta ihmisiä vastassa ovatkin kuun alkuasukasolennot, Na'vit. Välttääkseen sodan, ihmiset lähettävät tutkijoita soluttautumaan Na'vi-heimoon, yhdistämällä tutkijoiden mielet Na'veja muistuttaviin avatar-kehoihin.
Sam Worthington näyttelee Jake Sullya, entistä merijalkaväen sotilasta, joka otetaan mukaan avatar-ohjelmaan. Jake on halvaantunut vyötäröstä alaspäin, eikä siksi voi kävellä, miksi onkin ymmärrettävää, että kun hänen mielensä siirretään sinistä, kolmemetristä Na'via muistuttavaan kehoon, jolla hän voi kävellä ja juosta, on hänen vaikea palata enää takaisin. Jake on alusta alkaen kiinnostava tapaus, vaikkakin paikoitellen hieman typerä. Hänen on vähän väliä pakko yrittää ties mitä, pohtimatta etukäteen seurauksia, mikä johtaa tietty vaikeisiin tilanteisiin. Soluttautuessaan Na'vi-heimoon hänen täytyy alkaa ymmärtämään monia asioita uudella tavalla. Hahmon kehitys on oivallisesti toteutettu ja Worthington on oikein mainio valinta päärooliin.
Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat avatar-ohjelmaa johtava ja Na'veja tutkiva tohtori Grace Augustine (mahtava Sigourney Weaver), omaa avatariaan ohjaava Norm (Joel David Moore), rahanhimoinen johtohahmo Parker Selfridge (Giovanni Ribisi), pilotti Trudy (Michelle Rodriguez), tohtori Max Patel (Dileep Rao) ja ihmisten tukikohdan turvallisuuspäällikkö Quaritch (Stephen Lang), joka pitää Na'veja pelkkinä arvottomina villeinä. Heti kun Quaritch astelee (kirjaimellisesti) mukaan tarinaan, tietää katsoja välittömästi, että tässä on elokuvan päävihollinen. Quaritchin häijyyttä ei edes yritetä peitellä. Lang on erinomainen valinta hahmoksi, eikä hän edes tarvitsisi ohimoaan koristavaa arpea muuttuakseen uhkaavaksi vastukseksi. Selfridge on taas toisenlainen pahis. Hän ei halveksu Na'veja, mutta häntä ei kiinnosta pätkän vertaa, kuolevatko he vai eivät, kunhan hän rikastuu. Norm, pilotti Trudy ja etenkin Max Patel jäävät aika pienelle huomiolle, vaikka vähän väliä taustalla näkyvätkin, mutta Sigourney Weaver pääsee oikein kunnolla esille tohtori Augustinena. Weaver on nappivalinta sarkastiseksi mutta huolehtivaksi tohtoriksi, joka katsoo kömpelöä sotilas-Jakea nenänvartta pitkin. Ribisi, Rodriguez, Rao ja Moorekin sopivat oivallisesti rooleihinsa, mutta jäävät armottomasti Weaverin ja Langin varjoon näyttelijöinä. Tärkeimpiä Na'vi-hahmoja taas ovat nuori soturinainen Neytiri (Zoe Saldana), tämän vanhemmat päällikkö Eytukan (Wes Studi) ja Mo'at (CCH Pounder), sekä Jakea halveksuva soturi Tsu'tey (Laz Alonso). Na'vit todella elävät yhdessä luonnon kanssa, joten he eivät hyväksy kuulleen ihmisiä, jotka aikovat tuhota kaiken rahanahneutensa perässä. Etenkin Saldana onnistuu vakuuttamaan avaruuden olentona ja hänen Neytiri-hahmonsa on kiehtova.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna on selvää, että yksi isoimmista syistä Avatarin menestykselle vaikuttavan 3D-elämyksen ja uskomattomien efektien (puhutaan niistä pian enemmän) lisäksi on sen maailma. James Cameron ymmärsi, että kilpaillakseen isojen franchise-elokuvien, kuten 2009 ilmestyneiden Harry Potter ja puoliverisen prinssin (Harry Potter and the Half-Blood Prince), Star Trekin ja Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen) kanssa, hänen täytyisi luoda laaja, rikas ja kiehtova maailma, jonne katsojat palaisivat yhä uudestaan. Pandora on henkeäsalpaavasti luotu paikka, mitä laajennetaan läpi leffan ja mitä todella haluaa päästä tutkimaan hahmojen kanssa. Elokuvassa käytetäänkin runsaasti aikaa maailman esittelyyn ja sen historian avaamiseen. Na'veille on todella luotu oma kulttuurinsa, ja heidän puheistaan ja tavoistaan käy selväksi, millainen menneisyys lajilla on ollut. Elokuva myös näyttää, kuinka eri Na'vi-heimot eroavat toisistaan, mikä tuo lisärikkautta maailmaan. Muihin olentoihin on hauskasti otettu vaikutteita erilaisista Maan eläimistä ja niitä on sitten yhdistelty uudenlaisiksi olennoiksi. Pandoran luonto itsessään tuntuu elävältä ja se tavallaan onkin, kun syvennetään Na'vien suhdetta maailmaansa.
Avataria on vuosia huomautettu siitä, että sen tarina muistuttaa todella vahvasti Pocahontasta (1995), eikä mikään ihme. Itseänikin on jo pitkään huvittanut, kuinka paljon samaa leffoissa onkaan. Molemmat kertovat "sivistyneemmistä" ja teknologisesti kehittyneemmistä ihmisistä, jotka matkaavat uuteen maailman rikkausten perässä, kunnes kohtaavat alkuperäiskansan, joka puolustaa kotiaan tunkeilijoilta keihäin ja jousin. Yksi matkaan lähteneistä onnistuu tutustumaan alkuperäiskansan jäseneen ja kenties pientä romanssiakin syntyy siinä samalla kahden eri kansan edustajien välille. Soluttautuja alkaa tietysti vähitellen huomaamaan, kuinka paljon parempi alkuperäiskansa onkaan ja siitähän syntyy taistelu. Mukana on jopa alkuperäiskansalle tärkeä puu, joka jakaa viisauksia! Aiemmin nämä samankaltaisuudet häiritsivät itseäni, mutta nykyään tämä on lähinnä huvittavaa, etenkin kun pidän Avataria parempana elokuvana.
Leffan tarinasta tai enemmänkin sen kerronnasta löytyy tiettyjä ongelmia. Elokuvan alku on pistetty hieman kömpelösti kasaan (mitä keräilijän pidennetty versio tosin parantaa, palataan siihenkin myöhemmin), minkä lisäksi läpi leffan kuultava Jaken kertojaääni on hieman hassusti istutettu mukaan. Kertojaääni itsessään ei ole vielä ongelma, mutta mukaan on päätetty ottaa kohtauksia, joissa Jake pitää videopäiväkirjaa ja selittää sinnekin tapahtumia. Nämä selitykset ovat välillä tönkköjä ja haittaavat pienesti kerrontaa sekä rytmitystä. Tuntuu vain hassulta, että päähenkilön täytyisi selittää katsojille asioita kertojan muodossa ja muille hahmoille videopäiväkirjan kautta.
Ongelmistaan huolimatta Avatar on erittäin mainio leffa ja ennen kaikkea se on loistokas elämys. Yksi isoimmista syistä elokuvan menestykseen on se, ettei se ole vain elokuva, vaan se todella on elämys. Katsoja oikeasti imaistaan mukaan Pandoralle ja erilaisiin tapahtumiin. Katsojana pääsee tutkimaan tätä maailmaa ja oppimaan Na'vien kulttuuria - Jaken päästessä Na'vien joukkoon katsojakin pääsee. Vastakkainasettelua ihmisten ja Na'vien välillä rakennetaan taidokkaasti läpi leffan ja kun se vihdoin päästetään valloilleen, tarjoaa elokuva mitä vaikuttavimpia hetkiä. Mukana on traagisuutta, mikä oikeasti iskee sydämeen, sillä on uppoutunut niin syvälle elokuvan tapahtumiin. Lopputaistelu tarjoaa eeppisyyttä oikein koko rahan edestä ja vieläkin enemmän. Quaritchin pahuuden lisäksi leffa ei pyri lainkaan piilottelemaan sen selkeitä teemoja teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta ja kritiikkiä ihmisten Maapalloa tuhoavaa toimintaa kohtaan. Vaikka tarinan kertomisesta löytyy vikoja, on elämys kuitenkin tarjottu niin vaikuttavasti, että tiettyjä vikoja pystyy antamaan anteeksi. Ja vaikka kerronta paikoitellen takelteleekin, on paketti niin koukuttava ja napakka, että pitkälti yli kahden tunnin kesto sujahtaa kuin siivillä. Tarinaltaan Avatar on lähinnä mainio pätkä, mutta elämyksenä se on aivan fantastinen.
James Cameron osoittaa taas kerran olevansa erinomainen ohjaaja, pitäessään valtavaa pakettia kasassa näin taidokkaasti. Hänen käsikirjoituksensa kuitenkin vaatisi vielä tiettyjä viilauksia, jotta tarinankerronta olisi samalla tasolla elokuvaan luodun maailman ja sen uskomattoman huikean visuaalisen puolen kanssa. Kaikenlaisissa palkintogaaloissa Avatar voitti lähes jokaisen efekteihin liittyneen palkinnon ja täysin ymmärrettävästi. Paria selvästi digitaalista ja muovisen näköistä olentoa lukuunottamatta filmi on visuaalisesti yksi kaikkien aikojen upeimmista. Enkä tarkoita vain erilaisia olioita ja liikkeentunnistus-tekniikalla toteutettuja Na'veja, vaan yleisesti ottaen koko Pandoraa. Kaikki lokaatiot ovat hämmästyttävästi luotuja. Taustat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joita bongaa joka katselukerralla yhä vain enemmän. Elokuva on myös todella kaunis ja välillä se osaa pysähtyä nauttimaan siitä kauneudesta. Digiefektien lisäksi tekijät käyttivät myös lavasteita ja miniatyyreja, ja yhdistelivät niitä niin mestarillisesti, ettei katsojana osaa aina sanoa, miten mikäkin asia on toteutettu. Avatar on myös taiturimaisesti kuvattu ja leikattu. Puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä ihmisten asujen kanssa. Äänimaailma on erinomaisesti luotu kaikin puolin, vaikka itseäni häiritsee pienesti, että Na'vien ratsujen äänet kuulostavat täysin Jurassic Parkin (1993) velociraptoreilta. Musiikeista vastaa edesmennyt James Horner, joka on onnistunut säveltämään useita hienoja teemoja ja tuo oman lisäyksensä filmin tunnelmaan. Etenkin leffan traagisimmassa kohdassa Horner näyttää taitonsa musiikintekijänä.
Avatarista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, noin 10 minuuttia pidempi Special Edition ja siitä vielä lähes 10 minuuttia pidempi keräilijän versio. Mukana on sekä pidennettyjä että kokonaan uusia kohtauksia. Special Editionilla esimerkiksi ensimmäinen lento Pandoran yllä kestää kauemmin, kuten kestää myös Jaken ensimmäinen yö Na'vien joukossa. Jaken koulutus ja lopputaistelu kestävät myös pidempään. Keräilijän versio taas aloittaa elokuvan täysin eri tavalla. Siinä missä teatteriversio ja Special Edition alkavat suoraan siitä, kun Jaken alus saapuu Pandoralle, keräilijän versio näyttää Jaken elämää Maassa, syventäen hänen syitään lähteä pois. Suomessa on julkaistu kuusilevyinen Blu-ray- ja DVD-paketti, mikä sisältää kaikki kolme versiota elokuvasta. Itse olen nähnyt ne kaikki ja arvostelua varten katsoin Special Editionin, sillä halusin nähdä tietyt lisäykset, mutta halusin filmin kuitenkin alkavan samalla tavalla kuin teatteriversiossa.
Yhteenveto:Avatar on edelleen upea elämys, vaikka se sisältää tarinalliset ongelmansa. Kertojaääni on hieman kömpelö ja juoni on ryöstetty suoraan Pocahontaksesta, mutta eipä se lopulta hirveästi haittaa - lähinnä vain huvittaa. Kertomus nappaa mukaansa ja tapahtumista huomaa todella välittävänsä. Filmi on niin mukaansatempaava, että yli kahden tunnin (keräilijän versiossa lähes kolmen tunnin) kesto on nopeasti ohi. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja filmi onkin lumoava, jännittävä, hauska, kaunis ja jopa koskettava. Etenkin jälkimmäiseen tunteeseen vaikuttavat vahvasti James Hornerin sävellykset. Pandoran maailma on esimerkillisesti rakennettu ja esitetty. Yksi filmin menestyksen salaisuuksista onkin tämä paikka ja kuinka rikas siitä on saatu. Katsoja haluaa lähteä seikkailemaan tällä kuulla ja tutkimaan sen salaisuuksia. Paria olentoa lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan hieno ja se sisältää edelleen joitakin parhaimmista tietokonetehosteista ikinä. Näyttelijät tekevät pääasiassa mainiota työtä, etenkin Sigourney Weaver, Zoe Saldana ja Stephen Lang. Sam Worthington ei ole kummoinen näyttelijä, mutta tähän leffaan hän sopii. Elokuvan teema teollisuuden ja luonnon välisestä sodasta on todella vahva ja joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liian alleviivattu. Toisaalta kun miettii, ettei Maapallo ole 10 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen yhtään sen paremmassa kunnossa, voisi teema olla vieläkin merkittävämmin mukana. James Cameron osaa kyllä hommansa ja hän pitää mammuttimaista Avataria taiturimaisesti kasassa. Elämyksenä ja seikkailuna tämä on huikea, mikä kannattaa kokea mahdollisimman isolta ruudulta, jotta sen visuaalinen upeus pääsee oikeuksiinsa. Mutta vaikka pidänkin Avatarista, täytyy minun todeta, ettei minulla ole lähes mitään kiinnostusta sen jatko-osia kohtaan. Toisen osan olisi pitänyt ilmestyä jo ja kun miettii, kuinka montaa Avatar-leffaa Cameron on tekemässä, ei voi olla miettimättä, että liika on jo liikaa. Palaammekin sitten Pandoralle selvittämään, mistä jatko-osat on tehty, kun (ja jos) ne joskus ilmestyvät...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Ingenious Film Partners, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart Genre: romantiikka, draama, jännitys Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.
Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavatja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta. Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.
Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin. Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli. Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat. Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.
Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä. Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.
Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.
Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.
