Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media

Arvostelu: Texasin moottorisahamurhat (Texas Chainsaw Massacre - 2022)

TEXASIN MOOTTORISAHAMURHAT

TEXAS CHAINSAW MASSACRE

Ohjaus: David Blue Garcia

Pääosissa: Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain, Mark Burnham, Moe Dunford, Olwen Fouéré, Alice Krige, William Hope, Nell Hudson ja Sam Douglas

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 18

Tobe Hooperin kauhuelokuva Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974) oli jättimenestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityypin merkkiteoksista. Elokuvaa jatkettiin filmeillä Texasin moottorisahamurhaaja 2 (The Texas Chainsaw Massacre 2 - 1986), Leatherface: The Texas Chainsaw Massacre III (1990) ja Texasin moottorisahamurhaaja - uusi sukupolvi (Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation - 1995). 2000-luvun alussa alkuperäisen elokuvan pohjalta tehtiin uudelleenfilmatisointi Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), jolla tehtiin esiosa Teksasin moottorisahamurhaaja - pahan alku (The Texas Chainsaw Massacre: The Beginning - 2006). Alkuperäisen elokuvan sarjaa yritettiin jatkaa elokuvalla Texas Chainsaw 3D (2013), joka unohti aiemmat jatko-osat aikajanalta, sekä esiosalla Leatherface (2017). Näistä jälkimmäisen filmin tekijät suunnittelivat jatko-osan tekoa, mutta menettivät elokuvaoikeudet, kun Leatherfacen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Legendary Pictures hankki oikeudet itselleen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 Ryan ja Andy Tohillin ohjauksessa. Studio oli kuitenkin tyytymätön veljesten kädenjälkeen, joten heidät erotettiin ja tilalle palkattiin David Blue Garcia, joka aloitti filmin kuvaukset alusta. Elokuva saatiin valmiiksi ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuonna 2021, mutta koronaviruspandemian takia levitysoikeudet myytiin Netflixille. Nyt uusi Texasin moottorisahamurhat -elokuva on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin. Olen nähnyt leffasarjasta vain alkuperäisen filmin, vuoden 2003 uudelleenfilmatisoinnin ja Texas Chainsaw 3D:n - tosin juuri väärässä järjestyksessä. Alkuperäinen leffa on yksi kauhusuosikeistani, joten minua kiinnosti nähdä, onnistuisiko jatko-osa tavoittamaan edes osasen sen hienoudesta. Pistin Texasin moottorisahamurhat pyörimään heti julkaisupäivän aamuna.

Ryhmä nuoria idealisteja yrittää herättää eloon liki hylätyn texasilaiskaupungin. Siellä heitä kuitenkin odottelee Leatherface, joka tervehtii kutsumattomia vieraita moottorisahansa kanssa.

Sarah Yarkin, Elsie Fisher, Jacob Latimore, Jessica Allain ja Nell Hudson näyttelevät siskoksia Melodyä ja Lilaa, heidän kaveriaan Dantea, tämän tyttöystävää Catherinea ja Ruthia, jotka matkustavat pieneen Harlow'n kaupunkiin Texasissa, aikeenaan herättää aavekaupunki takaisin elävien kirjoihin. Kuten odottaa saattaa, hahmot pysyvät koko elokuvan aikamoisina pahveina, joiden selviytyminen ei jaksa kiinnostaa, kun Leatherface (Mark Burnham) virittelee moottorisahansa valmiiksi pilkkomispuuhiin. Siskoksista Melodystä ja Lilasta yritetään saada vähän jotain aikaiseksi, varsinkin traumatisoituneesta Lilasta, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi. Leatherfacen paluu on katsojan vinkkelistä ihan iloinen tapahtuma ja on kiva nähdä, että elokuvan mukaan suunnilleen 70-vuotias pappa jaksaa vielä juosta yhtä sinnikkäästi vetreiden nuorukaisten perässä.

Texasin moottorisahamurhat vuosimallia 2022 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Se on tyhjänpäiväinen kauhuleffasarjan henkiinherättely vuoden 2018 Halloweenin hengessä, joka yrittää pyyhkiä aikajanalta sarjan aiemmat osat. Tämä niksihän tehtiin sarjassa kertaalleen jo Texas Chainsaw 3D:ssä, mutta hei, mitäpä turhaa keksiä pyörää uudestaan. Tärkeintähän on päästä näkemään, kun Leatherface leikkelee ihmisiä palasiksi moottorisahansa kanssa. Sitä odottavat saavat tosiaan mitä tilaavat, eikä ansaitusti K18-leiman saanut filmi pidättele iskujaan, kun veriroiske käynnistyy. Ensimmäinen tappo sai kyllä loksautettua meikäläisen suun auki ja raakuusmässäily sen kuin pahenee. Yhdessä bussikohtauksessa homma menee tosin jo hieman koomiseksi.

Tarinallisesti filmiltä on turha odottaa mitään ihmeellistä, eikä se sinänsä haittaa. Ei alkuperäistä Texasin moottorisahamurhiakaan oltu Oscarin arvoisella käsikirjoituksella pilattu, mutta siinä juonen yksinkertaisuus toimikin yhtenä tehokeinona. Alkuperäisen filmin vetonaulana toimii kuitenkin sen äärimmäisen epämiellyttävä ja suorastaan piinaava tunnelma. Uusi elokuva ei harmillisesti ole edes kovin jännittävä. Seasta löytyy pari ihan tiivistunnelmaista kohtausta, mutta siihen se jääkin. Onneksi leffa ymmärtää olla erittäin tiivis kestoltaan; jo tunnin ja vartin kohdalla pistetään lopputekstit pyörimään. Kun Leatherface ryhtyy murhapuuhiinsa (ja se tapahtuu varsin pian), ei hahmoille tai katsojille pahemmin löydy hengähdystaukoja, eikä filmi ehdi käydä tylsäksi.

Elokuvan alkuperäiset ohjaajat, Tohillin Ryan ja Andy saivat tosiaan kenkää kuvausten alkupäässä ja tilalle valittiin aiemmin vain yhden leffan, Tejanon (2018) ohjannut David Blue Garcia. Garcian työ ajaa asiansa, mutta todellinen pelottavuus jää uupumaan. Chris Thomas Devlinin käsikirjoitus tuntuu hätäisesti kyhätyltä ja on selvää, että Devlin on katsonut vuoden 2018 Halloweenia tekstiä työstäessään. Elokuva jopa yrittää tehdä samaa kuin Halloween Jamie Lee Curtisin Laurie-hahmon kanssa, mutta varsin kiusallisesti. Texasin moottorisahamurhat on kuitenkin taidokkaasti kuvattu elokuva. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja Leatherfacen ihmiskasvomaski onnistuneen ällöttävä. Efektitiimi on päässyt valmistamaan monenlaisia irtoraajoja ja -päitä, sekä mässäilemään tekoverellä oikein tosissaan. Ääniefektit eivät onneksi painotu liikaa typerien äkkisäikäytyspamausten puolelle ja moottorisahan voimistuvaa pärinää hyödynnetään toimivasti. Colin Stetsonin musiikit eivät kuitenkaan missään vaiheessa nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Texasin moottorisahamurhat viihdyttää ajoittain groteskilla veriroiskeellaan, mutta jää silti aika heikoksi elokuvasarjan henkiinherättäjäksi. On ihan mukaansatempaavaa seurata, kun pahviset hahmot yrittävät epäonnistuneesti päästä Leatherfacea karkuun ja on ihailtavaa, kuinka vauhdilla iäkäs ukko jaksaa kipittää teinien perässä moottorisaha kourassaan. Näyttelijät ajavat asiansa kirkuessaan kauhusta - eipä heille käsikirjoitus oikein muuta tarjoakaan. Harmillisesti leffa ei ole paria kohtausta lukuun ottamatta kovinkaan jännittävä. Alkuperäisen filmin hyytävä piina loistaa poissaolollaan tästä. Elokuva luottaa enemmän raakuuksilla mässäilyn voimaan, eikä leffa ole turhaan saanut korkeinta K18-ikärajaleimaa. Tarina on odotetusti varsin simppeli ja kesto on osattu pitää tiiviinä, mutta silti elokuva kaipaisi jotain huomattavaa lisäpotkua. Uusi Texasin moottorisahamurhat lämmittää varmasti kovan luokan Leatherface-faneja, joille sarjan aiemmatkin osat ovat uponneet, mutta jos olet ollut pettynyt alkuperäisteosta vuosikymmenten varrella seuranneisiin moottorisahamähinöihin, tämä uusi filmi ei valitettavasti ole toivottu askel parempaan suuntaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, potentiaalisesta jatko-osasta vihjaileva kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Texas Chainsaw Massacre, 2022, Legendary Entertainment, Bad Hombre, Exurbia Films

Arvostelu: Gretel & Hansel (2020)

GRETEL & HANSEL

Ohjaus: Oz Perkins
Pääosassa: Sophia Lillis, Sam Leakey, Alice Krige, Charles Babalola, Jessica De Gouw, Giulia Doherty ja Fiona O'Shaughnessy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Gretel & Hansel perustuu Grimmin veljesten satuun Hannu ja Kerttu (Hänsel und Gretel) vuodelta 1812. Vuonna 2018 Orion Pictures ilmoitti tekevänsä uudenlaista filmatisointia sadun pohjalta. Oz Perkins ja Rob Hayes työstivät käsikirjoituksen ja Perkins pääsi myös ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018, mutta Gretel & Hansel sai ensi-iltansa vasta tänä vuonna. Leffan oli tarkoitus ilmestyä Suomessa jo alkuvuodesta, mutta erilaisista syistä, kuten elokuvateatterien sulkemisesta johtuen elokuva päätettiin julkaista suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen tyylikkään trailerin ja harmittelin, kun leffan ensi-ilta katosi ohjelmistosta. Silti onnistuin jopa unohtamaan elokuvan olemassaolon, kunnes huomasin vähän aikaa sitten, että se olisi pian saatavilla Suomessa. Vuokrasinkin Gretel & Hanselin heti, kun oli mahdollista.

Kerttu ja hänen pikkuveljensä Hannu häädetään kotoaan ja he päätyvät synkkään metsään. Sieltä he löytävät mökin ja erikoisen vanhan naisen, joka antaa heille ruokaa ja yösijan, mutta jonka todelliset aikomukset Kerttu päättää selvittää...

Gretelinä ja Hanselina, eli Kerttuna ja Hannuna nähdään Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis ja esikoisroolinsa tekevä Sam Leakey. Kuten elokuvan nimestä käy selväksi, on tarinan keskiöön tällä kertaa nostettu Kerttu, joka on alkuperäisessä sadussakin se neuvokkaampi sisaruksista. Lillis osoittaa taas kerran lahjansa ja sopii hyvin herkäksi tytöksi, joka elokuvan aikana alkaa kasvamaan rohkeaksi naiseksi. Leakey on oiva valinta pieneksi Hannuksi, jota Kerttu yrittää parhaansa mukaan suojella.
     Vakuuttavinta työtä tekee kuitenkin Alice Krige vanhana eukkona, jonka mökkiin Kerttu ja Hannu päätyvät metsässä. Krige on aidosti karmiva, muuttuen täysin epämiellyttäväksi, vaikka hänen hahmonsa esittääkin olevansa mitä mukavin. Hänen upeat maskeerauksensa vain lisäävät pelottavuutta.

Gretel & Hanselia ei tarvitse kauaa katsoa, kun käy jo päivänselväksi, että tämä on niitä elokuvia, mitkä jakavat katsojat vahvasti kahtia. Toiset ihastuvat filmin erikoisempaan tyyliin, kun taas toiset pitävät leffaa ylitaiteellisena roskana. Trailerin perusteella uskoin kuuluvani ensimmäiseen ryhmään, sillä pidän todella paljon elokuvan vahvasti tyylitellystä otteesta, mutta lopulta elokuvan nähtyäni jäin johonkin puoleenväliin näistä ääripäistä. Ymmärrän täysin, miksi joku ihastuisi leffaan täysin ja samalla ymmärrän myös, miksi jonkun mielestä elokuva on lähinnä tyyliä sisällön sijaan. Sisällöllisesti elokuva ei harmi vain onnistu tarjoamaan paljoa. Se yrittää olla uudenlaisella tavalla Kertun kasvukertomus, mutta siinä se jää lopulta erittäin vaisuksi. Sisällön puutteen huomaa etenkin noin puolessa välissä elokuvaa, kun se tuntuu lähinnä junnaavan paikoillaan - mikä on erityisen hämmentävää, kun kestoa leffalla ei ole edes puoltatoista tuntia.

Tarinan lisäksi jäin kaipaamaan enemmän myös elokuvan kauhuosastolta. Vaikka on hienoa, että leffa käyttää mieluummin aikaa karmivan tunnelman rakentamiseen, eikä turvaudu halpoihin äkkisäikäytyksiin (niitäkin on kyllä pari mukana), ei tunnelma saavuta huippuansa. Leffalla olisi potentiaalia olla aidosti hyytävä ja ahdistava, mutta elokuva ei pääse niihin korkeuksiin. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin elokuva ei edes uskaltaisi tavoitella niitä korkeuksia, vaan tyytyy vähempään. Alkupää on vielä karmiva, mutta outoa kyllä, mitä kauemmin eukon mökissä vietetään aikaa, sitä vähemmän jännittää. Sen sijaan, että leffa nostattaisi tunnelmaa kohti loppuhuipennustaan, elokuva laskee sitä. Mielenkiinto kuitenkin kasvaa lopussa, kun katsojana haluaa tietää, miten tämä sovitus Grimmin klassikkosadusta viedään päätökseen?

Ohjaaja Oz Perkinsin pari aiempaa työtä eivät ole itselleni lainkaan tuttuja, mutta tämä elokuva herätti kiinnostuksen seurata Perkinsin uraa. Hän (ja käsikirjoittaja Rob Hayes) voisi kuitenkin jatkossa panostaa enemmän tarinaan ja rohkeampaan tunnelmaan kuin visuaaliseen kikkailuun. Leffan visuaalinen ilme on todella omalaatuinen. Jo pelkkä elokuvan kuvasuhde muistuttaa vanhasta televisiosta, eikä siinä ole samaa "elokuvamaisuutta", mitä nykypäivänä on totuttu näkemään. Kuvauksensa puolesta leffa on kuin sarja taideteoksia... jotka kuitenkin käyvät tylsemmiksi näyttelyn loppua kohti, sillä taiteilija on päättänyt asettaa kaiken keskelle kuvaa. Katsojan hädintuskin tarvitsee liikuttaa silmiä elokuvan aikana, sillä ihan kaikki tapahtuu keskellä ruutua. On ymmärrettävää, että kuvaa on rajattu sivuilta, sillä niistä ei löydy mitään mielenkiintoista. Lisäksi keskellä oleva hahmo tai asia on yleensä joko todella lähellä kameraa tai todella kaukana. Aluksi Gretel & Hansel on todella komeaa katseltavaa, mutta jossain kohtaa kuvasommitteluun alkaa kaipaamaan vaihtelua. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin kaikki erinomaiset. Efekteillä kikkaillaan hienovaraisen onnistuneesti. Äänitehosteetkin ovat mainiot, mutta Robin Coudertin säveltämät musiikit lisäävät elokuvan epätasaisuutta.

Yhteenveto: Gretel & Hansel on harmillisen epätasainen elokuvasovitus Grimmin veljesten klassikkosadusta, mutta siitä löytyy tarpeeksi onnistumisia, jotta elokuva yltää plussan puolelle. Sophia Lillis on mainio Kerttuna ja Sam Leakey on passeli valinta Hannuksi. Parasta työtä tekee kuitenkin Alice Krige aidosti epämiellyttävänä eukkona. Alkupuolisko leffasta on karmiva ja vaikka elokuva sortuu pariin böö-säikäytykseen, käyttää se pääasiassa aikaa ahdistavan ilmapiirin luomiseen, eikä halpoihin kikkoihin. Kuitenkin leffan kauhu alkaa katoilla, mitä pidemmälle elokuva etenee. Samalla sen muutkin ongelmat nousevat esiin. Sisältöä on lopulta hyvin vähän ja sen vuoksi puoliväli junnaa pahasti paikoillaan. Aluksi vahvasti tyylitelty visuaalisuus lumoaa, mutta jossain kohtaa alkaa puuduttaa, kun kaikki kuvat on sommiteltu lähes identtisesti. Kuvan keskellä oleva kohde on vain joko lähellä tai kaukana. Ohjaaja Oz Perkins olisikin voinut syventyä filmiin vielä rohkeammin, tarjoten aitoa piinaavuutta loppuun saakka. Käsikirjoitus vaatisi myös lihaa luidensa ympärille ja kuvaus monipuolisuutta. Tiettyjen viilausten kera Gretel & Hansel voisi olla upea taiteellinen kauhuelokuva. Jo tällaisenaan se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamien vuosien takainen surkuhupaisa Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gretel & Hansel, 2020, Orion Pictures, Automatik, Wild Atlantic Pictures, Creative Wealth Media Finance, BRON Studios

Arvostelu: Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996)

STAR TREK - ENSIMMÄINEN YHTEYS

STAR TREK: FIRST CONTACT

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!

Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa.

Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.

Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.

Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.

Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates