Arvostelu: Fantastic Four (2005)

FANTASTIC FOUR

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Hamish Linklater, Kerry Washington ja Laurie Holden

Genre: toiminta, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Fantastic Four perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Sarjakuvien pohjalta oli jo 1990-luvulla tehty elokuva The Fantastic Four (1994), jota ei koskaan virallisesti julkaistu, mutta joka on levinnyt esimerkiksi internetissä. Vuonna 1995 sarjakuvien filmatisointioikeudet napannut 20th Century Fox palkkasi Chris Columbusin ohjaamaan elokuvan. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin siirtyi pelkän tuottajan hommiin ja hänet korvattiin ensin Peter Segalilla, sitten Sam Weismanilla, Raja Gosnellilla ja Peyton Reedillä, kunnes lopulta pestin nappasi Tim Story keväällä 2004. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja lopulta Fantastic Four sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai kriitikoilta aika nuivan vastaanoton, sekä huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Fantastic Fourin vasta vuokralta ja pidin siitä lapsena paljon. Olen katsonut sen useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun on tulossa jälleen uusi elokuva tästä tiimistä, The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin katsoa ja arvostella aiemmat elokuvat aiheesta, etenkin kun huomasin tämän vuoden 2005 Fantastic Fourin täyttävän jo 20 vuotta tänä kesänä.

Neljä tutkijaa saavat supervoimat tutkiessaan kosmista energiaa avaruudessa. Voimille tulee käyttöä, kun tutkimusmatkan rahoittajana toiminut Victor Von Doom ryhtyy hyödyntämään omia uusia kykyjään pahoihin tarkoituksiin.

Fantastic Four kertoo samannimisestä tiimistä, johon nimen mukaisesti kuuluu neljä ihmeelliset kyvyt omaavaa hahmoa. Ioan Gruffudd näyttelee huippuälykästä Reed Richardsia, joka saa voiman venyttää kehoaan kuin kumia. Jessica Alba näyttelee geneettistä tutkijaa Susan Stormia, joka saa kyvyn muuttua näkymättömäksi ja luoda voimakenttiä. Chris Evans esittää Susanin rämäpää-pilottiveljeä Johnnyä, joka saa kyvyn hallita tulta. Michael Chiklis taas nähdään Reedin parhaana ystävänä Ben Grimminä, joka saa kosmiselta energialta pahimman tällin ja muuttuu kivimäiseksi Möykyksi. Alba on ajoittain tylsän yksipuolinen roolissaan Susanina, eli Näkymättömänä naisena, mutta muuten tiimin roolitus toimii. Gruffudd istuu hyvin sosiaalisesti kömpelön Reedin, eli Herra Fantastisen osaan ja Chiklis on helposti samaistuttava hanttihommiin jatkuvasti päätyvänä Beninä. Myöhemmin Marvelin toiseksi supersankariksi, Kapteeni Amerikaksi siirtynyt Evans revittelee veikeästi Johnnyn, eli Liekin roolissa, joka yrittää hurmata suunnilleen jokaisen vastaansa tulevan naisen ja muutenkin toimii ennen kuin ajattelee. Gruffuddin, Alban, Evansin ja Chiklisin kemiat toimivat hyvin yhteen ja he muodostavatkin mainion nelikon.

     Vastaansa nämä Ihmeneloset saavat Julian McMahonin näyttelemän rikkaan Victor Von Doomin, joka saa myös metalliset supervoimat ja ryhtyy kutsumaan itseään Tohtori Doomiksi. Siinä, missä päänelikko toimii mainiosti, Tohtori Doom jättää toivomisen varaa. Hahmoon on yritetty hieman tuoda sarjakuvista tuttua juonittelua, mutta hahmo tuntuu silti köykäiseltä adaptaatiolta. McMahon ei ole järin vakuuttava osassaan ja hahmon motiivitkin jäävät lopulta varsin löyhiksi.

Fantastic Four ei ole ihmeellinen elokuva, mutta täytyy sanoa, että on se parempi kuin muistin. Se ei yllä samalle tasolle kuin edellisvuosina ilmestyneet, Marvelin sarjakuviin myös pohjautuneet elokuvat Blade (1998), X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002), mutta on se kevyesti parempi kuin Daredevil (2003) tai Hulk (2003). Ilmestymisensä aikaan se näyttäytyi yhtenä lajityyppinsä heikoimmista, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin, kun sarjakuviin pohjautuvia supersankarileffoja on tehty monia kymmeniä, koin yllättävänkin miellyttäväksi palata tämän Fantastic Fourin pariin. Sen tietty pienimuotoisuus ja yksinkertaisuus tuntuu viehättävältä, kun pääpaino on ollut yhden elokuvan tekemisessä, eikä laajemman elokuvauniversumin rakentelussa - vaikkakin Marvelilla oli jo tuolloin pohdinnassa, saisivatko he yhdistettyä vanhat Ryhmä-X:n, Hämähäkkimiehen ja Ihmeneloset yhteen jättielokuvaan.

Muiden supersankarileffojen rinnalla Fantastic Four erottuu sen (pseudo)tiedepuolen avulla. Vaikka lopulta poppoosta vain Reed tuntuu oikeasti tiedemieheltä, elokuva keskittyy tavallista supersankarirainaa enemmän hahmojen kykyjen tieteelliseen tutkimiseen, sekä yritykseen kumota kyvyt. Sen sijaan, että nelikko vetäisi trikoot saman tien niskaansa ja lähtisi pelastamaan maailmaa, he lukittautuvat laboratorioon ja yrittävät keksiä keinoa päästä voimistaan eroon. Toisaalta perinteikästä supersankarointia jää kaipaamaan, mutta samalla pidän siitä, kuinka leffa keskittyy nimenomaan näihin neljään hahmoon, niin yksilöinä kuin tiiminä. Reedin, Susanin, Johnnyn ja Benin välejä rakennellaan onnistuneesti ja sekaan heitetään niin oivaa konfliktia kuin tietty loppupäässä myös ryhmähengen petrausta, kun ne sankarihommat vihdoin kutsuvat.

Onkin sääli, että yksi Marvel-sarjakuvien parhaista vihollisista, Tohtori Doom on näin mitäänsanomaton leffassa. Jos hahmo saisi enemmän tuulta siipiensä alle ja McMahon olisi vakuuttavampi roolissaan, oiva tiimi saisi vastaansa oivan pahiksen. Elokuvan heikointa antia onkin sen lopputaistelu. Vaikka toisaalta Doom osoittaa pärjäävänsä neljääkin sankaria vastaan ja Ihmeneloset pääsevät kaikki hyödyntämään omia vekkuleita kykyjään taiston aikana, tuntuu loppuhuipennus silti hieman lattealta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Jotain potkua Fantastic Four kaipaisi, mutta olen siitä huolimatta sitä mieltä, että heikkouksineenkin kyseessä on aliarvostettu supersankarielokuva ja suosittelenkin uutta versiota odotellessa antamaan sille uuden mahdollisuuden.

Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Tim Story, jonka Taxi-uudelleenfilmatisoinnista (2004) Foxin pomot olivat tykänneet. Story rakentaa tunnelmaa ja ryhmädynamiikkaa hyvin, mutta ontuu pahis- ja toimintaosastolla. Johnny tuo runsaasti huumoria sekaan, Tohtori Doomin kohtauksissa on kauhuvivahteita ja parasta ihmisdraamaa tarjoaa uutta ulkonäköään häpeilevä Möykky. Mark Frostin ja Michael Francen työstämä käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa, mutta siitä puuttuu tiettyjä syvällisyyksiä, jotka nostivat esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneen Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) niin korkeaan arvoon, puhumattakaan Pixarin animaatioleffa Ihmeperheestä (The Incredibles - 2004), joka oli monin paikoin saanut inspiraationsa Fantastic Four -sarjakuvista. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ihan sulavasti leikattu kasaan. Puvustajat ja maskeeraajat ansaitsevat aplodit oranssin kivikasa Möykyn upeasta toteutuksesta ja vaikka Tohtori Doom ei muuten vakuuta, sentään hahmo näyttää lopussa hyvältä vihreän hupun ja rautanaamionsa kanssa. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta äänimaailma toimii. John Ottmanin säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, joskin tunnusmelodiasta kuulee, että Ottman oli tehnyt musiikit myös parin vuoden takaiseen X-Men 2:een (X2: X-Men United - 2003).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 3 KG

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Silent Hill (2006)

SILENT HILL

Ohjaus: Christophe Gans

Pääosissa: Radha Mitchell, Sean Bean, Laurie Holden, Jodelle Ferland, Alice Krige, Deborah Kara Unger, Kim Coates, Tanya Allen ja Roberto Campanella

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Silent Hill perustuu Konamin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1999. Kuvatessaan Susien klaani -elokuvaa (Le Pacte des loups - 2001), ohjaaja Christopher Gans kertoi tuottaja Samuel Hadidalle alkuperäisestä Silent Hill -pelistä ja kaksikko oli sitä mieltä, että peli kääntyisi hyvin elokuvan muotoon. Gans lähetti useita kirjeitä Konamille, joissa hän kyseli filmatisointioikeuksien perään, mutta kun niistä ei kuulunut mitään, hän kuvasi yli puolituntisen videon, jossa hän selitti, kuinka paljon hän rakastaa peliä ja lähetti sen Konamille. Yhtiö koki, että Gans oli ensimmäinen oikeuksien kyselijä, joka ymmärsi peliä ja suostuikin ohjaajan pyyntöön. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2005 ja lopulta Silent Hill sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2006. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai nuivaa palautetta kriitikoilta. Itse en ole koskaan pelannut Silent Hill -pelejä, mutta näin elokuvan muutamaa vuotta sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena. Nyt kun pelien pohjalta on tekeillä uusi elokuva, Return to Silent Hill (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset adaptaatiot ja samalla arvostella ne.

Rose Da Silva on tyttärensä Sharonin kanssa matkalla kohti Silent Hillin kaupunkia, kun he joutuvat auto-onnettomuuteen. Rose herää tuhkan peittämästä Silent Hillistä, mutta Sharonia ei näy missään. Kun Rose etsii tytärtään, hän joutuu kohtaamaan kaupungin yllä leijailevan painajaisen.

Radha Mitchell näyttelee Rose Da Silvaa, joka ajautuu todelliseen selviytymistaisteluun, kun hän matkaa Silent Hillin kaupunkiin adotiotyttärensä Sharonin (Jodelle Ferland) kanssa, tytön jatkuvasti puhuessa tästä paikasta unissaan. Mitchell suoriutuu roolistaan oivallisesti, näytellen vakuuttavasti äitiä, joka ei aio luovuttaa, ennen kuin löytää kadonneen tyttärensä - vaikka tämä tarkoittaisi, että hänen täytyy taistella läpi kaupungin uumenista pimeän tullen heräävistä hirvittävistä olennoista. Ferland on passeli valinta myös, tytön päästessä esittämään useanlaisia hahmoja, jotka ryhtyvät piinaamaan tytärtään etsivää Rosea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sean Bean Rosen miehenä Christopherina, joka lähtee etsimään vaimoaan ja tytärtään näiden kadottua, Laurie Holden moottoripyöräpoliisi Bennettinä, joka ajautuu myös Silent Hilliin, Kim Coates etsivä Guccina, joka auttaa Christopheria etsinnöissä, sekä Alice Krige Silent Hillissä asuvien johtajana Christabellana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Krige, jonka kulttijohtajahahmo on ajoittain jopa karmivampi kuin elokuvan varsinaiset monsterit. Bean jää aika alikäytetyksi aviomieshahmona ja ajoittain hahmo voi jopa tuntua tarpeettomalta. Hahmolle luotiinkin sivujuonikuvio hieman väkinäisesti, kun studiopomot kummastelivat alkuperäistä käsikirjoitusta, joka keskittyi täysin naishahmoihin. Christopherin juonikuvio tuo vastauksia tiettyihin aspekteihin mysteeristä ja sillä on oma paikkansa leffassa, mutta eipä tätä puolta jäisi juuri kaipaamaan, jos se olisi leikattu pois.

Silent Hill -videopelien fanit ovat pääasiassa pitäneet tästä elokuvasovituksesta sen ilmestymisestä lähtien, mutta muu yleisö otti leffan vastaan aika ailahtelevasti - osa sen takia, että pelaamatta peliä, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia päästä perille tarinasta ja itse Silent Hillin taustasta ja toiminnasta. Itsekin pidin elokuvaa hieman sekavana ensimmäisellä katselulla, mutta nyt uudelleen katsottuna koin huomattavasti helpommaksi päästä jyvälle kaikesta ja pidinkin Silent Hillistä nyt enemmän. Vaikka en olekaan pelejä pelannut, uskaltaisin silti väittää, että kyseessä on itse asiassa yksi parhaista videopelielokuvista ikinä. Ei sillä, että kilpailu olisi erityisen kovaa, etenkään vuonna 2006, kun Silent Hill sai ensi-iltansa. Samoihin aikoihin ilmestyi sellaisia, öh, elokuvahistorian merkkiteoksia kuin Lara Croft: Tomb Raider (2001), Resident Evil (2002) ja Doom (2005).

Elokuva rakentaa mysteeriään yllättävänkin onnistuneesti, lumoten katsojan hiljalleen pauloihinsa. Palasia aukeaa vähitellen ja paljastukset lisäävät kiehtovuutta. Kun päästään valkoisen tuhkan peittämään Silent Hilliin, leffa lähtee tosissaan liikkeelle. Karmiva aavemainen ilmapiiri puskee ruudusta läpi ja ympäröi katsojan. Kun varoitussireeni alkaa ulvoa ja pimeys laskeutuu, elokuva muuttuu todella jännittäväksi, eikä koskaan voi tiedä, mitä hyytäviä mölliäisiä seuraavaksi hyökkää kimppuun. Kauhuosasto rakentuu mainiosti tunnelman, pääasiassa hyvin luotujen mörköjen, kuvottavan body horrorin ja lopulta synkkien teemojen ympärille. Laiskat ja kovaääniset böö-pelottelut lähes loistavat poissaolollaan. Kauhun keskellä elokuvan aavemaisuudessa on jotain surullista ja samalla myös jotain todella oudon nättiä.

Ranskalaisen Christophe Gansin ohjauksesta näkyy aito palo projektia kohtaan ja rakkaus Silent Hill -peleihin. Hän rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Elokuva on myös mainiosti kuvattu ja hyvin valaistu niin, että pimeistäkin kohtauksista saa selvää. Lavasteilla ja tietokonetehosteilla luotu valkoisen tuhkan peittämä Silent Hillin kaupunki saa taatusti pelisarjan fanit innostumaan. Puvustus on oivallista ja ikoninen pyramidipää-jättimörkö on kuin hypännyt peleistä elokuvaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu Jeff Dannan ja Akira Yamaokan säveltämiä musiikkeja myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi kuitenkin muodostuvat parhaat päivänsä ajat sitten nähneet digiefektit. Osa hirviöistä näyttää lähinnä koomisilta pikseliukoilta, eikä Silent Hillin muuttuminen päiväsajasta pimeyden tyyssijaksi näytä enää nykypäivänä kovinkaan vaikuttavalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silent Hill, 2006, TriStar Pictures, Silent Hill DCP Inc., Davis-Films, Konami, Eggplant Picture & Sound, Focus Features, Syon Media