Arvostelu: Speak No Evil (2022)

SPEAK NO EVIL

Ohjaus: Christian Tafdrup

Pääosissa: Morten Burian, Sidsel Siem Koch, Fedja van Huêt, Karina Smulders, Liva Forsberg, Marius Damslev ja Hichem Yacoubi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Speak No Evil on tanskalainen kauhuelokuva. Paremmin näyttelijänä tunnettu ohjaaja Christian Tafdrup sai idean elokuvaan ja kirjoitti sen käsikirjoituksen yhdessä veljensä Madsin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Speak No Evil sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2022. Suomeen elokuva saapui myöhemmin syksyllä ja vaikka leffaa kehuttiin vuolaasti, se meni minulta tuolloin ohi. Kuitenkin nyt kun elokuvan pohjalta on tehty yhdysvaltalainen uudelleenfilmatisointi, päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Speak No Evilin. 

Lomamatkallaan Italiassa tanskalaisperhe tapaa hollantilaisperheen, joka kutsuu tanskalaiset viettämään viikonloppua kotiinsa. Mukavalta vaikuttava viikonloppu muuttuu kuitenkin hiljalleen painajaiseksi, kun isäntäperheen vieraanvaraisuus alkaa äityä yhä vain ikävämmäksi...

Morten Burian ja Sidsel Siem Koch näyttelevät Bjørnia ja Louisea, tanskalaispariskuntaa, Liva Forsbergin esittäessä heidän tytärtään Agnesia. Bjørn ja Louise ovat taatusti monille edes jollain tavalla samaistuttavat hahmot, sillä nämä kokevat suuria vaikeuksia kieltäytyä asioista, etteivät he vain missään tapauksessa pahoita kenenkään mieltä. Louisesta löytyy hieman enemmän särmää kuin miehestään, joka on avioliiton aikana muuttunut vässykäksi, mitä hän itse inhoaa. Burian ja Koch ovat mainiot rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa kasvavaa epämukavuuden tunnetta ja pistäessään sitten parastaan loppupäässä, kun reissu alkaa saada erityisen ikäviä käänteitä.

     Hollantilaispariskunta Patrickina ja Karinina taas nähdään Fedja van Huêt ja Karina Smulders, Marius Damslevin esittäessä heidän poikaansa, Abelia, jonka kieli ei ole kehittynyt normaalilla tavalla ja joka ei siksi puhu lähes lainkaan. Van Huêt ja Smulders ovat myös nappivalinnat osiinsa. Patrick ja Karin näyttäytyvät aluksi aivan mahtavina tyyppeinä, joiden luokse haluaisi itsekin mennä viettämään viikonloppua. Pikkuhiljaa hahmojen käytös kuitenkin muuttuu ja Burianin ja Kochin tapaan myös van Huêt ja Smulders vakuuttavat yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Kun kauhuelokuvaa ylistetään vuolaasti monessa paikkaa yhdeksi pelottavimmista aikoihin, on usein vastassa väkisinkin jonkin asteen pettymys. Kaikkien kehujen jälkeen odotin Speak No Evililtä enemmän, mutta mielsin sen kuitenkin oikein mainioksi pikkukauhuiluksi, joka ilahduttavasti keskittyi mieluummin painostavan ja epämiellyttävän ilmapiirin rakentamiseen, sen sijaan, että kauhu perustuisi Hollywood-rainoja vaivaavaan kovaäänisten äkkisäikyttelyjen viljelyyn. Pidin myös siitä, että täysverisen kauhun sijaan elokuva toimii myös mustan huumorin satiirina keskiluokasta ja ylenpalttisesta kohteliaisuudesta siihen pisteeseen asti, että hahmojen kieltäytyminen kieltäytymisestä voi koitua kohtalokkaaksi. Elokuvan tärkein opetus onkin, että toisinaan on ihan hyvä sanoa "ei".

Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan Speak No Evilin on passelin ytimekäs ja vaikka se toisaalta etenee verkkaisesti, ei aika käy koskaan pitkäksi sen parissa. Katsoja arvaa heti, että viikonloppuvierailussa tulee tapahtumaan jotain ikävää, mutta mitä, sitä täytyy arvuutella pitkään. Isäntäpariskunnan käytös käy kohtaus kohtaukselta kummallisemmaksi, kunnes loppuhuipennus äityy jo hyvinkin intensiiviseksi. Finaali jakaa taatusti mielipiteitä, joko rajuutensa takia tai sen vuoksi, kuinka turhauttavasti Bjørn ja Louise ovat loppujen lopuksi kirjoitettu. Viitteet esimerkiksi Bjørnin potentiaalisesta hahmokehityksestä eivät johda lopulta juuri mihinkään ja Louise muuttuu isäntäparia epäilevästä ja näistä kauas haluavasta yhtäkkiä Patrickiin ja Kariniin luottavaksi ja miehensä panikoivaa käytöstä ihmetteleväksi. Ihailtavaa finaalissa on kuitenkin sen häijyys ja luotto katsojaan yhdistellä pisteet toisiinsa visuaalisten vihjeiden avulla, sen sijaan, että asiat pitäisi juurta jaksaen selittää dialogilla. Voin vain kuvitella, kuinka tietty paljastuskohtaus hoidetaan tulevassa jenkkiversiossa...

