Arvostelu: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994)

PULP FICTION - TARINOITA VÄKIVALLASTA

PULP FICTION

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken

Genre: rikos, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 18

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs (1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.

Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.

Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin. 

Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.

Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"

Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.

Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films

Arvostelu: The Notebook - Rakkauden sivut (The Notebook - 2004)

THE NOTEBOOK - RAKKAUDEN SIVUT

THE NOTEBOOK

Ohjaus: Nick Cassavetes

Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands, Joan Allen, David Thornton, James Marsden, Sam Shepard, Kevin Connolly ja Jamie Brown

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Notebook - Rakkauden sivut perustuu Nicholas Sparksin kirjaan Kuuntele vain muistojasi (The Notebook) vuodelta 1996. New Line Cinema hankki heti julkaisuvuonna kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Aluksi Steven Spielberg oli halukas ohjaamaan elokuvan, mutta muiden projektien takia Spielberg jätti projektin. Ohjaajan penkillä kävivät pyörähtämässä Jim Sheridan ja Martin Campbell, kunnes Nick Cassavetes otti projektin omakseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2002 ja lopulta The Notebook - Rakkauden sivut sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, josta on muodostunut vuosien varrella monien suosikki romanttinen leffa. Kriitikoilta elokuva sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Itse näin The Notebookin vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin hyvänä. En ole katsonut sitä uudestaan, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1940 nuori ja varaton Noah rakastuu yläluokkaiseen Allieen, joka hitaasti lämpenee miehen viettely-yrityksille. Voiko heidän suhteensa kuitenkaan toimia, kun Allien suvun status odottaa naisen tulevaisuudelta ihan muuta?

Kun Spielberg oli vielä elokuvan ohjaksissa, hän kaavaili pääosaan Noah Calhouniksi Tom Cruisea. Yhdessä kohtaa myös George Clooney oli ehdolla, mutta kun hän koki olevansa väärä mies hommaan, rooliin pestattiin tuossa kohtaa lähinnä Young Hercules -televisiosarjasta (1998-1999) tuttu Ryan Gosling. Naispääosaan rikkaasta suvusta tulevaksi Allison "Allie" Hamiltoniksi taas pohdittiin ensin muun muassa Jessica Bieliä, Britney Spearsia ja Reese Witherspoonia, kunnes rooliin valittiin yhtä lailla liki tuntematon Rachel McAdams. Gosling ja McAdams tekivät molemmat läpimurtoroolinsa tässä leffassa ja he istuvatkin täydellisesti päärooleihin. Heidän väliltä tuntuu löytyvän todella vahvaa kemiaa... miksi onkin yllättävää, kun lukee elokuvan taustatietoja ja huomaa, että näyttelijäkaksikko likimain inhosi toisiaan läpi kuvausten. He kiukuttelivat toisilleen harva se päivä ja eräänä kuvauspäivänä Gosling jopa pyysi, että saisi sijaisnäyttelijän McAdamsin tilalle, sillä hän ei kestänyt tämän läsnäoloa. Ihailtavaa on, ettei tällainen suhtautuminen näy millään lailla kummankaan roolisuorituksesta, vaan he ovat saaneet käännettyä voimakkaat tunteensa kunnon intohimoksi. Rakastavaisten esittäminen selkeästi lämmitti kummankin tunteita, sillä elokuvan ilmestyttyä Gosling ja McAdams paljastivat olevansa parisuhteessa - sitä iloa tosin kesti vain kaksi vuotta.

     Elokuvassa nähdään myös Joan Allen ja David Thornton Allien konservatiivisina ja rikkaina vanhempina, jotka katsovat Noahia nenänvarttaan pitkin, Sam Shepard Noahin isänä, Kevin Connolly Noahin parhaana kaverina Fininä, James Marsden toisessa maailmansodassa sotivana Lonina, sekä Jamie Brown leskeksi jääneenä Marthana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Allen Allien napakkana äitinä.

The Notebook - Rakkauden sivut toimi mainiosti vielä uudelleenkatseltuna, enkä ihmettele, miksi varsinkin minneaalit nostavat sen usein suosikkiensa joukkoon rakkauselokuvista puhuttaessa. Siinä on joitain juttuja, jotka hiertävät itseäni vastakarvaan, mutta kun sitä vertaa moniin muihin romanttisiin draamoihin, joista nuoret ovat intoilleet 2000-luvulla, on The Notebook selvästi sitä parempaa päätyä. Elokuvan isoin onnistuminen on Goslingin ja McAdamsin vahva kemia kuvauksissa tapahtuneesta draamailusta huolimatta. He saavat kameran edessä huijattua katsojan palavista tunteista ja siten he nappaavat tehokkaasti mukaan monivaiheisen rakkaustarinansa pyörteisiin, vaikka aluksi Noahin ja Allien romanssin syntymistä voi olla vaivaannuttavaa seurata. Kenties aikoinaan se, että mies uhkailee itsemurhalla, jos nainen ei suostu hänen kanssaan treffeille, olisi voitu tulkita romanttiseksi, mutta uskoisin, että jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2004 moni näki tilanteen häiriintyneenä. Nyt 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen kohtausta katsoessa hälytyskellot soivat kovaäänisesti ja katsoja lähes huutaa Allielle, että pysy kaukana siitä miehestä!

Mutta kun tästä päästään eteenpäin, elokuva voittaa suurimmaksi osaksi puolelleen. Nuoren parin suhde haastaa klassiseen tapaan luokkaerot ja siinä, missä Noahin isä ihastelee, että onpa poika kunnollisen tytön tuonut näytille, Allien vanhemmat tuhahtelevat, että minkä rääpäleen kanssa meidän tyttäremme oikein viettää aikansa? Suhteen etenemistä seuraa kiinnostuneena. Meno on hieman siirappista, muttei koskaan ällöimelää. Matkaan ilmestyy toki omat mutkansa, jotka tehostavat draamaa. Tiettyihin asioihin toivoisi käytettävän enemmän aikaa ja ehkä hieman hassusti yksi kritiikeistäni on se, että elokuva on harmillisen lyhyt. Se vie lopulta niin mainiosti mukanaan, että sitä voisi katsoa kauemmin. Nyt jotkut merkittävät hetket hoidetaan hieman hätäisesti ja pääasiassa mehevästi kypsyttelevä elokuva jää paikka paikoin hieman raakileeksi.

Eniten itseäni The Notebookissa hiertävät osiot, joissa vanhainkodissa James Garnerin esittämä mies kertoo Noahin ja Allien tarinaa Gena Rowlandsin näyttelemälle naiselle. En sano, että tämä osio pitäisi poistaa, mutta jotain viilausta se kaipaisi. Siitä löytyy onnistumisensa ja lopuksi kuvio onnistuu liikuttamaan, mutta ajoittain se tuntuu rikkovan tarinankerronnan soljuvuutta. Lisäksi hommaan liittyy oma käänteensä, minkä tosin arvaa luultavasti heti ensiminuuteilla. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tekijöiden olisi pitänyt viivästyttää paljastusta elokuvan loppuun, sillä nyt liian aikainen katsojan arvelusten vahvistaminen johtaa siihen, että päätarina kärsii, kun katsoja saa tietää lopputuloksen.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Nick Cassavetes, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa pääkaksikon muuttamaan voimakkaat negatiiviset tunteensa voimakkaiksi positiivisiksi tunteiksi kameran edessä. Jeremy Levenin käsikirjoitus on pääasiassa onnistunut, mutta hän olisi voinut hieman asetella Garnerin ja Rowlandsin kohtauksia paremmin ja työstää niitä lisää. Nähtävästi useampikin Levenin kirjoittamista kohtauksista jäi lopulta leikkaushuoneen lattialle, mitä harmittelen, sillä leffan voisi tosiaan antaa hengittää vielä enemmän. Muuten The Notebook - Rakkauden sivut on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Filmikuvaus ja värityöskentely luovat 1940-luvulla tapahtuviin kohtauksiin erittäin kauniin ilmeen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu upein lavastein ja asuin. Toiseen maailmansotaan sijoittuva lyhyt taistelukohtaus on näyttävästi luotu. Myös äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Aaron Zigmanin hempeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Notebook, 2004, New Line Cinema, Gran Via Productions, Avery Pix

Arvostelu: IF - Ihmeelliset frendit (IF - 2024)

IF - IHMEELLISET FRENDIT

IF

Ohjaus: John Krasinski

Pääosissa: Cailey Fleming, Ryan Reynolds, Steve Carell, Phoebe Waller-Bridge, John Krasinski, Fiona Shaw, Louis Gossett Jr., Alan Kim, Liza Colón-Zayas, Awkwafina, Emily Blunt, George Clooney, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Richard Jenkins, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sebastian Maniscalco, Christopher Meloni, Matthew Rhys, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Bobby Moynihan, Catharine Daddario ja Brad Pitt

Genre: fantasia, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

IF - Ihmeelliset frendit on John Krasinskin ohjaama koko perheen elokuva. Krasinski ja Ryan Reynolds ideoivat elokuvan yhdessä, minkä pohjalta Krasinski työsti käsikirjoituksen. Studiot kilpailivat elokuvan oikeuksista ja lopulta Paramount Pictures nappasi leffan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja alun perin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime syksynä, mutta viimevuotinen näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa viivästytti julkaisua. Nyt IF - Ihmeelliset frendit on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin. Halusin nähdä, mitä Krasinski saa aikaan lastenleffan kanssa, hänen ohjattua aiemmin Hiljainen paikka -kauhuelokuvat (A Quiet Place - 2018-2021). Kävinkin katsomassa IF - Ihmeelliset frendit heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Bea-tyttö hoksaa omaavansa kyvyn nähdä muiden lasten mielikuvitusystäviä ja päätyy auttamaan saman kyvyn omaavaa naapuriaan Calia, joka yrittää löytää unohdetuille mielikuvitusystäville uudet lapset.

The Walking Dead -televisiosarjasta (2010-2022) tuttu Cailey Fleming näyttelee Beaa, nuorta tyttöä, joka painiskelee ikävien asioiden äärellä. Bean äiti (Catharine Daddario) menehtyi joitain vuosia aiemmin ja nyt hänen isänsä (John Krasinski) on sairaalassa sydänvikansa vuoksi. Bea muuttaa tilapäisesti isoäitinsä (Fiona Shaw) luokse asumaan, missä hän hoksaa omaavansa kyvyn nähdä mielikuvitusystäviä, joita leffassa kutsutaan simppelisti "ifeiksi". Bea tapaa naapurinsa Calin (Ryan Reynolds), joka omaa samanlaisen kyvyn ja yhdessä he ryhtyvät auttamaan unohdettuja mielikuvitusystäviä löytämään uudet lapset ja samalla itselleen uuden merkityksen. Fleming on roolissaan varsin passeli, kanavoiden hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunnetiloja. Yleensä hauska Reynolds hoitaa tonttinsa sen sijaan aika laiskasti, eikä hän juuri koskaan vaikuta siltä, että hän olisi oikeasti täysillä mukana. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja John Krasinski taas on kirjoittanut isähahmolleen kaikista hauskimmat jutut, mutta harmillisesti hänen ruutuaikansa jää aika vähäiseksi. Shaw istuu hyvin osaansa huolehtivana isoäitinä.

     Bea ja Cal kohtaavat leffassa monenkirjavan mielikuvitusystävien joukon, joista tärkeimmät ovat liila karvaturri Blue (äänenä Steve Carell) ja perhosmainen Blossom (äänenä Phoebe Waller-Bridge). Hupsu Blue nousee helposti suosikiksi hahmoista, mutta on lämmin Blossomkin oiva tapaus. Muina ifeinä kuullaan muun muassa Emily Blunt, George Clooney, Awkwafina, Bradley Cooper, Matt Damon, Bill Hader, Keegan-Michael Key, Blake Lively, Sam Rockwell, Maya Rudolph, Amy Schumer, Brad Pitt ja Louis Gossett Jr., joka valitettavasti menehtyi vain pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Siis mitä ihmettä, vuonna 2024 ilmestyy koko perheen elokuva, joka ei perustu kirjaan, sarjakuvaan tai peliin, ei ole jatko-osa, esiosa, lisäosa tai uudelleenfilmatisointi? Voiko tämä edes olla totta... vai onko se pelkkää mielikuvitustani? Noh, vitsit sikseen, mutta ihan tosissaankin täytyy sanoa, että on kyllä piristävää, että kaiken maailman Itse ilkimys 4:n (Despicable Me 4 - 2024) ja Inside Out - mielen sopukoissa 2:n (Inside Out 2 - 2024) rinnalle mahtuu edes yksi täysin uusi lastenleffa - ihan sama, vaikkei lopputulos olisikaan mitenkään erityisen (hehe) ihmeellinen. Okei, nyt ihan oikeasti lopetan.

IF - Ihmeelliset frendit on oikein passeli ja kivan sympaattinen tapaus koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Sen idea on veikeä ja juoni menevä, mutta viimeinen silaus jää kuitenkin uupumaan, jotta elokuva saavuttaisi todellisen potentiaalinsa. Elokuvassa on runsaasti hyviä ideoita, mutta samalla se jää myös hieman puolitiehen monella osa-alueella, erityisesti temaattisissa syvyyksissään. Mielikuvituksen ympärillä pyörivä leffa kaipaisi hieman enemmän juuri sitä mielikuvitusta. Ajoittain leffa nappaa oivallisesti mukaansa ja puolen välin paikkeilla nähdään riemastuttava pidempi pätkä, jossa ifit esitellään, mutta toisinaan leffa myös tuntuu hidastelevan turhaan. Loppupäässä pistetään toki tunteikkuudet peliin ja osalla katsojista voikin aueta kyynelhanat finaalissa. Heikkouksineenkin IF - Ihmeelliset frendit on kelvollinen koko perheen elokuva, jonka katsoo sujuvasti ainakin kerran.

John Krasinskia täytyy kyllä kehua siitä, kuinka kokeilunhaluinen tyyppi hän onkaan. Sen lisäksi, että hänet tunnetaan näyttelijänä parhaiten joko komedian puolelta Konttori-sarjasta (The Office - 2005-2013) tai toiminnan puolelta Jack Ryan -sarjasta (2018-2023), hän on nyt ohjaajana osoittanut, ettei aio jämähtää tekemään vain yhtä ja tiettyä juttua. Krasinskin esikoisohjaus Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018) oli kauhuleffa ja nyt IF - Ihmeelliset frendit onkin perheystävällinen seikkailu. Uutuus ei ole Hiljaisen paikan tasoinen napakymppi genressään, mutta ihailen kuitenkin Krasinskin reipasta yritystä ohjaajana. Ongelmaksi muodostuukin enemmän Krasinskin käsikirjoitus, joka jää paikoitellen raakileeksi ja olisi kaivannut lisäviilausta. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii menevästi. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja pääasiassa ifit näyttävät hyviltä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

IF, 2024, Paramount Pictures, Platinum Dunes, Maximum Effort, Sunday Night, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: It Follows (2014)

IT FOLLOWS

Ohjaus: David Robert Mitchell

Pääosissa: Maika Monroe, Keir Gilchrist, Lili Sepe, Olivia Luccardi, Daniel Zovatto, Jake Weary, Debbie Williams ja Bailey Spry

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

It Follows on David Robert Mitchellin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Mitchell sai idean elokuvaan nuoruutensa painajaisista, joissa häntä seurasi joku, minne ikinä hän menikin. Hänellä oli työn alla toinen elokuva, mutta hän alkoi kokea, että se kuulosti typerältä aina, kun hän kertoi siitä jollekulle, joten hän päätyi ottamaan painajaisideansa käsittelyyn. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2013 ja lopulta It Follows sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 17. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys pieneen budjettiinsa verrattuna ja se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Itse katsoin It Followsin vasta muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo kauhuelokuvana. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Pahaa-aavistamaton Jay Height saa poikaystävältään seksin kautta vielä sukupuolitautia kaameamman tartunnan: häntä ryhtyy seuraamaan paha olento, joka haluaa tappaa hänet, jos hän ei siirrä tartuntaa eteenpäin.

Elokuvan pääroolissa yliopistossa opiskelevana teinityttönä Jaime "Jay" Heightina nähdään Maika Monroe, joka teki 2010-luvun alussa vielä ensimmäisiä elokuvaroolejaan. Monroe tulkitsee vakuuttavasti nuorta ja sinisilmäistä Jayta, jonka elämä syöksyy traumaattiseen kierteeseen, kun hän harrastaa seksiä uuden poikaystävänsä Hugh'n (Jake Weary) kanssa, joka kantaa häijyä tartuntaa, jonka voi siirtää eteenpäin vain yhdynnän välityksellä. Pian Jayta ryhtyy seuraamaan paha, satunnaisten eri ihmisten ulkomuodon ottava paha olento, joka ei luovuta, ennen kuin on saavuttanut Jayn ja tappanut tämän. Monroe aloittaa elokuvan hymyssä suin, mutta leffan edetessä hän näyttää hienosti hahmon kasvavaa paniikkia ja ahdistusta.

     Elokuvassa nähdään myös Lili Sepe Jayn siskona Kellynä, Olivia Luccardi tämän ystävänä Yarana, Keir Gilchrist tyttöjen ystävänä Paulina, sekä Daniel Zovatto naapurissa asuvana Greginä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, mutta heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi. Kelly ja Yara ovat todella tylsät ja lähes persoonattomat, mutta sentään Paulista ja Gregistä saadaan jotain aikaiseksi, vaikka Paul onkin kauhuleffan pakollinen kiltti poika ja Greg taas se pakollinen tuhma poika, jotka molemmat ovat tietty kiinnostuneita Jaysta.

It Follows on erittäin mainio kauhuelokuva, josta löytyy paljon tuttuja elementtejä tavanomaisista teinikauhurainoista, mutta josta löytyy myös enemmän panostusta ja syvyyttä. Itse seuraava olento tuntuu olevan jotain enemmän kuin pelkkä paha olio, joka hyppää tasaisin väliajoin säikäyttelemään päähenkilöä. Kun tämä olio siirtyy ihmisestä toiseen juuri seksin välityksellä, se tuntuu kuin painajaismaiselta metaforalta sukupuolitaudeille. Olentoon voi myös heijastaa muita seksiin ja läheisyyteen liittyviä pelkoja, oli kyse sitten raiskauksesta, stalkkerista ja moraalisista puolista. Kun Jay hoksaa, että tämä ikävä tartunta on totisinta totta, hänen täytyy tehdä päätös, antautuuko hän olion armoille, pakeneeko hän sitä loputtomiin, vai yrittääkö hän siirtää tämän "kirouksen" jollekulle muulle pahaa-aavistamattomalle henkilölle?

Sen lisäksi, että nuorta päähahmoa piinaavasta olennosta löytyy tavallista enemmän syvyyttä, on leffa muutenkin ansiokkaammin tehty kuin moni muu vastaava. It Follows ei sorru kauhugenren halvimpaan kikkaan, eli kovaäänisiin hyppysäikäytyksiin, vaan se keskittyy rakentamaan epämiellyttävää vainoharhaisuuden tunnetta, että milloin olento taas astelee näkyviin. Mielestäni on erityisen karmiva veto, ettei olento juokse, vaan nimenomaan kävelee uhrinsa perässä. Ihan sama, vaikka lentäisit toiselle puolelle maailmaa, ennemmin tai myöhemmin se kyllä saavuttaa sinut. Lopputuloksena onkin siis hidas, mutta sitäkin ahdistavampi takaa-ajo, jonka ainoa selvä miinus on, kuinka filmi viedään päätökseensä. Kaiken rakentelun jälkeen loppuhuipennus tuntuu aika lattealta.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi tosiaan David Robert Mitchell, joka oli It Followsia ennen tehnyt vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Myth of the American Sleepoverin (2010) ja It Followsinkin jälkeen Mitchell on tehnyt yhden ainoan elokuvan, Andrew Garfieldin tähdittämän Under the Silver Laken (2018). It Followsia tehdessään Mitchellin inspiraationlähde on päivänselvästi ollut kauhulegenda John Carpenter. Carpenter-vaikutteet näkyvät leffan visuaalisuudessa ja kuuluvat Disasterpeacen säveltämissä musiikeissa. Kameratyöskentely panostaa laajoihin otoksiin, jotta katsojan silmät harhailisivat jatkuvasti taustoille. Monissa pitkissä otoksissa vain kuvataan tyhjyyttä ja sydän alkaa hakata, kun katsoja odottaa jonkun kävelevän hiljaa pimeydestä esiin. Lavastajat ja puvustajat ovat kiehtovasti luoneet leffalle ulkonäön, josta on vaikea sanoa, milloin elokuva tapahtuu. Toisaalta leffa näyttää, tuntuu ja kuulostaa siltä kuin se tapahtuisi 1980- tai 1990-luvulla, mutta sitten sekaan vilahtaa modernimpaa teknologiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Follows, 2014, Northern Lights Films, Animal Kingdom, Two Flints

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Megamind vs. Tuomiosyndikaatti (Megamind vs. the Doom Syndicate - 2024)

MEGAMIND VS. TUOMIOSYNDIKAATTI

MEGAMIND VS. THE DOOM SYNDICATE

Ohjaus: Eric Fogel

Pääosissa: Keith Ferguson, Laura Post, Josh Brener, Maya Aoki Tuttle, Emily Tunon, Scott Adsit, Talon Warburton, Chris Sullivan, Roger Craig Smith, Todd Haberkorn, Eric Murphy, Joey Rudman, Tony Hale ja Adam Lambert

Genre: animaatio, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Megamind (2010) sai positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen menestys lippuluukuilla. Elokuvan suosio on kuitenkin kasvanut tosissaan vasta viime vuosien aikana, mikä huomattiin DreamWorksilla. Yhtiö alkoi tehdä yhteistyötä Peacock-kanavan kanssa, työstääkseen Megamind-televisiosarjan, joka kulki aluksi nimellä "Megamind's Guide to Defending Your City". Sarjasta muovautui Megamind Rules! (2024-), jonka mainostamiseksi yhtiöt päättivät tehdä pikaisesti suoratoistoelokuvan, joka toimisi samanaikaisesti niin jatko-osana alkuperäiselokuvalle kuin pitkänä avausjaksona uutuussarjalle. Tuttuihin rooleihin palkattiin uudet näyttelijät ja animointi ulkoistettiin DreamWorksilta 88 Picturesille ja Dobertman Picturesille. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti julkaistiin maaliskuun alussa Peacock-kanavalla ja Suomeen se on saapunut nyt Viaplay-palvelun kautta. Itse kävin katsomassa Megamindin, kun se alun perin ilmestyi 14 vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun kuulin, että elokuva saa yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen vihdoin jatkoa, ilahduin. Sitä iloa kesti ehkä minuutin, kunnes katsoin leffan trailerin ja järkytyin, kuinka luokattoman halvalta elokuva näytti. Kun Megamind vs. Tuomiosyndikaatti saapui kaikessa hiljaisuudessa Viaplayn valikoimaan, päätin toki katsoa, onko itse elokuva yhtä kaamea kuin traileri antoi ymmärtää.

Megamind omaksuu uuden maineensa Metro Cityn sankarina, mutta riemua ei kestä kauan, kun hänen entinen rikollisjenginsä Tuomiosyndikaatti saapuu kaupunkiin.

Yksikään alkuperäisen Megamind-elokuvan ääninäyttelijöistä ei tee paluuta tässä uudessa jatko-osassa. Liekö kyse sitten pienestä budjetista (josta on kuitenkin riittänyt rahaa Adam Lambertin pikkurooliin) tai alkuperäisten näyttelijöiden kieltäytymisestä, mutta Will Ferrellin sijaan itse Megamindina kuullaan tällä kertaa Keith Ferguson, tätä auttavana Minionina kuullaan David Crossin sijaan Josh Brener ja reportteri Roxannena kuullaan Tina Feyn sijaan Laura Post. Alkuperäiselokuvan lopuksi Megamind luopui rikollisuuden polusta ja nousi Metro Cityn uudeksi supersankariksi. Nyt hän nautiskelee positiivisemmasta maineestaan, samalla kun hahmosta on tehty kummallisesti tyhmempi kuin ennen. Viimeksi Megamind nähtiin rakentamassa huipputeknologisia vempaimia ja nyt hän ei osaa käyttää edes leivänpaahdinta. Minion kulkee tällä kertaa nimellä Kamu, luultavasti sen takia, ettei DreamWorks halua, että hahmoa sekoitetaan Illuminationin Itse ilkimys -animaatioista (Despicable Me - 2010-2024) tuttuihin keltaisiin pölvästeihin. Roxanne taas on nyt Megamindin mielitietty ja jääkin muuten aika tylsäksi sivuhahmoksi. Uutena hahmona tutut tyypit kohtaavat nuoren Megamind-fanin Keikon (Maya Aoki Tuttle), joka on lähinnä vain rasittava näsäviisas kakara.

     Kuten leffan nimestä voikin jo päätellä, Megamind saa vastaansa Tuomiosyndikaatin, entisen rikollisryhmänsä, joka ei katso hyvällä Megamindin käännöstä. Poppooseen kuuluvat myrskyinen Lady Doppler (Emily Tunon), hypnoottinen Pierre Pakotus (Scott Adsit), varjoinen Lordi Hyväyö (Talon Warburton) ja laavamonsteri Behemoth (Chris Sullivan). Alati kinasteleva nelikko jää kelpo lähtökohdistaan huolimatta aika tylsäksi, eikä yhdestäkään hahmosta saada juuri mitään irti. Esimerkiksi pelottavaksi itseään luulevan Lordi Hyväyön vitsi käy nopeasti vanhaksi ja Lady Doppler on vain mitäänsanomattoman tönkkö joukon johtajana.

Alkuperäinen Megamind-elokuva oli nokkela supersankariparodia, joka mullisti genreä oivaltavasti, nauratti makeasti, tarjosi räjähtävää toimintaa, näytti visuaalisesti hyvältä ja sisälsi hyviä teemoja muun muassa ihmisten käyttäytymismalleja tutkivasta luonto vastaan kasvatus -ideasta. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti ei sisällä lainkaan samoja piirteitä. Se on ärsyttävä, epähauska ja puuduttavan pitkäveteinen rahastus, jonka ainoa funktio on yrittää myydä uutta Megamind Rules! -televisiosarjaa. Megamindille jatko-osaa yli kymmenen vuoden ajan toivoneille vastassa on karvas pettymys, jota tuskin antaa DreamWorksille anteeksi. Kyseessä taitaa jopa olla animaatioyhtiön surkein elokuva.

Paperilla elokuvassa olisi aineksia. On ajatuksen tasolla kiinnostavaa nähdä, kuinka entinen superrikollinen yrittää totutella uuteen asemaansa aiemmin uhkaamansa kaupungin nykyisenä suojelijana. Ja vaikka Tuomiosyndikaatista ei ole aiemmin ollut mainintaakaan, on ihan kiinnostavaa nähdä myös, kuinka Megamind yrittää hoitaa entisistä kavereistaan syntyvän uuden ongelman. Näistä puolista ei kuitenkaan saada mitään mielenkiintoista aikaiseksi. Megamindin ja Tuomiosyndikaatin kohtaukset ovat lähinnä vaivaannuttavaa seurattavaa, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Leffan aikana ei pääse nauramaan lainkaan, vaan se pikemminkin tylsistyttää. Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja se ehtii silti käydä uuvuttavaksi koettelemukseksi. Käsikirjoitus on tuskastuttavan laiskasti rustattu, mikä on pöyristyttävää, kun ottaa huomioon, että siitä vastaa sama kaksikko kuin ykkösosasta! Uuden ohjaajan, Eric Fogelin työ vain korostaa laiskuutta. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin.

Mätänä kirsikkana lässähtäneen kakun päällä on vielä se fakta, että Megamind vs. Tuomiosyndikaatti on visuaalisesti suoraan sanottuna ruma elokuva. Leffasta huokuu, että se tehtiin kiireessä, sillä niin hätiköityä animointi on. Hahmojen ulkoasut ovat periaatteessa oivat, mutta taustat käyvät naurettavan kököiksi ja itseään toistaviksi leffan edetessä. Pelkistetyt rakennukset, usein täysin tyhjät kadut, vähän siihen suuntaan renderöidyt taustaihmiset, yhdensävyiset väripinnat ja hirveä valojen ja varjojen käyttö ovat jo omiaan tekemään leffasta vaikeaa katseltavaa. Elokuva näyttää usein joltain PlayStation 2:n pelin välivideolta, mutta leffa ei houkuta yhtään pelaamaan sitä ja mikä pahinta, se saa haluamaan pysymään kaukana uudesta Megamind Rules! -sarjasta. Ja kun elokuva tehtiin pitkälti vain sarjan markkinoimiseksi, taitaa olla sanomattakin selvää, että lopputulos on epäonnistunut.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megamind vs. the Doom Syndicate, 2024, DreamWorks Animation, DreamWorks Animation Television

Arvostelu: Rebel Moon - Part Two: The Scargiver (2024)

REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.

Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.

Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.

     Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.

Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista. 

Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.

Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.

Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY

Ohjaus: Wolfgang Petersen

Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie

Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.

     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.

     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.

Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.

Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios