Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman
Genre: komedia, kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi(Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.
Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.
Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.
Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit(Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!
Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.
Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited
Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman, Jaimz Woolvett, Saul Rubinek, Frances Fisher, Anna Thomson, Richard Harris, Anthony James, David Mucci, Rob Campbell, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja Liisa Repo-Martell
Genre: western, draama
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16
Unforgiven, eli suomalaisittain Armoton on Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 1976 nimillä "The Cut-Whore Killings" ja "The William Munny Killings" David Webb Peoplesin toimesta. Sergio Leonen lännenelokuvista maailmankuuluksi nousseelle Clint Eastwoodille esiteltiin teksti jo 1980-luvun alussa, mutta silloin hänellä oli muita projekteja, jotka kiinnostivat häntä enemmän. 1980-luvun lopulla Eastwood kuitenkin päätti vihdoin tarttua käsikirjoitukseen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1991. Lopulta Armoton sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, mikä sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja ääni), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Armotonta, vaikka westernejä fanittava isäni on sitä minulle kehunut jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.
Kun vuonna 1880 Greelyn krouvissa kaksi miestä silpovat prostituoidun kasvot ja kehon, entinen lainsuojaton Will Munny palkataan etsimään ja tappamaan nämä rikolliset.
Armottomassa Clint Eastwood teki näillä näkymin viimeisen lännenelokuvaroolinsa Will Munnyna, entisenä lainsuojattomana, joka oli vuosia aiemmin tehnyt hirmutekoja, ryöstellyt ja murhannut kylmäverisesti jopa naisia ja lapsia, mutta nyt vanhoina päivinään katuu tekojaan syvästi. Kun silpojat pääsevät oikeudessa pälkähästä, rahan kaipuussa oleva Will kokee, että kostamalla miehille hän voisi hyvittää edes hieman tekojaan. Eastwood istuu tietty täydellisesti elokuvan päärooliin. Kun puhutaan lännenelokuvista, stetson-hatun alta tuimasti tuijottava Eastwood nousee varmasti heti monilla mieleen. Hänen työnsä Sergio Leonen Dollari-trilogiassa (1964-1966) on jo vuosia sitten noussut legendaariseen asemaan. Armottomassa Eastwood pääseekin tekemään jonkinlaisen joutsenlaulunsa uralleen länkkäreiden parissa. Hänen hahmonsa heijastaa hienosti aiempia töitä, rakentaen kuitenkin täysin uudenlaisen, erittäin kiinnostavan henkilön, jonka tarinaa seuraa mielellään. Kun Eastwood on aiemmin esittänyt lännenhahmoja, jotka säälittä ampuvat muita, Will on hyvin poikkeava tapaus, sillä hän haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana revolverista.
Avukseen jahtiin Will saa vanhan rikoskumppaninsa Ned Loganin, jota näyttelee Morgan Freeman, sekä nuoren ja ylimielisen Schofield Kidin, jona nähdään Jaimz Woolvett. Hahmokaksikko toimii erittäin hyvänä lisänä Willin rinnalle, toisen ollessa iäkäs ja kokenut näissä hommissa ja toisen ylvästellessä teoillaan, joiden aitoutta niin hahmot kuin katsojakin kyseenalaistaa välittömästi. Freeman on tietty aina mahtava, mutta myös Woolvett pärjää mainiosti omassa osassaan.
Silti elokuvan todellinen tähti taitaa olla niin Oscar-, BAFTA- kuin myös Golden Globe -palkinnot roolityöllään voittanut Gene Hackman. Hackman näyttelee Big Whiskey -kaupungin sheriffi Little Billiä, joka saa roistot hiljaiseksi ihan vain astumalla huoneeseen, mutta jolla ei ole täysin rehdit keinot saada asioita hoidettua. Little Bill onkin siis täydellinen kolikon kääntöpuoli Willille. Toinen on tekojaan sovitteleva ex-roisto ja toinen taas likaisesti hommat hoitava lainvalvoja. Hackman on erinomainen osassaan, huokuen voimakasta karismaa ja intensiivisyyttä joka kohtauksessaan.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Richard Harris kuuluisana ampujana Englannin Bobina, joka saapuu Big Whiskeyyn kirjailija W. W. Beauchampin (Saul Rubinek) kanssa tekemään elämäkertateosta Bobista, Anthony James Greelyn krouvin omistajana Skinnynä, Frances Fisher, Anna Thomson, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja äitinsä puolelta suomalaista sukua oleva Liisa Repo-Martell krouvin huorina, sekä David Mucci ja Rob Campbell Willin, Nedin ja Kidin jahtaamana silpojakaksikko Quick Mikena ja Daveyna. Tämä kaksikko ei ole erityisen kiinnostava hahmomielessä, mutta sen sijaan muut hahmot, kuten Englannin Bob, Beauchamp ja prostituoidut ovat kiinnostavia.
Armoton osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi teokseksi, joka nousi kertaheitolla westernsuosikkieni kärkikolmoseen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) ja Huuliharppukostajan (C'era una volta il West - 1968) kaveriksi! Elokuva pitää sisällään hyvin perinteisiä lännenleffojen juttuja, mutta samalla se myös pyörittelee niistä jotain erilaista ja kiehtovaa. Kuten jo sanoin, päähenkilö on ex-roisto, joka katuu tekojaan ja antagonistina toimii kyseenalaisesti työskentelevä sheriffi, mikä tuntuu jo itsessään erilaiselta genrelle, jossa (ainakin niissä mitä olen katsonut) sheriffit ovat yleensä selkeitä hyviksiä ja roistot selkeitä pahiksia. Tämän lisäksi on myös toimivaa, kuinka ampumataidoillaan ja uhrilistoillaan kehuvat tuppaavatkin olemaan jotain ihan muuta ja erityisen hyvä ratkaisu on, että juurikin silvotun huoran kollegat asettavat palkkion Quick Miken ja Daveyn listimisestä.
Sen lisäksi, että elokuva pitää sisällään mielenkiintoisia hahmoja, jotka tuntuvat poikkeuksellisilta westerngenressä ja heidän näyttelijänsä ovat vielä läpikotaisin kovassa vireessä, on Armoton muutenkin vaikuttava teos. Vaikka se toisaalta kulkee rauhassa eteenpäin, ei aika käy koskaan pitkäksi, koska tarina on niin oivallinen. Vaihtelua kuvioihin saadaan hyvin vaihtelemalla Willin matkasta Nedin ja Kidin kanssa Big Whiskeyn kaupungin tapahtumiin. Niin tarinaa kuin tunnelmaa rakennetaan vahvasti leffan edetessä. Erityisen hienoa on, kuinka jotkut leffassa aiemmin käsitellyt ja pohjustetut asiat nousevat mahtavassa loppuhuipennuksessa todella esille. Kohtaus, jossa sheriffi Little Bill kertoo Beauchampille, millainen mies voittaa ampumisessa, on jo itsessään tiivistunnelmainen, mutta se, miten lopussa hyödynnetään tämän kertomuksen oppeja, tekee hommasta entistäkin huikeampaa. Seasta löytyy paljon muitakin hienoja kohtauksia. On huumoria hahmojen heittämien repliikkien kautta, hyvää pohdiskelua hahmojen teoista, sekä onnistuneesti tehtyä draamaa, mikä tekee leffasta jopa hieman liikuttavan.
Sen lisäksi, että Clint Eastwood on fantastinen pääroolissa, hän myös vakuuttaa kameran takana ohjaajana, eikä ihme, että hän voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Eastwood hoitaa hommansa rautaisella otteella, vaikka samalla näyttääkin tiettyä pinnan alta kaivettua ja herkkää ihmisyyttä. Eastwood omisti Armottoman pari vuotta aiemmin menehtyneille ohjaajilleen Sergio Leonelle ja Don Siegelille, jotka olisivat varmasti olleet ylpeitä Eastwoodin aikaansaannoksesta. David Webb Peoplesin käsikirjoitus on taidokkaasti rustattu, eikä hän ole halunnut tehdä vain helppoa viihdettä, missä räiskitään jatkuvasti revolvereilla toisia hevosten selästä. Elokuva on myös todella näyttävästi kuvattu. Kamera oikein ihastelee hienoja maisemia. Otokset on oivallisesti leikattu yhteen. Lavasteet ja asut ovat laadukkaat ja äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Lennie Niehausin säveltämiin musiikkeihin.
Yhteenveto:Armoton on erinomainen lännenelokuva, joka hyödyntää tuttuja westernjuttuja uudenlaisin keinoin. Perinteinen hyvät sheriffit ja pahat rosvot -kuvio saa totaalisesti kyytiä ja hahmot ovatkin kiehtovia tietyssä käänteisyydessään. Hyvin kirjoitettuja hahmoja vain tehostavat loistokkaat näyttelijäsuoritukset. Kameran takanakin vakuuttava Clint Eastwood on tietty fantastinen pääosassa ja Morgan Freeman karismaattinen Willin toverina. Huipputyötä tekee Gene Hackman kyseenalaisesti toimivana lainvalvojana. Elokuva pitää tiiviisti mukanaan rauhallisen kerronnankin kanssa, tarjoten oivallisin väliajoin taistelua, huumoria ja jopa herkkää draamaa. Eri osapuolia seurataan onnistuneen tasaisesti ja kaikki pääsevät oikeuksiinsa filmin aikana. Kaikki johtaa upeaan loppuhuipennukseen, jossa leffassa aiemmin vihjailtuja asioita hyödynnetään esimerkillisesti. Elokuva on vieläpä tekninen taidonnäyte näyttävän kuvauksen kera. Kaiken kaikkiaan Armoton on todella hieno länkkäri, joka kuuluu ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoon. 30-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai katsoa se uudelleen ties kuinka monennen kerran.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Unforgiven, 1992, Warner Bros., Malpaso Productions
Ohjaus: Sidney J. Furie Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Mariel Hemingway, Jackie Cooper, Marc McClure, Jon Cryer, Sam Wanamaker, Mark Pillow ja Damian McLawhorn Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuvasankariin perustuva Teräsmies (Superman - 1978) oli kehuttu menestyselokuva, joten se sai tietty jatkoa. Teräsmies II (Superman II - 1980) oli myös kehuttu, vaikka sen tuotannossa oli paljon ongelmia. Teräsmies III (Superman III - 1983) oli kuitenkin sekä kriitikoiden että fanien lyttäämä elokuva. Sen jälkeen tehty lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) vasta haukuttu olikin, joten hahmon elokuvaoikeudet omistava Ilya Salkind päätti myydä oikeudet Cannon Films -yhtiölle. Tämä ei ollut kuitenkaan kovin viisas päätös. Uutta Teräsmies-elokuvaa alettiin tekemään, mutta yhtiö ei jaksanut panostaa siihen. Leffassa näyttelevä Jon Cryer on jopa sanonut, että kun yhtiöltä loppuivat rahat kesken, se julkaisi elokuvan viimeistelemättömänä. Testiyleisö ei pitänyt filmistä lainkaan, joten siitä poistettiin noin kolme varttia, ennen kuin se julkaistiin teattereihin. Superman IV: The Quest for Peace, eli suomalaisittain Teräsmies ja uhka auringosta sai ensi-iltansa kesällä 1987, eikä muukaan yleisö siitä välittänyt. Elokuva kyllä tuotti rahansa takaisin, mutta se johtui siitä, että sen budjetti oli todella pieni. Leffa ei tuottanut edes puolia siitä, mitä Teräsmies III tuotti, mikä ei taas ollut tuottanut edes kolmasosaa siitä mitä ensimmäinen Teräsmies oli tuottanut. Kriitikot inhosivat elokuvaa, kuten myös suurin osa faneista. Leffa oli ehdolla kahdesta Razzie-palkinnosta; Huonoimmasta naissivuosasta ja Huonoimmista erikoistehosteista, muttei "voittanut" kumpaakaan. Teräsmies ja uhka auringosta onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarielokuvana. Itse näin elokuvan lapsena aiempien Supermanien kanssa, enkä oikein pitänyt siitä. Toisin kuin kolme edellistä osaa, tätä filmiä en katsonut toistamiseen ennen sitä, kun vilkaisin sen arvostelua varten. Olin jo aiemmin vuonna 2017 pohtinut Superman-elokuvien arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, ajattelin jättää arviot tekemättä. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi kaikki vanhat Teräsmiehet (1978-2006), joten päätin sittenkin arvostella ne. KatsoinTeräsmies ja uhka auringosta samalla viikolla kuin Teräsmies III:n ja Supertytön. Teräsmies päättää estää mahdollisen ydinsodan ja heittää kaikki maailman ydinaseet aurinkoon. Valitettavasti vankilasta karannut Lex Luthor hyödyntää Teräsmiehen suunnitelmaa pahoihin tarkoituksiin ja luo siten Atomimiehen, jonka tehtävänä on tuhota Teräsmies. Christopher Reeve nähdään viimeistä kertaa Kal-Elin, eli Clark Kentin, eli Teräsmiehen roolissa. Tuttuun tapaansa Reeve sopii rooliin, vaikka häneltä löytyy myös heikompia hetkiä. Clarkina hän pääsee naurattamaan kömpelöydellään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hän tekee enemmän urotekoja Teräsmiehenä. Mitään uutta Reeve ei kuitenkaan tuo rooliin, vaan jatkaa vain samoilla linjoilla kuin edellisissäkin filmeissä. Margot Kidderin roolisuoritus toimittaja Lois Lanena taas tuntuu huonontuvan joka leffan myötä. Tässä Kidder on lähinnä huono, etenkin eräässä kohtauksessa, jossa hän saapuu höpöttämään Clarkin asunnolle. Siinä kohtaa Kidder saa hädintuskin mumistua sanottavansa ulos suustaan. Toisin kuin Teräsmies III:ssa, tässä Lois ei ole pelkkä cameohahmo, vaan hän on jälleen suuresti kiinnostunut Teräsmiehestä sekä työnsä puolesta että ihastumismerkeissä. Vaikka aluksi onkin hyvä, että Lois on kunnolla mukana, muuttuu se leffan aikana tunteeksi siitä, että hahmon olisi voinut korvata jollain toisellakin. Tavallaan niin on tosin tehty, mutta Lois on silti isosti mukana. Gene Hackman palaa rooliinsa Lex Luthor -rikollisena, mutta tällä kertaa hän on aika mitäänsanomaton. Hackmanista ei löydy samanlaista henkeä kuin aiemmin, eikä hän tunnu yhtä juonittelevan nerokkaalta. Loisin tavoin myös Lex Luthorin kohdalla käy niin, että aluksi katsojana innostuu, että hän on jälleen mukana, mutta hyvin nopeasti tunne vaihtuu siihen, että eikö Teräsmiehelle ihan oikeasti ole muita pahiksia? Sentään Teräsmiehelle on luotu vastukseksi myös Atomimies (Mark Pillow), mutta se ei toisaalta ole hyvä asia. Atomimies on nimittäin aivan kamalan surkea pahis. Vaikka hän pärjää nyrkkitappelussa Teräsmiestä vastaan, on hänen toteutuksessaan suunnilleen kaikki pielessä. Ensinnäkin Atomimiehen asu on naurettava, minkä lisäksi Pillow on vain todella huono roolissa. Hahmo on myös erittäin tylsä tapaus, sillä hän vain haluaa tuhota Teräsmiehen. Siihen hänen persoonansa sitten jääkin. Kaiken aikaa vihainen Atomimies saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään, eikä kauhistelemaan, että miten Teräsmies voisi ikinä voittaa - etenkin kun Atomimiehen heikkoutta on äärimmäisen helppo hyödyntää.
Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper), joka pääsee hieman paremmin esille ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure), jolla oli enemmän ruutuaikaa Supertytössä, sekä uudet hahmot, joita ovat Lex Luthorin sukulaispoika Lenny ("Two and a Half Men" -sarjasta, 2003-2015, tuttu Jon Cryer), Daily Planetin uusi omistaja David Warfield (Sam Wanamaker), hänen tyttärensä Lacy (Mariel Hemingway) ja nuori Jeremy-poika (Damian McLawhorn), joka ehdottaa Teräsmiehelle sitä, että hän hankkiutuisi eroon ydinaseista. Uusista hahmoista parhaiten esille pääsee Lacy Warfield, joka on jostain syystä ihastunut Clark Kentiin ja luo siten kolmiodraamaa mukaan. Lenny Luthor on aika ärsyttävä tapaus ja pistää katsojat jälleen miettimään, miten Lex voisi olla suuri nero, jos hän työskentelee jatkuvasti idioottien kanssa?
Teräsmies ja uhka auringosta ei todellakaan ole hyvä elokuva... mutta erikoista kyllä, se on hieman parempi kuin muistin. Sen sijaan, että leffa olisi täyttä roskaa, on siinä jonkinlaista viihdearvoa, minkä lisäksi sen ensimmäinen puolisko on jopa ihan kiinnostava. Kyseessä on itse asiassa aika ajankohtainen elokuva, mikä lisää hieman sen arvoa. Ydinsota on tosiaan pieni pelko elokuvassa ja sellainen on nykyäänkin olemassa uhittelevan Pohjois-Korean takia. Vaikka tuntuu todella typerältä, että Teräsmies kerää kaikki maailman ydinohjukset suureen verkkoon avaruudessa, en voinut olla miettimättä, kuinka hienoa olisi, jos joku ihan oikeasti voisi tehdä niin. Myös Daily Planetissa tapahtuvat asiat vaikuttivat nykypäivään sopivilta. Uusi omistaja David Warfield haluaisi nimittäin muuttaa koko homman juorulehdeksi, aivan kuin joku päättäisi muuttaa Helsingin Sanomat Seiskaksi. Tämä muistuttaa myös hieman sitä, kun nykyään yhä useammat uutissivut internetissä turvautuvat klikkiotsikoihin, jotta ne saisivat lukijoita enemmän. Minua kiinnosti myös heti alussa nähtävä kohtaus, jossa Clark Kent käy vanhalla kotitilallaan, joka on laitettu myyntiin. Clark ei kuitenkaan halua myydä tonttia millekään megafirmalle, joka muuttaa sen ostoskeskukseksi, sillä paikka on rakas hänelle. Harmi vain, ettei tämä juonikuvio etene yhtä kohtausta pidemmälle. Jos sen poistaisi leffasta, ei sillä olisi muuta vaikutusta kuin että elokuva olisi muutaman minuutin lyhyempi. Tämä on ensimmäinen asia, mistä huomaa, että kyseessä todella on keskeneräinen teos.
Farmikohtauksen lisäksi esimerkiksi Lacyn ihastuminen Clarkiin ei koskaan etene mihinkään, vaan se unohtuu loppuhuipennuksen aikana. Mukana on myös osio, jossa Teräsmies sairastuu ja heikkenee vakavasti. Hän näyttää jopa tekevän kuolemaa... kunnes yhtäkkiä hän onkin noin vain täysin kunnossa. Silti minun on pakko myöntää, että erilaiset juonikuviot pitivät kiinnostustani yllä. Ajattelin alkupäässä, että ehkä elokuva onkin niitä, jotka ovat parantuneet vuosien varrella. Ehkä Teräsmies ja uhka auringosta olikin aikaansa edellä ja sen arvo huomattaisiin vasta nykypäivänä. Ja sitten mukaan tulee Atomimies... Ja elokuvan taso laskee - tai no, enemmänkin putoaa kielekkeeltä. Teräsmiehen ja Atomimiehen välinen taistelu on todella kammottavaa ja myötähäpeällistä seurattavaa. Se, minkä pitäisi olla kahden jumalallisen olennon eeppinen taisto, muistuttaa lähinnä sitä, että kaksi trikoomiestä halailisivat ja painisivat humalassa. Taistelu on niin tönkköä ja hidasta, ettei voi mitenkään olla mahdollista, että se olisi näyttänyt edes jokseenkin hyvältä vuonna 1987. Taistelu sisältää myös todella typeriä hetkiä ja Teräsmiehelle on jälleen tietty luotu uusia voimia. Tällä kertaa hän voi esimerkiksi rakentaa tuhoutuneen Kiinan muurin katseellaan. Mitä helvettiä?! Eikä kukaan voi väittää, että hän vain kasaisi sen salamannopeasti, sillä hän ihan oikeasti vain katsoo muuria, jolloin se korjaantuu.
Leffa sisältää paljon muitakin typeriä kohtia. Teräsmiehen täytyy tietysti viedä Lois Lane jälleen lentämään, mikä olisi noloa jo ilman sitä hetkeä, kun Teräsmies päästää irti ja Lois vain jatkaa lentämistä. Yhdessä kohtaa eräs ihminen myös viedään avaruuteen, jossa hän pystyykin hengittämään. Ei tarvitse olla kovin viisas, jotta voi huomata, ettei yhtiötä oikeasti kiinnostanut tämän elokuvan teko. Mukaan on jopa valitettavasti tungettu sellainen kohtaus, jossa Clark Kentin ja Teräsmiehen pitäisi olla paikalla samaan aikaan, jolloin on käytetty sitä vitsiä, jossa Clark yrittää keksiä tavan päästä pois, jotta hän voi saapua paikalle Teräsmiehenä, ja sitten hänen täytyy keksiä tapa päästä tilanteesta taas pois, jotta voi tulla takaisin Clarkina. Eikä sitä ole tehty hauskaksi. Se on lähinnä noloa. Yleisestikään filmin "vitsit" eivät ole hauskoja. Silti sen aikana saa nauraa, sillä vaikka taistelukohtaukset ovat kamalia, ovat ne niin huonoja, että on vain pakko nauraa. Yksi pöhköimmistä hetkistä on, kun Atomimies hakkaa Teräsmiestä Kuun sisälle kuin löisi vasaralla naulaa seinään. Onneksi sentään leffalla on älyä kestää vain puolitoista tuntia, jolloin sitä voi pitää juuri ja juuri menevänä viihteenä. Yli kahden tunnin kestossa tämä olisi vain kauheaa sontaa. Nyt se on vain naurettavan kökkö.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Sidney J. Furie, jolta en ole nähnyt muita leffoja, mutta on hän kai tehnyt hyviäkin filmejä, kerran hänen kauhuelokuvansa The Entity (1981) on ohjaaja Martin Scorsesen mielestä yksi kaikkien aikojen pelottavimmista leffoista ja hänen sotaelokuvansa The Boys in Company C (1978) toimi Stanley Kubrickin inspiraationa Full Metal Jacketia (1987) tehdessään. Tässä Furie ei ole onnistunut lähes ollenkaan, mutta jälleen kerran pitää sanoa, että onhan se vaikea työskennellä surkean käsikirjoituksen pohjalta. Furie on tehnyt parhaansa ottaen huomioon, kuinka huono Lawrence Konnerin ja Mark Rosenthalin käsikirjoitus suurimmaksi osaksi on. Repliikit ovat usein hölmöjä, eikä juonikuvioita osata viedä loppuun asti. Elokuvaa ei ole edes kuvattu kummoisesti, minkä lisäksi leikkaus on kömpelöä. Visuaaliset tehosteet ovat hirveitä ja on lystikästä laskea, kuinka monta kertaa filmissä käytetään samaa kuvaa, jossa Teräsmies lentää kohti kameraa. Taustakankaan käyttö on selkeämpää kuin ensimmäisessä Teräsmiehessä, joka ilmestyi yhdeksän vuotta aiemmin. Ääniefektitkin ovat aika kehnoja. Sentään leffassa on käytetty paljon John Williamsin säveltämiä musiikkeja, jotka Alexander Courage on sovittanut mukaan elokuvaan. Se tosin vaatiikin paljon "couragea" (hehheh), jotta uskaltaa koskea Williamsin kaltaisen maestron musiikkeihin.
Yhteenveto: Teräsmies ja uhka auringostaalkaa ihan hyvin, mutta sen viimeinen puolituntinen on hieman jopa tuskallista katsottavaa. Alkupäässä filmi tuntuu yllättävän ajankohtaiselta teokselta aiheidensa ja teemojensa vuoksi, mutta harmillisesti ne kaikki heitetään roskakoriin, jotta voi näyttää kenties noloimman supersankaritaiston koskaan. Jos ajattelette, että ydinohjusten kerääminen suureen avaruusverkkoon tuntuu hölmöltä, niin odottakaa vain, kunnes pääsette näkemään myötähäpeällisen taistelun Teräsmiehen ja Atomimiehen välillä! Elokuva on täynnä mitä typerämpiä juttuja, mutta ne saavat onneksi lähinnä nauramaan, jolloin leffa ei tunnu vain läpimädältä. Kaikessa pöhköydessään elokuvalla on selvästi enemmän viihdearvoa kuin Supertytöllä, joka oli vain kauhea. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia - etenkään Margot Kidder Lois Lanena ja Mark Pillow Atomimiehenä - mutta he tekevät tarpeeksi kelpo työtä, ottaen huomioon, millainen leffa näyttelijöitä ympäröi. Tehosteet ovat pahasti eläneet parhaat päivänsä ja käsikirjoitus on pääasiassa kehno, mutta John Williamsin tuttuja musiikkeja on saatu sovitettua mukaan yllättävän sopivasti. Teräsmies ja uhka auringosta ei ole mielestäni ihan niin kamala tekele kuin monet sanovat. Jos ihan aidosti oikeasti rakastat alkuperäistä Teräsmiestä ja kenties myös Teräsmies II:a, tämä voi tietty tuntua kauhealta pyhäinhäväistykseltä, mutta jos ne eivät ole tehneet erityistä vaikutusta, tämän katsoo sujuvasti "aivot narikkaan" -hömppänä. Kaikkien supersankarifanien täytyy nähdä Teräsmies ja uhka auringosta ainakin kerran elämässään jo sen huonon maineen takia. Ja kuten jo sanoin, leffan alusta löytyy erittäin kiinnostavia ja oivallisia asioita, jotka lupailevat ihan hyvää elokuvaa. Harmi vain, ettei niitä ole osattu hyödyntää.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman IV: The Quest for Peace, 1987, Warner Bros. Pictures, Cannon Films, Golan-Globus Productions, London-Cannon Films
Ohjaus: Richard Lester Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.
Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.
Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton. Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen. Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa. Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa. Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.
Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.
Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.
Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan. Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.
Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.
Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
Ohjaus: Richard Donner Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.
Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.
Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East. Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.
Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)... Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.
Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.
Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.
Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.
Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production
