Arvostelu: Conclave (2024)

CONCLAVE

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Ralph Fiennes, Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellitto, Isabella Rossellini, Lucian Msamati, Carlos Diehz, Brían F. O'Byrne, Jacek Koman ja Balkissa Maiga

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 7

Conclave perustuu Robert Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta työstettäisiin elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja Conclave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja odotin sitä positiivisin mielin, elokuvan mainion näyttelijäkaartin ja maailmalta kantautuneiden kehujen vuoksi. Kävin uteliaana katsomassa Conclaven sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Paavin kuoleman jälkeen kardinaalit kokoontuvat Vatikaaniin äänestämään tämän seuraajasta. Tätä konklaavi-äänestystä valvova dekaani Thomas Lawrence alkaa epäillä, että kardinaalien keskuudessa on meneillään jotain hämärää.

Ralph Fiennes näyttelee Thomas Lawrencea, kardinaalia, joka toimii dekaanina konklaavissa, eli seuraavan paavin päättävässä äänestyksessä. Kardinaali Lawrence on mielenkiintoinen hahmo, sillä hänen uskonsa on horjunut viime aikoina ja paavin yhtäkkinen kuolema pistää miehen pohtimaan omaa paikkaansa kirkossa. Mies oli jo ajatellut eroamista, mutta kun hänelle selviää, että äänestävien kardinaalien keskuudesta löytyy korruptiota ja muuta hämärää, on hänen pakko päästä perille totuudesta. Fiennes on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan - eipä mieheltä voi juuri muuta odottaakaan. Hän tulkitsee hienosti hahmonsa monitahoisuutta ja tämän päättäväisyyttä mysteerien avautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Stanley Tucci, John Lithgow, Sergio Castellito, Lucian Msamati ja ensikertalaisnäyttelijä Carlos Diehz kardinaaleina Bellininä, Tremblayna, Tedescona, Adeyeminä ja Benitezinä, jotka kisaavat paavin paikasta ja jotka edustavat hyvin erilaisia arvomaailmoja ja joilla ei välttämättä kenelläkään ole puhtaat jauhot pussissaan, sekä Isabella Rossellini sisar Agnesina, joka hiljaisena tarkkailijana muodostuu tärkeäksi avuksi kardinaali Lawrencelle, kun selvityshommat alkavat. Sivunäyttelijätkin ovat vakuuttavat rooleissaan, etenkin Tucci, Lithgow, Castellito, Msamati ja Diehz toinen toistaan arveluttavampina paaviehdokkaina. En ihmettele, jos useampikin elokuvan näyttelijä saa roolityöllään Oscar-ehdokkuuden - Fiennes ja Rossellini nappasivat jo Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta miespääosasta ja naissivuosasta.

Paperilla Conclave ei välttämättä kuulosta järin mielenkiintoiselta. Paavin kuoltua kardinaalit kokoontuvat konklaaviin, suljettuun ja tarkoin vartioituun äänestystilaan valitsemaan seuraavaa paavia. Äänestys kestää usein päiviä, ehkä jopa viikkoja, kunnes joku ehdokkaista saa tarvittavan äänienemmistön. Pahimmillaan äänestys on historian havinoissa kestänyt jopa kolmisen vuotta, 1260-luvun lopulla, jolloin useat kardinaaleista menehtyivät kesken kaiken kuumuuteen. Mutta pyhä jysäys, kun tästä äänestystapahtumasta onkaan saatu aikaiseksi todella vangitseva jännitysnäytelmä, joka pitää tehokkaasti otteessaan alusta loppuun saakka. Sen lisäksi, että on perin kiinnostavaa nähdä, kuinka paavin valinta tarkalleen ottaen suoritetaan ja kuinka salailevaa puuhaa tämä on, on sen ympärille rakennettu aivan mahtava mysteeri, josta ei koukkuja ja käänteitä puutu.

Kyseessä on suorastaan trilleri, joka pitää katsojansa varpaillaan kohtauksesta toiseen, saaden arvelemaan jokaisen motiivia ja agendaa. Kertomus pysyy yllätyksellisenä loppuun saakka, kunnes viimeisetkin luurangot on saatu kaivettua esiin hahmojen kaapeista. Conclave on myös erittäin monikerroksinen teos, jossa pohditaan kirkon sisäisiä konflikteja, eritoten kuinka osa haluaa pitää vanhoista perinteistä ja ajatusmalleista kiinni, kun taas toiset haluavat viedä kirkkoa modernimpaan suuntaan, ajan tasalle sitä ympäröivän maailman kanssa. Hahmojen eriäviä näkemyksiä tarkastelevat keskustelut ovat esimerkillisen kiinnostavasti kirjoitettuja ja teemoja esimerkiksi uskosta ja kirkon paikasta modernissa maailmassa käsitellään kypsästi ja monipuolisesti.

Elokuvan on ohjannut Edward Berger, joka vastasi parin vuoden takaisesta Länsirintamalta ei mitään uutta -uudelleenfilmatisoinnista (Im Westen nichts Neues - 2022). Conclavessa Berger teki minuun suuren vaikutuksen. Hänen kykynsä rakentaa jännitystä on vakuuttava, minkä lisäksi hän onnistuu ujuttamaan sekaan toimivaa huumoriakin. Kuten hänen sotaleffansa jo osoitti, on Bergerillä myös silmää tyylikkäille visuaaleille. Conclave on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja puvustus oivaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat vahvasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Conclave, 2024, FilmNation Entertainment, Indian Paintbrush, Access Entertainment, House Productions

Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ex Machina (2014)

EX MACHINA

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Domhnall Gleeson, Oscar Isaac, Alicia Vikander, Sonoya Mizuno ja Corey Johnson

Genre: scifi, trilleri, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Ex Machina on aiemmin käsikirjoittajan työtä tehneen Alex Garlandin esikoisohjauselokuva. Garland sai idean elokuvaan jo lapsena, koodailtuaan vanhempiensa tietokoneella ja ajatellessaan, että tietokoneella olisi oma mielensä. Aikuisena hän luki tekoälyistä ja keskusteli sellaisen potentiaalista eri tutkijoiden kanssa, samalla kun hän ryhtyi kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitusta. Garland sai kerättyä elokuvalle rahoituksen, näyttelijät ja työryhmän, ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2013. Lopulta Ex Machina sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Leffa voitti parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkinnon ja se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan naissivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan brittielokuvan, ohjausdebyytin, naissivuosan, käsikirjoituksen ja erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Ex Machinan vasta, kun se ilmestyi vuokralle joskus vuoden 2015 lopulla ja pidin siitä kovasti. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Ex Machinan jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hakukonesivusto Blue Bookilla työskentelevä Caleb Smith voittaa viikon loman yrityksen johtajan, Nathan Batemanin luksuskodissa. Siellä hän saa kuitenkin selville, että lomailun sijaan hänen hommansa on testata Nathanin luomaa tekoälyrobotti Avaa.

Domhnall Gleeson näyttelee Caleb Smithiä, Googlen kaltaisella Blue Book -hakukonesivustolla työskentelevää miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hän voittaa loman yrityksen perustajan ja pomon luksuskodissa. Gleeson tulkitsee oivallisesti hahmonsa muovautuvia tuntemuksia, kun lomaviikon todellinen luonne käy ilmi ja homma aukeaa siitä vielä lisää. Hänen hahmonsa Caleb on hyvin kirjoitettu ja on kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja hän tekee leffan edetessä. Vaikka sekä Gleeson että Caleb toimivat, jää niin näyttelijä kuin hahmokin elokuvan päätrion tylsimmäksi tyypiksi.

     Blue Book -sivuston perustajana ja johtajana, Nathan Batemanina taas nähdään Oscar Isaac, joka luo välittömästi todella erikoisen presenssin hahmolleen. Toisaalta Nathan on yllättävänkin perusheppu, joka tuhahtelee jännittyneelle Calebille ja pyytää tätä avaamaan kaljan ja rupattelemaan hänen kanssaan. Samalla mies on välittömästi epäilyttävä ja jopa epämiellyttävä, eikä hän pääse nauttimaan katsojan luottamuksesta missään kohtaa. Isaac on loistava roolissaan, tulkiten hyvin monisävyistä hahmoaan tämän tietotekniikkataituruudesta alkoholismin kanssa painiskeluun.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin Nathanin luoma tekoälyrobotti Ava, jota näyttelee ruotsalainen Alicia Vikander. Vikander teki leffalla läpimurtoroolinsa maailmalla, eikä ihme, sillä niin vakuuttavasti hän rooliinsa eläytyy. Kaikki Vikanderin eleistä ilmeisiin ja ääneen ovat tarkoin harkittuja ja hieman mekaanisia, jonka ansiosta katsojalle muodostuu nopeasti tunne siitä kuin katsoisi aitoa tekoälyrobottia. Avaa syvennetään myös onnistuneesti elokuvan edetessä ja robottiin tykästyy nopeasti.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on muutamaan otteeseen todennut Ex Machinan sijoittuvan ajassa kymmenen minuuttia tulevaisuuteen. Nyt kymmenen vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen sanoisin kuitenkin, että kyse on ehkä enää korkeintaan parista minuutista, sillä niin kiehtovan ja samalla myös pelottavan ajankohtaiseksi leffa on muuttunut viimeisen vuosikymmenen varrella. Kenties juuri sen takia pidin Ex Machinasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen ensinäkemästä pitänyt elokuvaa todella hyvänä, mutta nyt näin sen liki täydellisenä scifiteoksena. Elokuva on erinomainen sekoitus pohdiskelevampaa tieteiskertomusta, filosofista mietintää ihmisyydestä, tiivistunnelmaista trilleriä ja erikoista rakkaustarinaa.

Jos elokuvalta odottaa jotain Terminatorien (1984-2019) kaltaista toimintarymistelyä, jossa tekoälyrobotit hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun, Ex Machina ei välttämättä tule iskemään. Se on hiljalleen, omalla painollaan etenevä scifileffa, joka avautuu vähitellen. Calebin tehtävänä ei ole testata Avaa vaikkapa tämän fyysisessä ylivertaisuudessa ja liikkuvuudessa, vaan kyseessä on Turingin testi, jossa Caleb ja Ava istahtavat juttelemaan. Jos Avan vastaukset onnistuvat huiputtamaan Calebia unohtamaan, että kyseessä on kone eikä ihminen, on robotti läpäissyt kokeen. Paperilla tämä voisi kuulostaa tylsältä konseptilta, mutta nämä keskustelut ovat toinen toistaan kiehtovampia ja vangitsevampia. Avan mekaanista mielenmaisemaa on todella kiinnostavaa tutkia. Mitä pidemmälle keskustelut etenevät, sitä enemmän Ava alkaa pohtia ja kyseenalaistaa paikkaansa maailmassa.

Yhtä lailla kiinnostavia ovat myös Calebin ja Nathanin väliset keskustelut, jotka menevät ajoittain hyvinkin filosofisiksi pohdinnoiksi ihmisyydestä ja sen monista puolista, kuten tunteista, seksuaalisuudesta, evoluutiosta ja ties mistä. Nathanin paikkaa tässä kaikessa mietiskellään hyvin. Onko hän jumala luotuaan Avan, vai menikö hän rakentamaan evoluution seuraavan vaiheen, joka tulisi vääjäämättä korvaamaan ihmiset? Tekoäly on ollut yhä vain enemmän ja isommin esillä viime vuosina, eivätkä kysymykset enää koske sellaisen mahdollisuutta, vaan sellaisen moraalista eettisyyttä. Kun Caleb kysyy Nathanilta, miksi tämä loi Avan, Nathan vain tokaisee, että koska hän pystyi siihen. Herääkin ajatus siitä, että kun teknologiaa kehitetään lähes kilpaa kaiken aikaa yhä vain hurjempiin suuntiin, tuleeko pian se hetki, kun tutkijoiden olisi parempi ymmärtää olla etenemättä pidemmälle?

Pohdiskelevasta luonteestaan huolimatta Ex Machina ei ole sinänsä mitenkään vaikea elokuva. Vaikka sen mietinnät eivät täyttäisikään katsojan päätä ajatuksilla, se toimii silti pätevästi. Garland hoitaa tonttinsa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana vakuuttavasti, eikä elokuvasta huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Garland rakentaa tunnelmaa hienosti, tehden filmistä samanaikaisesti painostavan ja jopa ahdistavan, mutta samalla hypnotisoivan ja houkuttelevan. Jännite kasvaa väkevästi kohtaus kohtaukselta, kunnes kaikki kulminoituu hyvin finaalissa. Tarinakin rakentuu upeasti, kuten myös hahmojen välit keskenään. Kuka lopulta hyötyikään ja kenestä?

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Kameraliikkeitä ja kuvasommitteluja tukevat mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteetkin näyttävät hyviltä. Ava on näyttävästi toteutettu asua ja digitehosteita hyödyntäen. Vikander näytteli elokuvan harmaassa kokovartalopuvussa ja osat hänen vartalostaan muutettiin jälkikäteen läpinäkyviksi, jotta Avan virtapiirit ja muut näkyisivät robotti-ihon alta. Toteutus vakuuttaa edelleen. Leikkauksessa elokuvalle on luotu tehokas rytmi ja vaikka filmi eteneekin verkkaisesti, ei siihen mahdu tylsiä hetkiä. Äänimaailma on taidokkaasti työstetty ja Ben Salisburyn ja Geoff Barrow'n säveltämät klassisia melodioita ja elektronisia instrumentteja yhdistelevät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ex Machina, 2014, Universal Pictures, A24, Film4, DNA Films, IAC Films

Arvostelu: Frankenstein Junior (Young Frankenstein - 1974)

FRANKENSTEIN JUNIOR

YOUNG FRANKENSTEIN

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.

Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.

     Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.

Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!

Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.

Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota (The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim - 2024)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: ROHIRRIMIN SOTA

THE LORD OF THE RINGS: THE WAR OF THE ROHIRRIM

Ohjaus: Kenji Kamiyama

Pääosissa: Gaia Wise, Brian Cox, Luke Pasqualino, Lorraine Ashbourne, Yazdan Qafouri, Benjamin Wainwright, Laurence Ubong Williams, Bilal Hasna, Shaun Dooley, Michael Wildman, Janine Duvitski, Miranda Otto, Dominic Monaghan, Billy Boyd ja Christopher Lee

Genre: anime, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim, eli suomalaisittain Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota perustuu J. R. R. Tolkienin fantasiakirjoihin Keski-Maasta. Vuonna 2021 New Line Cinema -yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi aikaan parisataa vuotta ennen Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Nyt Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut pahemmin kiinnostunut leffasta. Minut hyvin tuntevat tietävät, että Taru sormusten herrasta -trilogia on ehdoton suosikkini. Koin kuitenkin Rohirrimin sodan ajatuksen tasolla lähinnä turhaksi rahastukseksi, eikä odotuksiani nostanut se, ettei leffan ympärille syntynyt minkäänlaista pöhinää ensi-illan lähestyessä. Kävin katsomassa Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sodan sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

200 vuotta ennen kuin Bilbo Reppuli sai Sormuksen haltuunsa, Rohanin kuningas Helm Vasarakoura perheineen puolustaa kansaansa katkeran Wulfin johtamalta armeijalta, Helmin tapettua Wulfin isän.

Taru sormusten herrasta: Rohirrimin sota keskittyy hevoskansan asuttaman Rohanin hallitsijaperheeseen, kuningas Helm Vasarakouraan (äänenä Brian Cox) ja tämän lapsiin, poikiin Hamaan (Yazdan Qafouri) ja Halethiin (Benjamin Wainwright), sekä erityisesti tyttäreen Héraan (Gaia Wise), joka oli Tolkienin teksteissä jäänyt täysin vaille nimeä, mutta joka on nostettu tämän elokuvan päähenkilöksi. Héra on hieman Éowyniä (Miranda Otto, joka toimii elokuvassa kertojaäänenä) muistuttava hahmo, joka ei suostu tyytymään naisille tyypillisiin rooleihin, vaan hän janoaa seikkailua ja haluaa tehdä osansa Rohanin puolustamiseksi. Héran isä Helm Vasarakoura on jylhä kuningas, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä ja Coxin mahtipontinen ääni sopii miehelle kuin valettu. Veljet Hama ja Haleth jäävät kuitenkin pienemmälle huomiolle, elokuvan keskittyessä Helmin ja Héran vaikeaan isä-tytär-suhteeseen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Helmin sisarenpoika Fréaláf (Laurence Ubong Williams), Héran kamarineito Olwyn (Lorraine Ashborne), Helmille uskollinen Lief (Bilal Hasna), mustainmaalaisia johtanut Freca (Shaun Dooley), tämän poika Wulf (Luke Pasqualino), joka isänsä kuoleman jälkeen vannoo tappavansa Helmin ja tämän perijät, sekä Wulfia seuraava kenraali Targg (Michael Wildman). Wulf on kelpo antagonisti tarinaan ja katsoja voi tavallaan ymmärtää, miksi tämä lähtee niin vimmaiselle sotajalalle Helmin sukua vastaan.

Hobitti-trilogian päätyttyä vuonna 2014, moni taisi olettaa, että seikkailut Keski-Maassa olisivat olleet siinä. Silmarillionin (1977) filmatisointioikeuksiin ei kenelläkään tuntunut olevan asiaa ja kenenkään ei oletettu olevan niin hullu, että yrittäisi tehdä uudelleenfilmatisoinnit Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Mutta samalla lailla kuin periaatteessa kaikki muutkin joskus isot jutut, myös Keski-Maan tarinat on päätetty nyt franchisettaa oikein kunnolla. Amazon Prime Videossa pyörii parhaillaan vaihtelevaa palautetta saanut esiosasarja Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-), työn alla on uusi elokuva Klonkusta (joka sai myös oman, naurunalaiseksi joutuneen videopelinsä) ja nyt teattereihin saapuu ensimmäinen anime-elokuva Tolkienin maailmasta.

Uutuusanimaatiossa on selvät plussansa ja miinuksensa, miinuspuolten syntyessä pääasiassa käsikirjoituksesta. Juoni on periaatteessa toimiva, mutta silti hieman liian ohut vähän päälle parituntiseen elokuvaan. Jos koit, että muutamasatasivuisen Hobitti-kirjan jakaminen kolmeksi elokuvaksi oli venyttämistä, voi olla, ettet lämpene muutamasta appendices-lauseesta rakennettuun Rohirrimin sotaan. Periaatteessa elokuva vain vastaa kysymykseen, jota tuskin kukaan oli sen kummemmin pohtinut: miksi Ämyrilinnan aluetta alettiin kutsua Helmin syvänteeksi? Voisiko olla, että sillä on jotain tekemistä Helm-nimisen tyypin kanssa? Loppupäässä leffaa käsikirjoitustiimi syyllistyy myös vaivaannuttaviin fanipalveluksiin, lähtien tuttujen repliikkien laiskasta kierrättämisestä.

Elokuva ei pahemmin tuo mitään uutta katsojalle, vaikka tarina tapahtuukin parisataa vuotta ennen Sormuksen kiikuttamista Tuomiovuoreen ja siinä olisi ollut rahkeet syventää tätä maailmaa elokuvien puolella entisestään. Héran tarina kierrättää paljon Éowyniltä ja kun suuri osa elokuvasta keskittyy taisteluun Helmin syvänteessä, meno alkaa nopeasti tuntua kierrätykseltä Taru sormusten herrasta: Kahdessa tornissa (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) käydyistä sotakohtauksista. Aluksi Rohirrimin sodan taistelukohtaukset, varsinkin hyökkäys Rohanin pääkaupunki Edorasiin, ovat vangitsevia, mutta loppua kohti jatkuva mäiske alkaa käydä pitkäveteiseksi.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista toteutusta. Olin aluksi epäileväinen siitä, kuinka anime ja Keski-Maa kohtaisivat, mutta lopputulos on kertakaikkisen komea. Piirrosjälki on tyylikästä, tarkkaa ja yksityiskohtaista, ja miljöö on kopioitu onnistuneesti Peter Jacksonin elokuvista, eikä vaikkapa Helmin syvännettä ole lähdetty suunnittelemaan lokaationa uusiksi. Värin, valojen ja varjojen käyttö on myös mainiota. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja ilahduin toki siitä, että elokuva hyödyntää Howard Shoren musiikkeja, etenkin Rohaniin liittyviä melodioita alkuperäistrilogiasta. Uusista musiikeista vastaava Stephen Gallagher kanavoi Shoren töitä mallikkaasti ja kahden säveltäjän aikaansaannokset sulautuvat onnistuneesti oivaksi kokonaisuudeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lord of the Rings: The War of the Rohirrim, 2024, New Line Cinema, Warner Bros. Animation, WingNut Films, Sola Entertainment

Arvostelu: Kraven the Hunter (2024)

KRAVEN THE HUNTER

Ohjaus: J. C. Chandor

Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Fred Hechinger, Ariana DeBose, Alessandro Nivola, Russell Crowe, Christopher Abbott ja Levi Miller

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Kraven the Hunter perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. Kravenia oli tarkoitus hyödyntää elokuvien puolella jo vuosia sitten. Sam Raimi kaavaili tästä pahista "Spider-Man 4" -elokuvaan, joka ei kuitenkaan toteutunut ja myöhemmin hahmon oli tarkoitus esiintyä "The Amazing Spider-Man 3" -elokuvassa, mutta sekin jäi tekemättä. Kun Sony ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin vastustajista, yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvan Kravenista heti Venomin (2018) jälkeen. Richard Wenk ryhtyi työstämään käsikirjoitusta jo vuonna 2018, mutta pitkään projekti ei meinannut ottaa tuulta siipiensä alle. Kravenia pohdittiin pääpahikseksi Tom Hollandin kolmanteen Spider-Man -elokuvaan, mutta suunnitelmat muuttuivatkin multiversumitarinaksi, jossa nähtiin vanhoja tuttuja pahiksia aiemmista leffoista, jolloin Sony palasi takaisin aiempaan ideaansa hahmon soololeffasta. Art Marcum ja Matt Holloway ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta uusiksi ja J. C. Chandor palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja alun perin Kraven the Hunterin oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2023, mutta erinäisistä syistä ensi-iltaa on puskettu yhä vain pidemmälle ja vasta nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu teattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet lähes nollassa. Sonyn Spider-Man -pahiksista kertovat leffat, Venomit, Morbius (2022) ja Madame Web (2024) ovat olleet niin kehnoja, etten uskonut studion saavan mitään hyvää aikaiseksi Kravenistakaan. Ennakkoluuloni vain kasvoivat, kun ensi-iltaa siirrettiin kerta toisensa perään. Kävinkin skeptisin odotuksin katsomassa Kraven the Hunterin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Yli-inhimillisillä kyvyillä varustettu ja pahimpia rikollisia saalistava Kraven kohtaa vaativimman vastustajansa, Sarvikuonon.

Vuosien varrella Sergei Kravinoffiksi, eli Kraven-saalistajaksi on ollut ehdolla muun muassa Brad Pitt, Keanu Reeves, John David Washington ja Adam Driver, mutta rooli meni lopulta Aaron Taylor-Johnsonille, jolle Marvel-elokuvat eivät ole uusi juttu - nähtiinhän hänet jo supernopeana Quicksilverinä Avengers: Age of Ultronissa (2015). Taylor-Johnsonista on vuosien varrella muovautunut erittäin varteenotettava näyttelijä ja jos Kraven the Hunter -elokuvassa on jotain kehuttavaa, niin hän. Taylor-Johnson omistautuu roolilleen ihailtavasti. Itse hahmo onkin sitten eri tapaus. Monelle fanille tulee varmasti pettymyksenä, että sen sijaan, että kyseessä olisi kaikista mahtavimpia petoja paljain käsin muiluttava metsästäjistä paras, on Kraven pahiksia jahtaava antisankari, jonka elimistössä kiertää leijonan veri, minkä avulla hän pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Jälleen herää kysymys, miksi Sony ryhtyi tehtailemaan leffoja Spider-Manin pahiksista, jos yhtiö ei uskalla pitää hahmoja pahiksina?

     Elokuvassa nähdään myös Russell Crowe Kravenin gangsteri-isänä Nikolai Kravinoffina ja vastikään julkaistusta Gladiator II:sta (2024) tutuksi tullut Fred Hechinger Kravenin veljenä Dmitrinä, eli Kameleonttina, Ariana DeBose voodoopappi-asianajaja-tarkka-ampuja Calypsona, Alessandro Nivola pahana Aleksei Sytsevichinä, eli Sarvikuonona, sekä Christopher Abbott Kravenia metsästävänä Ulkomaalaisena, joka jää lopulta niin pintaraapaisuksi ja turhaksi hahmoksi, että miksi hänet piti väkisin tunkea mukaan? Crowe on toisaalta karismaattinen äijä Nikolaiksi, mutta hänen gangsteri-isäroolinsa muuttuu vähän väliä karikatyyriksi. Hechinger ja DeBose ovat kelvolliset osissaan, joskin DeBose joutuu kamppailemaan kehnon roolihahmon kanssa, jolle keksitään uusia puolia riippuen sitä, mihin juoni häntä milloinkin tarvitsee. Kaikista pahinta on kuitenkin Nivolan tulkinta Sarvikuonosta, joka on enemmän surkuhupaisan koominen kuin uhkaava. Ja kun Sarvikuono vihdoin nähdään kunnon olomuodossaan, näyttää lopputulos lähinnä joltain PlayStation 3 -pelin päävastukselta.

Sony on kyllä ansainnut taputtaa itseään olkapäälle, sillä sellaisen saavutuksen yhtiö on kyllä saanut aikaiseksi. Yhtiön kuudesta Spider-Manin pahiksiin keskittyvästä elokuvasta - Venom, Venom: Let There Be Carnage (2021), Morbius, Madame Web, Venom: The Last Dance (2024) ja nyt Kraven the Hunter - kaikki ovat olleet huonoja. Yhtiö on kerta toisensa perään näyttänyt, että heillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta näitä hahmoja ja lähdemateriaalia tai sen kummemmin niiden faneja kohtaan ja että yhtiö puskee näitä elokuvantapaisia pihalle vain pitääkseen hahmojen oikeudet poissa Marvel Studiosin käsistä.

Kraven the Hunter on sarjakuvafilmatisointi, joka ei saa innostumaan, jännittämään tai pahemmin edes kiinnostumaan siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Aaron Taylor-Johnson yrittää parhaansa, mutta edes hän ei yksin onnistu pelastamaan elokuvaa, kun juuri mikään hänen ympärillään ei toimi. Tarina laahaa eteenpäin, eikä pahisten juonittelussa ole lopulta juuri järkeä. Ulkomaalaisen olisi voinut poistaa leffasta kokonaan, kun häneen ei ole jaksettu panostaa edes sitäkään vähää. Calypso taas tuntuu useammalta hahmolta, jotka pakon edessä pakotettiin yhdeksi, sillä hahmon funktio muuttuu niin reippaasti kohtauksesta toiseen. Toimintakohtaukset eivät säväytä oikeastaan millään lailla, eikä niistä löydy jännitettä, sillä Kraven on heti elokuvan alkukohtauksesta lähtien ylivertainen tappokone. Sentään elokuvasta on uskallettu tehdä verinen, kun jo ensimmäisen Venomin kohdalla fanit valittivat, että ihmisiä ahmivasta avaruusloisesta kertovasta leffasta on tehty liian lapsiystävällinen. Raakuudetkaan eivät paljoa pelasta, kun leffan synkistely äityy toisinaan tahattoman koomiseksi patsasteluksi. Loppupää käyttää paljon aikaa pohjustaakseen jatko-osaa, mikä tuntuu turhalta, kun Sony on jo ennen elokuvan julkaisua ilmaissut, että Kraven the Hunter jää toistaiseksi yhtiön viimeiseksi leffaksi Spider-Manin vihollisista. Se onkin paras päätös, minkä yhtiö on tämän kuusiosaisen leffasarjan kanssa tehnyt.

Elokuvan on ohjannut J. C. Chandor, jonka kädenjälki on aika mitäänsanomatonta ja ponnetonta. Hän ei saa leffasta sähäkkää tai mukaansatempaavaa, eivätkä saa myöskään käsikirjoittajatrio Richard Wenk, Art Marcum ja Matt Holloway, joista kaksi jälkimmäistä auttoivat Morbiuksen käsikirjoituksen viimeistelyssä. Edes visuaalisesti Kraven the Hunter ei toimi. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivat ja puvustus menevää, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain pöyristyttävän huonot. Elokuva maksoi 130 miljoonaa dollaria, mutta rahat taisivat mennä nimekkäimpien näyttelijöiden taskuun, sillä efekteihin rahaa ei ainakaan ole palanut, niin kököiltä Sarvikuono ja varsinaiset eläimet näyttävät. Äänimaailma ajaa asiansa, joskin Benjamin Wallfischin ja Galperinen veljesten Evguenin ja Sachan musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kraven the Hunter, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Avi Arad Productions, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Into the Woods (2014)

INTO THE WOODS

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 7

Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon (2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.

Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.

Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.

Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.

Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.

Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.

Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios

Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.

Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.

Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.

Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America