Arvostelu: All of Us Strangers (2023)

ALL OF US STRANGERS

Ohjaus: Andrew Haigh

Pääosissa: Andrew Scott, Paul Mescal, Claire Foy ja Jamie Bell

Genre: draama, romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

All of Us Strangers perustuu Taichi Yamadan kirjaan Strangers (1987). Kirjan pohjalta oli jo Japanissa tehty elokuva The Discarnates (1988) ja vuonna 2017 Blueprint Picturesin tuottajat Graham Broadbent ja Sarah Harvey ottivat yhteyttä Yamadaan, työstääkseen uuden filmatisoinnin kirjasta. Andrew Haigh pestattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022. All of Us Strangers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023 ja Suomessa siitä oli jo ennakkoesitys viime vuonna, mutta vasta nyt elokuva on saapunut kunnon teatterikierrokselle. Itseäni kiinnosti elokuva sen näyttelijäkaartin vuoksi ja tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta, kävin katsomassa All of Us Strangersin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Lontoossa asuva yksinäinen käsikirjoittaja Adam rakastuu naapuriinsa Harryyn, samalla kun hän muistelee lapsuuttaan ja käy tapaamassa vanhempiaan... jotka kuolivat 30 vuotta sitten.

Uusi Sherlock -televisiosarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Andrew Scott tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen Andyna, lontoolaisena televisiokäsikirjoittajana ja homomiehenä, joka painiskelee yhä menneisyytensä traumojen kanssa. Scott on roolissaan niin upea, että on kummallista, ettei hän napannut työllään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Sentään BAFTA- ja Golden Globe -gaalat huomioivat häntä ehdokkuuksilla. Scott tulkitsee erinomaisesti monimutkaista hahmoaan, jota vaivaa yksinäisyys, mutta samalla myös pelko olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Hän tuntee suurta surua, josta hän kokee olevan mahdotonta päästä irti ja hänen masennuksensa kuvaus on taatusti samaistuttava monille. Lisäksi hänen homoseksuaalisuutensa vaikuttaa olevan yhä vaikea asia hänelle. Toisaalta hän sanoo olevansa sinut asian kanssa, etenkin kun nykypäivänä homous on hyväksyttävämpää kuin ennen, mutta samalla hänen takaraivossaan kolkuttavat lapsuudesta vanhemmilta kuullut jutut homoista. Tämä on takuulla myös samaistuttavaa osalle katsojista.

     Elokuvassa nähdään myös kovaa nousua elokuva-alalla tekevä Paul Mescal Andyn naapurina Harryna, jonka Andy hissuksiin päästää lähelleen ja miesten välille alkaa syttyä kiihkeitä tunteita. Viime vuonna Mescal häikäisi Aftersun - päivämme auringossa -leffassa (Aftersun - 2022) ja seuraavaksi hänet nähdään Gladiator 2:n (2024) pääroolissa. The Crown -sarjasta (2016-2023) tuttu Claire Foy ja leffoista lähes täysin kadonnut Jamie Bell taas näyttelevät Adamin vanhempia, jotka kuolivat 30 vuotta sitten, mutta joiden luona Adam edelleen vierailee säännöllisin väliajoin. Vanhemmat näyttävät samalta kuin Adam heidät lapsuudestaan muistaa. Scottin ohella myös Mescal, Foy ja Bell vakuuttavat vahvasti osissaan. Scottin ja Mescalin väliltä löytyy todella voimakasta kemiaa.

En tosiaan tiennyt All of Us Strangersista etukäteen muuta kuin sen neljä näyttelijää. Olin tosin lukenut ja kuullut, että nessupaketti olisi otettava teatteriin mukaan, sillä kyseessä olisi niin murskaavan surullinen elokuva. Vastassani oli hienosti näytelty, intiimi ja henkilökohtaiselta tuntuva elokuva, joka yhdistelee miesten välistä rakkaustarinaa lapsuudentraumojen läpikäymiseen, menneestä irti päästämiseen, sekä onnistuneeseen masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien käsittelyyn. Elokuvasta löytyy surulliset hetkensä ja vaikka olin liikuttunut, en ihan kyyneliin asti kuitenkaan herkistynyt. Leffanäytöksessä ympäriltäni kuuluneesta niiskuttelusta päätellen kehotan silti nappaamaan ne nenäliinat mukaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Haigh on ottanut lähdemateriaalina toimivasta Taichi Yamadan kirjasta tarinan vanhemmista ja päähenkilön vaikean ja kiinnostavan suhteen heihin, ja yhdistänyt mukaan omasta takaa kertomusta miesten rakkaudesta. Haigh onnistuu ujuttamaan tämän puolen sekaan taitavasti ja puolet tukevat toisiaan hyvin. Kohtaukset, joissa Adam käsittelee lapsuuttaan ja keskustelee kuolleiden vanhempiensa kanssa selventävät sitä, miksi Adamin on niin vaikea päästää Harrya lähelleen. Haigh luo elokuvaan ajoittain lähes unenomaisen ilmapiirin, mikä jättääkin katsojan pohtimaan, ovatko kohtaukset vanhempien kanssa vain Adamin päänsisäistä käsittelyä, ovatko miehen mielenterveysongelmat siinä pisteessä, että hän näkee hallusinaatioita, vai onko kyse sittenkin ihan kummituskertomuksesta? All of Us Strangers on pitkään todella vahva suoritus kaikin tavoin, mutta omasta mielestäni se kompuroi lopetuksessaan. Haigh on rakentanut kaikkea pitkään väkevästi ja mysteerisesti, mutta hänen luoma loppuratkaisunsa suorastaan ärsytti minua. Sen enempää paljastamatta sanon, että lopun käänne tuntuu liikaa halvan shokkireaktion kalastelulta ja elokuva kadottaa samalla tietyt hienovaraisuutensa, sekä osuvat teemansa siitä, ettei eteenpäin voi liikkua, jos ei ensin päästä irti menneistä.

Pidin All of Us Strangersissa myös sen tietystä näytelmällisyydestä. Kyseessä voisi hyvin olla myös teatteriesitys, etenkin kun kohtaukset sijoittuvat pääasiassa joko Adamin asuntoon tai lapsuudenkotiin. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, kummankin puolen korostaen tiettyä unenomaisuutta. Lavastajat ja puvustajat pääsevät valloilleen etenkin Adamin vanhempien ja lapsuudenkodin kanssa, jotka ovat jämähtäneet 1980-luvulle. Äänimaailma on hyvin rakennettu Emilie Levienaise-Farrouchin haikeasti tunnelmoivia musiikkia myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

All of Us Strangers, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Blueprint Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Breathe (2017)

BREATHE (2017)

Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville, Jonathan Hyde, Ed Speleers, Penny Downie, Stephen Mangan ja Dean-Charles Chapman
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Breathe perustuu poliota sairastavan Robin Cavendishin elämään. Sairauden takia Robin halvaantui kaulasta alaspäin ja hänelle annettiin vain muutama kuukausi elinaikaa. Hän kuitenkin taisteli vuosia sairauden kanssa ja paransi muiden poliota sairastavien elämää huomattavasti. Tositarinan pohjalta Robinin poika, elokuvatuottaja Jonathan Cavendish palkkasi William Nicholsonin työstämään käsikirjoituksen, sillä hän halusi kertoa isänsä saavutuksista. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja Breathe sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt filmi on ilmestymässä myös Suomeen. Itse aloin odottamaan elokuvan näkemistä, kun kuulin, että se on The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun Andy "Klonkku" Serkisin esikoisohjaus. Kiinnostustani kasvatti myös se, että pääroolissa nähtäisiin Andrew Garfield, joka oli Oscar-ehdokkaana osastaan Hacksaw Ridgessä (2016). Vaikka minua hieman mietitytti leffan saamat keskinkertaiset arviot, menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvaa.

Robin Cavendish on villi ja vapaa nuori mies, jonka elämä tuntuu katkeavan kuin seinään polion halvaannuttaessa hänet. Aluksi hänen päänsä valtaavat itsetuhoiset ajatukset, mutta hän päättää vaimonsa avulla elää mahdollisimman täyttä elämää niin hyvin kuin vain pystyy.

Andrew Garfield näyttelee tosiaan Robin Cavendishiä ja osoittaa jälleen kerran, että hän on muuttunut The Amazing Spider-Man 2:n (2014) jälkeen paljon varteenotettavammaksi näyttelijäksi. Garfield jatkaa voittoputkeaan Hacksaw Ridgen ja Silencen (2016) kanssa, ja olen täysin varma, että jonain päivänä hän vielä nappaa Oscarin... muttei vielä tästä elokuvasta. Garfield on kyllä erinomainen, mutta roolista puuttuu silti jokin pieni isku, joka varmistaisi Garfieldille edes ehdokkuuden. Näyttelijä muuttuu hienosti halvaantuneeksi ja tuo upeasti esille Robinin tunteet pelkillä ilmeillään. Alun jälkeen Garfield lähinnä vain makaa tai istuu paikoillaan, joten fyysisesti raskaasta työstä ei ole kysymys. Kuvauksissa hän halusi pysyä kaiken aikaa roolihahmossaan, jolloin muut näyttelijät joutuivat auttamaan häntä jatkuvasti. Tämä voi helposti kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen varma, että hän teki sen ihan oikeasti siksi, jotta voisi uskottavammin muuttua hahmoksi. Garfield on myös taidokkaasti muuttanut ääntään, joka on välillä hieman kähisevää, mikä sopii todella hyvin henkilölle, joka joutuu hengittämään koneen avulla.
     Robinin vaimoa, Dianaa näyttelee Claire Foy, joka on myös todella hyvä roolissaan. Koska Garfield on halvaantunut, Foy pääsee esille liikkumisensa avulla, jolloin hän ei jää Garfieldin hienon roolityön varjoon. Robinin ja Dianan tilannetta voi helposti verrata The Theory of Everythingissä (2014) esiintyvään suhteeseen Stephen Hawkingin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) välillä, mutta se on kyllä pakko sanoa, että Foy hoitaa huolehtivan ja rakastavan vaimon roolin paljon paremmin kuin Jones. Dianan rakkaus Robinia kohtaan näkyy läpi leffan, mutta se ei ole liian imelää koskaan, vaan pelkästään uskottavasti esitettyä. Pariskunnan tilanteessa moni rakkaus kaatuisi, mutta on hienoa, miten Diana on valmis olemaan miehensä tukena aina.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Eragonista (2006) tuttu Ed Speleers Robinin ystävänä Colinina, Hugh Bonneville professori Teddy Hallina, Jonathan Hyde tohtori Entwistlenä, Stephen Mangan tohtori Aitkenina, sekä Dallon Brewer, Deacon Brewer, Jack Madigan, Frank Madigan, Harry Marcus ja Dean-Charles Chapman Robinin ja Dianan Jonathan-poikana. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille pääsee Tom Hollander, joka tekee elokuvassa tuplaroolin. Hän näyttelee Dianan identtisiä veljiä, Bloggsia ja Davidia, mikä on tehty erittäin hyvin ja uskon monien luulevan, että elokuvaan on löydetty oikeasti identtiset kaksoset näyttelemään. Hollander on hyvä rooleissaan ja tuo oivaa huumoria mukaan.

Breathe lähtee kummallisen kiirehtien liikkeelle. Kunnon pohjustamista ei siis ehdi tapahtua, eikä hahmoja ole päässyt tuntemaan lähes ollenkaan, kun Robin jo halvaantuu. Siitäkin eteenpäin filmi hyppii oudosti eteenpäin ja pelkäsin, ettei teos saisi minua ollenkaan mukaansa. Onneksi noin puolen tunnin jälkeen elokuva vihdoin alkaa rauhoittua, jolloin tarinasta saa otteen ja leffasta voi oikeasti nauttia. Tai no, nauttia ja nauttia. Eihän se erityisen mukavaa ole katsella, kun jonkun elämä menee pilalle sairauden takia. Filmi kuitenkin herättää mielenkiinnon paremmin ja saa katsojan välittämään Robinista, jolloin kokonaisuuden laatutaso alkaa parantua vähitellen. Jossain kohtaa kömpelön aloituksen melkein jopa unohtaa, kun päästään näkemään todella oivallisia kohtauksia. Harmillisesti kokonaisuus ei pääse ylettymään todella hyvän elokuvan tasolle, vaikka se sitä usein kovasti tavoitteleekin. Kokonaisuuteen mahtuu nimittäin muutamia vain "ihan kivoja" -kohtia, minkä lisäksi jotkut koskettaviksi tarkoitetut hetket ovat pienesti liian melodramaattisia.

Elokuva todella keskittyy vain Robinin sairauteen, sekä hänen ja Dianan suhteeseen, sillä kaikki muu tuntuu jäävän täysin sivuun. Etenkin Ed Speleersin näyttelemä Colin-kaveri on niin kehnosti luotu hahmo, että suurimman osan leffan kestosta lähinnä miettii, kuka hän edes on ja miksi hän on vähän väliä taustalla. Hugh Bonneville on mainio näyttelijä, mutta hän tuntuu olevan ikävästi alikäytetty, minkä lisäksi eräs Tid (Penny Downie) aiheuttaa myös ihmetystä merkityksestään. Asioita tapahtuu paljon, mutta monilla tapahtumilla ei oikein tunnu olevan merkitystä. Myös tunnelmakin rakoilee paikoitellen. Muuten kyseessä on kuitenkin oiva draamaleffa, joka sisältää tarpeeksi kiinnostavan tarinan, jotta katsoja haluaa nähdä, miten Robinille käy. Mukana on tosiaan todella hyviäkin hetkiä. Parissa kohtaa katsoja jopa pistetään jännittämään, kun Robinin hengityskone menee rikki. Hymy nousee aina välillä huulille pääkaksikon ansiosta. Breathen katsoo mielellään kerran, mutta ei se tee tarpeeksi isoa vaikutusta, jotta sen haluaisi kovin pian nähdä uudestaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Andy Serkis, joka on tunnettu motion capture -hahmojen esittämisestä. Hän siis esittää hahmojen liikkeet, ilmeet ja äänet, joiden pohjalta lopullinen hahmo luodaan tietokoneella. Klonkun lisäksi Serkis on esittänyt myös kapteeni Haddockia animaatiossa The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (2011), nimikkogorillaa leffassa King Kong (2005) ja Caesar-apinaa uusissa Planet of the Apes -elokuvissa (2011-2017). Olisikin voinut luulla, että hänen esikoisohjauksessaan kaikki hahmot olisivat motion capturella toteutettuja, ja hän esittäisi niistä jokaista. Draamaleffan hän kuitenkin päätyi tekemään ja onnistui siinä ihan hyvin. Breathe on selvästi Serkisin esikoisohjaus, mutta eiköhän hän tästä vain paranna. Alun kömpelöstä rytmityksestä voi syyttää joko William Nicholsonin käsikirjoitusta tai Masahiro Hirakubon leikkausta. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Ajankuva on taidokkaasti tuotu esille hienoilla puvuilla ja lavasteilla. Maskeeraukset filmin loppupäässä eivät ole mitä parhaimmat, mutta ne pystyin katsomaan sormien läpi. Äänimaailmassa parasta on Robinin hengityskoneen pitämä ääni, joka saa katsojankin helposti ahdistumaan ja miettimään, miten kamalaa sellainen elämä olisi jo pelkästään sen päättymättömän kovan äänen kanssa. Leffan musiikit on säveltänyt Nitin Sawhney, joka on tehnyt yllättävän hyvää työtä ja saa musiikkinsa korostumaan aina tarpeen vaatiessa.

Yhteenveto: Breathe on kelpo draamaelokuva, jolla kestää ikävän kauan saada katsoja mukaansa. Ensimmäisen puolituntisen rytmitys on harmillisen hyppivää, mutta onneksi sen jälkeen leffa rauhoittuu. Välillä filmi on todella hyvä ja välillä se on vain ihan kiva. Robinin tarina on kuitenkin niin kiinnostava, että leffan haluaa nähdä loppuun asti. Häntä näyttelevä Andrew Garfield on myös niin taitava, että jo hänen takiaan elokuvaa jää tuijottamaan. Myös Robinin vaimoa esittävä Claire Foy onnistuu roolissaan. Muut hahmot jäävät harmillisesti todella etäisiksi, eikä heidän merkityksiään välillä ymmärrä lainkaan. Surulliset kohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita, mutta niistä löytyy myös hieman liian korostettua henkeä. Iloisiakin hetkiä on luvassa, ja Robinin ja Dianan romanssista on saatu oivallinen. Ohjaajana Andy Serkis ei vielä todista kykyjään, mutta voi olla, että hänen seuraava leffansa Jungle Book (2018) tulee olemaan parannus. Teknisesti kyseessä on tyylikäs leffa kuvauksesta pukuihin ja lavasteisiin. Äänimaailmakin on mainio, etenkin hengityskoneen masentavan metelin takia. Jos pidätte tositapahtumiin perustuvista liikuttavista draamaleffoista, niin kannattaa katsoa Breathe. Se sopii myös niille, jotka pitivät The Theory of Everythingistä, sillä niillä kahdella on samanlainen pohjatarina; rakkaus jota koetellaan vakavan sairauden voimin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Breathe, 2017, Imaginarium Productions