James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkiniTerminator 2: Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa. Yhteenveto:Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Edward Furlong, Linda Hamilton, Robert Patrick, Joe Morton, Earl Boen, Jenette Goldstein, Xander Berkeley, S. Epatha Merkerson ja Cástulo Guerra Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
James Cameronin Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestyselokuva, josta kriitikot ja kansa pitivät, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Toisen osan suunnittelu alkoi nopeasti alkuperäisen leffan ilmestyttyä, mutta koska tämä vaati tehosteita, joita ei moni vielä niihin aikoihin uskonut mahdollisiksi, elokuvan teko venyi, mitä aiheutti myös elokuvan oikeudet omistava yhtiö, joka yritti estää teoksen tuotannon. Lopulta lakiasiat saatiin kuitenkin kuntoon ja jatko-osan teko lähti käyntiin. Vaikeisiin efekteihin löydettiin ratkaisut ja kesällä 1991 Terminator 2: Judgment Day - eli suomeksi Terminator 2 - Tuomion päivä - näki päivänvalon. Elokuva oli aikanaan kaikkein kallein tuotanto, mutta se tienasi budjettinsa kevyesti takaisin, sekä niin paljon siihen päälle, että Terminator 2 oli ilmestymisvuotensa menestynein filmi! Kriitikot ylistivät myös tätä teosta, se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa ja se on jäänyt elämään monille yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista toimintaelokuvista. Hassua kyllä, itse näin Terminator 2 - Tuomion päivän ennen Terminator - tuhoajaa, sillä ala-asteella serkkuni olivat kylässä ja he halusivat katsoa sen. Minä sain katsoa teoksen siinä samalla ja vaikka mukana oli kohtia, joita en ymmärtänyt, pysyin kuitenkin kärryillä koko ajan. Vuosien varrella olen nähnyt filmin useasti uudestaan ja pitänyt siitä joka kerralla hieman enemmän. Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat äänestää neljän sarjan joukosta, minkä elokuvasarjan osat arvostelisin tälle kesälle ja Terminator-sarja oli voittaja. Niinpä katsoinkin alkukesästä sarjan aloitusosan ja vähän yli viikkoa myöhemmin Tuomion päivän.
Vuonna 2029 Skynet lähettää uuden huipputehokkaan Terminaattorinsa tappamaan vastarintaliikkeen johtaja John Connorin, kun tämä on vasta lapsi, jolloin vastarintaliike lähettää oman tuhoajansa suojelemaan nuorta Johnia.
Arnold Schwarzenegger palaa ikoniseen rooliinsa Terminaattoriksi, eli T-800 malli 101:ksi ja hoitaa hommansa jälleen täydellisesti. Vaikka Schwarzeneggerin täytyy lähinnä pitää naamansa peruslukemilla ja näyttää tyylikkäältä, eikä hänen tarvitse erityisen huikeaa roolityötä suorittaa, ei kukaan muu voisi olla parempi roolissa. Läpi elokuvan T-800 on - ihan sama kuinka hölmöltä kuulostaa - aivan mielettömän siisti tyyppi, jota kannustaa jo sen takia, että hän saa kaikki kovikset näyttämään nössöiltä ihan vain kävelemällä samaan huoneeseen. Elokuvassa on saatu saman näyttelijän esittämä tunteeton robotti hienosti erilaiseksi, sillä tällä kertaa Arskan näyttelemä tuhoaja onkin hyvien puolella. Hän pääsee jälleen sanomaan tutun lauseen "I'll be back", minkä lisäksi leffassa kuullaan hyvinkin tunnetuksi muodostunut "Hasta la vista, baby". Sarjassa esitellään vihdoin John Connor, josta puhuttiin paljon edellisessä osassa. Johnina nähdään Edward Furlong, jolle tämä oli ihkaensimmäinen leffarooli, minkä myös huomaa. Furlong toimii kyllä roolissaan, eikä hän ole millään lailla ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla tuppaa usein käymään. Ei hän silti kovin hyvä näyttelijä ole ja jotkut vakavammat kohdat eivät häneltä ihan luonnistu. Johnia kuitenkin seuraa todella mielellään, sillä heti ensiesiintymisestään asti katsojalle herää kysymyksiä siitä, mitä vuosien varrella on oikein tapahtunut? John on nimittäin nuorisorikollinen, joka asuu sijaisperheessä. Linda Hamiltonin näyttelemä Johnin äiti Sarah Connor on kyllä mukana ja hän on selvästi valmis koneiden ylösnousemukseen. Sarah on kouluttanut itsensä tappajaksi ja yrittää opettaa poikaansa suureksi johtajaksi. Hän on treenannut itsensä aikamoiseen kuntoon, jotta tuhoajakyborgit luikkisivat heti häntä koipiensa välissä takaisin tulevaisuuteen. Hamilton on läpi elokuvan äärimmäisen rautainen nainen ja katsojana pystyy saman tien päättelemään, miten hän on päätynyt siihen tilanteeseen, jossa hän on teoksen alussa. Uutena tuhoajakoneena, eli T-1000:na nähdään Robert Patrick. T-1000 on paljon normaalia T-800:aa parempi, sillä se on sulaa metallia, joka pystyy muuttumaan miksi tai keneksi tahansa. Näin alkaa pähkäillä, että miten ihmeessä hahmon voisi tappaa? Tavallisen Terminaattorin pystyi räjäyttämään ja liiskaamaan tarpeeksi tehokkailla masiinoilla, mutta T-1000 on kykyjensä ansiosta voittamattomalta tuntuva ja siten erittäin uhkaava. Lisäksi Patrick on erinomainen roolissaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä elokuvasta tuttu tohtori Silberman (Earl Boen), Johnin sijaisvanhemmat Janelle (Jenette Goldstein) ja Todd (Xander Berkeley), sekä Cyberdyne Systemsillä työskentelevä Miles Dyson (Joe Morton) ja tämän vaimo Tarissa (S. Epatha Merkerson).
Joku voisi sanoa, että Terminator 2 - Tuomion päivän juoni on lähestulkoon kopio Terminator - tuhoajan juonesta, sillä poikkeuksella, että nyt jahdataankin itse Johnia. Pakko myöntää, että tämä joku ei olisi ihan väärässä. Elokuva alkaakin samalla tavalla: ensin tulevaisuudesta saapuu kaksi tyyppiä, jotka alkavat tutkia, miten voisivat löytää kohteensa. Sitten esitellään Connor-hahmo ja vauhdikas takaa-ajo lähtee käyntiin. Samanlaiset lähtökohdat eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkä kopio tai ettei tämä voisi olla ihan yhtä kelpo teos kuin alkuperäinen, ellei jopa parempi. Siinä, missä ensimmäinen Terminator yhdisteli toimintaa ja scifiä, lisäämällä lajityypit kauhuun, Tuomion päivä on puhdasverinen toimintaelokuva. Ja aivan käsittämättömän, uskomattoman loistava sellainen! Elokuva nappaa heti alussa mukaansa futuristisella scifitaistelulla Terminaattoreita vastaan ja heittää katsojan sitten sellaisen vuoristorata-ajelun kyytiin, että sydän takoo hullua vauhtia kaiken aikaa. Hahmojen esittelyyn maltetaan onneksi käyttää erinomaisesti aikaa ja tunnelmaa rakennellaan vähitellen, mutta kun erilaiset tuhoajat vihdoin löytävät Johnin samanaikaisesti, alkaa sellainen toimintapläjäys, että tämä kyllä hakee vertaistaan. Itselleni tämä saattaa jopa olla kaikista kovin toimintateos ja lähelle pääsevät mielestäni vain The Matrix (1999), Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Casino Royale (2006). Elokuva tarjoaa useita ikimuistoisia toimintakohtauksia, oli kyse sitten hengästyttävistä takaa-ajoista, aseiden laulattamisesta tai Terminaattoreiden välisistä kohtaamisista, jolloin seinätkin murskaantuvat turpaanvedon tuoksinnassa. Sankareiden puolesta pelkää koko ajan, eikä Terminator 2 - Tuomion päivä todellakaan suostu päästämään otteestaan.
Toiminnan lisääminen ei missään nimessä tee leffasta pelkkää aivotonta mäiskettä, vaan siinä onnistutaan pitämään edellisen osan tiivis tunnelma, minkä lisäksi elokuva osaa muuttua myös yllättävänkin syvälliseksi teemojensa kanssa. Pohjimmiltaan leffassa tuntuukin olevan kyse koneen inhimmillisyydestä ja hyvin kummallisesta isä-poika -suhteesta. Kyle Reesen kuoltua edellisen osan loppuhuipennuksessa, ei John saanut koskaan tilaisuutta tavata isäänsä, eikä hänelle mikään nyhverö-Todd kelpaa. Niinpä karskin tappajakoneen saapuessa hänen elämäänsä ja suojellessa häntä ikuisesti, alkaa pojan ja tuhoajan välille muodostumaan erikoinen ystävyys, jonka jossain kohtaa tajuaakin olevan juonikuvio pojasta ja tämän uudesta (äärimmäisen erikoisesta) isähahmosta. Huikeiden toimintakohtausten välissä on kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka John yrittää opettaa T-800:aa käyttäytymään enemmän kuin ihminen, sekä moraaleja oikeasta ja väärästä. Yhtäkkiä huomaakin, että tunteeton metallimies taitaakin omistaa jonkinlaisen sielun. Johnin ja Terminaattorin luja ystävyys nostaa todella näyttävän toimintapläjäyksen uudelle paremmuusasteikolle, jolloin kyseessä on oikeasti täydellinen teos.
Koskettavan isä-poika -kertomuksen lisäksi mukana on myös tietty maailmanlopun tunnelmaa, Sarahin nähdessä painajaisia tulevasta tuomion päivästä, jolloin koneet tuhoavat puolet ihmiskunnasta. Tämä uhka on vahvasti läsnä läpi leffan, sekä hiljaisemmissa hetkissä että isoissa toimintakohtauksissa. Panokset tuntuvat huomattavasti isommilta kuin ensimmäisessä osassa ja vaikka yleensä olen sitä mieltä, ettei isompi ja enempi tarkoita parempaa, Terminator 2:n kohdalla näin vaan tuntuu käyvän ja omasta mielestäni kyseessä on edeltäjäänsä vahvempi teos - viemättä kuitenkaan mitään pois ensimmäisen osan mestarillisuudesta. Mukaan on saatu myös huumoria, etenkin kun T-800 seuraa ihmisten elämää ja näkee asioita täysin uudella tavalla. Näissä kohdissa Schwarzenegger pääsee todella loistamaan, varsinkin kun hänen minimalistiset ilmeensä vaihtuvat silmänräpäyksessä takaisin tylyyn katseeseen. Kaikki elokuvan upeat hetket saavat katsojan olemaan välittämättä siitä, että tarinan peruspohja on lähes sama kuin edeltäjän. Pientä epäloogisuutta tarinaan syntyy siitä, kun Cyberdyne Systemsillä rakennetaan Skynetiä edellisen Terminator-leffan finaalissa tuhoutuneen kyborgin teknologialla, jolloin herää kysymys, miten ihmeessä yhtiö alunperin edes rakensi Skynetin? Aikamatkustuselokuvissa paradoksit ovat todella yleisiä, muttei tämä outous millään tavalla pilaa filmiä.
James Cameron onnistui siinä, mistä monet elokuvantekijät vain haaveilevat: hän teki jatko-osan, mikä lunastaa huikean avausosan luomat paineet ja saa fanit yhä tänä päivänä kiistelemään, kumpi on parempi, Terminator - tuhoaja vai Terminator 2 - Tuomion päivä? Cameron lainailee alkuperäisestä leffasta vain tarvittavan määrän ja rakentaa ympärille hienon uuden tarinan. Hänen ohjauksensa on fantastista ja hän on jälleen luonut tunnelman hienosti. Terminator 2 on kuvattu upeasti, etenkin toimintakohtauksien kohdalla. Leikkaus on suorastaan täydellistä ja varsinkin alkupään siirtymät henkilöistä toiseen on esimerkillistä tarinankerrontaa. Maskeeraus toimii hienosti ja jos ensimmäisen elokuvan visuaaliset tehosteet olivat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, tämän leffan efektit häikäisevät nykypäivänäkin. Esimerkiksi T-1000:n nestemäinen metallimuoto on onnistuneesti toteutettu ja ihmetyttää edelleen, miten 1991 saatiin tuollaista aikaiseksi? Ääniefektit ovat maagiset, minkä lisäksi Brad Fiedel on jälleen säveltänyt erinomaista musiikkia - jopa parempaa kuin edellisessä elokuvassa. Vaikka tunnusmusiikki on hyvin samanlainen, on siinä rautaisempi ja rouheampi tunne, joka nostattaa tunnelman heti alkutekstien aikana.
Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi Special Edition, mikä sisältää uusia, pidennettyjä, sekä hieman muuteltuja kohtauksia. Special Edition tuo lisäsisältöä Johnin ja Terminaattorin ystävyyteen ja Miles Dysonin elämään. Mukana on myös kohtaus, jossa nähdään edellisestä elokuvasta tuttu Kyle Reese (Michael Biehn). Itse olen aina nähnyt tämän pidennetyn version ja suosittelen muitakin tekemään niin, jo pelkästään Terminaattorin hölmön hymyn takia.
Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on interaktiivisia toimintoja, joiden kautta leffan aikana voi lukea käsikirjoitusta ja tietoiskuja, katsella kuvakäsikirjoituksia, sekä leffan teosta kertovia pätkiä ja pelata triviapelejä. Valitettavasti nämä toiminnot ovat hankalia, eikä niitä voi vaihtaa helposti. Mukana on myös pari poistettua kohtausta ja trailereita.
Yhteenveto:Terminator 2 - Tuomion päivä on täydellinen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja vauhdikkaita, jolloin pelkää päähenkilöiden puolesta, etenkin kun Robert Patrick on todella uhkaava pahis. Toiminta on myös muistettavaa, eikä pelkkää aivotonta höttöä, joka viihdyttää leffan aikana, mutta mistä ei jää mitään mieleen. Mukana on paljon jännitystä, mutta edeltäjän kauhutunnelmiin ei kuitenkaan päädytä. Sielun filmiin luo sen erikoinen isä-poika -tarina, kun Johnin ja Terminaattorin välille muodostuu käsinkosketeltavan aito ystävyys. Rauhallisten hetkien aikana pääsee näkemään yllättävänkin koskettavia kohtia, sekä hauskoja juttuja, Johnin yrittäessä opettaa Terminaattoria. Arnold Schwarzenegger on yhä täydellinen tuhoajakyborgin roolissa ja Linda Hamilton on muuttunut kovaksi taistelijaksi Sarah Connorina. Johnia esittävä Edward Furlong ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta toimii silti loistavasti tässä osassa. Elokuva on täynnä mitä upeimpia hetkiä ja pitkä loppuhuipennus naulaa katsojan penkkiin, kun jännitys tiivistyy kunnolla. Leffan efektit ovat yhä uskomattoman tyylikkäitä ja Brad Fiedelin musiikki toimii oivallisesti. Suosittelen kaikkia katsomaan Terminator 2 - Tuomion päivän, sillä se todella kuuluu genrensä parhaimmistoon. Siitä löytyy myös sydäntä ja syvällisyyksiä, mitkä nostavat tasoa entisestään. Vaikka alkuperäinen Terminator - tuhoaja onkin jo mestarillinen taidonnäyte James Cameronilta, onnistui hän mielestäni jotenkin ihmeen kaupalla tässä jatko-osassa vieläkin paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017 - Muokattu 28.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.originalprop.com
Terminator 2: Judgment Day, 1991, Carolco Pictures, Pacific Western, Lightstorm Entertainment, Canal +, T2 Productions
