Arvostelu: Saw X (2023)

SAW X

Ohjaus: Kevin Greutert

Pääosissa: Tobin Bell, Shawnee Smith, Synnøve Macody Lund, Renata Vaca, Paulette Hernandez, Octavio Hinojosa, Steven Brand, Joshua Okamoto, Michael Beach ja Costas Mandylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

James Wanin kauhuelokuva Saw (2004) oli jättimenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008), Saw VI (2009) ja Saw VII 3D (2010) saivat lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat silti taloudellisia hittejä. Kesti kuitenkin seitsemän vuotta, kunnes elokuvasarjan seuraava osa Jigsaw (2017) ilmestyi, mitä seurasi omaa tarinaansa samassa maailmassa kertonut Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021). Heti Spiralin ilmestyttyä Twisted Pictures ilmoitti työstävänsä kymmenettä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Saw X on saapunut elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat. Pidän alkuperäisestä Sawista, mutta sen jatko-osat ovat olleet pääasiassa kehnoja kidutuspornorainoja, jotka muuttuivat vähitellen shokeeraavista tylsiksi. Enemmän David Fincherin Seitsemää (Se7en - 1995) kuin MTV:n musiikkivideoita muistuttava Spiral oli mielestäni piristävän kelvollinen lisäys sarjaan ja olisinkin toivonut lisää samanlaisia leffoja, jos sarjaa oli pakko jatkaa. Odotuksiani latisti entisestään se, että kymmenennen osan kerrottiin sijoittuvan ensimmäisen ja toisen leffan väliin. Kävin silti katsomassa Saw X:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vääryyksiä tekeviä ihmisiä sairaisiin peleihinsä vangitseva Jigsaw, eli John Kramer saa kuulla aivokasvaimensa kehittyneen parantumattomaksi ja että hänellä olisi elinaikaa jäljellä vain muutama kuukausi. Kramer etsii hoitokeinoa muualta, mikä johtaa hänen kaikkien aikojen henkilökohtaisimpaan peliinsä.

Jäätyään pois Spiralista, Tobin Bell tekee kuuden vuoden tauon jälkeen paluun John Krameriksi, eli Jigsaw'na tunnetuksi sarjamurhaajaksi, joka testaa ikäviä asioita tehneiden ihmisten selviytymiskykyä sairailla peleillään, toivoen, että mahdollisesti selvittyään elossa, nämä ihmiset muuttaisivat tapansa parempaan suuntaan. Joku saattaa nyt tässä kohtaa kummastella, että: "mitä ihmettä, John Kramerhan kuoli jo kolmannessa Saw-leffassa, miten hän voi olla edelleen mukana?" Saw X sijoittuukin ajallisesti kahden ensimmäisen elokuvan väliin, kun Kramerin hirmutestit olivat vasta alkamaisillaan. Bell on tuttuun tapaansa hyvä roolissa, onnistuen yllättäen kymmenennessä osassa syventämään hahmoaan entisestään. Saw X:ssä Kramer nousee selkeämmin päähenkilöksi kuin aiemmissa osissa ja epäonnisten pelaajien sijaan elokuva seuraakin juuri tätä kieroa nukkemestaria kaiken takana. Elokuva paneutuu entistä enemmän siihen, mikä Krameria oikein puskee tekemään näitä hirveyksiä ja yrittää maalailla hahmosta jopa jonkin sortin antisankaria ja koston julmaa enkeliä.

     Paluun tekee myös Krameria auttanut Amanda, jona nähdään edelleen Shawnee Smith, jota ei ole edes yritetty nuorentaa samannäköiseksi kuin ensimmäisissä Saw-leffoissa, mikä takuulla rikkoo illuusiota monen katsojan silmissä. Uusina hahmoina taas esitellään ihmehoitoja järjestävä tohtori Cecilia Pederson (Synnøve Macody Lund), tätä auttavat tohtori Mateo (Octavio Hinosoja), Valentina (Paulette Hernandez) ja Gabriela (Renata Vaca), sekä heidän hoitojensa avulla parantuneet Henry (Michael Beach) ja Parker (Steven Brand). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti ja heidän hahmonsa toimivat passelisti tässä uudessa pelissä.

Saw X jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Se on toisaalta täysin tarpeeton ja rahan perässä tehty lisäys elokuvasarjaan, joka ei tuo periaatteessa mitään uutta mukaan tai mullista isompaa tarinaa millään lailla, kuten sarjan aiemmat osat ovat pääasiassa pyrkineet tekemään. Mutta toisaalta taas se on elokuvana parempi kuin ainakin puolet leffasarjan edellisistä osista. Isoa kokonaisuutta katsoen tarina on turha väliinputoaja, jonka pitää mennä sen ehdoilla, että elokuvan pitää alkaa siitä, mihin ensimmäinen Saw loppui ja sen pitää myös päättyä siihen, mistä Saw II alkaa. Se ei voi sekoittaa pakkaa oikein millään lailla, koska muuten se rikkoisi aiempaa jatkumoa, joten sen täytyy tyytyä kertomaan omaa irrallista peliään, jolla ei ole sen kummempia seurauksia.

Tämänkertainen peli on kuitenkin yksi sarjan kiinnostavimmista, koska se on niin voimakkaan henkilökohtainen Kramerille. On kiinnostavaa seurata pelin kulkua tällä kertaa aiemmin pahiksena pidetyn Kramerin vinkkelistä. Kun aiemmin halusi nähdä ihmisten selviytyvän peleistään, tällä kertaa huomaa jopa kannustavansa Krameria. Elokuvan aikana pohditaankin - joskin aika löyhästi - Kramerin puuhien moraalisuutta. Voiko millään perustella sen, kuinka sairaisiin skenaarioihin hän valitsemansa ihmiset sysää? Entä jos nämä ihmiset ovat pahempia kuin itse Kramer? Ajatuksen tasolla kiinnostava tilanne johtaa harmillisesti siihen, että jännite loistaa poissaolollaan. Kramerin ja Amandan puolesta ei jännitä, koska katsojana tietää jo heidän selviytyvän seuraaviin osiin, mutta myöskään pelaajien puolesta ei jännitä, koska katsojan vinkkelistä he saattavat jopa ansaita potentiaalisesti karun kohtalonsa. Pakolliset lopun käänteet jättivät minut myös ristiriitaisiin tunnelmiin. Tapahtumahetkellä käänteet tuntuvat ovelilta, jälkikäteen pohdittuna epärealistisilta. Katsojaa pyydetään myös jälleen olemaan ajattelematta liikaa, että millä ilveellä nämä kierot pelit ihan oikeasti pistetään kasaan? Ja kuka kolmipyörällään kulkevaa, tässä kohtaa jo ikonista Billy-nukkea liikuttaa?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kevin Greutert, joka oli ohjannut leffasarjaan jo aiemmin ihan menevän Saw VI:n ja sarjan kirkkaasti surkeimman osan, Saw VII 3D:n. Saw X:ssä Greutert onnistuu paremmin kuin edellisissä, osittain siitä syystä, että hänellä on käsissään astetta laadukkaampi (joskin silti aika kömpelö) käsikirjoitus. Jigsaw'n ja Spiralinkin teksteistä vastannut kaksikko Peter Goldfinger ja Josh Stolberg ovat sentään halunneet entistä enemmän panostaa hahmoihin pelkän kidutusmässäilyn sijaan, mutta jättävät tekstiinsä taas aukkoja, eivätkä selvästi luota katsojiinsa, kun välillä jopa viisi minuuttia sitten lausuttuja repliikkejä pitää näyttää uudestaan, jotta kaikki pysyisivät varmasti tapahtumissa perässä. Teknisellä puolellaan Saw X palaa vanhojen silppuleikkausten ja hektisten kameratyöskentelyjen maailmaan. Vielä niitä enemmän koin korniksi sen, että kohtaukset Meksikossa näytetään perinteiseen Hollywood-tyyliin kellertävän filtterin läpi. Erikoistehostetiimille täytyy kyllä antaa pisteet, sillä niin uskottavia he saavat kuvottavista näyistään. Tekoverellä läträtään litratolkulla ja paatuneemmankin Saw-fanin vatsaa vääntää taatusti jossain kohtaa. Äänimaailma luottaa liikaa pöljiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, mutta musiikkipuolesta jälleen vastaava Charlie Clouser tunnelmoi kivasti sävellyksillään. Saw'n tunnusmelodia on yksi sarjan parhaista puolista.

Yhteenveto: Saw X on ihan kiva, joskin aika tarpeettomalta tuntuva lisäys kidutusleffasarjaan. Elokuvan sijoittaminen kahden ensimmäisen leffan väliin ajaa tekijät asemaan, missä heidän täytyy kulkea täysin näiden kahden elokuvan ehdoilla, eikä erityiseen sooloiluun ole varaa. Ongelmaksi myös koituu se, ettei John Kramerin ja Amandan puolesta voi jännittää, sillä heidän tietää selviytyvän kakkososaan. Tämänkertaisten pelaajienkaan puolesta ei jaksa jännittää, sillä katsojan silmissä he saattavat jopa ansaita mahdolliset kohtalonsa. Samalla elokuvan tarina on kuitenkin useampaa Saw-leffaa vahvempi, sillä tämänkertainen peli on niin henkilökohtainen Kramerille. Ansat ovat ihan kekseliäitä ja tehostetiimi pääsee luomaan toinen toistaan kuvottavampia näkyjä, pääasiassa käytännön efektein tehtynä. Lopun käänteet jättävät muun elokuvan tavoin ristiriitaiset fiilikset. Saw X on hieman ontuva paketti, josta löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät vikansa. Silti se nousee elokuvasarjansa kärkikastiin - mikä tosin kertoo ehkä enemmän muiden osien laadusta (tai laaduttomuudesta). Jos olet pitänyt aiemmista Saw-leffoista, kannattaa tämä kymmeneskin osa käydä kurkkaamassa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saw X, 2023, Lionsgate, Lionsgate Productions, Twisted Pictures, Aldea M Estudios, Corazón Films

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird