Näyttelijät: Sarah Snook, Jake Lacy, Dakota Fanning, Michael Peña, Abby Elliott, Jay Ellis, Daniel Monks, Sophia Lillis, Thomas Cocquerel, Kartiah Vergara, Johnny Carr, Duke McCloud, Tayden Jax Ryan, Linda Cropper, Dominic Masterson, Caroline Brazier, Erroll Shand ja Orlando Ivanovic
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 46 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 52 minuuttia
Ikäraja: 12
All Her Fault perustuu Andrea Maran samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Pian kirjan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta oli tekeillä televisiosarjasovitus. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja Yhdysvalloissa All Her Fault julkaistiin jo loppuvuodesta 2025, mutta Suomeen sarja saapui vasta nyt alkuvuodesta. Itse kiinnostuin sarjasta heti sen näyttelijäkaartin takia ja kun sarjasta oli enää pari jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sitä.
Marissa ja Peter Irvinen viikko muuttuu painajaiseksi, kun heidän poikansa Milo katoaa.
Succession-sarjasta (2018-2023) tuttu Sarah Snook ja The White Lotus -sarjan (2021-) ensimmäiseltä tuotantokaudelta tuttu Jake Lacy näyttelevät Irvinen pariskuntaa Marissaa ja Peteriä, joilla menee näennäisesti hyvin. Kummatkin työskentelevät erittäin hyvätuloisissa ammateissa ja he rakastavat pientä poikaansa Miloa (Duke McCloud). Rakkaus Marissan ja Peterin välillä on kuitenkin alkanut rakoilla ja todellinen kuilu muodostuu, kun Marissa on eräänä päivänä hakemassa Miloa, muttei löydä poikaa mistään. Snook ja Lacy ovat kummatkin nappivalinnat rooleihinsa ja he tulkitsevat hahmojensa erilaisia suhtautumisia pojan katoamiseen vakuuttavasti. Snook saikin ansaitusti parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Milon lapsenvahti Ana (Kartiah Vergara), Peterin sisarukset Lia (Abby Elliott) ja Brian (Daniel Monks), Marissan paras ystävä Colin (Jay Ellis), Milon kaveri Jacob (Tayden Jax Ryan) ja hänen vanhempansa Jenny (Dakota Fanning) ja Richie (Thomas Cocquerel), Jacobin lapsenvahti Carrie (Sophia Lillis), sekä Milon katoamista tutkiva etsivä Alcaras (Michael Peña). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan - erityisesti Peña, joka on ikääntyessään näyttänyt kyntensä myös vakavasti otettavissa draamarooleissa, kun usein hänet muistetaan lähinnä komedioista. Sivuhahmotkin ovat hyvin kirjoitettuja tyyppejä, joista tietty moni joutuu Irvinejen ja samalla katsojan epäilyjen kohteeksi. Onko joku heistä siepannut Milon?
Alkuvuosi on tarjonnut hyviä trilleriminisarjoja, kuten Netflixin Verenperinnön(Run Away - 2026) ja His & Hersin (2026), mutta All Her Fault nousi nopeasti näistä suosikikseni. Kyseessä on erittäin koukuttava jännitysnäytelmä, jonka jaksot tuntuvat kulkevan hujauksessa ja jota on pakko ahmia lisää, sillä jaksot toki yleensä jäävät vielä varsin tiukkaan paikkaan kesken. Koukuttavuutta lisäävät myös erilaiset paljastukset, joita ripotellaan pitkin sarjaa ja jotka saavat katsojan näkemään katoamisen ja siihen liittyvät ihmiset aina uudenlaisessa valossa. Joka jakso myös kertoo katoamistarinaa hieman eri vinkkelistä, eri hahmojen kautta, mikä on omiaan syventämään tapausta ja näyttämään, miten eri hahmot suhtautuvat tilanteeseen.
Tunnelma on myös kohdillaan. Jännite on yllä ensikohtauksesta asti ja sitä vain kasvatellaan kertomuksen edetessä. Sekaan mahtuu joitain erityisen tiivistunnelmaisia hetkiä ja etenkin finaalijaksosta on saatu aikaan todella jännittävä. Toisinaan Milon tapauksen selvittämistä jännittävämpää on jännite, joka syntyy hahmojen välille. Monet hahmoista ovat kantaneet kaunaa toisiaan kohtaan vuosia ja jo valmiiksi stressaava tilanne saa nämä vanhat patoutumat purkautumaan. Erityisesti sarjan puolivälin riita perheen kesken on vangitsevasti rakennettu.
All Her Faultin ohjaajakaksikko Minkie Spiro ja Kate Dennis tekee vakuuttavaa työtä niin tunnelman kuin näyttelijöiden kanssa. Andrea Maran kirjan pohjalta Megan Gallagher tiimeineen on työstänyt väkevän käsikirjoituksen koukkuineen, käänteineen ja dialogeineen. Sarja on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät, asut oivalliset ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti työstetty ja Jeff Bealin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä fiilikseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
All Her Fault, Yhdysvallat, Australia, 2025, Carnival Film & Television, Universal International Studios
Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong
Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12
Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.
Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.
Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez,Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.
Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.
Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.
Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot(Horrible Bosses - 2011), Loma(Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.
Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.
Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.
Yhteenveto:Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One
Ohjaus: Oz Perkins Pääosassa: Sophia Lillis, Sam Leakey, Alice Krige, Charles Babalola, Jessica De Gouw, Giulia Doherty ja Fiona O'Shaughnessy Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 27 minuuttia Ikäraja: 16
Gretel & Hansel perustuu Grimmin veljesten satuun Hannu ja Kerttu (Hänsel und Gretel) vuodelta 1812. Vuonna 2018 Orion Pictures ilmoitti tekevänsä uudenlaista filmatisointia sadun pohjalta. Oz Perkins ja Rob Hayes työstivät käsikirjoituksen ja Perkins pääsi myös ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018, mutta Gretel & Hansel sai ensi-iltansa vasta tänä vuonna. Leffan oli tarkoitus ilmestyä Suomessa jo alkuvuodesta, mutta erilaisista syistä, kuten elokuvateatterien sulkemisesta johtuen elokuva päätettiin julkaista suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen tyylikkään trailerin ja harmittelin, kun leffan ensi-ilta katosi ohjelmistosta. Silti onnistuin jopa unohtamaan elokuvan olemassaolon, kunnes huomasin vähän aikaa sitten, että se olisi pian saatavilla Suomessa. Vuokrasinkin Gretel & Hanselin heti, kun oli mahdollista.
Kerttu ja hänen pikkuveljensä Hannu häädetään kotoaan ja he päätyvät synkkään metsään. Sieltä he löytävät mökin ja erikoisen vanhan naisen, joka antaa heille ruokaa ja yösijan, mutta jonka todelliset aikomukset Kerttu päättää selvittää...
Gretelinä ja Hanselina, eli Kerttuna ja Hannuna nähdään Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis ja esikoisroolinsa tekevä Sam Leakey. Kuten elokuvan nimestä käy selväksi, on tarinan keskiöön tällä kertaa nostettu Kerttu, joka on alkuperäisessä sadussakin se neuvokkaampi sisaruksista. Lillis osoittaa taas kerran lahjansa ja sopii hyvin herkäksi tytöksi, joka elokuvan aikana alkaa kasvamaan rohkeaksi naiseksi. Leakey on oiva valinta pieneksi Hannuksi, jota Kerttu yrittää parhaansa mukaan suojella. Vakuuttavinta työtä tekee kuitenkin Alice Krige vanhana eukkona, jonka mökkiin Kerttu ja Hannu päätyvät metsässä. Krige on aidosti karmiva, muuttuen täysin epämiellyttäväksi, vaikka hänen hahmonsa esittääkin olevansa mitä mukavin. Hänen upeat maskeerauksensa vain lisäävät pelottavuutta.
Gretel & Hanselia ei tarvitse kauaa katsoa, kun käy jo päivänselväksi, että tämä on niitä elokuvia, mitkä jakavat katsojat vahvasti kahtia. Toiset ihastuvat filmin erikoisempaan tyyliin, kun taas toiset pitävät leffaa ylitaiteellisena roskana. Trailerin perusteella uskoin kuuluvani ensimmäiseen ryhmään, sillä pidän todella paljon elokuvan vahvasti tyylitellystä otteesta, mutta lopulta elokuvan nähtyäni jäin johonkin puoleenväliin näistä ääripäistä. Ymmärrän täysin, miksi joku ihastuisi leffaan täysin ja samalla ymmärrän myös, miksi jonkun mielestä elokuva on lähinnä tyyliä sisällön sijaan. Sisällöllisesti elokuva ei harmi vain onnistu tarjoamaan paljoa. Se yrittää olla uudenlaisella tavalla Kertun kasvukertomus, mutta siinä se jää lopulta erittäin vaisuksi. Sisällön puutteen huomaa etenkin noin puolessa välissä elokuvaa, kun se tuntuu lähinnä junnaavan paikoillaan - mikä on erityisen hämmentävää, kun kestoa leffalla ei ole edes puoltatoista tuntia.
Tarinan lisäksi jäin kaipaamaan enemmän myös elokuvan kauhuosastolta. Vaikka on hienoa, että leffa käyttää mieluummin aikaa karmivan tunnelman rakentamiseen, eikä turvaudu halpoihin äkkisäikäytyksiin (niitäkin on kyllä pari mukana), ei tunnelma saavuta huippuansa. Leffalla olisi potentiaalia olla aidosti hyytävä ja ahdistava, mutta elokuva ei pääse niihin korkeuksiin. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin elokuva ei edes uskaltaisi tavoitella niitä korkeuksia, vaan tyytyy vähempään. Alkupää on vielä karmiva, mutta outoa kyllä, mitä kauemmin eukon mökissä vietetään aikaa, sitä vähemmän jännittää. Sen sijaan, että leffa nostattaisi tunnelmaa kohti loppuhuipennustaan, elokuva laskee sitä. Mielenkiinto kuitenkin kasvaa lopussa, kun katsojana haluaa tietää, miten tämä sovitus Grimmin klassikkosadusta viedään päätökseen?
Ohjaaja Oz Perkinsin pari aiempaa työtä eivät ole itselleni lainkaan tuttuja, mutta tämä elokuva herätti kiinnostuksen seurata Perkinsin uraa. Hän (ja käsikirjoittaja Rob Hayes) voisi kuitenkin jatkossa panostaa enemmän tarinaan ja rohkeampaan tunnelmaan kuin visuaaliseen kikkailuun. Leffan visuaalinen ilme on todella omalaatuinen. Jo pelkkä elokuvan kuvasuhde muistuttaa vanhasta televisiosta, eikä siinä ole samaa "elokuvamaisuutta", mitä nykypäivänä on totuttu näkemään. Kuvauksensa puolesta leffa on kuin sarja taideteoksia... jotka kuitenkin käyvät tylsemmiksi näyttelyn loppua kohti, sillä taiteilija on päättänyt asettaa kaiken keskelle kuvaa. Katsojan hädintuskin tarvitsee liikuttaa silmiä elokuvan aikana, sillä ihan kaikki tapahtuu keskellä ruutua. On ymmärrettävää, että kuvaa on rajattu sivuilta, sillä niistä ei löydy mitään mielenkiintoista. Lisäksi keskellä oleva hahmo tai asia on yleensä joko todella lähellä kameraa tai todella kaukana. Aluksi Gretel & Hansel on todella komeaa katseltavaa, mutta jossain kohtaa kuvasommitteluun alkaa kaipaamaan vaihtelua. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin kaikki erinomaiset. Efekteillä kikkaillaan hienovaraisen onnistuneesti. Äänitehosteetkin ovat mainiot, mutta Robin Coudertin säveltämät musiikit lisäävät elokuvan epätasaisuutta.
