Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo
Genre: kauhu, seikkailu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.
Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.
Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.
Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.
Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai(Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...
Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films
Pääosissa: Adrien Brody, Guy Pearce, Felicity Jones, Joe Alwyn, Raffey Cassidy, Stacy Martin, Isaach de Bankolé, Alessandro Nivola, Emma Laird, Michael Epp, Jonathan Hyde ja Peter Polycarpou
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16
The Brutalist on Adrien Brodyn tähdittämä eeposelokuva. Saatuaan Vox Luxin (2018) valmiiksi, ohjaaja-käsikirjoittaja Brady Corbet ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa, joka olisi hänen tähän asti suurin projektinsa. Corbet kirjoitti elokuvan tyttöystävänsä Mona Fastvoldin kanssa, Joel Edgerton, Marion Cotillard ja Mark Rylance palkattiin rooleihin ja kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2020, mutta koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Yksi kerrallaan näyttelijät joutuivat jättämään elokuvan muiden projektien takia ja heidät korvattiin Brodyllä, Felicity Jonesilla ja Guy Pearcella. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt kolmen Golden Globe -palkinnon, neljän BAFTA-palkinnon ja kymmenen Oscar-ehdokkuuden saattelemana The Brutalist saapuu Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun maailmalta alkoi saadella kehuja. Elokuvan traileri teki minuun suuren vaikutuksen ja kävinkin innokkain mielin katsomassa The Brutalistin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.
Holokaustista selviytynyt ja vaimostaan erilleen joutunut juutalainen arkkitehti László Tóth matkustaa Yhdysvaltoihin ja joutuu kohtaamaan kauhistuttavan todellisuuden amerikkalaisesta unelmasta.
Pääroolissa arkkitehti László Tóthina nähdään Adrien Brody, jolle ei toki ole mikään uusi juttu näytellä keskitysleiriltä selviytynyttä juutalaistaiteilijaa, nähtiinhän mies jo parikymmentä vuotta sitten Pianistissa(The Pianist - 2002), mistä Brody voitti parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tällä kertaa Brodyn hahmo on kotimaassaan Unkarissa arvostettu arkkitehti, joka matkustaa Yhdysvaltoihin uuden elämän toivossa, mutta jota vastassa on karvas pettymys amerikkalaisesta unelmasta. Brody on Lászlónkin roolista kahminut useita palkintoja, eikä syyttä, sillä mies on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa. Brody tulkitsee hahmonsa tunteita ja puolia vaikuttavasti, ollen myös uskottava visionääri, kun László pääsee vihdoin esittelemään kykyjään arkkitehtinä Yhdysvalloissa.
Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones Lászlón vaimona Erzsébetinä, josta mies joutui eroon sota-aikana ja Raffey Cassidy Lászlón siskontyttärenä Zsófiana, josta Erzsébet pitää huolta, Alessandro Nivola Lászlón serkkuna Attilana, joka tarjoaa miehelle majapaikkaa, Guy Pearce rikkaana Harrison Lee Van Burenina, joka haluaa Lászlón suunnittelevan hulppean rakennuksen Lee Van Burenin äidin muistolle, Joe Alwyn ja Stacy Martin Lee Van Burenin lapsina Harrynä ja Maggiena, sekä Isaach de Bankolé köyhänä Gordonina, joka ryhtyy auttamaan Lászlóa. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, etenkin Jones ja Pearce, jotka kisaavat myös täysin ymmärrettävästi Oscareista. Pearce heittäytyy täysillä rooliinsa rikkaaksi Lee Van Bureniksi, joka haluaa hyödyntää Lászlón visionäärisyyttä, mutta joka myös tekee usein miehelle selväksi tämän paikan.
Vaikka ruudulla esiintyykin tuttuja nykypäivän näyttelijöitä, ei The Brutalist todellakaan tunnu 2020-luvun elokuvalta, vaan sitä voisi helposti pitää jopa useita vuosikymmeniä vanhempana teoksena. Ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. The Brutalist on kuin vanhat eeposelokuvat - suuri ja jylhä, sekä pitkä kuin mikä. Kestoa on yli kolme ja puoli tuntia, mikä sisältää vieläpä alkusoiton, epilogin ja monille katsojille taatusti tervetulleena viidentoista minuutin väliajan. Väliaika ei ole mukana vain vessatauon tai uusien popcornien ostomahdollisuuden tarjoamiseksi, vaan se jakaa kertomuksen tarkoituksellisesti kahtia ja antaa katsojalle mahdollisuuden sulatella ensimmäistä puoliskoa, ennen jälkimmäiseen siirtymistä. Elokuva on vielä kuvattu filmille VistaVisionilla, mikä luo The Brutalistiin ihastuttavan vanhanaikaisen ulkonäön, liki neliömäisine kuvasuhteineen kaikkineen. Sanonkin jo nyt, että jos elokuvasta haluaa saada kaiken irti Suomessa, se pitää käydä katsomassa IMAX-salissa.
Sen lisäksi, että elokuva vakuuttaa niin näyttelijöillään kuin vanhoja eeposelokuvia kosiskelevalla toteutuksellaan, on The Brutalist muutenkin hieno teos, joka jättää paljon pohdiskeltavaa, sekä paljon pureskeltavaa. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvan hitusen auki jäävä lopetus voi katsojasta riippuen jopa pilata koko homman. Samalla tällä lopetuksella varmistetaan, että elokuvasta taatusti puhutaan vielä vuosien päästä erilaisin teorioin ja analyysein. Analysoitavaa riittää muutenkin, The Brutalistin ollessa vahva kuvaus maahanmuuttajakokemuksesta, erityisesti juutalaisista, jotka pakenivat Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikana. Koko amerikkalaisen unelman konsepti hajotetaan nopeasti palasiksi ja kohtauksesta toiseen László saa yhä enenevämmissä määrin huomata, ettei häntä ja "hänen kaltaisiaan" haluta maahan. Kuten jo kerroin, vaikka Harrison Lee Van Buren palkkaa Lászlón hommiinsa, mies myös tekee kaiken aikaa yhä vain selvemmäksi, mitä onkaan mieltä Lászlósta ja muista hänenlaisistaan. Vaikka elokuva sijoittuu usean vuosikymmenen taakse menneisyyteen, on sen kertomus edelleen monin paikoin harmillisen ajankohtainen.
The Brutalist ei todellakaan tule toimimaan kaikille ja etenkin nykypäivänä on selvää, että moni tulee pitämään näkemäänsä vain tylsänä. Itse kuitenkin suurin piirtein lumouduin näkemästäni. Heti alku, jossa László saapuu laivalla Yhdysvaltoihin ja näkee Vapaudenpatsaan ensi kertaa, sai ihoni nousemaan kananlihalle, mihin vaikutti tietty Daniel Blumbergin mahtipontinen musiikki. Uppouduin täysin seuraamaan arkkitehdin tarinaa ja pidin valtavasti siitä, ettei elokuvalla tosiaan ole mikään kiire. Se kulkee kaikessa rauhassa omalla painollaan eteenpäin, syventäen hahmojaan esimerkillisen hyvin kohtausten (ja samalla vuosien vieriessä). Mukana on useita sykähdyttäviä, upeita, herkkiä, hurjia ja kaiken kaikkiaan vaikuttavia kohtauksia, joissa näyttelijät pistävät parastaan kerta toisensa perään. Lopussa odottava huipennus tosiaan jakaa mielipiteitä, mutta itse pienen sulattelun jälkeen pidin finaalia suorastaan runollisena.
Brady Corbetin ohjaus on suorastaan huikeaa ja on aivan älytöntä, että hän on saanut aikaiseksi näin mammuttimaisen, mutta silti rauhallisen paketin ja vieläpä vain vähän päälle kuukaudessa kuvattuna ja alle kymmenen miljoonan dollarin budjetilla. Corbet on selvästi kiehtoutunut vanhoista eeposklassikoista, sillä niin ansiokkaasti hän niitä matkii. Hänen ja Mona Fastvoldin työstämä käsikirjoitus on väkevä, oli kyse sitten tarinankuljetuksesta, hahmokehityksestä, dialogista tai teemojen käsittelystä.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Brutalist on suuri taidonnäyte. Elokuva on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on erinomaista, lavasteet ovat hulppeat ja puvustus tyylikästä. Leikkaus on erittäin sulavaa, ottaen huomioon elokuvan keston ja on hienoa, kuinka kohtauksia ei ole leikattu silpuksi, vaan Corbet luottaa näyttelijöihin ja kuvaajaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin täytyy tietty nostaa esiin se yksi puoli, joka on herättänyt närää. Tekijät nimittäin käyttivät tekoälyä, jotta Brodyn ja Jonesin puhuma unkari kuulostaisi luontevammalta. Näyttelijät harjoittelivat kieltä ja puhuivat sitä kameran edessä, mutta tekoälyllä on hienosäädetty ääntämistä, jotta kieli kuulostaisi unkarilaisten korvaan uskottavalta. Vaikken itse pidä tekoälyn käytöstä, voin katsoa kikkailun tässä sormien läpi, kun muuten oikeiden ihmisten työ on näin hulppeaa. Ja pitääpä vielä uudestaan kehua Daniel Blumbergin musiikkeja. Miehen sävellykset ovat niin kaunista maalailua, puhumattakaan tietyistä mahtipontisista hetkistä, etten yhtään ihmettele, jos Blumberg kävelee maaliskuun Oscar-gaalasta kotiin palkinto kourassaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Brutalist, 2024, Brookstreet Pictures, Kaplan Morrison, Intake Films, Andrew Lauren Productions, Lip Sync, Richmond Pictures, Meyohas Studio, Carte Blanche, Pierce Capital Entertainment
Ohjaus: Joe Johnston Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy Genre: seikkailu Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12 Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.
Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.
Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä. Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi. Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä. Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu. Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.
Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.
Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film
Ohjaus: James Cameron Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart Genre: romantiikka, draama, jännitys Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.
Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavatja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta. Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.
Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin. Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli. Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat. Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.
Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä. Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.
Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.
Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.
James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkiniTerminator 2: Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa. Yhteenveto:Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment
Ohjaus: Andy Serkis Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville, Jonathan Hyde, Ed Speleers, Penny Downie, Stephen Mangan ja Dean-Charles Chapman Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Breathe perustuu poliota sairastavan Robin Cavendishin elämään. Sairauden takia Robin halvaantui kaulasta alaspäin ja hänelle annettiin vain muutama kuukausi elinaikaa. Hän kuitenkin taisteli vuosia sairauden kanssa ja paransi muiden poliota sairastavien elämää huomattavasti. Tositarinan pohjalta Robinin poika, elokuvatuottaja Jonathan Cavendish palkkasi William Nicholsonin työstämään käsikirjoituksen, sillä hän halusi kertoa isänsä saavutuksista. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja Breathe sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt filmi on ilmestymässä myös Suomeen. Itse aloin odottamaan elokuvan näkemistä, kun kuulin, että se on The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun Andy "Klonkku" Serkisin esikoisohjaus. Kiinnostustani kasvatti myös se, että pääroolissa nähtäisiin Andrew Garfield, joka oli Oscar-ehdokkaana osastaan Hacksaw Ridgessä (2016). Vaikka minua hieman mietitytti leffan saamat keskinkertaiset arviot, menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvaa.
Robin Cavendish on villi ja vapaa nuori mies, jonka elämä tuntuu katkeavan kuin seinään polion halvaannuttaessa hänet. Aluksi hänen päänsä valtaavat itsetuhoiset ajatukset, mutta hän päättää vaimonsa avulla elää mahdollisimman täyttä elämää niin hyvin kuin vain pystyy.
Andrew Garfield näyttelee tosiaan Robin Cavendishiä ja osoittaa jälleen kerran, että hän on muuttunut The Amazing Spider-Man 2:n (2014) jälkeen paljon varteenotettavammaksi näyttelijäksi. Garfield jatkaa voittoputkeaan Hacksaw Ridgen ja Silencen(2016) kanssa, ja olen täysin varma, että jonain päivänä hän vielä nappaa Oscarin... muttei vielä tästä elokuvasta. Garfield on kyllä erinomainen, mutta roolista puuttuu silti jokin pieni isku, joka varmistaisi Garfieldille edes ehdokkuuden. Näyttelijä muuttuu hienosti halvaantuneeksi ja tuo upeasti esille Robinin tunteet pelkillä ilmeillään. Alun jälkeen Garfield lähinnä vain makaa tai istuu paikoillaan, joten fyysisesti raskaasta työstä ei ole kysymys. Kuvauksissa hän halusi pysyä kaiken aikaa roolihahmossaan, jolloin muut näyttelijät joutuivat auttamaan häntä jatkuvasti. Tämä voi helposti kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen varma, että hän teki sen ihan oikeasti siksi, jotta voisi uskottavammin muuttua hahmoksi. Garfield on myös taidokkaasti muuttanut ääntään, joka on välillä hieman kähisevää, mikä sopii todella hyvin henkilölle, joka joutuu hengittämään koneen avulla. Robinin vaimoa, Dianaa näyttelee Claire Foy, joka on myös todella hyvä roolissaan. Koska Garfield on halvaantunut, Foy pääsee esille liikkumisensa avulla, jolloin hän ei jää Garfieldin hienon roolityön varjoon. Robinin ja Dianan tilannetta voi helposti verrata The Theory of Everythingissä (2014) esiintyvään suhteeseen Stephen Hawkingin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) välillä, mutta se on kyllä pakko sanoa, että Foy hoitaa huolehtivan ja rakastavan vaimon roolin paljon paremmin kuin Jones. Dianan rakkaus Robinia kohtaan näkyy läpi leffan, mutta se ei ole liian imelää koskaan, vaan pelkästään uskottavasti esitettyä. Pariskunnan tilanteessa moni rakkaus kaatuisi, mutta on hienoa, miten Diana on valmis olemaan miehensä tukena aina. Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissaEragonista (2006) tuttu Ed Speleers Robinin ystävänä Colinina, Hugh Bonneville professori Teddy Hallina, Jonathan Hyde tohtori Entwistlenä, Stephen Mangan tohtori Aitkenina, sekä Dallon Brewer, Deacon Brewer, Jack Madigan, Frank Madigan, Harry Marcus ja Dean-Charles Chapman Robinin ja Dianan Jonathan-poikana. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille pääsee Tom Hollander, joka tekee elokuvassa tuplaroolin. Hän näyttelee Dianan identtisiä veljiä, Bloggsia ja Davidia, mikä on tehty erittäin hyvin ja uskon monien luulevan, että elokuvaan on löydetty oikeasti identtiset kaksoset näyttelemään. Hollander on hyvä rooleissaan ja tuo oivaa huumoria mukaan.
Breathe lähtee kummallisen kiirehtien liikkeelle. Kunnon pohjustamista ei siis ehdi tapahtua, eikä hahmoja ole päässyt tuntemaan lähes ollenkaan, kun Robin jo halvaantuu. Siitäkin eteenpäin filmi hyppii oudosti eteenpäin ja pelkäsin, ettei teos saisi minua ollenkaan mukaansa. Onneksi noin puolen tunnin jälkeen elokuva vihdoin alkaa rauhoittua, jolloin tarinasta saa otteen ja leffasta voi oikeasti nauttia. Tai no, nauttia ja nauttia. Eihän se erityisen mukavaa ole katsella, kun jonkun elämä menee pilalle sairauden takia. Filmi kuitenkin herättää mielenkiinnon paremmin ja saa katsojan välittämään Robinista, jolloin kokonaisuuden laatutaso alkaa parantua vähitellen. Jossain kohtaa kömpelön aloituksen melkein jopa unohtaa, kun päästään näkemään todella oivallisia kohtauksia. Harmillisesti kokonaisuus ei pääse ylettymään todella hyvän elokuvan tasolle, vaikka se sitä usein kovasti tavoitteleekin. Kokonaisuuteen mahtuu nimittäin muutamia vain "ihan kivoja" -kohtia, minkä lisäksi jotkut koskettaviksi tarkoitetut hetket ovat pienesti liian melodramaattisia. Elokuva todella keskittyy vain Robinin sairauteen, sekä hänen ja Dianan suhteeseen, sillä kaikki muu tuntuu jäävän täysin sivuun. Etenkin Ed Speleersin näyttelemä Colin-kaveri on niin kehnosti luotu hahmo, että suurimman osan leffan kestosta lähinnä miettii, kuka hän edes on ja miksi hän on vähän väliä taustalla. Hugh Bonneville on mainio näyttelijä, mutta hän tuntuu olevan ikävästi alikäytetty, minkä lisäksi eräs Tid (Penny Downie) aiheuttaa myös ihmetystä merkityksestään. Asioita tapahtuu paljon, mutta monilla tapahtumilla ei oikein tunnu olevan merkitystä. Myös tunnelmakin rakoilee paikoitellen. Muuten kyseessä on kuitenkin oiva draamaleffa, joka sisältää tarpeeksi kiinnostavan tarinan, jotta katsoja haluaa nähdä, miten Robinille käy. Mukana on tosiaan todella hyviäkin hetkiä. Parissa kohtaa katsoja jopa pistetään jännittämään, kun Robinin hengityskone menee rikki. Hymy nousee aina välillä huulille pääkaksikon ansiosta. Breathen katsoo mielellään kerran, mutta ei se tee tarpeeksi isoa vaikutusta, jotta sen haluaisi kovin pian nähdä uudestaan. Elokuvan on tosiaan ohjannut Andy Serkis, joka on tunnettu motion capture -hahmojen esittämisestä. Hän siis esittää hahmojen liikkeet, ilmeet ja äänet, joiden pohjalta lopullinen hahmo luodaan tietokoneella. Klonkun lisäksi Serkis on esittänyt myös kapteeni Haddockia animaatiossa The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (2011), nimikkogorillaa leffassaKing Kong(2005) ja Caesar-apinaa uusissa Planet of the Apes -elokuvissa (2011-2017). Olisikin voinut luulla, että hänen esikoisohjauksessaan kaikki hahmot olisivat motion capturella toteutettuja, ja hän esittäisi niistä jokaista. Draamaleffan hän kuitenkin päätyi tekemään ja onnistui siinä ihan hyvin. Breathe on selvästi Serkisin esikoisohjaus, mutta eiköhän hän tästä vain paranna. Alun kömpelöstä rytmityksestä voi syyttää joko William Nicholsonin käsikirjoitusta tai Masahiro Hirakubon leikkausta. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Ajankuva on taidokkaasti tuotu esille hienoilla puvuilla ja lavasteilla. Maskeeraukset filmin loppupäässä eivät ole mitä parhaimmat, mutta ne pystyin katsomaan sormien läpi. Äänimaailmassa parasta on Robinin hengityskoneen pitämä ääni, joka saa katsojankin helposti ahdistumaan ja miettimään, miten kamalaa sellainen elämä olisi jo pelkästään sen päättymättömän kovan äänen kanssa. Leffan musiikit on säveltänyt Nitin Sawhney, joka on tehnyt yllättävän hyvää työtä ja saa musiikkinsa korostumaan aina tarpeen vaatiessa.
Yhteenveto:Breathe on kelpo draamaelokuva, jolla kestää ikävän kauan saada katsoja mukaansa. Ensimmäisen puolituntisen rytmitys on harmillisen hyppivää, mutta onneksi sen jälkeen leffa rauhoittuu. Välillä filmi on todella hyvä ja välillä se on vain ihan kiva. Robinin tarina on kuitenkin niin kiinnostava, että leffan haluaa nähdä loppuun asti. Häntä näyttelevä Andrew Garfield on myös niin taitava, että jo hänen takiaan elokuvaa jää tuijottamaan. Myös Robinin vaimoa esittävä Claire Foy onnistuu roolissaan. Muut hahmot jäävät harmillisesti todella etäisiksi, eikä heidän merkityksiään välillä ymmärrä lainkaan. Surulliset kohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita, mutta niistä löytyy myös hieman liian korostettua henkeä. Iloisiakin hetkiä on luvassa, ja Robinin ja Dianan romanssista on saatu oivallinen. Ohjaajana Andy Serkis ei vielä todista kykyjään, mutta voi olla, että hänen seuraava leffansa Jungle Book (2018) tulee olemaan parannus. Teknisesti kyseessä on tyylikäs leffa kuvauksesta pukuihin ja lavasteisiin. Äänimaailmakin on mainio, etenkin hengityskoneen masentavan metelin takia. Jos pidätte tositapahtumiin perustuvista liikuttavista draamaleffoista, niin kannattaa katsoa Breathe. Se sopii myös niille, jotka pitivät The Theory of Everythingistä, sillä niillä kahdella on samanlainen pohjatarina; rakkaus jota koetellaan vakavan sairauden voimin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Breathe, 2017, Imaginarium Productions