Ohjaaja Christian Tafdrup rakentaa tunnelmaa oivallisesti. Asiat alkavat pienestä, kuten siitä, ettei isäntäpari välitä Louisen kasvisruokavaliosta tai siitä, että he manipuloivat Bjørnin maksamaan kalliin ravintolareissun yksin, mutta homma ei todellakaan jää tähän. Tafdrupin veljesten teksti on pitkään todella hyvä, mutta loppupäässä he kokevat pieniä vaikeuksia viedä tarinaa loogisesti päätökseen. Tekniseltä puoleltaan Speak No Evil on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivat, maskeeraukset lopulta varsin rujot ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu Sune "Køter" Kølsterin painostavia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Speak No Evil, 2022, Profile Pictures, OAK Motion Pictures, Det Danske Filminstitut, FilmFyn, Netherlands Film Production Incentive

Arvostelu: MaXXXine (2024)

MAXXXINE

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Giancarlo Esposito, Kevin Bacon, Elizabeth Debicki, Moses Sumney, Michelle Monaghan, Bobby Cannavale, Halsey, Lily Collins, Sophie Thatcher ja Simon Prast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva X (2022) oli minimaaliseen budjettiinsa nähden iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo X:n kuvauksissa West ja päätähti Mia Goth kehittelivät idean esiosaelokuvasta, jonka he päättivät kuvata heti perään samoissa lavasteissa. Tämä Pearl-elokuvakin (2022) menestyi hyvin, joten kolmannen osan kehittely käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2023 ja nyt MaXXXine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon X:stä ja Pearlista, joten odotin innolla kolmososankin ilmestymistä. Olin yllättynyt, kun ilmoitettiin, että toisin kuin vain Night Visions -festivaaleilla esitetty Pearl, MaXXXine saisi ihan teatterikierroksen Suomessa. Kävin positiivisin mielin katsomassa MaXXXinen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 Maxine Minx yrittää saada roolin kunnon Hollywood-elokuvasta, kun häntä alkaa vainota joku, joka tietää raaoista tapahtumista Pearlin maatilalla.

Mia Goth nähdään toistamiseen Maxine Minxinä, pornonäyttelijänä, joka pyrkii saamaan jalkaansa oven väliin leffabisneksessä ja päästä tähdittämään ihan kunnon elokuvia. Pearlin maatilalla tapahtuneen verilöylyn jälkeen Maxine onkin elänyt viimeiset kuusi vuotta Los Angelesissa, osallistuen koekuvauksiin harva se päivä. Goth jatkaa tutun hyvällä linjallaan. Hän tulkitsee mainiosti Maxinen valtavaa kunnianhimoa ja päämääräisyyttä ja kun uudet esteet asetetaan naisen tielle, katsoja haluaa nähdä Maxinen voittavan ne ja saavuttavan tavoitteensa.

     MaXXXine on selvästi tehty isommalla budjetilla kuin leffasarjan kaksi edellistä osaa, minkä voi huomata jo siitä, että näyttelijäkaartista löytyy huomattavasti isompia nimiä. Giancarlo Esposito esittää Maxinen agenttia Teddy Nightiä, Elizabeth Debicki "Puritaani"-kauhuelokuvien ohjaajaa Elizabeth Benderiä, Lily Collins "Puritaani"-elokuvien tähteä Molly Bennettiä, laulaja Halsey Maxinen pornotähtikaveria Tabbya ja laulaja Moses Sumney Maxinen videovuokraamossa töitä tekevää kaveria Leonia, Michelle Monaghan ja Bobby Cannavale rikostutkijakaksikko Williamsia ja Torresia, sekä Kevin Bacon yksityisetsivä John Labatia. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Bacon on veikeässä vedossa eksentrisen niljakkaana yksityisetsivänä.

Ti West onnistuu pitämään hyvän tason yllä elokuvasarjansa kolmososaan asti, siitäkin huolimatta, että X:n jälkeiset elokuvat liki main kiirehdittiin tuotantoon. Siinä, missä esiosaelokuva Pearl mukaili enemmän Hollywoodin kulta-ajan elokuvia 1920-luvulta, MaXXXine palaa takaisin X:n kasarislashereita imitoivaan tyyliin. Kauhufaneja luultavasti miellyttääkin jo se, kuinka tarkkaan West onnistuu matkimaan eri aikakausien elokuvia ja MaXXXine näyttää ja tuntuu usein siltä kuin se olisi oikeasti tehty 1980-luvulla. Raaoissa kohtauksissa ei tekoverta säästellä ja vanhoja kunnon käytännön efektejä ja maskeerauksia hyödyntäen toteutetut tapot saavat taatusti genren ystävät hykertelemään tyytyväisinä.

Onnistuneen ajankuvan lisäksi MaXXXine on muutenkin mainio tapaus. Kun Pearl kertoi alkuperätarinan X:n murhaajasta, on kiinnostavaa palata takaisin itse Maxinen pariin ja selvittää, mitä tälle kuuluu sen jälkeen, kun hän selvisi maatilalta. Menneisyys palaa tosiaan kummittelemaan ja mukana onkin mysteeriä siitä, kuka on Maxinen perässä? Tämä synnyttää vainoharhaisuuden tunnetta niin päähenkilössä kuin kivaa jännitettä katsojassa. Pelottavaksi MaXXXine ei koskaan kuitenkaan yllä, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sekaan on heitetty kelpo ajankuvaa tuolloin Los Angelesia piinanneen Night Stalker -sarjamurhaajan kautta, sekä Hollywoodin studioilla parveilevasta konservatiivien mielenosoittajien joukosta, jotka paheksuvat satanistikauhuleffojen tehtailua. Paljonpa ei ole toisaalta muuttunut, kun miettii, että vastikään Yhdysvalloissa kristityt konservatiivit yrittivät luoda boikottia Deadpool & Wolverine -elokuvalle (2024), sillä Deadpool kutsuu itseään "Marvel-Jeesukseksi".

Ti West toimii MaXXXinessa niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös tuottajana ja jopa leikkaajana, hoitaen kaikki tontit mallikkaasti. Hänen työstämänsä teksti on oiva, hänen ohjauksensa on tasokasta ja leikkaus napakkaa, jolloin tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sulavasti. Westin työstä tosiaan huokuu palava rakkaus kauhuhistoriaa kohtaan ja hän on pitänyt huolen siitä, että elokuvan fiilis ja ulkonäkö on viimeisen päälle ajankuvalle sopiva. Kameratyöskentely on tyylikästä ja kuvan pieni kohina jo yksinään herättää tunteen vanhemmasta elokuvasta. Valaisu on oivallista, lavastus on likaisuudessaan erinomaista ja puvustuskin näyttää hyvältä. Erikoistehosteet luottavat ihastuttavasti vanhoihin kikkoihin ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ilman mitään typeriä kovaäänisiä böö-säikäytyksiä. Tyler Batesin säveltämä musiikki koostuu tietty lähinnä syntikkatunnelmoinnista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

MaXXXine, 2024, A24, Motel Mojave, Access Entertainment, New Zealand Film Commission, IPR.VC

Arvostelu: Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014)

BIRDMAN

BIRDMAN OR (THE UNEXPECTED VIRTUE OF IGNORANCE)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.

Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania (1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu (Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.

Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.

Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.

Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment

Arvostelu: Blink Twice (2024)

BLINK TWICE

Ohjaus: Zoë Kravitz

Pääosissa: Naomi Ackie, Channing Tatum, Alia Shawkat, Adria Arjona, Christian Slater, Haley Joel Osment, Liz Caribel, Trew Mullen, Simon Rex, Levon Hawke, Geena Davis, María Elena Olivares, Cris Costa ja Kyle MacLachlan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin esikoisohjaus. Kravitz oli vuosia halunnut kokeilla elokuvantekoa kameran toisella puolella ja ryhtyi vuonna 2017 kynäilemään käsikirjoitusta, joka kulki työnimellä "Pussy Island". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022 ja nyt Blink Twice on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Kravitzin kokeilevan onneaan ohjaajan penkillä ja kiinnostukseni kasvoi, kun näin elokuvan lupaavan trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Blink Twicen heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Cocktail-tarjoilija Frida saa kutsun teknomoguli Slater Kingin paratiisisaarelle. Aluksi jatkuva juhlinta vaikuttaa huippulomalta, mutta pian Frida alkaa epäillä, että saarella on meneillään jotain shokeeraavaa...

I Wanna Dance: The Whitney Houston Movieta (Whitney Houston: I Wanna Dance With Somebody - 2022) tähdittänyt Naomi Ackie näyttelee Fridaa, cocktail-tarjoilijaa, joka haaveilee hulppeammasta elämästä ja kiinnostuukin työkeikkanaan toimivan varainkeruugaalan järjestävästä teknomoguli Slater Kingistä, jota näyttelee ohjaaja Kravitzin poikaystävä Channing Tatum. Frida on pidettävä hahmo ja varmasti samaistuttava monelle, tämän painaessa tylsää duunia ja tarttuessa sitten tietty aikamoiseen irtiotto arjesta -tarjoukseen. Ackie on hyvä valinta rooliinsa ja mainio on myös Tatum, josta löytyy karismaa hurmaavaksi bisnesmieheksi ja joka parantaa otettaan elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Alia Shawkat Fridan työkaveri-kämppis-bestiksenä Jessinä, joka pääsee myös paratiisisaarelle, sekä Adria Arjona, Haley Joel Osment, Christian Slater, Liz Caribel, Trew Mullen, Geena Davis, Simon Rex, Levon Hawke, Cris Costa ja Kyle MacLachlan saaren muina vieraina, Sarahina, Tomina, Vicinä, Camillana, Heatherina, Stacyna, Codynä, Lucasina, Stanina ja tohtori Richinä. Sukuvika-komediasarjasta (Arrested Development - 2003-2019) tuttu Shawkat on lystikäs osassaan ja hän ja Ackie vakuuttavat siitä, että he olisivat olleet parhaita ystäviä vuosikaudet. Oivallinen on kanssa alkukesän Hit Man -leffassakin (2023) nähty Arjona fiktiivisestä Selviytyjät-tyyppisestä sarjasta tunnettuna Sarahina.

Blink Twice alkaa sisältövaroituksella, elokuvan käsitellessä vallan väärinkäyttöä ja sisältäessä kuvausta seksuaalisesta väkivallasta. Kyseessä onkin hyvin ajankohtainen trilleri, jonka kauhukertomuksesta on helppo vetää yhtymäkohtia tosielämän ikäviin tapauksiin. Mukana on pari kohtausta, jotka saattavat laukaista herkemmällä ja/tai traumaattisen kokemuksen läpikäyneellä katsojalla paniikkikohtauksen, joten tässä tapauksessa suosittelen elokuvaa varauksella. Muuten suosittelen varsin lämpimästi käymään kurkkaamassa Blink Twicen, sillä kyseessä on oikein toimiva jännäri ja ennen kaikkea ihan pätevä esikoiselokuva Zoë Kravitzilta.

Kravitzin työssä parasta on hänen ohjauksensa. Hän rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja hissuksiin. Aluksi unelmalomalta paratiisisaarella vaikuttava reissu alkaa vähitellen saada synkkiä pilviä ylleen ja meno muuttuu kohtaus kohtaukselta epämiellyttävämmäksi. Kravitz ei paljoa säästele katsojaansa, vaan ne parit aiemmin mainitut kohtaukset ovat aidosti ahdistavia. Painostavuuden lisäksi sekaan on ujutettu myös hyvää huumoria, paikoin varsin synkkää sellaista ja kelpo satiiria. Kravitzin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ohjaus ja itse jäin kaipaamaan menoon jotain mojovampaa koukkua. Kenelle ihan oikeasti tulee yllätyksenä, että naisen ohjaamassa ja käsikirjoittamassa trillerissä valkoisen rikkaan miehen bilesaari ei ole kiva paikka naisille? Fridalta ja muilta kestää todella kauan hoksata asian todellinen laita, mutta tämänkin jälkeen leffa kulkee turhan yllätyksettömiä polkuja lopputeksteihin asti. Alusta saakka Kravitz istuttaa katsojan mieleen tarinan loppupään kannalta tärkeitä yksityiskohtia, mutta tekee sitä turhankin alleviivaavasti, jolloin näiden yksityiskohtien todellisen merkityksen voi arvata hyvissä ajoin etukäteen. Siitä huolimatta, että käsikirjoitus kaipaisi hieman potkua, on Blink Twice silti pääosin hyvä jännäri, joka jättää positiivisena odottamaan, mitä Kravitz seuraavaksi tekee kameran takana.

Tekniseltäkin puoleltaan Blink Twice on hyvin tehty. Se on taitavasti kuvattu ja kameratyöskentelyllä ja leikkauksella korostetaan epämiellyttävää ilmapiiriä, kun kuvat ovat esimerkiksi hieman vinksahtaneita tai vaivaannuttavan lähellä kohteitaan. Luksussaaren lavastukset ovat hienot, puvustus on oivaa ja maskeeraukset äityvät kivan rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu Chanda Dancyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blink Twice, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Bruce Cohen Productions, Free Association, Redrum

Arvostelu: Sasquatch Sunset (2024)

SASQUATCH SUNSET

Ohjaus: David Zellner ja Nathan Zellner

Pääosissa: Riley Keough, Jesse Eisenberg, Christophe Zajac-Denek ja Nathan Zellner

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Sasquatch Sunset on Riley Keough'n ja Jesse Eisenbergin tähdittämä elokuva. Zellnerin veljekset David ja Nathan olivat jo vuonna 2010 tehneet lyhytelokuvan Sasquatch Birth Journal 2 ja vuosien kuluessa he halusivat tehdä täyspitkän elokuvan aiheesta. David kynäili elokuvan käsikirjoituksen ja näyttelijöille pidettiin treenileiri, jossa he opettelivat isojalkahahmojensa liikkeet ja äännähdykset, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät vuonna 2022. Sasquatch Sunset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa ja nyt jollain ihmeellä elokuva on saapunut myös Suomessa teatterilevitykseen! Itse innostuin leffasta heti, kun näin sen vekkulin trailerin, mutta ajattelin, että se luultavasti kiertäisi Suomen teatterit kaukaa - korkeintaan elokuva näytettäisiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Ilahduinkin siis, kun huomasin, että elokuva oli saapumassa kunnon levitykseen ja menin positiivisin mielin katsomaan Sasquatch Sunsetiä sen ennakkonäytöksessä Orion-teatterissa.

Pohjois-Amerikan metsissä vaeltava isojalkaperhe yrittää selviytyä erilaisista vaaroista ympäri vuoden.

Sasquatch Sunset kertoo neljästä sasquatchista - tai kuten me Suomessa ne paremmin tunnemme nimityksellä "isojalat". On ohjaaja Nathan Zellnerin näyttelemä äksy alfauros, Jesse Eisenbergin esittämä utelias uros, Riley Keough'n näyttelemä turhautunut naaras ja Christophe Zajac-Denekin esittämä leikkisä poikanen. Jokaisella on oma selvä luonteenpiirteensä, joilla he erottuvat toisistaan ja jotka tekevät heistä kiinnostavia tyyppejä niin yksilöinä kuin ryhmänä. Zellner, Eisenberg, Keough ja Zajac-Denek ovat kaikki oivallisia rooleissaan, kadoten täysin karvaturriasujensa ja maskeeraustensa taakse. On siinä taatusti ollut pokassa pitelemistä niin näyttelijöiden kuin muun työryhmän puolesta, kun nelikko on riehunut menemään isojalkakostyymeissään.

Sasquatch Sunset on elokuvana vähän kuin isojalat itse. Se pitää nähdä omin silmin, jotta siihen uskoo. Kyseessä on täysin omalaatuinen teos, jota ei pysty verrata mihinkään muuhun elokuvaan. Voin vain kuvitella Zellnerin veljesten jännityksen, kun he ovat etsineet rahoittajaa elokuvalleen, joka on periaatteessa sitä, että neljä näyttelijää heiluvat metsän siimeksessä karvapuvuissa puolitoista tuntia vailla sen ihmeellisempää juonta tai ainuttakaan repliikkiä. En kuitenkaan ihmettele yhtään, miksi esimerkiksi Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ohjaaja Ari Aster on ryhtynyt elokuvan tuottajaksi. Tällainen outoilu on kuin räätälöity miehelle.

Elokuvassa ei tosiaan pahemmin ole juonta, se vain seuraa tätä isojalkapoppoota yhden vuoden ympäri, välillä melkein dokumentaarisella tavalla. Katsojana voi melkeinpä kuulla mielessään David Attenborough'n miellyttävän äänen selostamassa tapahtumia. "Alfauros lähestyy naarasta pariutumusaikeissa. Naaras kuitenkin torjuu uroksen, joka perääntyy nuolemaan näppejään." Minkäänlaista selostusta tai dialogia ei kuitenkaan tarvitse, sillä kuvakerronta on niin onnistunutta. Katsoja pysyy täysin perässä siitä, mitä leffassa tapahtuu ja vaikkei lopputeksteihinkään mennessä tiedä näiden otusten nimiä, näihin karvamölleihin on voinut huomata kiintyneensä yllättävänkin lujasti.

Se, mistä olin erityisen yllättynyt elokuvassa, oli se, millaista tunteiden vuoristorataa se tarjoaa. Sasquatch Sunset on toisaalta aika hölmö leffa, mutta samalla siinä on jotain perin kaunista. Näiden isojalkojen elämää jämähtää seuraamaan yhä vain suuremmalla mielenkiinnolla, sillä vähän väliä näille hupsuille hepuille tapahtuu jotain. Mukana on paljon todella hauskoja hetkiä, joitain täysin absurdeja juttuja, joitain jopa hieman jännittäviä tilanteita, sekä jopa pari yllättävänkin koskettavaa kohtausta. Piti katsoja lopulta näkemästään tai ei, kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi Sasquatch Sunsetin jälkeen omaperäistä leffakokemusta rikkaampi.

Elokuvassa on jotain ihastuttavan kotikutoista, mutta samalla jotain ihailtavan ammattitaitoista. Isojalka-asut ovat toisaalta tarkasti laaditut, mutta samalla tekijät ovat selvästi halunneet, että katsoja voi nähdä kyseessä olevan näyttelijä karvapuvussa. Tämä puoli voi näyttää halvalta ja leffasta voisi muuten helposti ajatella, että se on ensikertalaisten tekemä, jos sitä ei olisi kuvattu näin ällistyttävän komeasti. Kameratyöskentely on erinomaista läpi elokuvan ja useat otokset Sasquatch Sunsetistä tekisi mieli kehystää seinälle tauluiksi. Pitkät ja laajat maisemakuvat ovat henkeäsalpaavan näyttäviä. Myös äänimaisema on upeasti rakennettu isojalkojen murahduksia ja huutoja, luonnonääniä ja The Octopus Projectin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sasquatch Sunset, 2024, Square Peg, The Space Program, ZBI, Felix Culpa

Arvostelu: The Crow (2024)

THE CROW

Ohjaus: Rupert Sanders

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin (2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.

Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.

     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.

Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.

Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.

Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!

Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell (2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies

Arvostelu: Beetlejuice (1988)

BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Alec Baldwin, Geena Davis, Winona Ryder, Catherine O'Hara, Jeffrey Jones, Michael Keaton, Glenn Shadix, Sylvia Sidney, Robert Goulet, Dick Cavett, Maree Cheatham, Patrice Martinez ja Tony Cox

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Beetlejuice on Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Michael McDowellin ideasta, jonka pohjalta hän työsti yhdessä Larry Wilsonin kanssa käsikirjoituksen, jota he yrittivät kaupitella tekstiään eri yhtiöille. Universal kieltäytyi jyrkästi, mutta Geffen Company tarttui projektiin. Samoihin aikoihin Tim Burton oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Pee-wee's Big Adventure (1985) ja alkanut työstämään käsikirjoitusta DC:n sarjakuviin perustuvalle Batman-elokuvalle (1989). Sen tuotantoyhtiö Warner Bros. jarrutteli kuitenkin tuotannon aloittamista ja Burton etsi itselleen toista projektia odotellessaan. Geffen Companyn perustaja David Geffen esitteli Burtonille Beetlejuicen, josta Burton innostui valtavasti. Warren Skaaren pestattiin muokkaamaan käsikirjoitusta kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1987 ja lopulta Beetlejuice sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1988. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja myös kriitikoilta ja voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Beetlejuicen ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Olen nähnyt leffan kerran uudestaan ja vieläpä elokuvateatterissa ja nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Beetlejuice Beetlejuice (2024), päätin katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Adam ja Barbara Maitland kuolevat auto-onnettomuudessa ja jäävät jumiin taloonsa kummittelemaan. Kun heidän taloonsa muuttaa uusi perhe, Adam ja Barbara yrittävät keksiä keinon karkottaa heidät ja kun heidän omat keinonsa eivät auta, he kääntyvät eksentrisen biomanaaja Beetlejuicen puoleen.

Beetlejuicen ilmestymisen aikaan vasta uransa alkutaipaleella olleet Alec Baldwin ja Geena Davis näyttelevät Maitlandin pariskuntaa, Adamia ja Barbaraa, jotka kuolevat äkillisesti, heidän autonsa suistuttua sillalta alas. Pari ei päädy taivaaseen tai helvettiin, vaan jää jumiin limbotilaan, vangittuina vanhaan taloonsa. Catherine O'Hara taas näyttelee taiteilija Delia Deetziä, Jeffrey Jones tämän uutta miestä Charlesia ja Winona Ryder tämän synkkyyksissä vellovaa tytärtä Lydiaa, jotka muuttavat Maitlandien taloon näiden kuoltua. Baldwin ja Davis ovat mainiot ja sympaattiset pariskuntana, jotka kohtaavat traagisen kohtalon ja yrittävät sen jälkeen nauttia tuonpuoleisesta vanhassa kodissaan, mitä uudet asukkaat saapuvat häiritsemään. O'Hara on loistava yliampuvana taiteilijasieluna ja tässä vasta kolmannen elokuvaroolinsa tekevä Ryder istuu täydellisesti angstisen teinin osaan. Jones sopii passelisti hieman vässykän Charlesin rooliin, mutta hänen hahmonsa jää pääpoppoosta tylsimmäksi. Elokuvassa nähdään myös Sylvia Sidney kuolleita opastavana Junona ja Glenn Shadix Delian hämäränä ystävänä Othona.

     Mutta elokuvan todellinen tähti on kuitenkin itse nimikkohahmo Betelgeuse, eli helpommin Beetlejuice. Rooliin pohdittiin aluksi Sammy Davis Jr:a, kunnes Geffenin kehotuksesta Burton päätyi Michael Keatoniin, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä komedianäyttelijänä. Keaton hyppää villin Beetlejuicen saappaisiin hurjalla antaumuksella ja tätä sekopäistä ja häpeilemättömän ronskia koheltamista on suuri riemu seurata - osittain siksi, että hahmoa hyödynnetään säästeliäästi ja siten sitäkin tehokkaammin. Keaton on lähes tunnistamaton roolissa ja hänen esiintymisestään tulee mieleen pirullisilla voimilla varusteltu Batmanin arkkivihollinen Jokeri. Ei siis ihme, että kun Keatonin ilmoitettiin näyttelevän Burtonin Batmanissa nimenomaan Batmania, monet olivat täysin pöyristyneitä valinnasta.

Beetlejuice on myös elokuvana riemastuttavaa seurattavaa ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhukomedioista. Sen konsepti on erittäin vekkuli. En voi olla ainoa, joka kummituselokuvia katsoessa pohtii, että millainenkohan tarina olisi niiden kummitusten vinkkelistä ja Beetlejuice vastaa juuri tähän. Alun yllättävän traagisuuden jälkeen meno muuttuu pian vallan hupaisaksi, kun Beetzit saapuvat taloon ja Maitlandit yrittävät keksiä keinoa päästä tunkeilijoista eroon. Maitlandien yritykset ovat toinen toistaan mainiompia, mutta kun mikään ei tunnu auttavan, on viimeisenä oljenkortena turvauduttava kaikista epäluotettavimpaan liittolaiseen, eli elokuvan nimikkohahmoon. Jos jo ennen Beetlejuicen mukaan saapumista elokuva on ollut veikeä, hänen hyppääminen kaiken sekaan vain pistää myllyn liikkumaan vielä lujempaa.

Puolentoista tunnin kestossa Beetlejuice on tehokkaan napakka paketti, joka onnistuu hyvin imaisemaan katsojan mielikuvitukselliselle matkalleen. Kekseliäs tarina pitää tiukasti mukanaan, elokuvan tarjotessa lukuisia mahtavia hetkiä, joissa Burton esittelee räväkkää energiaansa ja pähkähullua visiotaan, eikä mikään ihme, että hänestä muovautui nopeasti monien suosikkiohjaaja ja yksi Hollywoodin kiinnostavimmista elokuvantekijöistä. Yksi muistettavimmista kohtauksista on lystikäs ruokailu, jossa Maitlandit riivaavat Beetzit laulamaan ja tanssimaan Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleen tahtiin. Yleisestikin ottaen kieli on ollut visusti poskessa ja nauraa saa useampaan otteeseen, mutta perheen pienimmille ja joillekin vanhemmillekin, hieman herkemmille katsojille leffa saattaa olla myös ajoittain jännittäväkin. Elokuvasta jää kuitenkin valtavan hyvä fiilis ja Beetlejuicen katsoo ilomielin useampaankin kertaan uudelleen.

Ennen Beetlejuicea Burtonilla oli takanaan vain yksi täyspitkä elokuva, joka rakentui kuitenkin enemmän Paul Reubensin luoman Pee-wee Herman -hahmon varaan. Beetlejuicessa Burton pääsi sitten kertaheitolla esittelemään, mikä hän onkaan elokuvantekijänä miehiään. Elokuvassa ovat mukana aika lailla kaikki Burtonille ominaiset maneerit, joita hän on hyödyntänyt lukuisia kertoja myöhemmin muissa filmeissään, vaihtelevin tuloksin. Tässä Burtonin persoonallinen tyylittely tuntuu vielä äärimmäisen raikkaalta piristysruiskeelta, jonka kautta muodostui yksi visuaalisesti veijarimaisimmista leffoista ikinä. Lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, oli kyse sitten tuonpuoleisesta maailmasta, pienoismallien esittämisestä valtavina tai Delian taideteoksista. Kaikki on mielikuvituksellisen värikästä ja vinksahtanutta. Maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään Beetlejuicen ja muiden demonien ja elävienkuolleiden kanssa, voittaen ansaitusti Oscar-palkinnon työstään. Erikoistehosteista näkyy pieni budjetti, mutta efektien tietty kotikutoisuus tuntuu istuvan elokuvaan kuin nenä päähän ja on vain osa sen viehätystä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät reippaat musiikit vahvistavat tunnelmaa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice, 1988, The Geffen Company

Arvostelu: Alien: Romulus (2024)

ALIEN: ROMULUS

Ohjaus: Fede Álvarez

Pääosissa: Cailee Spaeny, David Jonsson, Archie Renaux, Isabela Merced, Spike Fearn ja Aileen Wu

Genre: kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli luvassa. Aliens - paluu (Aliens - 1986) sai vielä roppakaupalla kehuja, mutta Alien³ (1992) ja Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997) saivat nihkeämmän vastaanoton. Hirviön suosiota yritettiin nostattaa pistämällä se taistelemaan toista avaruusmonsteria vastaan elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nämä saivat lähes totaalisen täystyrmäyksen faneilta. Ridley Scott palasi sarjan pariin esiosaelokuvilla Prometheus (2012) ja Alien: Covenant (2017), mutta kun näistä jälkimmäinen oli taloudellinen epäonnistuminen, kolmannen osan suunnitelmista luovuttiin. Kun Walt Disney -yhtiö hankki Alienin oikeudet omistavan 20th Century Foxin, uuden Alien-elokuvan suunnittelu alkoi välittömästi. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Hulu-palvelussa, samaan tapaan kuin uusin Predator-leffa Prey (2022), mutta kun studiopomot hoksasivat leffassa olevan todellista potentiaalia, siitä päätettiin tehdä teatterielokuva. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Alien: Romulus on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti kahdesta ensimmäisestä Alien-leffasta, mutta jatko-osat, esiosat ja lisäosat ovat olleet pääasiassa latteita tapauksia. Kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä, en pahemmin innostunut, mutta elokuvan ensimmäinen traileri voitti minut täysin puolelleen ja elokuvasta muodostui yksi eniten odottamistani leffoista loppuvuodelta. Kävinkin katsomassa Alien: Romuluksn heti sen ensi-iltapäivänä.

Ikuisesti pimeän planeetan kaivostyöhön tyytymättömät nuoret haaveilevat paremmasta elämästä ja päättävät varastaa läheiseltä hylätyltä avaruusasemalta tarvittavat välineet, jotta he voisivat matkata kauas pois. Asemalla heitä kuitenkin odottaa jotakin kauhistuttavaa...

Cailee Spaeny on kovaa kyytiä nousemassa Hollywoodin uusimmaksi tähdeksi. Ensin hän keräsi kehuja ja palkintoehdokkuuksia Priscilla-elokuvan (2023) nimiroolissa, sitten hän esiintyi Civil Warissa (2024) ja nyt hänet nähdään Alien: Romuluksen pääroolissa Rain Carradinena, nuorena kaivostyöläisenä, joka haaveilee elämästä paratiisiplaneetalla. Päästäkseen kohteeseensa, Rainin täytyy kuitenkin selviytyä läpi hurjista vaaroista kaivosplaneettaa kiertävällä hylätyllä avaruusasemalla. Spaeny jatkaa oivaa putkeaan, joskin hänen ongelmakseen koituu alikehitetty hahmo. Rain ajaa asiansa, mutta siinäpä se.

     Mukaan vaaralliselle matkalle päätyvät myös Rainille uskollinen ja puujalkavitsejä laukova androidi Andy (David Jonsson), sisarukset Tyler (Archie Renaux) ja Kay (Isabela Merced), heidän ärsyttävä serkkunsa Bjorn (Spike Fearn) ja hänen tyttöystävänsä Navarro (Aileen Wu). Hieman reistaillen toimiva ja sympaattinen Andy-robotti on leffan parasta antia ja katsojana voi nopeasti huomata välittävänsä hänen selviytymisestä enemmän kuin ihmisten. Tyler, Kay, Bjorn ja Navarro nimittäin kilpailevat siitä, kuka onkaan poppoon tylsin heppu. Jonsson esittää keinotekoista ihmistä ja silloinkin välittää uskottavampia tunteita kuin yksikään muu tästä yhdentekevää työtä suorittavasta jengistä.

Alien: Romulus osoittautui harmillisen ristiriitaiseksi lisäykseksi Alien-saagaan, josta löytyy paljon kehuttavaa, mutta myös selkeitä vikoja, jotka estävät sitä nousemasta todelliseen potentiaaliinsa. Isoin kehu menee ohjaaja Fede Álvarezille, joka on tiennyt tasan tarkkaan, miltä Alien-leffan pitää tuntua, näyttää ja kuulostaa. Siinä, missä Prometheus ja Alien: Covenant olivat turhankin superteknologisia ja tietyllä tavalla puhtoisia, Álvarez on ammentanut visuaalisen ilmeen suoraan alkuperäisestä Alienista. Avaruusasema on synkkä, kolkko ja likainen paikka, jonka lavasteet näyttävät alkuperäisen leffan kuvauksista varastetuilta. Teknologia on futuristista, mutta silti ihastuttavan kömpelöä. Ohjaaja on myös tiennyt, että fanit haluavat nähdä vanhoilla kunnon keinoilla toteutettuja mörköjä, eikä mitään digihirviöitä. Käytännön tehostein, animatroniikkanukein ja puvuin luodut xenomorphit ovat upeita ilmestyksiä kauhistuttavuudessaan ja radio-ohjattavat, vilkkaasti vipeltävät facehuggerit tarjoavat taattuja painajaisia hämähäkkikammoisille.

Myös Álvarezin rakentama ilmapiiri on erinomainen. Kyseessä on aidosti karmiva elokuva, jonka aikana katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa tällä avaruusasemalla ja jokaisen nurkan takana voi odottaa tappava vaara. Àlvarez nappaa katsojasta heti kiinni ja hänen pääasiassa varmassa otteessaan elokuvan vajaan kahden tunnin kesto kulkee aika nopeasti, vaikka leffa rakenteleekin asioita hissuksiin.

Se, mihin Alien: Romulus kuitenkin kompastelee, on sen käsikirjoitus. Kuten jo kävi selväksi, hahmoihin ei ole pahemmin jaksettu panostaa, eivätkä heidän kohtalonsa erityisemmin kiinnosta. Katsojan on hyvin helppoa arvata, kuka selviää lopputeksteihin asti hengissä ja kuka ei. Vaikka pidänkin siitä, että Àlvarez on ohjauksessaan ja visuaalisessa toteutuksessa halunnut mahdollisimman paljon mukailla alkuperäiselokuvaa, hänen ja Rodo Sayaguesin käsikirjoituksessa "fanipalvelukset" ovat pahimmillaan kiusallisen ontuvia. Sarjan tunnetuimmat repliikit on vaivaannuttavasti ängetty sekaan ja löytyypä leffasta myös tietokonetehostein kyseenalaisesti henkiin herätetty vanha tuttukin. Tekstiin mahtuu myös hassuja lapsuksia, esimerkiksi eräässä kohtauksessa hahmojen kauhistellessa lähestyviä xenomorpheja ja seuraavassa kohtauksessa hahmot ovatkin kävelleet pois vaaratilanteesta noin vain. Joitain faneja silittää taatusti vastakarvaan se, kuinka elokuva peruu merkittävän saavutuksen alkuperäiselokuvasta ja toisia taas voi turhauttaa, että elokuva mieltää Alien: Covenantin monet kyseenalaiset ideat kaanonikseen. Kaikkein kovin pala katsojalle tarjotaan loppuhuipennuksessa. Sen enempää paljastamatta voin sanoa, että aina ei kannattaisi keksimällä keksiä pyörää uudestaan.

Tekniseltä puoleltaan Alien: Romulus on lähes moitteeton teos. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Hitaat kamera-ajot läpi karmivan jylhien lavasteiden lisäävät pelottavuutta ja puvustus on oivallista. Tietokonetehosteet ovat erästä digihahmoa lukuun ottamatta näyttävät ja äänimaailma on hyytävästi luotu, oli kyse sitten ääniefekteistä, joista löytyy paljon tuttuja juttuja vanhoista Alieneista tai Benjamin Wallfischin tunnelmallisista musiikeista. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä hieman brutaalimpaa menoa, etenkin kun puikoissa pyörivä Álvarez on parhaiten tunnettu yltiöverisestä Evil Dead -uudelleenfilmatisoinnista (2013). Alien: Romuluksessa oli useita yksittäisiä hetkiä, joiden aikana en voinut olla haaveilematta, että tämä olisi voinut olla vielä raaempi. Noh, lähes jokaisesta Alien-elokuvasta löytyy jonkinlainen pidennetty versio, joten sormet ristissä toivon, että jonain päivänä myös Romuluksesta julkaistaisiin hieman pidempi K18-versio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Alien: Romulus, 2024, 20th Century Studios, Scott Free Productions, Brandywine Productions

Arvostelu: Niko - Lentäjän poika (2008)

NIKO - LENTÄJÄN POIKA

Ohjaus: Kari Juusonen ja Michael Hegner

Pääosissa: Olli Jantunen, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Vesa Vierikko, Risto Kaskilahti, Minttu Mustakallio, Jussi Lampi, Elina Knihtilä, Juulia Rönkkö, Aarre Karén, Tommi Korpela, Juha Veijonen, Puntti Valtonen, Mika Ala-Panula, Janus Hanski, Jussi Chydenius, Kari Hietalahti ja Veikko Honkanen

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 7

Niko - Lentäjän poika on suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva. Projekti lähti liikkeelle kotimaisessa, Itse valtiaat -animaatiosarjaa (2001-2008) tehneessä Anima Vitae -yhtiössä, joka ryhtyi työstämään ensimmäistä koko illan elokuvaansa. Hannu Tuomainen kynäili elokuvan tarinan ja Kari Juusonen hyppäsi ohjaajan hommiin. Animointiprosessi käynnistyi Anima Vitaella, mutta siinä auttoivat tanskalainen A. Film, irlantilainen Magma Films ja saksalainen Ulysses. Usean vuoden työstön jälkeen elokuva saatiin valmiiksi ja Niko - Lentäjän poika sai ensi-iltansa lokakuussa 2008. Elokuva keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta ja siitä tuli kansainvälinen menestys, joka voitti parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. Itse kävin katsomassa Niko - Lentäjän pojan, kun se ilmestyi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut jo varmaan vuosikymmen. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Pistinkin vuosien tauon jälkeen ilomielin Niko - Lentäjän pojan pyörimään.

Nuori Niko-poro uskoo isänsä olevan yksi Joulupukin lentojoukkojen poroista. Uhmaten äitinsä käskyjä, myrskyjä ja nälkäisiä susia, Niko päättää löytää isänsä.

Olli Jantunen ääninäyttelee Nikoa, poronvasaa, joka on syntymästään lähtien kuunnellut äitinsä (Elina Knihtilä) tarinoita siitä, että Nikon isä olisi yksi itse Joulupukin lentojoukkojen jäsenistä. Niko uskookin kohtalonsa olevan jatkaa isänsä jalan... tai siis sorkanjäljissä ja nousta isona Joulupukin uudeksi lentoporoksi. Eräänä päivänä Niko päättääkin uhmata äitinsä käskyä ja lähteä vaaralliselle matkalle kohti Korvatunturia ja toteuttaa unelmansa. Sinnikäs Niko on oiva päähahmo, jonka kanssa lähtee mielellään lumiseen seikkailuun. Poropojan haluaa nähdä toteuttavan haaveensa ja onnistuvan lentoyrityksissään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Nikon avuksi matkalle lähtevä lento-orava Julius (Hannu-Pekka Björkman), nälkäistä laumaa johtava paha Musta Susi (Vesa Vierikko), tätä seuraavat sudet häijy Räyskä (Jussi Lampi) ja sympaattinen Rimppa (Risto Kaskilahti), sekä matkan varrella tavatut laulava lumikko Wilma (Vuokko Hovatta) ja villakoira Essie (Minttu Mustakallio). Tiukka, opettavainen, ymmärtäväinen ja myös hauska Julius nousee helposti suosikkihahmoksi koko joukosta. Julius pitää Nikoa kuin omana poikanaan ja päättää auttaa tätä etsintäretkellään, sillä, noh, pieni lento-orava ei pysty väkisin pitämään poroa paikoillaan. Poronlihaa himoitseva Musta Susi on onnistuneen uhkaava pahis ja voikin herkästi tarjota painajaisia perheen pienimmille katsojille. Höpsö jäkälää mussuttava Rimppa taas näyttää, että sudet eivät ole yksinomaan pahoja. Wilma ja Essie tuovat mukaan oivaa naispuolta, Korvatunturilla vierailleen Wilman toimiessa Nikon ja Juliuksen oppaana ja Essien ajauduttua vahingossa susien joukkoon.

Minun pitäisi ottaa Niko - Lentäjän poika osaksi säännöllisen epäsäännöllistä joululeffaperinnettäni, sillä yhä aikuisiällä katsottuna kyseessä on todella mainio ja ilahduttava koko perheen animaatio. Ihan aluksi elokuva tuntuu ottaneen liikaa mallia Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) hahmojensa ja asetelmansa puolesta. Afrikan savannien sijaan ollaan Suomen tuntureilla, mutta Nikosta tulee herkästi mieleen Simba-leijona, kummankin ihaillessa isäänsä ja haaveillessa nousevansa tämän ammattiin. Nikon paras kaveri Saaga (Juulia Rönkkö) on vähän kuin Nala ja Julius muistuttaa paljon Simbaa vahtivaa Zazua. Nikoa varoitellaan kulkemasta turvallisen alueen ulkopuolelle, sillä siellä vaanii nälkäisiä susia samaan tapaan kuin Leijonakuninkaassa nähtiin hyeenoja. Onneksi alkupään esittelyjen jälkeen Niko - Lentäjän poika nousee omille jaloilleen ja löytää oman suuntansa, kun varsinainen seikkailu alkaa.

Ja ai että, kuinka mukaansatempaava seikkailu onkaan kyseessä. Alle puolentoista tunnin kesto ei juuri jätä sijaa tyhjäkäynnille, vaan jokainen minuutti tuntuu tärkeältä Nikon etsiessä vimmaisesti isäänsä. Poropojan eteen asetetaan monenlaisia haasteita ja vaaroja, jotka tarjoavat jännittäviä tilanteita kaikenikäisille. Kuten jo sanoin, Musta Susi voi helposti tunkeutua lasten uniin, mutta jotkut susikohtaukset saavat takuulla aikuisenkin sydämen tykyttämään lujempaa. Varsinkin loppuhuipennus äityy varsin tiivistunnelmaiseksi. Vastapainona leffasta löytyy kuitenkin runsaasti huumoria, niin hyviä vitsejä kuin fyysistä kohellusta. Sitten taas yhdessä kohtaa elokuva uskaltaa jopa tarjota toimivaa henkilödraamaa. Riemastuttava seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun lopputekstit rullaavat, on katsojan kasvoja korostava leveä hymy taattu.

Michael Hegnerin avustuksella elokuvan ohjaajana toimii Kari Juusonen, joka ei ollut aiemmin tehnyt täyspitkää leffaa. Juusosen ja Hegnerin työ toimii ja he uskaltavat liikkua yllättävänkin synkissä vesissä susien ilmestyessä kuvaan. Hannu Tuomaisen ja Marteinn Thorissonin käsikirjoitus on oivallinen ja siitä löytyy hyvää teemaa muun muassa siitä, etteivät omat idolit ole välttämättä sitä, mitä odottaisi ja toivoisi. Visuaalisessa puolellaan Niko - Lentäjän poika on nähnyt parhaat päivänsä, mutta animaatiojälki on silti kelvollista. Eläinhahmot ovat vekkulinnäköisiä ja lumiset maisemat nättejä. Stephen Mckeonin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oikein mainiosti, nousten loppuhuipennuksessa jopa varsin mahtipontisiin mittoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviemeter.nl

Niko - Lentäjän poika, 2008, Yle, Cinemaker Oy, Anima Vitae, A. Film, Animaker, Europool, Magma Films, TV2 Danmark, The Weinstein Company, Ulysses Filmproduktion, Universum Film, ZDF Tivi