Yhteenveto: Gretel & Hansel on harmillisen epätasainen elokuvasovitus Grimmin veljesten klassikkosadusta, mutta siitä löytyy tarpeeksi onnistumisia, jotta elokuva yltää plussan puolelle. Sophia Lillis on mainio Kerttuna ja Sam Leakey on passeli valinta Hannuksi. Parasta työtä tekee kuitenkin Alice Krige aidosti epämiellyttävänä eukkona. Alkupuolisko leffasta on karmiva ja vaikka elokuva sortuu pariin böö-säikäytykseen, käyttää se pääasiassa aikaa ahdistavan ilmapiirin luomiseen, eikä halpoihin kikkoihin. Kuitenkin leffan kauhu alkaa katoilla, mitä pidemmälle elokuva etenee. Samalla sen muutkin ongelmat nousevat esiin. Sisältöä on lopulta hyvin vähän ja sen vuoksi puoliväli junnaa pahasti paikoillaan. Aluksi vahvasti tyylitelty visuaalisuus lumoaa, mutta jossain kohtaa alkaa puuduttaa, kun kaikki kuvat on sommiteltu lähes identtisesti. Kuvan keskellä oleva kohde on vain joko lähellä tai kaukana. Ohjaaja Oz Perkins olisikin voinut syventyä filmiin vielä rohkeammin, tarjoten aitoa piinaavuutta loppuun saakka. Käsikirjoitus vaatisi myös lihaa luidensa ympärille ja kuvaus monipuolisuutta. Tiettyjen viilausten kera Gretel & Hansel voisi olla upea taiteellinen kauhuelokuva. Jo tällaisenaan se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamien vuosien takainen surkuhupaisa Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gretel & Hansel, 2020, Orion Pictures, Automatik, Wild Atlantic Pictures, Creative Wealth Media Finance, BRON Studios
Ohjaus: Andy Muschietti Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 16
Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se(It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset? On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti. Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.
Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.
Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.
Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.
Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.
Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.
Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.
Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions
Ohjaus: Andy Muschietti Pääosissa: Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Jack Dylan Grazer, Chosen Jacobs, Wyatt Oleff, Bill Skarsgård, Nicholas Hamilton, Stephen Bogaert ja Jackson Robert Scott Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 16
It, eli suomeksi Seperustuu Stephen Kingin samannimiseen todella suosittuun kauhukirjaan vuodelta 1986. Kirjan pohjalta ilmestyi kaksiosainen minisarja It vuonna 1990, joka oli todella suosittu ja sai monille lapsille aikaiseksi suuren pellekammon, sillä tarinan demoni esiintyy lapsille Pennywise-nimisenä klovnina. Varsinaisen elokuvan teko alkoi vasta 2009, kun David Kajganich alkoi kirjoittamaan kirjan pohjalta yhden leffan käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille. Kuitenkin kun Cary Fukunaga valittiin ohjaajaksi, filmi kirjoitettiin uudestaan ja kirja jaettiin kahdeksi elokuvaksi, kuten se oli aiemmin jaettu kahdeksi sarjan jaksoksi. Fukunagalla tuli kuitenkin ongelmia yhtiön kanssa, jolloin hän jätti projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Andrés Muschietti. Tarina kirjoitettiin jälleen uudestaan, mutta tuotanto lähti tällä kertaa kunnolla liikkeelle. Työryhmä valittiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2016. Nyt Se on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja se on saanut monet innostumaan suuresti. Myös minä olin innoissani, vaikken olekaan lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt vanhaa minisarjaa. Lapsia pelotteleva demoniklovni on mielestäni niin kiehtova idea, että pakkohan leffa on nähdä. Mielenkiintoni heräsi kunnolla vasta, kun näin ensimmäisen kuvan elokuvan Pennywisesta, joka näytti mielestäni todella karmivalta. Ensimmäinen trailer oli myös erittäin pelottava, joten aloin todella odottamaan elokuvan näkemistä. Pelkäsin kuitenkin, että lopputulos olisi kehno, kuten kauhuelokuvat tuppaavat yleensä olemaan ja olin erittäin huojentunut, kun luin, että kriitikoiden ensireaktiot olivat pääasiassa erittäin positiiviset. Meninkin innokkaana (ja pelokkaana) katsomaan Se-leffan tyttöystäväni kanssa ja toivoin, etteivät odotukseni olisi liian korkealla. En ole nimittäin koskaan odottanut näin paljon kauhuelokuvan näkemistä.
Pienessä Derryn kaupungissa asuvat nuoret joutuvat kohtaamaan vaikeita perheongelmia ja inhottavia kiusaajia... sekä muotoaan muuttavan Pennywise-klovnin, joka sieppaa pelokkaita lapsia ruoakseen viemäreihin.
Elokuvan nuoret, eli "Nössökerhon" jäsenet ovat Bill (Jaeden Lieberher), Beverly (Sophia Lillis), Ben (Jeremy Ray Taylor), Richie (Finn Wolfhard), Eddie (Jack Dylan Grazer), Mike (Chosen Jacobs) ja Stanley (Wyatt Oleff). Yllättävää kyllä, vaikka nuoria on paljon, jokaiselle on saatu luotua jonkinlainen kiinnostava tausta ja he erottuvat selvästi toisistaan, jolloin jokaisesta välittää läpi leffan. Bill änkyttää usein, Beverly joutuu kärsimään pervosta isästä, Beniä kiusataan lihavuutensa takia, Richie heittää jatkuvasti seksivitsejä, Eddie uskoo saavansa tartunnan ties mistä, Miken vanhemmat ovat kuolleet tulipalossa ja juutalaispoika Stanley pelkää, ettei ole rabbi-isälleen tarpeeksi hyvä poika. Kaksi jälkimmäistä jäävät hieman taka-alalle, etenkin Stanley, jonka ongelmia ei nosteta kunnolla esille ja hän tuntuu jäävän jatkuvasti taka-alalle. Nuoret ovat kuitenkin erinomaisia rooleissaan, etenkin Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard, jonka esittämän Richien vitsit naurattavat läpi leffan. Aluksi Lieberher ei oikein vakuuta väkinäisen änkytyksensä kanssa, mutta se muuttuu sujuvammaksi leffan aikana ja hän toimii hienosti pääroolissa. Itse demonisena Pennywise-klovnina nähdään Bill Skarsgård, joka on täydellinen valinta rooliin ja varastaa show'n aina, kun on ruudulla. Pennywise ei ole vain törkeän pelottava, vaan Se on myös kuvottava ja - erikoista kyllä - hauska. Yhdessä kohtaa klovni nähdään esimerkiksi tanssimassa todella koomisesti. Tanssissa on kuitenkin jotain äärimmäisen häiriintynyttä, jolloin katsojan nauru on lähinnä hermostunutta. Pennywise muuttuu aina pienesti riippuen siitä, kenen kimppuun Se käy. Kohdatessaan Billin pikkuveli Georgien (Jackson Robert Scott), Pennywise vaikuttaa mukavalta ja hassulta pelleltä, kun taas käydessään erään kiusaajahahmon kimppuun, Se on uhkaavan väkivaltainen. Kaikki Skarsgårdin esiintymisessä on upeaa aina liikkeistä ääneen asti, joka vaihtelee lapsellisen heleästä karmivan möreään. Myös Sen silmät ovat toteutettu karmivasti, sillä välillä ne tuijottavat pienesti eri suuntiin, jolloin tuntuu kuin toinen katsoisi hahmoja ja toinen tuijottaisi suoraan katsojaan. Vaikka Pennywise onkin todella pelottava ja ällöttävä, on hahmo niin mahtavasti toteutettu, että Sitä haluaisi nähdä paljon enemmänkin. Filmissä nähdään myös mm. Nicholas Hamilton väkivaltaisena kiusaajajengin johtajana Henrynä, Geoffrey Pounsett Billin isänä, Stephen Bogaert Beverlyn ällöttävänä isänä ja Molly Atkinson Eddien ylihuolehtivana äitinä.
Pennywise nähdään ensimmäistä kertaa heti elokuvan alussa, kun Billin pikkuveli tapaa hänet leikkiessään paperiveneen kanssa. Leffa pistää siis nopeasti jännittämään, kun Pennywise nappaa pienen Georgie-paran mukaansa. Elokuvan tarina seuraakin pääasiassa sitä, kun Bill yrittää selvittää, minne hänen veljensä on kadonnut, vaikka kaikki yrittävät saada hänet uskomaan, että Georgie olisi jo kuollut. Kaupungista nimittäin katoaa vähän väliä lapsia ja heidät löydetään lopulta kuolleena... jos heitä löydetään lainkaan. Samalla Bill yrittää nauttia kesälomasta ystäviensä kanssa. Jokaiselle hänen ystävistäänkin on luotu omat vaikeutensa, joten leffassa on suuri vaara, että siinä olisi ihan liikaa kaikkea, jolloin se ei osaa keskittyä mihinkään. Toinen filmin vaara on, että väärissä käsissä se olisi mitä luultavimmin muuttunut mitäänsanomattomaksi teinisäikäyttelykauhuksi, jonka katsoo juuri ja juuri kerran, mutta josta ei jää mitään hyvää käteen. Tusinateinikauhuksi Se ei kuitenkaan vajoa koskaan, vaan sitä on tehty ihan oikeana elokuvana, jossa hahmot tulevat ensin. Todella harvoin tuleekin nykyään nähtyä kauhuelokuva, jossa hahmot ja tarina ovat tärkeimmällä sijalla, ja vasta sitten pelottelu. Vielä harvemmin tulee nähtyä kauhuelokuva, joka osaa keskittyä hienosti kaikkeen ja jossa katsojana välittää jokaisesta lapsihahmosta.
Nuorten ongelmat kotona ja koulussa ovat niin mainiosti tuotu esille, että elokuva olisi todella mielenkiintoinen, vaikka siitä poistaisi koko demonipellen! Beverlyn hyväksikäyttäjältä tuntuva isä on jo niin karmiva tapaus, että tarvitseeko Pennywisea ollenkaan? No okei, kyllä tarvitsee, kun miettii, kuinka loistavasti hahmo on toteutettu. Klovnin kohtaukset ovat erittäin karmivia ja katsojana jännittää, mitä Se aikoo seuraavaksi tehdä. Pelottelut ovat kekseliäitä ja vaikka mukana onkin turhia äkkisäikäytyksiä, eivät ne haittaa, sillä useat kohdat ovat niin onnistuneen karmivia. Kauhuelementit eivät kuitenkaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta muuten elokuva saattaa jopa yllättää, miten lämminhenkinen se usein on. Nuorten ystävystyminen on toteutettu niin hyvin, ettei voi muuta kuin hymyillä kaveruuden voimalle, minkä lisäksi leffan aikana saa nauraa usein, oli kyseessä sitten Richien heittämä "äitis"-vitsi tai Pennywise vilkuttamassa lapsille irtokäden kanssa (jos sitä pitää siis hauskana). Parissa kohtaa jopa unohtaa katsovansa kauhua, kun nuoret käyvät uimassa tai käyvät kivisotaa kiusaajiensa kanssa. Jopa silloin tunnelma on saatu erikoisen kevyeksi, kun nuoret siivoavat veren peitossa olevaa vessaa. Väärissä käsissä elokuvan rajut veriset kohdat ja hilpeät hassuttelut eivät välttämättä yhdistyisi kovin hyvin, mutta tässä ne on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä.
Se-elokuvasta ei löydy paljoa pahaa sanottavaa. Se on itse asiassa jopa yksi vuoden parhaista elokuvista! Jopa loppuhuipennus, mikä yleensä on toimivien kauhuleffojen heikoin lenkki, on erinomainen ja taso pysyy loistavana loppuun asti, eikä finaali nouse kertaakaan hölmön yliampuviin mittoihin. Jos heikkouksia on pakko löytää, niin sanottakoon, että Stanleyn ongelmat eivät tosiaan pääse kunnolla esille, minkä lisäksi kiusaajahahmo Henryn asenteen motiiveja olisi voinut korostaa lisää. Elokuva kestää kaksi tuntia ja vartin, mutta se voisi kestää vielä vaikkapa vartin lisää! Etukäteen pelkäsin, että leffa tuntuisi paikoitellen tylsältä pitkän kestonsa vuoksi, mutta siinä ei ollut ainuttakaan pitkäveteistä kohtausta. Isoin negatiivinen palautteeni leffalle ovat kuitenkin sen digiefektit. Ne nimittäin näyttävät parissa kohtaa jopa liian paljon tietokoneella toteutetuilta. Muuten kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista (ellei jopa paras), mitä olen koskaan nähnyt ja olen varma, että sitä pidetään tulevaisuudessa edes jollain tapaa klassikkona. Jopa muutamat kliseet katsoo helposti sormien läpi, sillä näkemästään on vaikea olla nauttimatta.
Elokuvan on ohjannut Andy Muschietti, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi kauhuelokuva Maman (2013), johon olin harmillisesti pettynyt. Tässä Muschietti on kuitenkin onnistunut todella taitavasti ja toivon, että hän jatkaa kauhun parissa ja työstäisi jonkin toisenkin Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan. Hän on saanut luotua teoksen, josta muiden kauhuohjaajien pitäisi ottaa mallia. En kuitenkaan usko, että tällaista filmiä nähdään vähään aikaan ainakaan Hollywoodin suunnalta, jossa on varmasti kauhisteltu, että yhdeltä hahmolta syödään käsi irti ja erään hahmon isä ahdistelee tytärtään seksuaalisesti. Käsikirjoittajat Chase Palmer, Cary Fukunaga ja Gary Dauberman ovat tehneet erinomaista työtä. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja leikattu hyvin. Valaisu on toteutettu oivallisesti, jolloin leffasta näkee kaiken tarpeellisen, vaikka kyseessä olisikin synkkä kohtaus. Ääniefektit ovat upeita, minkä lisäksi Benjamin Wallfisch on säveltänyt yllättävän hyvät musiikit tuomaan lisätunnelmaa.
Yhteenveto: Se on suoraan sanottuna yksi parhaista kauhuelokuvista, mitä olen koskaan nähnyt. Siinä on yhdistetty hienosti kevyttä tunnelmaa, joka tuo hymyn huulille ja karmivaa ilmapiiriä, joka saa katsojan jännittymään penkissään. Toisin kuin suurin osa nykykauhuleffoista, elokuva kertoo tarinaansa kunnolla hahmojen kautta, jolloin jokaisesta nuoresta välittää paljon. Lapsinäyttelijät ovat kaikki loistavia, mikä on myös erikoista, minkä lisäksi nuorten realistiset ongelmat ovat jo tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta leffan katsoisi mielellään loppuun ilman mitään demonipelleä. Bill Skarsgård on kuitenkin niin täydellinen Pennywise-klovnina, että onhan Sen pakko olla mukana! Leffan tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti luotu ja tarina kykenee keskittymään lähes kaikkeen juuri oikein, jolloin siitä on vaikea löytää vikoja. Ainoa ongelmani on digitehosteet, jotka korostuvat liian selvästi. Muuten Andy Muschietti on työryhmänsä kanssa saanut aikaan niin mahtavan elokuvan, että on ihan ymmärrettävää, jos ihmettelette, miten se voikin olla niin hyvä?! Suosittelen Se-leffaa kaikille kauhuelokuvien ystäville ja yleisesti filmihulluille. Elokuva sopii täydellisesti ystävien kanssa pidettävään leffailtaan, minkä lisäksi sitä voi olla hyvinkin karmivaa katsoa yksin kotona pimeässä. Elokuvateatteriin asti Se kannattaa kyllä lähteä kokemaan. Ja vaikka luinkin internetistä, että monet asiat leffassa poikkeavat kirjasta, uskoisin, että kirjan fanit tulevat pitämään tästä paljon. Jos ette sitä vielä tienneet, niin Kingin alkuperäinen kirja kertoo hahmoista sekä lapsina että aikuisina, joten tämä on vasta ensimmäinen puolisko kaksiosaisesta tarinasta. Toivottavasti toinen osa olisi edes lähes yhtä hyvä kuin tämä ja se ilmestyisi nopeammin kuin 27 vuoden päästä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2017 - Muokattu 18.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It, 2017, New Line Cinema, KatzSmith Productions, Lin Pictures, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment
