Näyttelijät: Hugh Jackman, Bill Skarsgård, Jodie Comer, Murray Bartlett, Noah Jupe, Faith Delaney, Clive Russell, Katie Breen ja Jade Croot
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
The Death of Robin Hood perustuu 1700-luvun balladiin englantilaisen sankarihahmo Robin Hoodin kuolemasta. Vuonna 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoski ilmoitti työstävänsä filmatisointia balladin pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Death of Robin Hood on saapunut elokuvateattereihin. Robin Hoodista on tehty vuosien varrella niin monia elokuvia, etten ollut etukäteen järin innoissani jälleen uudesta tulkinnasta ikonisesta jousiampujasta. Kävin silti katsomassa The Death of Robin Hoodin heti sen ensi-iltapäivänä.
Vuonna 1247 Englannissa Pikku John pyytää iäkkäältä Robin Hoodilta apua, pelastaakseen vaimonsa ja tyttärensä. Robin Hood ja Pikku John lähtevät vielä viimeiselle matkalle, joka mullistaa niin muiden kuin Robin Hoodin itsensäkin käsityksen legendastaan.
Hugh Jackman näyttelee sankarina pidettyä ja ikääntynyttä, jo parhaat päivänsä nähnyttä ja kyynistynyttä Wolverinea... ei kun hups, siis Robin Hoodia. Ympäri Englannin lauletaan balladeja Robin Hoodin urotöistä. Kuinka mies joukkojensa kera varasti rikkailta ja antoi köyhille ja kuinka Marian-neito voitti lopulta sankarin sydämen. Totuus on kuitenkin toinen. Mitään Mariania ei ollut ja Robin ja hänen joukkonsa yksinkertaisesti vain varastivat ja tappoivat. Kuolleiden miesten suvut ovat yksi kerrallaan lähettäneet lisää miehiä kostamaan, mutta yksi kerrallaan jokainen heistä on kohdannut loppunsa Robin Hoodin nuolesta. On mielenkiintoista nähdä tämä hyvin erilainen versio hahmosta, etenkin kun Jackman suoriutuu roolistaan vakuuttavasti. Tympeän hahmon naureskellessa hänestä puhutuille uroteoille, mieleen nousee useasti Jackmanin tähdittämä Logan(2017), mutta mies onnistuu kuitenkin tekemään Robin Hoodista oman tyyppinsä.
Elokuvassa nähdään myös Bill Skarsgård Robin Hoodille aina uskollisena Pikku Johnina, Katie Breen hänen vaimonaan Margaretina ja Faith Delaney heidän tyttärenään Pikku Margaretina, Jodie Comer sisar Brigidinä, Noah Jupe sukunsa kuolemaa kostamaan lähtevänä Arthurina, sekä Murray Bartlett spitaalisena, jonka Robin Hood kohtaa sisar Brigidin pyörittämällä sairastuvalla. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, erityisesti Comer naisena, joka saa tietysti Robin Hoodin pohtimaan tekojaan ja maailmankuvaansa uudelleen.
Robin Hoodista on vuosien varrella tehty lukuisia elokuvia, aina Errol Flynnin tähdittämästä Robin Hoodin seikkailut -klassikosta (The Adventures of Robin Hood - 1938) Walt Disneyn piirrettyyn Robin Hoodiin (1973), Kevin Costnerin tähdittämästä Robin Hood - varkaiden ruhtinaasta (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) Mel Brooksin ohjaamaan Robin Hood - sankarit sukkahousuissa -komediaan (Robin Hood: Men in Tights - 1993) ja Ridley Scottin ohjaamasta, hieman ontuvasta Robin Hoodista (2010) Taron Egertonin tähdittämään surkeaan Robin Hoodiin (2018). Tätä jousiampujaa on esitetty niin monessa eri valossa, ettei ihme että joku päätti tehdä elokuvan siitä, mitä jos Robin Hood olikin täysi kusipää.
The Death of Robin Hood jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia, eikä vain siksi, että se esittää nimikkohahmonsa niin ikävässä valossa. Toisin kuin toiminnantäyteinen traileri antaa ymmärtää, itse elokuva on nimittäin enemmänkin henkilödraama, jossa elämänsä loppusuoralla oleva Robin Hood alkaa vihdoin pohtia tekojaan. Mukana on pari toiminnallisempaa kohtausta, jotka äityvät suorastaan julmiksi väkivaltaisuudessaan, mutta elokuva haluaa mieluummin kaivautua tämän sankarina pidetyn ihmishirviön mielenmaisemaan. Itse pidin näkemästäni, jopa aika paljon. Päähenkilön kasvutarina on oivallisesti rakennettu ja mukana on monia pieniä hetkiä, jotka ovat jopa hieman kauniita ja liikuttaviakin. Jos kaipaa kivaa popcorn-viihdettä, kannattaa pistää jokin muu Robin Hood -leffa pyörimään. Mutta jos kamalia tekojaan hissuksiin katumaan alkavasta ukosta kertova draama houkuttaa, kannattaa The Death of Robin Hoodille antaa mahdollisuus.
Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Sarnoski, jonka aiempiin töihin kuuluvat Nicolas Cagen tähdittämä Pig(2021) ja kauhuleffa Hiljainen paikka: Päivä yksi(A Quiet Place: Day One - 2024). The Death of Robin Hood on huomattavasti lähempänä Pigiä, mutta leffassa Sarnoski pääsee myös näyttämään kykynsä hurjan väkivaltakuvaston suhteen. Myös teknisesti The Death of Robin Hood on mainio. Elokuva on erittäin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Leffa myös hyödyntää onnistuneesti kuvasuhteen vaihtumista osana tarinan tematiikkaa, kuvastaen Robin Hoodin muutosta. Lavasteet ja kuvauspaikat ovat komeat, puvustus on vakuuttavaa ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin häijyjäkin näkyjä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jim Ghedin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ajoittain haikeaan tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Death of Robin Hood, Yhdysvallat, 2026, A24, Lyrical Media, Ryder Picture Company
Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12
Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä.
Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.
Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.
Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.
Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.
Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.
Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions
Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin(The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.
Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).
Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.
Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.
Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin(Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan(Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.
Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.
Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment
Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger
Genre: toiminta, draama
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16
The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin(2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.
Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.
Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.
Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.
Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.
Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.
Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!
Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä(Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell(2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies
Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Donnie Yen, Bill Skarsgård, Laurence Fishburne, Shamier Anderson, Hiroyuki Sanada, Rina Sawayama, Marko Zaror, Clancy Brown, Natalia Tena, Scott Adkins, Lance Reddick ja George Georgiou
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli kriitikoiden kehuma yllätyshitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. John Wick: Chapter 2 (2017) ja John Wick: Chapter 3 (2019) olivat kummatkin edeltäjiään isompia menestyksiä, joten neljännen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Tekijät suunnittelivat työstävänsä kaksi leffaa kerralla lisää, mutta päättivät lopulta keskittyä pelkkään nelososaan. Reevesin työ The Matrix Resurrectionsissa (2021) ja alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia kuitenkin viivästyttivät tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta kesäkuussa 2021, yli kuukausi sen jälkeen, kun leffan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa. Nyt John Wick: Chapter 4 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innolla. Olin pitänyt kolmesta aiemmasta osasta paljon, mieltäen ne 2000-luvun parhaimpien toimintaleffojen joukkoon. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa John Wick: Chapter 4:n lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Ampumisesta ja katolta putoamisesta eloonjäänyt John Wick päättää tehdä lopun Neuvostosta lopullisesti. Palkkio hänen päästää kasvaa miljoona kerrallaan, kun John tappaa tiensä läpi Marokon, Japanin, Saksan ja Ranskan.
Keanu Reeves nähdään jo neljättä kertaa John Wickinä, tehotappajana, joka yritti siirtyä rauhallisempaan elämään, mutta palasi takaisin pyssyjen ja palkkamurhaajien maailmaan vaimonsa ja koiransa kuolemien jälkeen. Reeves pistää itsensä taas kerran täysillä likoon ja säväyttää kerta toisensa perään toimintakohtauksissa, tehdessään hahmon monet stuntit itse. Reeves tulkitsee ihailtavasti hahmonsa vimmaa ja suuttumusta, kun hän ei millään pääse eroon Neuvostosta ja tämän lähettämistä sadoista tappajista. Draamanäyttelijänä Reeves ei ole mikään erityisen kaksinen, joten hänen dialoginsa onkin tiivistetty lähinnä yhden sanan, "yeah" hokemiseen. Tai sitten Reeves on nimenomaan erinomainen näyttelijä, sillä hän saa samaan sanaan (voiko "yeahia" edes mieltää sanaksi) monia eri merkityksiä ja syvällisyyksiä äänenpainoillaan. Joka tapauksessa Reeves hoitaa hommansa kunnialla kotiin jälleen ja uhkuu karismaa toimintakohtauksissa.
Edellisosista paluun tekevät tietty myös Ian McShane New Yorkin Continental-hotellin omistajana Winstonina, Lance Reddick (uutinen hänen menehtymisestään saapui juuri tätä arvostelua kirjoittaessa, levätköön hän rauhassa) hotellin vastaanottovirkailija Charonina ja Laurence Fishburne sotkuisempaa ja kapinahenkistä katuosastoa johtavana Bowery Kinginä. Uusina tuttavuuksina elokuvassa tavataan muun muassa Neuvoston markiisi Vincent de Gramont (Bill Skarsgård), sokea palkkatappaja Caine (Donnie Yen), Wickiä jahtaava herra Nobody (Shamier Anderson), Japanissa osakalaisen Continental-hotellin johtaja Koji (Hiroyuki Sanada) ja tämän tytär Akira (Rina Sawayama), sekä Wickin menneisyyteen liittyvä Katja (Natalia Tena). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Skarsgård istuu hyvin niljakkaan Neuvostojohtajan osaan, tosielämässäkin kamppailulajitaitaja Yen on huippuvedossa Cainena ja Sanadasta löytyy McShanen tavoin suurta arvokkuutta hotelliomistajan rooliin. Myös tuntemattomammat Anderson ja Sawayama pärjäävät rinnalla toimintakohtauksissa mainiosti.
John Wick -elokuvat eivät suostu pettämään vielä neljännessäkään osassa. Leffasarja on pitänyt ihailtavan tasaisesti erittäin hyvän tasonsa ja nelososa on todella tiukka jatko-osa. Meno on muuttunut yhä vain villimmäksi ja mielikuvituksellisemmaksi elokuvasarjan edetessä ja paisuessa kaiken aikaa suurempiin mittoihin. Kolmosen jälkeen olisi voinut jo luulla, ettei tekijöillä voi mitenkään olla enää mitään uutta ja siistiä annettavanaan, mutta niin he todistavat taas epäilijät vääriksi. John Wick: Chapter 4 tarjoaa toinen toistaan erinomaisempia toimintakohtauksia, jotka ällistyttävät tyylikkyydellään, stunt-työskentelyllään, sähäkkyydellään ja sillä, kuinka monin eri tavoin ihmisiä voikaan pistää hengiltä. Nyrkkien, pistoolien ja konetuliaseiden lisäksi tässä leffassa lähetetään porukkaa manan majoille muun muassa miekoilla, jousipyssyillä, nunchakuilla, autoilla, moottoripyörillä ja jopa pelikorteilla. Elokuva tarjoaa toiminnan ohessa hyvää huumoria, kun ihmisiä riepotellaan kuin piirrossarjoissa konsanaan.
Etukäteen minua jännitti, että tekijät olisivat ahmaisseet aivan liian ison palan kakkua, kun kävi ilmi, että leffalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 49 minuuttia. Kyllä, luit oikein, uusimmalla John Wick -rainalla on pituutta melkein kolme tuntia! Leffasta löytyy kieltämättä leikkaamisen varaa ja siitä voisi sieltä täältä napsia pikkupätkiä pois vartin edestä. Pitkä kesto takaa kuitenkin hieman pidempiä suvantovaiheita, joiden aikana katsoja voi hieman sulatella edellistä toimintatykittelyä ennen kuin hahmot pistävät taas haisemaan. Vaikka mukana on muutamia hetkiä, joita katsoessa toivoo, että leikkauspöydällä olisi näytetty saksia hieman rajummin, pääasiassa John Wick: Chapter 4 on aivan pirun viihdyttävä filmi. Elokuvan toiminnantäyteinen viimeinen tunti Pariisissa tarjoaa ällistyttäviä juttuja kerta toisensa perään ja leffa kulminoituu todella tiivistunnelmaiseen finaaliin.
John Wickillä ohjaajanuransa aloittanut Chad Stahelski toimii edelleen leffan puikoissa ja jotenkin kummasti pystyy yhä puristamaan jotain tuoretta irti tutusta aiheesta. Stahelskin rakentama tunnelma on tehokas ja häneltä löytyy edelleen silmää toinen toistaan coolimmille taisteluille. Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan tällä kertaa vastaa Derek Kolstad, vaan kaksikko Shay Hatten ja Michael Finch. Duo hyppää onnistuneesti kärryille ja vie tarinaa toimivasti eteenpäin. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taitavasti tehty. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaan pohdittua kameratyöskentelyä sommitteluineen ja liikkeineen tukee mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset välillä sopivan rujot. Erikoistehosteet toimivat hyvin ja äänimaailma rymisee erinomaisesti Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikkeja myöten.
Yhteenveto: John Wick: Chapter 4 on erittäin mainio toimintaelokuva, joka onnistuu yhä pitämään sarjan kovaa tasoa yllä. Lähes kolmen tunnin kestosta löytyy leikkaamisen varaa, mutta samalla siitä löytyy myös toinen toistaan parempia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät täysillä. Tekijöiden luovuus ja stunt-näyttelijöiden heittäytyminen taisteluiden aikana huimaa jälleen päätä, eikä voi muuta kuin ihailla, kuinka esimerkillistä mättöä tämäkin John Wick -raina tarjoaa. Tarina pitää sujuvasti otteessaan ja homma kulminoituu viimeisen tuntinsa aikana erittäin tiivistunnelmaisesti. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on todella oivallinen tyylikästä kameratyöskentelyään myöten. Jos siis pidit aiemmista John Wick -elokuvista, kannattaa Chapter 4 ehdottomasti käydä katsomassa. Hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta se on mitä mainiointa viihdettä ja pitää yllä elokuvasarjan asemaa 2000-luvun parhaimmistosta toimintagenressä. Seuraavaksi tekijöillä on aikomuksena laajentaa elokuvasarjaa lisäosien voimin. Tiedossa on ainakin Continental-televisiosarja, joka kertoo Winstonin nuoruudesta ja Ballerina-elokuva, jota tähdittää Ana de Armas.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick: Chapter 4, 2023, Lionsgate, Summit Entertainment, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment
Pääosissa: Georgina Campbell, Bill Skarsgård, Justin Long, Matthew Patrick Davis, Jaymes Butler ja Richard Brake
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 18
Barbarian on komedioita tehneen Zach Creggerin ensimmäinen täysin oma elokuvaohjaus. Cregger ryhtyi omaksi huvikseen kynäilemään lyhyttä kohtausta, josta hän kuitenkin innostui niin paljon, että alkoi rakentaa kokonaista kauhuelokuvaa kohtauksen ympärille. Cregger koki vaikeuksia saada yhtiöitä kiinnostumaan ideastaan (jopa yleensä pienkauhutekijöille tukea antava A24-yhtiö torjui Creggerin), kunnes hän sai tuottajat J.D. Lifshitzin ja Raphael Margulesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2021 ja Barbarian julkaistiin joissakin maissa elokuvateattereissa syyskuussa. Kuukautta myöhemmin elokuva saapui Suomeen Disney+ -suoratoistopalvelun kautta. Itse kuulin filmistä ensi kertaa, kun se ilmestyi Yhdysvalloissa ja se alkoi kerätä suuria kehuja. Kun Barbarian ilmestyi Disney+:n valikoimaan, katsoin sen halloween-iltana, tietämättä mitään elokuvan tarinasta ennakkoon.
Tess Marshall saapuu Detroitiin työhaastatteluun, vain huomatakseen, että hänen vuokraamassaan Airbnb-talossa majailee jo joku. Nainen saa kuitenkin vähitellen huomata, ettei toinen vuokralainen ole karmivinta, mitä talosta löytyy...
Georgina Campbell näyttelee Tess Marshallia, jolla on Detroitissa työhaastattelu aamupäivästä. Niinpä Tess saapuu kaupunkiin edellisiltana ja vuokraa Airbnb:ltä talon yösijaksi. Outoa kyllä, talosta löytyy jo vuokralainen, Bill Skarsgårdin näyttelemä Keith. Mies vakuuttelee, että hän on vuokrannut talon eri yhtiön kautta ja varautunein mielin Tess päättää tarttua Keithin tarjoukseen, että he yöpyisivät talossa yhdessä ja selvittäisivät aamulla, mistä on kyse? Campbell ja Skarsgård ovat molemmat hyviä rooleissaan ja he tulkitsevat oivallisesti kiusallista tilannetta. Se-kauhuleffojen (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina parhaiten tunnettu Bill Skarsgård onnistuu oivallisesti vaikuttamaan mukavalta, mutta silti jotenkin hämärältä hepulta. Campbell vakuuttaa hienosti, kun kauhut käynnistyvät ja hahmo joutuu taistelemaan selviytymisestään. Kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään mm. Justin Long näyttelijä AJ Gilbridenä, jonka ura on vaakalaudalla, häneen kohdistuvien ahdistelusyytösten vuoksi. Long suoriutuu myös osastaan mallikkaasti ja hänenkin hahmonsa kohdalla katsoja on epäileväinen miehen puheista.
En tosiaan tiennyt Barbarianin sisällöstä oikeastaan mitään etukäteen, mutta kiinnostuin totta kai elokuvasta, kun sitä alettiin kehua internetissä yhdeksi parhaimmista ja pelottavimmista kauhuelokuvista vuosiin. Toki tällaisiin kehuihin suhtautuu myös varautunein mielin, kun pohtii esimerkiksi sitä, että vastikään ilmestynyttä heikohkoa Smileä(2022) on kuvailtu Tiktokissa monien käyttäjien voimin kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Ja toki teille lukijoille minä olen nyt vain yksi internet-syövereiden kehujista, johon voitte suhtautua niin skeptisesti kuin lystäätte ja pistää sitten Barbarianin itse pyörimään Disney+:sta, tuumien, että "ei tämä voi kovin paha olla". Kyllä voi. Barbarian on pelottavin elokuva, jonka olen pitkään aikaan nähnyt.
Elokuva lähtee liikkeelle erittäin jännittävästi ja jo ensiminuuteilla katsoja tietää, että tässä vuokratalossa on jotain pielessä. Tessille saattaa jopa sanoa ääneen, että "älä nyt jumalauta mene sinne", ennen kuin mitään on edes tapahtunut. Samalla katsojaa kiinnostaa, mitä talossa on oikein meneillään? Itselleni entuudestaan täysin tuntematon Zach Cregger näyttää heti kyntensä kauhugenressä ja olen jo nyt valmis ottamaan vastaan kaikki tulevat kauhuleffat, mitä Cregger aikoo tehdä. Cregger rakentaa tunnelmaa alusta asti ihailtavan tiivistunnelmaisesti. Keith on välittömästi epäilyttävä tyyppi ja niin Tessin kuin katsojan sydän takoo lujempaa, kun jännittää, että mitä jos kyseessä on joku sekopää, joka satuttaa poloista työhaastateltavaa. Kun talon salaisuudet alkavat vähitellen selviämään, sydän alkaa ihan tosissaan takoa ulos rinnasta, hikipisarat kimmeltävät otsalla televisioruudun valossa ja käsiä ryhtyy tiedostamattakin nostaa silmien eteen.
Elokuva kietoutuu alkupäässään hitaasti varomattoman katsojan ympärille, virnistää todeten "ähäkutti" ja tiukentaa otteensa sitten niin, että loput filmistä onkin lähes täysin piinaavaa katseltavaa. Leffa herättää herkästi klaustrofobista tunnetta ja sen tuottama ahdistus hellittää vasta jonkin ajan jälkeen elokuvan päätyttyä. Kun Tess ryhtyy tutkimaan taloa enemmän, katsojankin valtaa paniikinomainen epätoivo ja katse harhailee etsimään pakoreittiä. Eikä siinä kohtaa edes ole vielä mitään hajua, että mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Niin upeasti Cregger elokuvaansa työstää. Ohjaaja-käsikirjoittaja ei vain vedä mattoa jalkojen alta, vaan kiskaisee niin lujaa, että katsoja kaatuu täysillä selälleen ja sitten Cregger tarttuu jaloista kiinni ja riuhtoo mukaansa. Elokuva uudistaa itseään häkellyttävin keinoin edetessään ja aina kun katsoja luulee, että on päässyt täysin jyvälle leffan todellisesta luonteesta, Cregger nauraa päin naamaa. Taidottomissa käsissä mustaa huumoriakin sisältävä Barbarian olisi tyylitajuton sekamelska, mutta Cregger suoriutuu ällistyttävän hyvin työstään. Usein sitä kuulee, että jokin elokuva on niin pelottava, että sen jälkeen tekee mieli käydä kylmässä suihkussa ja nukkua valot päällä. Yleensä huvitun näistä kommenteista. Hyytävän Barbarianin päätyttyä minun teki mieli tehdä juuri nämä jutut. Huh huh, mikä elokuva. Ja siis, sehän oli pelkkää elokuvaa, vai mitä? Vai mitä?
Kyseessä on myös teknisesti taiturimaisesti tehty elokuva.Barbarian on todella tyylikkäästi kuvattu. Elokuvasta löytyy useita erinomaisia kamerakikkailuja, oli kyse sitten linssivalinnoista, epämiellyttävyyttä lisäävistä vinksahtaneista kuvakulmista tai kameraliikkeistä. Leikkaus on sähäkkää ja tunnin ja kolmen vartin elokuva tuntuu kestoaan lyhyemmältä. Valaisua hyödynnetään upeasti. Katsoja tuijottaa vatsa muljahdellen pilkkopimeitä taustoja, samalla kun yrittää työntyä sohvansa sisälle piiloon sitä, mikä ikinä varjoissa saattaa lymyillä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset suorastaan vastenmieliset. Äänimaailma on esimerkillisen onnistunut. Säveltäjä Anna Drubich tuo tehokkaan lisänsä tunnelmaan, ilman, että filmi luottaa oikeastaan koskaan typeriin kovaäänisin äkkisäikäyttelyihin.
Yhteenveto:Barbarian on piinaavan jännittävä kauhuelokuva, joka pistää katsojansa varsinaiseen koetukseen. Ahdistava ilmapiiri kietoutuu heti alussa katsojan ympärille ja meno sen kuin pahenee elokuvan edetessä. On vaikea olla reagoimatta voimakkaasti, kun vuokratalon mysteeriverhoa ryhdytään vihdoin availemaan. Elokuva pääsee yllättämään useasti toden teolla, uudistaen itseään silloin tällöin ja jättäen katsojan pähkäilemään, mitä ihmettä oikein katsoo. Epätoivon epämiellyttävä tunne pitää tiukasti kourissaan, mutta hyytävän kauhunkin keskeltä löytyy outoa huumoria. Ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Cregger käsittelee filmiään ihailtavan ansiokkaasti, enkä malta odottaa näkeväni, mitä herra tulee vielä tarjoamaan. Näyttelijäsuoritukset ovat erittäin mainioita ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on suorastaan taiturimainen. 2022 on ollut yllättävänkin oiva vuosi kauhugenrelle ja Barbarian toimii kuin pisteenä i:n päällä. Se on aivan mahtava leffa, jota voi suositella kaikille genren ystäville. Eipä ole hetkeen mikään kauhuelokuva saanut minua jännittämään ja ahdistumaan niin voimakkaasti kuin tämä. Upeaa työtä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Barbarian, 2022, BoulderLight Pictures, Hammerstone Studios, Almost Never Films Inc., Regency Enterprises, Vertigo Entertainment
Pääosissa: Tom Holland, Bill Skarsgård, Robert Pattinson, Sebastian Stan, Riley Keough, Jason Clarke, Eliza Scanlen, Mia Wasikowska, Harry Melling, Haley Bennett, Pokey LaFarge ja Donald Ray Pollock
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
The Devil All the Time perustuu Donald Ray Pollockin samannimiseen kirjaan vuodelta 2011. Vuonna 2018 ilmoitettiin, että Antonio Campos oli työstämässä elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2019 ja lopulta The Devil All the Time julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuun puolessa välissä. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja sen näyttelijäkaartista, mutta minulta kesti silti useampi päivä, ennen kuin vihdoin katsoin elokuvan. Olin kuullut leffan olevan erittäin synkkä, ahdistava ja vaativa, joten koin tarvitsevani oikean hetken sen katsomiseen.
Korruptoituneessa pikkukaupungissa, missä niin lainvalvojat kuin kirkonmiehetkin ovat hirviöitä, nuori Arvin Russell päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä.
The Devil All the Time pitää sisällään aika mahtavan näyttelijäkaartin, joista monet pääsevät osoittamaan kykynsä rankemman materiaalin kanssa kuin mitä he ovat aiemmin tehneet. Pääroolissa nuorena Arvin Russellina nähtävä Tom Holland on tietty parhaiten tunnettu nykyisenä Spider-Man -tähtenä. Vaikka Holland selvästi rakastaa rooliaan Marvelin supersankarina, on The Devil All the Timea katsoessa selvää myös se, että hän haluaa näyttää lahjansa muissakin rooleissa. Ja sen hän myös tekee. Kiroileva, tupakoiva, synkistelevä ja jopa tyly Arvin voisi osaamattomissa käsissä vajota kiusalliseksi ja pilata koko filmin, mutta Holland on nappivalinta osaan. Viimeistään tässä hän vakuuttaa siitä, että hänellä on vahva ura edessään, enkä malta odottaa, mitä tällaista Holland seuraavaksi tekee.
Se-kauhuelokuvien (It - 2017-2019) lystikkään hyytävää Pennywise-klovnia näytellyt Bill Skarsgård esittää tässä Arvinin isää, Willard Russellia, joka traumatisoitui toisessa maailmansodassa, mikä vaikuttaa siihen, kuinka hän kasvattaa poikaansa. Ensimmäisen puolituntisen ajan Russell vaikuttaisi olevan filmin päähahmo ja Skarsgård pääsee osoittamaan olevansa enemmänkin kuin friikki kauhuolio. Skarsgård on usein tyly, mutta hänestä löytyy myös tiettyä lämpöä. Willardin vaimoa, eli Arvinin äitiä taas näyttelee Haley Bennett, joka tekee mainiota työtä lyhyen ruutuaikansa sisällä.
Muissa rooleissa nähdään mm. Sebastian Stan sheriffi Bodeckerina, Riley Keough tämän siskona Sandyna, Jason Clarke Sandyn pahuuksia tekevänä aviomiehenä Carlina, Robert Pattinson väärin toimivana pastorina, Harry Melling ja Mia Wasikowska uskovaisena pariskuntana ja Eliza Scanlen heidän tyttärenään Lenorana, jonka suojelemisen Arvin kokee velvollisuudekseen. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki elokuvan hahmoista ovat jollain tavalla pahoja, eivätkä "hyviksetkään" tee vain puhtoisia tekoja. Vaikka monet sivuhahmoista jäävät lopulta yksiulotteisiksi, on jo siinä heidän yhdessä ulottuvuudessaan jotain todella kiehtovaa. Kaikki näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan ja itse kukin lumoaa voimakkaalla korostuksellaan. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Dudley Dursleyna parhaiten tunnettu Melling pääsee revittelemään saarnaajana, uusi Batmanimme Pattinson mongertaa vaikuttavasti keksimällään aksentilla ja Hollandin kanssa Marvel-elokuvissa Winter Soldierina nähty Stan on oivallisen kiero ja uhkaava korruptoituneena sheriffinä.
Olen kyllä tyytyväinen, että päätin odottaa The Devil All the Timen kanssa siihen, että jaksaisin katsoa synkkää elokuvaa. Vaikkei elokuva lopulta päässyt ihan niin syvästi ihon alle kuin kenties odotin ja toivoin, on silti selvää, ettei kyseessä ole mikään helppo tapaus. Elokuva on armottoman rujo, tummasävyinen ja lohduton. Vaikka toisaalta se on hyvin epämukava monin tavoin, on se myös erittäin vangitseva ja mukaansatempaava. Lähes kahden ja tunnin kesto meni nopeasti ohi, sillä uppouduin niin vahvasti Arvinin kertomukseen. Puolessa välissä filmin laatu notkahtaa hieman ja tarina tuntuu ajelehtivan kömpelösti, mutta elokuva kyllä löytää taas hienoutensa tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa, missä Holland todella päästetään valloilleen.
Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Vaikkei tekijöitä kiinnosta päästää katsojaansa helpolla, ei myöskään ole mikään haaste jäädä täysin tämän pikkukaupungin kauheuksien lumoihin. Alusta asti on selvää, ettei kyseessä ole mikään mukava kertomus ja ajatus vain vahvistuu, kun hahmoille käy toinen toistaan ikävämpiä asioita. Arvinin tarinan kannalta tämä on koukuttava kasvu. Hänen isänsä on lapsesta lähtien pitänyt huolen, että hän rukoilee Jumalaa apuun, mutta kun hirvittävyydet kasaantuvat Arvinin elämässä, alkaa hänestä pian tuntua, ettei koko Jumalaa ole olemassa. Ja jos on, ei Häntä kiinnosta. Toisaalta hahmo synkistyy, toisaalta hänestä tulee oman käden oikeutta harjoittava lainsuojaton, joka haluaa korjata pikkukaupungin vääryyksiä. Ja niitähän riittää. Kaupunki on täynnä syvästi uskovaisia, mutta samalla he ovat kaikki täysin syntisiä. Uskon menettäminen tällaisessa uskonnollisessa ilmapiirissä ja kasvuympäristössä oli mielestäni erittäin kiehtovaa seurattavaa.
Elokuvan kerrontatyyli on myös kiehtova. Filmi tosiaan perustuu kirjaan ja tietty kirjamaisuus on todella onnistuttu säilyttämään elokuvasovituksessa. On mielenkiintoinen ratkaisu pistää kirjailija Pollock itse elokuvan kertojaääneksi. Pollockin äänessä on jotain todella ytimekästä, mutta samalla melankolisen aavemaista, mikä sopii leffaan täydellisesti. Kertojaääni, kuten myös tarinan ulottuminen parillekin vuosikymmenelle ja sukupolvelle, sekä pienesti rakeiselle filmille kuvaaminen lisäävät kiehtovuutta, sillä elokuvassa on jotain hyvin vanhanaikaista. Tällaisia rikosfilmejä ei enää tehdä. Jos näyttelijät eivät olisi tuttuja 2010-luvun elokuvista, voisi The Devil All the Time saada hetkeksi jopa luulemaan, että elokuva olisi tehty vuosikymmeniä sitten.
Leffan ohjauksesta vastaa Antonio Campos, joka ei ole itselleni entuudestaan tuttu nimi. Tällä Campos kuitenkin näyttää taitonsa niin tyylikkäästi, että katson erittäin suurella mielenkiinnolla hänen muutkin elokuvansa. Campos vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä veljensä Paulo Campoksen kanssa ja siinäkin he tekevät hyvää työtä. Karut teemat ja epookkimainen, hitaasti rakentuva kasvukertomus saavat antamaan anteeksi tietyt heppoisuudet filmin puolen välin paikkeilla. Myös teknisesti The Devil All the Time vakuuttaa. Kuvaus on näyttävää ja otokset on leikattu yhteen napakasti. 1950- ja 1960-luvut herätetään takaisin henkiin upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät tunnelmoivat musiikit istuvat mukaan täydellisesti.
Yhteenveto:The Devil All the Time on hieno ja vangitseva rikoskertomus kaikessa synkkyydessään. Elokuvan tunnelma on upeasti rakennettu, ja epämiellyttävä, mutta silti niin lumoava henki ympäröi katsojan heti alussa. Kirjamainen kerronta itse kirjailijan kertojaäänen kera lisää koukuttavuutta. Elokuvassa on jotain vanhanaikaista, mitä vain lisää filmikameroilla kuvaaminen. 1950- ja 1960-luvut ovat vaikuttavasti luodut ja aikakauden pikkukaupungin tapahtumiin uppoutuu täysin. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka puolessa välissä elokuvaa taso laskeekin hieman. Tiivistunnelmainen loppuhuipennus kuitenkin nostaa filmin takaisin alkupään mahtavuuteen. Elokuvan teemat uskon menettämisestä uskovaisten keskellä on kiehtova ja päähenkilön kehityskaari onnistuneesti rakennettu. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Tom Holland vakuuttaa synkemmässä roolissa, minkä lisäksi myös Bill Skarsgård, Sebastian Stan ja Robert Pattinson näyttävät lahjakkuutensa. The Devil All the Time ei ole helppo teos, eikä se ole todellakaan sopiva kaikille. Itselleni filmi upposi juuri oikein ja se nousee niin yhdeksi Netflixin parhaista elokuvista kuin yhdeksi kuluneen leffavuoden parhaista filmeistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Devil All the Time, 2020, Bronx Moving Co., Nine Stories Productions
Ohjaus: Andy Muschietti Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 16
Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se(It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset? On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti. Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.
Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.
Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.
Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.
Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.
Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.
Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.
Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions
Ohjaus: David Leitch Pääosissa: Ryan Reynolds, Josh Brolin, Julian Dennison, Zazie Beetz, T. J. Miller, Karan Soni, Leslie Uggams, Stefan Kapičić, Brianna Hildebrand, Morena Baccarin, Rob Delaney, Bill Skarsgård, Terry Crews, Lewis Tan, Shioli Kutsuna ja Eddie Marsan Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen osan lopussa vihjailtiin jatkosta ja siitä ilmoitettiinkin vähän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Toisen osan työstämisessä ilmeni kuitenkin ongelmia, kun päätähti Ryan Reynoldsilla ja ohjaaja Tim Millerillä tuli esiin selkeitä mielipide-eroja siitä, miten tarinaa pitäisi jatkaa, jolloin Miller erosi projektista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin David Leitch ja kuvaukset alkoivat. Itse pidin Deadpoolia yhtenä vuoden 2016 parhaista elokuvista, joten en tietenkään malttanut odottaa sen jatkoa. Innostukseni on kuitenkin valitettavasti laskenut, sillä en pitänyt Leitchin edellisestä ohjaustyöstä Atomic Blondesta (2017) ja ihmettelin, miten hän voisi sopia tällaisen filmin tekijäksi. Sen lisäksi huomasin ikäväkseni, etten oikeastaan nauranut lainkaan trailereiden aikana, jolloin aloin tosissaan jännittämään, millainen lopputulos sitten olisi. Pelon sekaisin tuntein meninkin katsomaan Deadpool 2:n yhdessä tyttöystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Deadpool!
Kun kyborgimutantti Cable saapuu tulevaisuudesta murhaamaan nuoren mutanttipoika Russellin, Deadpoolin täytyy muodostaa oma supertiiminsä suojellakseen poikaa.
Ryan Reynolds tekee paluun Wade Wilsonin eli Deadpoolin rooliin ja osoittaa jälleen kerran olevansa täydellinen valinta. Reynoldsista huokuva energia ja innostus hahmoa kohtaan välittyvät katsojalle leffan alusta loppuun, minkä lisäksi hänellä kyllä riittää vitsejä. Deadpool itsessään ei kuitenkaan ole yhtä menevä hahmo kuin edellisessä elokuvassaan. Tällä kertaa hahmon draamapuolta on nimittäin kasvatettu ja hän alkaa enemmän pohtimaan tekojensa moraalista puolta. Tuttu veijari viime filmistä on onneksi yhä tallella, mutta välillä hahmo muuttuu hieman liian pehmoksi. Deadpool myös viettää harmillisen paljon aikaa ilman asuaan, esitellen Waden epämuodostunutta naamaa kameralle. Tuttuun tapaansa hahmo tietty rikkoo neljättä seinää, eli kääntyy usein puhumaan kameralle ja tiedostaa olevansa elokuvassa. Vaikka homma toimii, tapahtuu tätä hieman liian usein, jolloin jossain kohtaa se lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu vain ylimääräiseksi tehokeinoksi. Paluun tekevät myös monet muut edellisestä osasta tutut hahmot. Taksikuski Dopinder (huvittava Karan Soni) on siirtynyt kuljettamaan ainoastaan Deadpoolia, jota hän ihannoi yli kaiken. Sokea Al (Leslie Uggams) on yhä sama kärttyinen mummeli. Baarimikko Weasel (T. J. Miller) pysyy aikamoisena pelkurina, mutta hieman laiskasta olemuksestaan huolimatta onnistuu tarjoamaan useat naurut. Waden tyttöystävä Vanessa (Morena Baccarin) on pehmentynyt huomattavasti, eikä ole täysin innoissaan miehensä supersankarihommista. Myös X-Menin jäsenet metallinen Kolossi (Stefan Kapičić) ja tympeä teini Negasonic Teenage Warhead (Brianna Hildebrand) ovat mukana, mutta harmillisen pienissä rooleissa. Kolossi pysyy aika lailla samanlaisena sääntöjennoudattajana kuin viime osassa, mutta Negasonic Teenage Warheadiin on sentään tuotu jotain supersankarileffoja mullistavaa. Tällä sankarittarella on nimittäin tyttöystävä, Shioli Kutsunan esittämä Yukio. Tärkeimpänä uutuushahmona elokuvassa esitellään Josh Brolinin näyttelemä aikamatkaajakyborgi Cable. Brolin nähtiin jo aiemmin tänä vuonna supersankarileffan vihollishahmona, Avengers: Infinity Warin (2018) pahana Thanos-titaanina, mutta Cable on niin erilainen tyyppi, ettei katsojana ala vertailemaan hahmoja. Brolin osaa selkeästi valita roolinsa, sillä hän on tässäkin leffassa erinomainen ja hänen tyly Cablensa luo hyvän vastakohdan törkyturpaiselle Deadpoolille. Hahmo on kirjoitettu niinkin hyvin, että katsojana voi täysin ymmärtää, miksi hän matkaa menneisyyteen jahtaamaan nuorta Russellia.
Russellina taas nähdään Hunt for the Wilderpeoplesta (2016) tuttu Julian Dennison, joka suoriutuu yllättävän moniulotteisesta roolistaan hienosti. Hahmosta itsestään on vaikea puhua paljastamatta filmin juonikuvioita, mutta sen sanon, että katsojana pääsee hienosti Russellin pään sisälle, mikä on tärkeää koko leffan onnistumisen kannalta. Yksi Deadpool 2:n parhaista asioista on, kuinka siitä löytyvä hyvän ja pahan taisto ei ole niin mustavalkoista kuin monissa supersankarifilmeissä, vaan katsoja onnistutaan haastamaan useaan otteeseen. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Deadpoolin perustaman sankaritiimi X-Forcen jäsenet, eli onnekas Domino (naisvoimaa mukaan tuova Zazie Beetz), sähköihin vaikuttava Bedlam (Terry Crews), happoa oksentava Zeitgeist (Se-kauhuleffasta, It - 2017, tuttu Bill "Pennywise" Skarsgård), miekkoja heilutteleva Shatterstar (Lewis Tan), sekä Peter (Rob Delaney), joka saa pari hulvatonta tähtihetkeä. Leffassa nähdään myös yllättäviä cameorooleja, joten kannattaa pysyä tarkkana koko elokuvan ajan!
Noh, onnistuiko Deadpool 2 yllättämään minut ennakkoluuloistani huolimatta ja nousemaan edeltäjänsä tasolle? Sen voin kyllä myöntää, että elokuva onnistuu yllättämään useassa kohtaa, mutta valitettavasti minun täytyy sanoa, ettei filmi yllä millään ensimmäisen Deadpool-leffan tasolle. Parhaimmillaan elokuva pääsee lähelle sitä tasoa, mutta pääasiassa kyseessä on aika selkeä pettymys. Itselleni Deadpool 2:sta tuli nopeasti mieleen Kick-Ass 2 (2013) ja Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017): kaikki kolme ovat jatkoa niin yllättävän mahtaville toimintakomedioille, etteivät jatko-osat voineet mitenkään ylittää niitä. Filmistä kyllä huomaa, että ohjaaja Tim Miller on vaihtunut, eikä valitettavasti parempaan suuntaan. Ihan sama, vaikka Reynoldsilla ja Millerillä olisikin tullut kiistaa kuvauksissa, itse jäin kaipaamaan Millerin luomaa henkeä, mikä edellisestä osasta löytyi. Uusi ohjaaja David Leitch on parhaansa mukaan yrittänyt kopioida sitä ja lopputulos tuntuukin vain siltä kopiolta. Leitch on myös tehnyt leffaa ajatuksella "isompi on parempi", mikä on useissa jatko-osissa ongelmana. Hän ei ole ymmärtänyt, mikä ensimmäisessä osassa oli niin mahtavaa, vaan on kierrättänyt tuttuja juttuja uudestaan heikommassa paketissa.
Tämän lisäksi Leitchillä ei tunnelma tunnu pysyvän käsissä. Siinä missä Miller yhdisteli mestarillisesti huumoria, synkkyyttä, draamaa, toimintaa ja jopa koskettavuutta, Leitch ei saa niitä toimimaan yhdessä. Onkin harmillista, että suurimmaksi osaksi ajasta Deadpool 2 on paljon edeltäjäänsä synkempi ja siitä löytyy enemmän draamaa kuin komediaa. Ensimmäisen tunnin ajan filmi vain etsii ja etsii suuntaansa, eikä onnistu nappaamaan katsojaa mukaansa siinä samalla. Olin todella yllättynyt, kuinka pitkäveteinen elokuvan alkupuolisko on, ottaen huomioon, kuinka viihdyttävä ja nopeatempoinen edellinen osa oli. Tarpeettoman synkkää vankilaosiota katsoessani aloin jo pelätä, että elokuva ei koskaan löytäisi hakemaansa.
Sitten jotain onneksi tapahtuu. En tiedä mitä, mutta kun puolessa välissä leffaa Deadpool alkaa tosissaan kasaamaan itselleen omaa supersankariryhmäänsä, elokuva vihdoin käynnistyy ja sitten sitä vasta mennäänkin. Nupit väännetään kaakkoon ja samalla leffan taso nousee huomattavasti. Muutamaa laskua lukuunottamatta elokuva onnistuu pitämään korkean tasonsa lähes loppuun saakka. Vasta loppuhuipennuksessa leffa vajoaa juurikin siihen "isompi parempi" -ajatusmaailmaan, mikä ei mielestäni sovi Deadpooliin. Finaalia on myös venytetty ihan liian pitkäksi, jolloin aloin jossain kohtaa miettimään, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Onneksi sitä edeltävät kolme varttia ovat kuitenkin niin päheää menoa ja meininkiä, että filmi onnistuu nousemaan plussan puolelle. On vain suuri sääli, että leffalla kestää lähes tunti löytää itsensä.
Sen lisäksi, ettei ohjaaja Leitch osaa yhdistellä eri lajityyppejä toimivaksi paketiksi, ei hän myöskään hallitse sitä Deadpoolin tärkeintä, eli komediaa. Useaan otteeseen hän ei vain osaa ajoittaa vitsejä oikein, jolloin ne menettävät tehonsa. Varsinkin synkkään vankilaosioon kirjoitetut vitsit on aseteltu hyvin omituisesti, jolloin harva niistä onnistuu tarjoamaan muuta kuin hymähdyksen. Edellisen osan tavoin myös tässä filmissä monet vitsit koostuvat nopeista viittauksista muihin elokuviin, mutta jotkut niistäkin epäonnistuvat, sillä ne ovat liian nopeita. Esimerkiksi erään toimintakohtauksen aikana Deadpool päätyy keittiöön, jossa lapsi on syömässä muroja. Deadpool päättää hyvittää rikkomansa asiat ja kirjoittaa nopeasti nimikirjoituksensa muropakettiin. Tai itse asiassa hän kirjoittaa näyttelijä Ryan Reynoldsin nimen, joka olisi yksinään toimiva vitsi, mutta kun vielä itse muropaketista löytyy Hugh Jackmanin naama, niin vitsejä löytyy liikaa noin sekunnin kestävään kuvaan. Katsoja ehtii huomaamaan nämä kaksi asiaa, mutta tarina liikkuu liian nopeasti eteenpäin, jolloin tajuaminen ei ehdi muuttua naurahdukseksi. Monet vitsit on myös kierrätetty edellisestä osasta, mikä on lähinnä aika tylsää. Vaikka bondmainen alkutekstijakso onkin tyylikäs, oli sen vitsi ehtinyt jo käydä vanhaksi. Parhaimmillaan elokuva saa kyllä nauramaan ihan kunnolla ääneen, mutta heikoimmillaan se saa toivomaan, että kyseinen vitsi olisi jätetty pois. Kun ottaa huomioon, miten yleisö ulvoi naurusta ensimmäisen Deadpoolin aikana, on aikamoinen pettymys, kun sen jatko-osa tarjoaa lähinnä pieniä hekotteluja.
Se, missä Leitch lopulta onnistuu, on toiminta. Tämä ei tosin ole ihme, sillä vaikken pitänytkään Atomic Blondesta, en kiellä, etteikö Leitch osaisi ohjata tyylikkäitä toimintakohtauksia. Taistelut ovat brutaaleja ja ne näyttävät usein siltä, että hahmoja oikeasti sattuu. Harmillisesti toimintakohtauksia latistaa hieman liian nopeatempoinen leikkaus, jolloin niistä on välillä vaikea saada selvää. Atomic Blonden jälkeen olin varma, että Deadpoolissa nähtäisiin edes yksi todella näyttävä, muka yhdellä otolla kuvattu taisto, mutta ei. Leffa on kyllä kuvattu oivallisesti, mutta sitä pitkää otosta jäin kaipaamaan. Visuaaliset tehosteet eivät valitettavasti ole mitä parhaimmasta päästä. Ottaen huomioon, millainen megamenestys ensimmäinen osa oli, voisi luulla, että efekteihin olisi käytetty enemmän rahaa. Vaikka puolen välin pitkä takaa-ajo onkin filmin parasta antia, on digitaalisuus siinä hyvin silmiinpistävää. Tämän lisäksi minun täytyy myös sanoa, että mielestäni Deadpoolin silmät olivat kehnommin toteutetut kuin viimeksi. En tiedä muista katsojista, mutta itseäni tämä häiritsi. Ne eivät välillä näyttäneet täysin viimeistellyiltä. Puvustus Deadpoolilla on kuitenkin kunnossa, kuten on myös muilla hahmoilla. Äänimaailma on muuten erinomaisesti luotu, mutta valitettavasti Tyler Batesin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.
Yhteenveto: Deadpool 2 on loppujen lopuksi erittäin mainio supersankarihömpötys, vaikka sillä kestääkin noin tunti käynnistyä. Ensimmäisen puoliskon ajan filmi vain hakee suuntaansa, jolloin vaarana on menettää katsojat. Ohjaaja David Leitch pyrkii matkimaan edellisen osan tunnelmaa, mutta taidon puutteen takia vitsit eivät kolahda, eikä oikeaa henkeä löydy. Elokuva painottuu usein täysin turhan synkkyyden ja pitkäveteisen draamailun puolelle, ja unohtaa, mikä edellisessä Deadpoolissa oli niin mahtavaa ja viehättävää. Puolessa välissä Leitch onneksi löytää otteen hommasta ja pistää haisemaan oikein kunnolla. X-Forcen esittelystä aina loppuhuipennukseen asti filmi onnistuu olemaan loistava, mutta harmillisesti ihan viime metreillä Leitch menettää jälleen otteensa, tehdessään liian massiivisesti ja pitkittäessään loppua liikaa. Onneksi silloin, kun Leitch hapuilee, näyttelijäkaksikko Ryan Reynolds ja Josh Brolin vievät katsojaa mukanaan vahvojen suoritustensa ansiosta. Näyttelijätyö on muutenkin mainiota. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta suuri osa vitseistä ei oikein toimi. Nauraa kyllä saa, mutta paljon vähemmän kuin olin toivonut. Ainoa parannus edelliseen osaan verrattuna on se, ettei filmissä ole täysin selkeää hyvän ja pahan vastakkainasettelua, vaan se on paljon moniulotteisempaa. Muuten Deadpool 2 jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Onneksi mukana on tarpeeksi hienoja juttuja, jolloin elokuva onnistuu nousemaan oikein viihdyttäväksi teokseksi. Jos siis piditte ensimmäisestä Deadpoolista, niin tämäkin luultavasti uppoaa. Jos taas ette voineet sietää Deadpoolia, niin jättäkää myös jatko-osa suosiolla väliin. Sitä törkyilyä, raakuuksilla mässäilyä ja hölmöilyä on nimittäin ihan yhtä paljon, ellei jopa enemmän. Vaikken pitänyt leffasta niin paljon kuin olisin halunnut, toivon silti, että hahmo saisi vielä ainakin yhden sooloelokuvan... kunhan mukana ei ole David Leitchiä. Lopputekstien aikana nähdään vielä aivan hulvaton kohtaus, joten muistakaa jäädä katsomaan se!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvel.wikia.com
Deadpool 2, 2018, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Kinberg Genre, Donner's Company
