Arvostelu: Conan hävittäjä (Conan the Destroyer - 1984)

CONAN HÄVITTÄJÄ

CONAN THE DESTROYER

Ohjaus: Richard Fleischer
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain, Tracey Walter, Mako, Grace Jones, Sarah Douglas, Pat Roach, Jeff Corey ja Ferdy Mayne
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert E. Howardin kehittämään Conan-hahmoon perustuva fantasiatoimintaelokuva Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ohjaaja John Milius ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten tuottaja Dino De Laurentiis palkkasi Richard Fleischerin tämän korvaajaksi ja kuvaukset alkoivat marraskuussa 1983. Vaikka De Laurentiis oli tyytyväinen ensimmäisen osan menestykseen, hän uskoi, että se olisi voinut menestyä vielä paremmin, jos se olisi ollut sallittu myös nuoremmille katsojille. Niinpä hän päätti leikata jatko-osasta paljon siistitymmän ja lapsiystävällisemmän version. De Laurentiisin uskomus ei kuitenkaan vastannut todellisuutta, sillä kesäkuussa 1984 julkaistu Conan the Destroyer, eli suomalaisittain Conan hävittäjä menestyi huomattavasti edellisosaa heikommin. Filmi sai kehnon vastaanoton niin kriitikoilta kuin Conanin faneilta. Elokuva oli ehdolla huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnosta ja voitti huonoimman tulokasnäyttelijän Razzien. Itse näin Conan hävittäjän kuutisen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle. 

Conan cimmerialainen saa tehtäväkseen auttaa nuorta prinsessa Jehnnaa etsimään jalokivisarven, jolla voisi herättää henkiin jumala Dagothin.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun Conan-barbaariksi ja on samanlainen suuri muskelimies kuin viimeksi. Tietty voima hänen roolisuorituksestaan silti uupuu. Ensimmäisessä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäisiä näyttelijänlahjoja ja tönkköä olemusta hyödynnettiin hyvin luomaan mystinen sankari, mutta tästä leffasta ei löydy samaa. Conan puhuu paljon enemmän ja Schwarzeneggerin yhä aika heikko osaaminen näyttelijänä joutuu koetukselle. Silti Schwarzenegger sopii rooliin kuin nenä päähän ja hän on elokuvan parasta antia.

     Elokuvassa nähdään myös viime filmistä tuttu Mako kertojana ja seikkailuun liittyvänä Akirona, Tracey Walter Conanin rosvokaverina Malakina, Sarah Douglas Conanin tehtävälleen lähettävänä kuningatar Taramisina, huonoimman tulokkaan Razzien voittanut ja huonoimmasta naissivuosasta ehdolla ollut Olivia d'Abo prinsessa Jehnnana, Wilt Chamberlain prinsessan suojelijana Bombaatana, Grace Jones mukaan matkalle tarttuvana Zulana, sekä Pat Roach pahana velho Thoth-Amonina. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan kummoista työtä ja siksi jopa hieman ihmettelin, että d'Abo oli Razzieissa nostettu esille jopa kahden palkinnon ehdokkaaksi. Hahmotkaan eivät tee vaikutusta, eikä katsoja jaksa välittää toteuttaako prinsessa Jehnna hänelle annetun kohtalon vai ei.

Valitettavasti en pitänyt Conan hävittäjästä yhtään sen enempää toisella katselulla kuin ensimmäisellä joitain vuosia takaperin. Siinä, missä innostuin Conan - barbaarista uusintakierroksella huomattavasti enemmän ja seurasin Conanin seikkailua lumoutuneena, tämä filmi lähinnä tylsistytti minua. Vaikka jatko-osa sisältää joitain ihan meneviä kohtauksia (pääasiassa taistelun Thoth-Amonin jäälinnassa), on se kokonaisuutena todella ontuva ja pitkäveteinen fantasiaraina. Se ei oikein millään nappaa mukaansa, sen toimintakohtaukset eivät ole viihdyttäviä, eikä pökkelö tarinakaan kummoinen. Edes se ei auta, että elokuva hyppää vielä edellistäkin osaa rohkeammin satumaisuuteen ja tuo mukaan lisää yliluonnollisuuksia. Vaikka filmi kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, eli puoli tuntia ensimmäistä osaa vähemmän, tuntuu se silti pidemmältä tekeleeltä.

Asiaa ei yhtään auta Dino De Laurentiisin varsinainen älynväläys siitä, että elokuvasta saisi vielä edellistä osaa isomman hitin tekemällä siitä lapsiystävällisemmän. Ratkaisu johtaa vain laimeisiin toimintakohtauksiin, joissa leikataan pois sillä sekunnilla, kun vähänkin voisi roiskahtaa verta. Kyllä mukaan mahtuu sentään ainakin yksi irtopää, mutta silti väkivallan siistiminen tekee pelkkää hallaa. De Laurentiis saikin huomata sen, kun lipputulot osoittautuivat pettymyksiksi. Muutenkin elokuvasta on vähennetty synkkyyttä ja siinä on enemmän huumoria kuin edeltäjässään. Mutta kun huumorin taso on sitä, että Conan pyytää anteeksi kamelilta, jota löi viime leffassa ja kameli sylkäisee päin Conanin naamaa tai että Malak yrittää pitää myötähäpeällistä seksivalistusta prinsessa Jehnnalle, ei siinä paljoa naurata. Täytyy kuitenkin myöntää, että katselukokemukseni epämukavuuteen vaikutti myös Conan hävittäjän luokattoman surkea pohjoismainen DVD-julkaisu. Sen lisäksi, että kuva näyttää mössöiseltä VHS-kuvalta, on kuvaa myös saksittu voimakkaasti. Alkuperäisen laajakuvan sijaan DVD pitää sisällään kuvaputkitelevisioita varten rajatun, lähes neliömäisen kuvasuhteen, mikä rajaa jatkuvasti ihmisten kasvoja ja tapahtumia pois. DVD:ltä katsoessa jää jopa lähes puolet alkuperäisestä kuvasta näkemättä. Ja tämä on vieläpä ainoa fyysinen julkaisu Conan hävittäjästä, mitä Suomesta saa!

Ohjaaja Richard Fleischer tuo mukaan enemmän fantasiaelementtejä, mutta hän ei osaa luoda samanlaista taianomaista henkeä ja maailmaa kuin John Milius teki Conan - barbaarissa. Muutenkin Fleischerin ohjauksesta puuttuu se väkevyys, jolla Milius teki Conania. Stanley Mannin käsikirjoituskaan ei ole kummoinen. Se on täynnä tylsiä sivuhahmoja, eikä tarinakaan vakuuta. Sentään elokuva on kelvollisesti kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia - kaikkea kivaa, mistä pääsin näkemään vain puolet surkean DVD-julkaisun takia. Erikoistehosteet ajavat asiansa, mutta kun tarinaan ei ole uppoutunut erityisemmin, ei ajan nakertamia efektejä katso samalla lailla sormien läpi kuin ensimmäistä filmiä katsellessa. Ääniefektit ovat myös ihan toimivia, mutta parasta äänimaailmassa on tietty musiikit, joista vastaa toistamiseen Basil Poledouris.

Yhteenveto: Conan hävittäjä on harmillisen kehno jatko-osa mahtavalle fantasiaelokuvalle. Ensimmäisen filmin mukaansatempaava seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen raina. Tunnelma on läpikotaisin vaisu, toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä huumorikaan iske. Richard Fleischerin ohjaus tuntuu laiskalta, mikä näkyy myös näyttelijöiden työssä. Arnold Schwarzeneggeristä ei löydy samaa iskua roolissa kuin viimeksi ja hänelle on annettu liikaa repliikkejä. Fantasiaelementtejä on lisätty, mutta viime leffan mystisyyttä ei löydy. Elokuvan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisensa, mutta heikosti ikääntyneitä efektejä katsoo tuomitsevammin, kun mikään muu niiden ympärillä ei oikein toimi. Sentään Basil Poledourisin säveltämät musiikit toimivat tälläkin kertaa. Conan hävittäjän voi katsoa kertaalleen, jos innostui Conan - barbaarista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Suosittelen kuitenkin etsimään käsiin minkä tahansa muun painoksen elokuvasta kuin sen pohjoismaisen DVD:n, sillä yhtä luokatonta julkaisua saa kyllä hakea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Destroyer, 1984, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Teräsmies II (Superman II - 1980)

TERÄSMIES II

SUPERMAN II

Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.

Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.

Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton.
     Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen.
     Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa.
     Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa.
     Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.

Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.

Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.

Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan.

Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.

Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production

Arvostelu: Teräsmies (Superman - 1978)

TERÄSMIES

SUPERMAN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.

Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.

Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East.
     Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.

Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)...

Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.

Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.

Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.

Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.

Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production