Arvostelu: Kill Bill: Volume 1 (2003)

KILL BILL: VOLUME 1

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Vivica A. Fox, Julie Dreyfus, Sonny Chiba, Daryl Hannah, Chiaki Kuriyama, Gordon Liu, Michael Parks, Michael Bowen, James Parks, Michael Madsen ja David Carradine

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 18

"Revenge is a dish best served cold." - vanha klingonilainen sananlasku.

Kill Bill: Volume 1 on Quentin Tarantinon neljäs elokuva. Tarantino sai yhdessä päätähti Uma Thurmanin kanssa idean kostavasta morsiamesta, kun kaksikko oli työstämässä elokuvaa Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994). Tarantino pyöritteli ideaa mielessään muutaman vuoden, ennen kuin alkoi tosissaan kirjoittamaan sen pohjalta käsikirjoitusta. Juuri, kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Thurman ilmoitti olevansa raskaana ja kuvauksia piti siirtää lähes vuodella eteenpäin. Alun perin kyseessä piti olla yksi ainoa elokuva, mutta kun Tarantinon suosima leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, tuottaja Harvey Weinsteinin painostuksesta hän päätyi jakamaan filmin kahteen osaan. Niistä ensimmäinen, Kill Bill: Volume 1 sai maailmanensi-iltansa 29. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, leikkauksesta, äänestä, musiikista ja erikoistehosteista. Itse näin Kill Bill: Volume 1:n noin kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin, että se täyttää nyt 20 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa leffan toistamiseen ja arvostella sen.

Hääpäivänsä verilöylystä hengissä selviytynyt morsian vannoo kostoa salamurhaajien tiimille ja heidän johtajalleen Billille, jotka surmasivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa.

Uma Thurman näyttelee vielä tässä ensimmäisessä volumessa nimettömäksi jäävää morsianta, joka herää neljän vuoden jälkeen sairaalassa ja päättää etsiä käsiinsä ne, jotka tappoivat hänen miehensä ja syntymättömän lapsensa, ja tappaa heidät yhtä kylmäverisesti. Thurman tekee yhden uransa väkevimmistä roolitöistä sinnikkäänä, uhmakkaana ja päättäväisenä morsiamena, joka ei anna minkään tulla kostonsa tielle. Katsoja lähtee välittömästi hahmon mukaan ja kannustaa morsianta tämän koettelemusten läpi. Thurman uhkuu vimmaisuutta, tehden morsiamesta yhden siisteimmistä naistoimintahahmoista ikinä.

     Elokuvassa nähdään myös Lucy Liu, Vivica A. Fox, Daryl Hannah ja Michael Madsen mysteeristä Billiä (lähinnä ääniroolissa oleva David Carradine) seuraavana salamurhaajatiiminä, O-Ren "Mokkasiinikäärmeenä", Vernita "Kuparipääkäärmeenä", Elle "Kuningaskäärmeenä" ja Budd "Sidewinderinä", joista kaksi jälkimmäistä jäävät vielä tässä ensimmäisessä osassa pienempään rooliin. Fox ja varsinkin Liu hoitavat kuitenkin hommansa pätevästi, tarjoten onnistuneet ensimmäiset vastukset morsiamen kostoreissun aikana. Lisäksi mukana ovat myös Julie Dreyfus, Chiaki Kuriyama ja Gordon Liu O-Reniä seuraavina tappajina ja Sonny Chiba legendaarisena miekkavalmistaja Hattori Hanzona. Michael Parks toistaa roolinsa Texas Ranger Earl McGraw'na Tarantinon tähdittämästä Hämärästä aamunkoittoon -elokuvasta (From Dusk Till Dawn - 1996).

Erinomaisten Reservoir Dogsin (1992) ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta jälkeen Quentin Tarantino tiputti hieman tasoaan elokuvallaan Jackie Brown (1997). Kuusi vuotta myöhemmin hän teki kuitenkin sähäkän paluun Kill Bill: Volume 1:llä. Tarantino lainailee jälleen paljon monesta paikasta, kuten vanhoista samuraielokuvista, blaxploitaatiofilmeistä ja spagettilänkkäreistä, pyöritellen tutuista aineksista jotain täysin omalaatuista. Ensisekunneista lähtien elokuva suorastaan huutaa ohjaajansa nimeä, enkä voinut sille mitään, vaan suuri virne levisi kasvoilleni. Leffa pitää sisällään aika lailla kaikki ohjaajan erikoiset tavaramerkit verellä mässäilevistä toimintakohtauksista epälineaariseen tarinankerrontaan (joka on vielä tietty jaettu lukuihin), teknisellä puolella kikkailuun, jalkafetissin esittelyyn ja tarkasti valittuihin musiikkeihin ja lauluihin, jotka säestävät menoa väkevästi. Oikeastaan vain pitkät, nokkelat keskustelut uupuvat, mutta tässä leffassa miekat puhuvatkin puolestaan. 

Kill Bill: Volume 1 on erittäin mukaansatempaava ja tiivistunnelmainen kostokertomus (tai sen ensimmäinen puolikas), joka tuntuu huomattavasti vajaan parin tunnin kestoaan lyhyemmältä. Elokuva jaksaa yllättää kerta toisensa perään ja tarjota toinen toistaan veikeämpiä ratkaisuja, jotka vain parantavat katselukokemusta. Tarantinoa ei todellakaan kiinnosta tehdä filmiä kuten muut, vaan jos hän haluaa heittää sekaan kymmenminuuttisen animena toteutetun osion, niin sellaisen hän myös heittää sekaan. Jos hän ei halua paljastaa päähenkilönsä nimeä, hän peittää sen piippausäänellä. Ja jos hän haluaa tehdä lopputaistelusta säälimätöntä verimättöä, niin sen hän myös tekee... muttei valitettavasti saa julkaista sitä sellaisenaan teattereihin, joten valitettavasti päheä finaali esitetään osittain mustavalkoisena. Värien paikoittaisesta puutteesta huolimatta taistelu House of Blue Leavesissa on suut auki loksauttavan upeaa katsottavaa tyylikkäiden koreografioidensa, sekä intensiivisen ja brutaalin menonsa kanssa.

Tarantinon työ niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana Kill Bill: Volume 1:n parissa on samanaikaisesti sekä hullusti rönsyilevää kuin tarkkaan harkitun suunnitelmallista. Hän pitää filmiä ihailtavasti kasassa ja on rakentanut elokuvan niin, ettei sen parissa käy aika tylsäksi. Kyseessä on myös teknisesti todella tyylikäs teos. Se on kuvattu vakuuttavasti - erityisesti luminen taistelu O-Reniä vastaan on suorastaan kaunista katseltavaa. Kuvausta tukevat niin huolellisesti suunniteltu värimaailma, mainio valaisu kuin onnistuneen rytmikäs leikkaus. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset varsin veriset. Tekoverta roiskitaan niin paljon leffan aikana, että on oikeasti sääli, että hurjimmat hurmepläjäykset joutuu katsomaan väreittä. Äänimaailma on myös hyvin työstetty efektejä ja musiikkeja myöten. Parhaiten elokuvasta jäävät mieleen intensiiviset vinkumiset tuimien katseiden aikana, sekä kappaleet Bang Bang (My Baby Shot Me Down), Battle Without Honor or Humanity ja Woo Hoo.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 1 on aivan mahtava avaus mukaansatempaavalle kostokertomukselle. Jatko-osaan jätettyjä pitkiä keskusteluja lukuun ottamatta ohjaaja Quentin Tarantinon tavaramerkit ovat visusti esillä. Tarantino leikittelee eri lajityypeillä, yhdistellen niitä toisiinsa ja tehden elokuvaansa muutenkin niin kuin vain Tarantino osaa. Elokuva on täynnä vekkuleita vetoja ja ratkaisuja, oli kyse sitten animena esitetystä osiosta tai osittain mustavalkoisena esitetystä lopputaistelusta, sillä niin veriseksi se äityy, ettei sitä olisi julkaistu teattereissa värillisenä. Tiukka meno ja napakka kerronta vievät täysin mukanaan. Vajaan kahden tunnin energinen kyyti on nopeasti ohi ja jatko-osan haluaa pistää heti pyörimään. Uma Thurman on loistovedossa pääroolissa kostavana morsiamena ja muukin näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on vakuuttavasti tehty tyylikästä kuvausta ja hienoja taistelukoreografioita myöten. Kill Bill: Volume 1 on mahtava elokuva, jota suosittelen lämpimästi kaikille Tarantinon ja toiminnallisten kostoleffojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa elokuva, oli se sitten jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt useampaankin otteeseen aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 1, 2003, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu, Shaw Brothers

Arvostelu: The Creator (2023)

THE CREATOR

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: John David Washington, Madeleine Yuna Voyles, Allison Janney, Gemma Chan, Ken Watanabe, Robbie Tann, Sturgill Simpson, Ralph Ineson, Marc Menchaca, Veronica Ngo ja Amar Chadha-Patel

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Creator on Godzillan (2014) ja Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) ohjaajan, Gareth Edwardsin uusi scifielokuva. Leffan teko käynnistyi vuonna 2019, kun New Regency -yhtiö pestasi Edwardsin kirjoittamaan ja ohjaamaan täysin uuden scifiteoksen, joka kulki aluksi työnimellä "True Love". Kuvaukset käynnistyivät Thaimaassa tammikuussa 2022 ja tekijöiden täytyi olla luovia tekoprosessin aikana, saadakseen aikaan näyttävän scifieepoksen vain hieman yli 80 miljoonan dollarin budjetilla. Kamera ostettiin kaupasta, luonnonvaloa käytettiin mahdollisimman paljon ja futuristiset maisemat lisättiin mukaan vasta jälkikäteen tietokoneella, oikeissa maisemissa kuvattujen kohtausten päälle. Nyt The Creator saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa innoissani. Jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden vallattua Hollywoodin, koin äärimmäisen virkistäväksi, että tulossa olisi edes yksi alkuperäisideaan perustuva scifielokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Creatorin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääsin myös osallistumaan Disneyn järjestämään lehdistötilaisuuteen, jossa haastateltavana oli ohjaaja Edwards. Siitä voit lukea lisää tästä.

Vuonna 2070 ihmiskunta on sodassa tekoälyä vastaan. Kersantti Joshua Taylor saa tehtäväkseen matkata Uuteen Aasiaan ja etsiä sieltä tekoälyn kehittelemän uuden ylivertaisen aseen. Joshuan löydös saa miehen kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän on sodasta ajatellut.

Muutaman vuoden takaisesta toisesta scifitoimintaelokuvasta, Tenetistä (2020) tuttu John David Washington nähdään myös The Creatorin pääroolissa, Yhdysvaltojen kersanttina, Joshua Taylorina. Joshuaa vaivaavat menneisyyden traumat, hänen vaimonsa Mayan (Gemma Chan) kuoltua, jotka ovat jo valmiiksi asettaneet hänet väliinputoajaksi ihmisten ja tekoälyn luomien robottien, simulanttien välisessä taistelussa. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua uuteen tehtävään, mikä mullistaa aivan kaiken. Washington osoittaa jälleen taitonsa ison luokan leffan keulakuvana. Hänestä löytyy uskottavuutta toimintakohtauksiin, mutta hän osaa myös tuoda sydäntä hahmoonsa ja kaivaa tästä esille useampia puolia. Nämä puolet nousevat pintaan erityisesti, kun Joshua löytää tekoälyn huippuaseeksi puhutun luomuksen, robottitytön Alfa-O:n, jota esittää ensikertalainen Madeleine Yuna Voyles. Tulokas pärjää mainiosti Washingtonin rinnalla ja yhdessä he muodostavat toimivan kaksikon, jonka matkaa sodan täyttämässä futuristisessa maailmassa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Allison Janney ja Ralph Ineson Joshuan tehtävälleen lähettävinä eversti Howellina ja kenraali Andrewsina, Marc Menchaca Howellia seuraavana McBridenä, Ken Watanabe simulanttijoukkoa johtavana Harunina, sekä Amar Chadha-Patel simulanttipoliiseina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Watanabe simulanttikomentajana.

Hollywoodin laiskistuttua pelkkien jatko-, esi- ja lisäosien, sekä uudelleenfilmatisointien ja vanhojen leffasarjojen uudelleenkäynnistysten tulvaan, uudet ideat ovat tuntuneet olevan täysin lopussa. Siksi onkin äärimmäisen piristävää katsoa jotain The Creatorin kaltaista, joka valaa toivoa, ettei Yhdysvaltojen leffatehdas olisikaan täysin menetetty tapaus. Toki The Creatorista löytyy tuttuja juttuja monista aiemmista produktioista ja jo trailereita katsoessa kertomus erityistä ja jahdattua lasta jonkinlaisessa futuristisessa ympäristössä kuljettavasta miehestä toi herkästi mieleen esimerkiksi videopeliin perustuvan The Last of Us -sarjan (2023-), sekä huippusuositun Star Wars -sarja The Mandalorianin (2019-). Tunnistettavat piirteet ovat välttämätön paha Hollywoodissa, missä uudet ideat otetaan vastaan vain, jos niitä voi verrata aiempiin rahasampoihin, mutta niidenkin kanssa The Creator seisoo tukevasti omilla jaloillaan. On myös ilo katsoa ison luokan tehoste-elokuvaa, joka keskittyy kertomaan tarinaansa ja kehittämään hahmojaan, sen sijaan, että se yrittäisi pohjustaa mahdollisia jatko-osia tai kokonaista elokuvauniversumia.

Tämä vähän päälle parituntinen scifitoimintaeepos vie täysin mennessään kaikki lajityypin ystävät. Sen futuristinen maailma on kiehtovasti luotu, sekä hurjan ajankohtainen. Vaikka ihmiskuntaa vastaan sotivia tekoälyrobotteja on nähty elokuvissa usein, muistettavimmin Terminator-elokuvissa (1984-2019), aihe ei ole koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt. Aihe on ajankohtainen myös Hollywoodissa, jossa käsikirjoittajat ja näyttelijät lakkoilevat osittain juurikin tekoälyn takia, jonka pelätään korvaavan kirjoittajat ja näyttelijät. The Creatorissakin suuret kyltit mainostavat, että voit käydä skannaamassa ulkonäkösi, jota käytettäisiin simulanttien valmistukseen.

Vahvan kertomuksensa ja ajankohtaisten aihepiiriensä ohessa The Creator on myös todella tehokas viihdepaketti. Tylsää hetkeä ei sekaan mahdu, vaan kaiken aikaa menoaan kasvatteleva tieteisseikkailu pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva on rytmitetty onnistuneesti sisältämään tasaisin väliajoin hahmoja ja heidän välejään syventäviä hetkiä, sekä komeita toimintakohtauksia. Etenkin ennen loppuhuipennusta nähtävä taistelu on todella jännittävää seurattavaa, että myös visuaalisesti erittäin näyttävää katsottavaa. Jos tällaista voi saada aikaiseksi vain hieman päälle 80 miljoonalla dollarilla, niin millä ilveellä muut Hollywoodin tehosteleffat voivat perustella 200-300 miljoonan dollarin megabudjettinsa? The Creator nimittäin näyttää paljon paremmalta kuin suuri osa tämän vuoden muista tehoste-elokuvista. Kenties merkittävä tekijä onkin, että leffaa on tehty tarina ja hahmot, eikä tehosteet edellä. Kun sekaan vielä ripotellaan onnistuneen liikuttavia hetkiä, hieman hyvää huumoria, sekä traagista rakkaustarinaa, on kyseessä yksi vuoden sykähdyttävimmistä elokuvaelämyksistä, jota vaivaavat hieman vain juonenkäänteiden ennalta-arvattavuudet.

Gareth Edwards ei ole aiemmin pahemmin säväyttänyt minua elokuvantekijänä. Hänen esikoisleffansa Monsters (2010) jätti minut kylmäksi, Godzilla oli turhauttava kaikessa godzillattomuudessaan ja Rogue One jäi tunnetusti tuotanto-ongelmien kouriin, eikä Tony Gilroyn finaaliin saattelemasta lopputuloksesta voi oikeastaan edes puhua Edwardsin elokuvana. The Creatorilla Edwards pääsi vihdoin tekemään minuun vaikutuksen. Hänen ohjauksensa on vahvaa, mutta myös hänen, yhdessä Chris Weitzin kanssa rustattu käsikirjoituksensa on mainio. Lisäksi häneltä löytyy silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. The Creator on komeasti kuvattu. Eri Aasian maiden kauniit maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja jälkikäteen päälle lisätyt futuristiset maisemat luovat jylhän, joskin hieman karmivankin kuvauksen mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ja asut ovat hienot ja kuten jo tulikin sanottua, tietokonetehosteet ovat vaikuttavat, oli kyse sitten simulanttien konemaisista takaraivoista tai taivaalla kulkevasta Nomad-aluksesta ja sen aiheuttamasta tuhosta. Äänitehosteet vahvistavat menoa ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit sopivat tietty kuin nenä päähän tällaiseen ison luokan scififilmiin.

Yhteenveto: The Creator on mahtava scifitoimintaeepos, joka valaa toivoa, että laiskaksi muuttunut Hollywoodkin saattaa vielä tulevaisuudessa tarjota jotain vaikuttavaa. Vaikka elokuvan tarinassa on tuttuja juttuja ja tietyt käänteet ovat helposti arvattavissa ennakkoon, tarina vie väkevästi mukanaan. Tulevaisuuden kuva on huolellisesti ja kiehtovasti rakennettu, ja tähän ihmiskunnan ja tekoälyn väliseen konfliktiin uppoutuu täysillä. Elokuva rakentaa onnistuneesti hahmojaan ja maailmaansa, ripotellen sekaan toinen toistaan komeampia ja jännittävämpiä toimintakohtauksia. Leffasta löytyy myös hieman hyvää huumoria, sekä loppua kohti myös tunteikkuutta. Visuaaliselta ilmeeltään The Creator on todella säväyttävä, oli kyse sitten jylhiä maisemia ihailevasta kuvauksesta tai erinomaisista erikoistehosteita. On käsittämätöntä, että elokuva näyttää näin paljon paremmalta kuin monet muut Hollywoodin megatuotannoista, vaikka sen budjetti on huomattavasti pienempi kuin niiden. Näyttelijäkaarti vakuuttaa ja Gareth Edwards tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin kirjoittajana. The Creator kuuluu jokaisen scifitoimintaa fanittavien pakkokatselulistalle. Jos elokuva kiinnostaa edes vähän, suosittelen käymään katsomassa sen elokuvateatterissa, näyttääksesi Hollywoodille, että yleisöllä on vielä kysyntää uusille tarinoille vanhojen tuttujen franchise-teosten lomassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Creator, 2023, 20th Century Studios, New Regency Productions, Entertainment One

Arvostelu: Captain Phillips (2013)

CAPTAIN PHILLIPS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi, Michael Chernus, David Warshofsky, Corey Johnson, Chris Mulkey, Barkhad Abdirahman, Faysal Ahmed, Mahat M. Ali, Yul Vasquez, Omar Berdouni, Max Martini ja Catherine Keener

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Captain Phillips perustuu kapteeni Richard Phillipsin kirjaan A Captain's Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea vuodelta 2010, joka perustuu Phillipsin omiin kokemuksiin merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maersk Alabama -rahtilaivan kapteenina. Sony Pictures hankki välittömästi kirjan elokuvaoikeudet ja Paul Greengrass nappasi ohjaajan pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Captain Phillips sai maailmanensi-iltansa 27. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja miessivuosa), sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Captain Phillipsiä, vaikka olin tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.

Richard Phillips pestataan kapteeniksi rahtilaiva Maersk Alabamalle, jonka on määrä kulkea Etu-Aasian Omanista Kenyan Mombasaan. Afrikan sarvella rahtilaiva joutuu somalimerirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Pääroolissa kapteeni Phillipsinä nähdään Tom Hanks, joka tarjoaa elokuvassa yhden uransa huippurooleista. Hanks istuu erinomaisesti kapteeniksi, joka yrittää pitää päänsä kylmänä ja miehistönsä turvassa, kun merirosvot iskevät hänen komentamalleen rahtialukselle. Mitä pidemmälle tapahtumaketju etenee, sitä paremmin Hanks vakuuttaa, tulkitessaan kovia kokeneen Phillipsin monenlaisia tuntemuksia. Maersk Alabaman miehistöön kuuluvat myös muun muassa Michael Chernusin esittämä Shane, David Warshofskyn näyttelemä Mike, Corey Johnsonin näyttelemä Ken, Chris Mulkeyn esittämä Cronan ja Mark Holdenin näyttelemä Rios. Catherine Keener tekee elokuvan alussa todella lyhyen roolityön Phillipsin vaimona Andreana.

     Rahtilaivan kimppuun käyvinä merirosvoina, Musena, Bilalina, Najeena ja Elminä taas nähdään Barkhad Abdi, Barkhad Abrirahman, Faysal Ahmed ja Mahat M. Ali. Erityisen hienoa elokuvassa on, etteivät piraatit jää vain yksiulotteisiksi roistoiksi, vaan heistä on saatu kirjoitettua selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joiden motiiveja rosvohommiin ryhdytään vähitellen puimaan. Barkhad Abdi sai ymmärrettävästi parhaan miessivuosan ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa - niin mahtava hän on merirosvo Musena. Vaikka hahmo onkin pesunkestävä rikollinen, katsoja voi huomata ymmärtävänsä häntä aina silloin tällöin, sekä jopa kokemaan kummaa sympatiaa Musea kohtaan. Hanksin ja Abdin lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti.

Nyt kyllä turhauttaa, etten ollut älynnyt katsoa Captain Phillipsiä aiemmin. Kyseessä on äärimmäisen painostava jännitysnäytelmä, joka pitää täysillä otteessaan läpi kestonsa. Elokuva esittelee alussa lyhyillä kohtauksia itse Phillipsin, Maersk Alabaman miehistön tärkeimmät henkilöt ja merirosvonelikon, ja pian ollaankin jo jännän äärellä, piraattien jahdatessa rahtilaivaa. Tästä lähtee käyntiin todella vangitseva parituntinen, joka saa katsojansa sydämen takomaan ja hikipisarat valumaan. Captain Phillips on niitä filmejä, joihin katsoja uppoutuu niin täysillä, että tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Esimerkiksi kun merirosvot tutkivat rahtilaivaa, katsoja pidättää hengitystään piileskelevien miehistön jäsenten kanssa. Helposti voi myös käydä niin, että katsoja ryhtyy ääneen antamaan hätäisiä neuvoja televisioruudulla näkyville tapahtumille ja valittaa ääneen, kun yritykset päihittää merirosvot epäonnistuvat kerta toisensa perään.

Ohjaaja Paul Greengrass kasvattaa jännitettä erinomaisesti kohtaus kohtaukselta, kunnes meininki muuttuu jossain kohtaa jopa piinaavaksi. Tunnelmaa vain tiivistää tieto siitä, että tämä on tapahtunut oikeasti. Greengrass työryhmineen teki paljon taustatyötä, jotta he saisivat tehtyä filmistä mahdollisimman autenttisen ja kulkemaan mahdollisimman tarkkaan tositapahtumien mukaan. Greengrass onnistuu hienosti säilyttämään jännitteen myös hieman hiljaisempina hetkinä. Yksi elokuvan huippukohdista on, kun kapteeni Phillips kyselee Muselta, miksi tämä tekee niin kuin tekee. Phillips miehistöineen oli välittömästi valmis antamaan merirosvoille rahtilaivan kassakaapin sisällön, mutta miksei se riittänyt ja homman piti eskaloitua pidemmälle? Kaikki johtaa tiukkaan huipennukseen, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut varsinaisen matkan.

Captain Phillips on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä. Etukäteen pelkäsin, että Bourne-leffat Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007) ja Jason Bourne (2016) ohjannut Greengrass täyttäisi filmin tyylilleen ominaisella ärsyttävän heiluvalla kameratyöskentelyllä, mutta elokuva on oikeasti tyylikkäästi tehty. Käsivarakamera huojuu kyllä, mutta meno ei koskaan äidy niin hektiseksi kuin Bourneissa. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset taidokkaasti tehdyt. Leffa on myös leikattu osaavasti. Äänimaailma on tehokkaasti rakennettu säveltäjä Henry Jackmanin tunnelmaa nostattavien musiikkien kera.

Yhteenveto: Captain Phillips on hieno ja todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä. Elokuva alustaa napakasti lähtökohtansa ja aloittaa sitten yhä jännittävämmäksi kasvavan tapahtumaketjunsa, joka eskaloituu ajoittain jopa piinaavaksi asti. Katsojana tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin menossa mukana ja niinpä hahmojen onnistumiset ja epäonnistumiset aiheuttavat voimakkaita reaktioita kotisohvalla. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä kertomus vie mukanaan. Tätä vain vahvistaa tieto siitä, että nämä asiat tapahtuivat oikeasti. Tom Hanks vakuuttaa pääroolissa kapteeni Phillipsinä ja väkevää työtä tekee myös merirosvoja johtavaa Musea näyttelevä Barkhad Abdi. Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta ja elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Jos et ole vielä nähnyt Captain Phillipsiä ja kaipaat jännittävää elokuvaelämystä, suosittelen sen katsomista lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt aiemmin useampaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain Phillips, 2013, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Expend4bles (2023)

EXPEND4BLES

Ohjaus: Scott Waugh

Pääosissa: Jason Statham, Megan Fox, Dolph Lundgren, Randy Couture, Curtis "50 Cent" Jackson, Jacob Scipio, Iko Uwais, Sylvester Stallone, Andy García, Levy Tran ja Tony Jaa

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä toimintaelokuva The Expendables (2010) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. The Expendables 2 (2012) sai suopeamman vastaanoton kriitikoilta ja menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin lippuluukuilla, mutta The Expendables 3 (2014) sai lähinnä lyttäävää palautetta ja menestyi huomattavasti edellisosia huonommin. Siitä huolimatta neljännen osan suunnittelu käynnistyi ja päätähti Sylvester Stallonen mukaan sen olisi tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi elokuvaksi. Taiteellisten erimielisyyksien vuoksi Stallone kuitenkin jätti projektin vuonna 2017, kunnes suostui vuotta myöhemmin palaamaan leffan pariin. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia kolmososan tavoin Patrick Hughes, mutta vuonna 2021 hänet korvattiin Scott Waughilla. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt pöljän Expend4bles-nimen saanut elokuva on saapunut teattereihin. Itse olen pitänyt sarjan aiempia osia lähinnä keskinkertaisena höttönä, eivätkä odotukseni neljättä osaa kohtaan olleet korkeat, etenkin leffan näyttelijäkaartin ja trailerin nähtyäni. Kävin kuitenkin katsomassa Expend4blesin heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä useita näitä toimintatähtiä fanittavan isäni kanssa, jonka kanssa olin aiemmatkin Expendablesit katsonut.

Expendables-tiimi saa tehtäväkseen pysäyttää asekauppias Rahmatin, joka on saanut käsiinsä ydinaseita ja aikoo käynnistää niillä kolmannen maailmansodan.

Vanhasta Expendables-poppoosta enää vain Sylvester Stallonen näyttelemä Barney Ross, Jason Stathamin näyttelemä Lee Christmas, Dolph Lundgrenin esittämä Gunner Jensen ja Randy Couturen esittämä Toll Road tekevät paluun, aiempien tähtien jättäydyttyä pois nelososasta erinäisten syiden takia. Stallonen rooli jää yllättävän lyhyeksi; olisikohan hänellä ehkä vartti ruutuaikaa koko leffassa. Stathamin esittämä Christmas nouseekin elokuvan keulakuvaksi. Statham hoitaa hommansa tutulla tyylillään, eikä yritä yhtään sen enempää kuin muissakaan tämän vuoden kökkörainoissaan, Fast & Furious X:ssä (Fast X - 2023) ja Meg 2: The Trenchissä (2023). Lundgren on ihan hupaisa tarkka-ampujana, jolla alkaa olla ongelmia näkönsä kanssa, kun taas puinen Couture ei ole kehittynyt näyttelijänä yhtään elokuvien varrella.

     Siinä, missä aiemmissa Expendables-elokuvissa nähtiin toinen toistaan kovempia toimintastaroja, kuten Arnold Schwarzenegger, Bruce Willis, Chuck Norris, Mel Gibson, Jean-Claude Van Damme, Harrison Ford ja Wesley Snipes, neljännessä leffassa mukaan hyppäävät näyttelijävalinnat aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Tosielämässäkin kamppailulajimestarit Iko Uwais ja Tony Jaa ovat vielä passelit lisäykset, joskin kummankin taidot haaskataan lähes täysin ja Andy García menettelee tämänkertaisena tehtävänantajana, CIA-agentti Marshina. Muina tulokkaina nähdään Megan Fox, rap-artisti 50 Cent, sekä lähes tuntemattomat Levy Tran ja Jacob Scipio. Foxilla ja Tranilla yritetään tuoda naisvoimaa tiimiin, mutta Foxin rooliksi jää lähinnä keikkua kameran edessä tiukoissa nahka-asuissa, eikä hän taida tappaa kuin yhden ainoan pahiksen koko leffan aikana. 50 Cent ei vieläkään näytä, että hän kuuluisi elokuviin ja Scipion osuus jää heikoksi yritykseksi toistaa kolmosleffassa nähdyn Antonio Banderasin Galgo-hahmon moottoriturpaisuutta. Elokuvaa katsoessa huomaa usein pohtivansa, ketä kaikkia parempia vaihtoehtoja leffaan olisi voinut saada. Liam Neeson, Keanu Reeves, Denzel Washington, Danny Trejo... tai jos naisvoimaa haluttiin mukaan, niin entäpä Linda Hamilton, Sigourney Weaver, Michelle Rodriguez tai vaikkapa Milla Jovovich?

Aiempia osia selvästi heikompi näyttelijäkaarti ei jää Expend4blesin ainoaksi ongelmaksi. Kyseessä on todella puolivillaisesti kasaan pistetty toimintakohellus, joka ei jaksa edes viihdyttää. Barneyn ja Christmasin keskinäinen vittuilu leffan alussa on ihan hupaisaa kuunneltavaa, mutta eipä rainasta muuten paljoa hupia löydy. Toimintakohtaukset ovat ponnetonta räpeltämistä, ajoittain jopa suorastaan pitkäveteistä seurattavaa. Lapsiystävällisemmän kolmososan jälkeen tekijät halusivat voittaa fanit takaisin puolelleen ja nelosesta on tehty huomattavasti raaempi. Ongelma vain on siinä, että veriroiskeet koostuvat pelkästään naurettavan surkeista tietokonetehosteista, joita tuskin hyväksyttäisiin edes videopeleihin. Aivan liian pitkässä lopputaistelussa ehtii pariinkin otteeseen vilkaista kelloa, että milloin tämä yksitoikkoinen räiskintä loppuu? Erityinen pettymys on, etteivät Uwais ja Jaa pääse oikeuksiinsa tai tappelemaan toisiaan vastaan. 

Käsikirjoituksenraakile on tällä kertaa vieläkin ohuempi, antaen aika laiskat raamit uusimmalle tehtävälle. Erityisen turhauttavaa on, kuinka hälläväliä-asenteella kaikki hoidetaan ja kirjoitetaan pois alta, varsinkin viimeisillä minuuteilla, jolloin juonenkäänteet muuttuvat suorastaan typeriksi. Typeryys ei välttämättä haittaisi, jos elokuva tajuaisi, kuinka pöljä se on, mutta leffaa kohdellaan aivan liian vakavin mielin. Etenkin puolivälin tosikkopatsastelu käy puuduttavaksi. Näiden Expendables-leffojen piti olla nostalgiantäyteistä mäiskettä kasarirainojen hengessä. Nyt kun lähes kaikki kasaritähdet ovat halunneet pois sarjasta ja heidät on korvattu Megan Foxin ja 50 Centin tasoisilla näyttelijöillä, kohdeyleisölle tuskin irtoaa enää mitään. Nuorempaa yleisöäkään tuskin saadaan enää tässä kohtaa kalasteltua mukaan.

Expend4blesin ohjauksesta vastaa Scott Waugh, jonka edellisen työn, John Cenan ja Jackie Chanin tähdittämän Hidden Strike -leffan (2023) ilmestymisestä ei ole kulunut kuin kaksi kuukautta. Waugh ei erityisemmin vakuuta Expend4blesin puikoissa. Hän ei saa aikaiseksi edes kivaa kertakäyttöviihdettä, vaan leffan tuijottaminen tuntuu edetessään yhä vain enemmän puhtaalta ajan haaskaukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Taustakankaiden käyttö on vähän väliä selvää ja digitehosteet ovat täysin viimeistelemättömät. Erityisesti loppuhuipennuksen räjähdykset näyttävät surkuhupaisan huonoilta. Lavasteet ja asut ovat tuttua peruskauraa ja maskeeraukset ajavat asiansa. Äänimaailma jylisee mukavasti, mutta Guillaume Rousselin säveltämät musiikit eivät mitenkään erotu edukseen.

Yhteenveto: Expend4bles on turhauttavan kehno toimintaräpellys, joka osoittaa, että koko leffasarja kuuluisi jo vanhainkotiin. Aiemmin toinen toistaan kovemmilla toimintatähdillä varusteltu elokuvasarja hämmentää nelosleffassa roolivalinnoillaan, pistäen miettimään, että eikö tekijöillä ollut varaa pestata varteenotettavampia tyyppejä, vai ymmärsivätkö kaikki kieltäytyä tarjouksesta? Sylvester Stallonekin tuntuu olevan mukana enää pakon seurauksesta ja ukon ruutuaika vähenee suunnilleen varttiin. Jason Statham hoitaa pääosan samalla lailla kuin kaikissa muissakin leffoissaan, sivunäyttelijöiden ollessa joko kehnoja tai välinpitämättömiä. Elokuva on kaikin puolin laiskasti pistetty kasaan, eivätkä edes naurettavan huonoilla tietokonetehosteilla ja kiusallisen kököllä digiverellä varustellut toimintakohtaukset jaksa viihdyttää. Alkupäässä Barneyn ja Christmas väliset sanailut huvittavat, mutta siihen se sitten jää. Expend4blesia ei voi suositella edes edellisosien faneille, sillä niin puolivillaisesti ja halvalla se on pistetty kasaan. Elokuvan kanssa voi ihan hyvin odottaa siihen, että se ilmestyy jossain kohtaa suoratoistopalveluun - siellä se olisi pitänyt alun perinkin julkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Expend4bles, 2023, Millennium Films, Nu Boyana Film Studios, Media Capital Technologies, Campbell Grobman Films

Arvostelu: Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989)

KARATE KID III

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Thomas Ian Griffith, Robyn Lively, Sean Kanan, William Christopher Ford, Jonathan Avildsen, Martin Kove ja Randee Heller

Genre: draama, urheilu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion ja Pat Moritan tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli suosittu menestys, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) oli vielä isompi hitti, vaikka se saikin ailahtelevaa palautetta, joten kolmannen osan teko lähti pian liikkeelle. Alun perin käsikirjoittaja Robert Mark Kamen halusi työstää esiosan, jossa päähenkilöt olisivat matkanneet unessa 1500-luvun Kiinaan, mutta studio torjui idean täysin. Aluksi Kamen ei ajatellut palata sarjan pariin, sillä hän ei halunnut kierrättää vanhoja ideoita, mutta kun hänelle luvattiin mojova rahasumma, hän päätti lopulta kirjoittaa vielä kolmannen osan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1988 ja lopulta Karate Kid III sai ensi-iltansa kesäkuussa 1989. Elokuva sai kuitenkin lähes murskaavan vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut yhtä iso menestys kuin edeltäjänsä. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain ensimmäisen osan ja nyt kun elokuvat ovat jälleen saamassa jatkoa uuden Karate Kid -elokuvan (2024) voimin, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa koko saagan läpi. Koin ensimmäisen elokuvan aivan mahtavaksi uudelleenkatselullakin ja pidin kakkososasta, mutta kesti muutama kuukausi, kunnes pistin vihdoin Karate Kid III:n pyörimään.

Daniel LaRusso ja herra Miyagi palaavat Okinawasta Yhdysvaltoihin ja joutuvat kamppailemaan taloudellisten haasteiden kanssa. Samalla Danielin nöyryyttämän Cobra Kai -karatedojon menettänyt John Kreese vannoo kostoa ja värvääkin vanhan ystävänsä Terry Silverin avukseen.

Ralph Macchio ja Pat Morita nähdään jo kolmatta kertaa yhdessä nuorena Daniel LaRussona ja tätä kouluttavana herra Miyagina, jotka päättävät siirtyä rauhallisemman elämän pariin bonsai-puukauppiaina, Danielin voitettua karatemestaruuden ja herra Miyagin selvitettyä asiansa kotimaassaan Okinawassa. Macchio ja Morita ovat edelleen hyvässä vedossa rooleissaan. Macchio on energinen Danielina, joka kuitenkin tuppaa tekemään toinen toistaan huonompia ratkaisuja läpi leffan. Morita on tuttuun tapaansa erinomainen Miyagi-mentorina, joka yrittää pitää Danielia oikealla tiellä.

     Vastaansa kaksikko saa ykkösleffasta tutun, Cobra Kaita valmentaneen John Kreesen (Martin Kove), joka vannoo kostoa, Danielin ja Miyagin nöyryytettyä häntä karatekisassa, mikä johti Kreesen uran tuhoutumiseen. Tai siis oikeastaan kaksikko saa vastaansa Terry Silverin (kamppailulajimestari Thomas Ian Griffith ensimmäisessä elokuvaroolissaan), Kreesen ystävän Vietnamin sodan ajoilta, jolta Kreese käy pyytämässä apua Danielin ja Miyagin päihittämiseen. Tai siis oikeastaan-oikeastaan kaksikko saa vastaansa nuoren karatetaituri Mike Barnesin (Sean Kanan), jonka Terry palkkaa taistelemaan Danielin kanssa niin kisassa kuin sen ulkopuolellakin. Kolmikon juonittelu on turhan monimutkikas, ollakseen kuitenkin todella yksinkertainen. Todellista kostoa janoava Kreese jää jopa yllättävän pieneen rooliin, Terryn ja Miken ottaessa jostain syystä suunnilleen koko elämänsä tehtäväksi tuhota Danielin ja herra Miyagin. Griffithin ensikertalaisuus paistaa läpi ja hän tekee Terry-hahmostaan yliampuvan sarjakuvapahiksen ilkikurisen naurun kera. Mike taas on tylsä kopio aiempien elokuvien uhmanuorista, Johnnystä (William Zabka) ja Chozenista (Yuji Okomoto).

Hieman samalla lailla kuin Rocky-nyrkkeilyelokuvien taso hiipui leffa leffalta, myös Karate Kid -elokuvat ovat heikentyneet edetessään. Maisemanvaihdoksen tehnyt Karate Kid II... kertomus jatkuu oli vielä kelpo filmi, mutta valitettavasti Karate Kid III on aika lattea ja pitkäveteinen tapaus. Käsikirjoittaja Robert Mark Kamenilla oli tosiaan varsin villi idea elokuvaan, mutta kun studio torjui tarinan unessa aikamatkan tekevistä Danielista ja herra Miyagista, Kamen päätti mennä siitä, mistä aita on matalin. Karate Kid III on lähinnä todella ponneton toisinto ykköselokuvasta. Leffa kulkee mielikuvituksettomasti samoja latuja, eikä kunnon panostusta tunnu enää löytyvän muilta kuin Macchiolta ja Moritalta.

Cobra Kai -poppoon ilkikurinen juoni on turhauttava ja hieman jopa tyhmä. Heidän yrityksensä saada Daniel ottelemaan uudelleen karateturnauksessa, jotta he voisivat tällä kertaa voittaa hänet, ovat kömpelöitä ja oudon radikaaleja. Heidän suunnitelmansa aiheuttaa eripuraa Danielin ja herra Miyagin välille on väkinäinen. Danielista tehdään aikamoinen tohelo, jotta hän päätyy tajuamattaan tanssimaan kohtaus toisensa perään Cobra Kain pillin tahtiin. Monen mutkan kautta kaikki huipentuu jälleen yhdessä karatematsissa, mutta tällä kertaa menosta puuttuu kaikki jännite ja kunnon konflikti. Karate Kid III on tylsän laskelmoitu joka suhteessa. Erityisesti elokuvan romanttinen puoli kummastuttaa toteutuksellaan. Mukaan on jälleen kirjoitettu uusi nuori neito, johon Daniel iskee silmänsä. Tällä kertaa kyseessä on Robyn Livelyn näyttelemä Jessica, joka työstää erilaisia ruukkuja. Kun kävi ilmi, että Lively olikin vain 16-vuotias ja Macchio oli jopa 27-vuotias, päätettiin romanssintynkä kirjoittaakin oudoksi ystävyydeksi.

Ohjaajan penkillä istuu edelleen John G. Avildsen, joka ei vaikuta olleen yhtään sen innokkaammin mukana kuin käsikirjoittaja Kamenkaan. Avildsen saa näyttelijät antamaan kaikkensa, mutta muuten meno jää varsin mitäänsanomattomaksi. Karate Kid III on kuvattu hyvin, joskin mukana ei ole yhtä tyylikkäitä otoksia kuin kahdessa aiemmassa osassa, kuvaajan vaihduttua, entisen kuvaajan, James Craben sairastuttua ja lopulta menehdyttyä AIDSiin. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset toimivan rujot. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Bill Conti tunnelmoi edelleen miellyttävästi musiikeillaan. Tästä leffasta todella uupuu kokonaan kunnon rallatuskappale ja viimeistään lopputeksteissä toivoisi, että Joe Espositon You're the Best pärähtäisi soimaan.

Yhteenveto: Karate Kid III on harmillisen laiskaa jatkumoa mahtavasti käynnistyneelle urheiludraamojen sarjalle. Elokuva tuntuu jatkuvasti menevän siitä, mistä aita on matalin ja käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin teksti turhauttaa ratkaisuillaan. John G. Avildsenin ohjauskin on tällä kertaa aika ponnetonta. Ralph Macchio ja Pat Morita suoriutuvat yhä mainiosti päärooleista, mutta Thomas Ian Griffith on sen sijaan aika naurettava sarjakuvamaisena pahishahmona. Elokuva ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan sen katselu muuttuu ajoittain aika pitkäveteiseksi puuhaksi. Hahmojen välille rakennettu konflikti tuntuu löyhältä ja kun päästään vihdoin pakolliseen loppuotteluun, ei siitä löydy jännitettä. Karate Kid III on valitettavan puolivillaisesti tehty raina, jota voi suositella vain, jos innostuit kahdesta aiemmasta osasta todella paljon ja silloinkin varauksella. Tällä hetkellä jännitän lähinnä sitä, pystyvätkö seuraavat leffat, lähes täysin uusien näyttelijöiden kanssa tehty Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja uudelleenfilmatisointi The Karate Kid (2010) kääntämään sarjan suuntaa takaisin ylöspäin, vai jatkuuko alamäki edelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part III, 1989, Columbia Pictures, Weintraub International Group

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE

Ohjaus: Kenneth Branagh

Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?

Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.

     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!

Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.

Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: After Everything (2023)

AFTER EVERYTHING

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Hero Fiennes Tiffin, Mimi Keene, Stephen Moyer, Louise Lombard, Josephine Langford, Benjamin Mascolo, Chance Perdomo ja Kiana Madeira

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) saivat kumpikin edeltäjäänsä nuivemman vastaanoton niin kriitikoilta kuin kirjojen faneilta, sekä menestyivät jokainen edeltäjäänsä huonommin. Neljäs ja samalla viimeinen kirja päätettiin jakaa kahdeksi elokuvaksi, jotka kuvattiin peräkkäin loppuvuodesta 2021. Niistä ensimmäinen osa After Ever Happy (2022) menestyi kehnosti teattereissa ja sai murskapalautetta kriitikoilta. Jatko-osa päätettiin silti julkaista ja nyt elokuvasarjan huipentava After Everything saapuu elokuvateattereihin. Itse olen inhonnut leffasarjan jokaista osaa, mutta olen silti käynyt katsomassa uusimman osan aina, kun sellainen on julkaistu. Suorastaan suutahdin, kun alun perin päätösosaksi luultu After Ever Happy paljasti vasta viimeisillä minuuteillaan jäävänsä kesken, juuri kun olin kuvitellut sarjan päättyvän siihen. Hammasta purren kävin silti katsomassa After Everythingin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Suututettuaan Tessan kirjoittamallaan "After"-kirjalla, murtunut Hardin matkustaa Portugaliin, missä hän kohtaa Natalien, toisen nuoren naisen, jota hän kohteli kaltoin aiemmin.

Hero Fiennes Tiffin palaa rooliinsa Hardin Scottiksi, nykynuorison kutsumana käveleväksi "red flagiksi". Nuori angstipoika on jälleen kerran rypemässä huonon käytöksensä ja tyhmien tekojensa aiheuttamien ongelmien muodostamassa itsesäälissä, hukuttaen murheitaan jatkuvaan viskin kittaamiseen ja Tessan perään itkeskelyyn. Hardinilla ei ole aikomustakaan päästä yli rakastamastaan naisesta, vaan silloin kun hän ei lähettele tälle epätoivoisia viestejä, hän tuijottaa tämän kuvia tietokoneensa näytönsäästäjältä. Menetettyään muusansa, Hardin ei myöskään keksi aihetta uudelle kirjalleen. Fiennes Tiffin jatkaa todella tympeällä linjallaan, eikä hän ole kehittynyt näyttelijänä yhtään näiden viiden elokuvan varrella. Hänen hahmollekaan ei ole kirjoitettu minkäänlaista kehitystä, vaikka tämä kovasti yrittää väittää muuttuneensa. En olisi uskonut käyttäväni tätä ilmaisua arvosteluissani, mutta Hardin on malliesimerkki incelistä, vastentahtoisessa selibaatissa elävästä miehestä, joka käyttäytyy todella toksisesti naisia kohtaan ja uhriutuu sen jälkeen.

     Josephine Langfordkin palaa rooliinsa Tessa Youngiksi, joskin vain muutaman minuutin ajaksi. Langfordilla on luultavasti ollut kuvauspäiviä After Everythingin parissa enintään kolme. Tämän takia elokuva kärsii vieläkin enemmän. Edellisissä osissa sentään toinen päänäyttelijöistä osasi näytellä, mutta nyt jäljellä on pelkkä lahjaton Fiennes Tiffin. Tessan sijaan elokuva keskittyy naisosastollaan Natalieen, jota näyttelee Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Mimi Keene ja jota stalkkaava Hardin seuraa Portugaliin. Hardin on toiminut inhottavasti myös Natalieta kohtaan ja hahmojen välille rakennetaan niin konfliktia kuin mahdollista uutta kiinnostusta toisiaan kohtaan. Keenen ja Fiennes Tiffinin väliltä löytyy vielä vähemmän kemiaa kuin Fiennes Tiffinin ja Langfordin väliltä ja uusi naishahmo elokuvasarjan viimeisessä osassa tuntuu kummalliselta ja pakotetulta lisädraamalta.

Huh, nyt se on vihdoin lusittu läpi ja Hardinin ja Tessan suhdesotkut on kärsitty loppuun - ja toivottavasti lopullisesti. After Everything osoittaa nopeasti, että oli virhe jakaa viimeinen kirja kahteen osaan, sillä kerrottavaa ei oikeastaan enää ole. Elokuvantekijät ovatkin päätyneet tekemään paljon hatusta keksittyjä ratkaisuja, jotka takuulla hiertävät kirjasarjan vannoutuneita faneja. Tessaa on tosiaan mukana tuskin lainkaan ja suuri osa rainasta käytetään Hardinin ryyppäämiseen ja tytön perään surkutteluun. Ei kestä kauaa, kun tämä ylidramaattinen masentelu käy todella pitkästyttäväksi. Toki luultavasti itse kukin on joskus kokenut musertavan eron ja minunkin sydän on pariin kertaan särjetty ja kurjuuksissa on tullut vellottua. Se onkin sitten eri asia seurata jonkun hahmon kurjuuksissa vellomista, etenkin kun ärsyttävää hahmoa kohtaan ei ole vieläkään muodostunut minkäänlaista sympatiaa.

Jälleen kerran After-elokuva onnistuu melkein huijaamaan, että sillä voisi olla jotakin fiksua sanottavaa myrkyllisistä teiniromansseista ja kuinka olisi kaikille parasta vain pysyä kaukana toisistaan, mutta eipä elokuvasarjaa kiinnosta sellainen. On pöyristyttävää yhä 2020-luvulla katsoa elokuvaa, missä näin kovasti yritetään romantisoida törkeää käytöstä naisia kohtaan ja vielä markkinoida elokuva nuorille naisenaluille. Natalieen liittyvä sivujuoni on typerryttävää ajanhukkaa, osoitus siitä, ettei Hardin ikinä oikeasti opi, sekä puhtaasti täytettä, jotta myös Anna Toddin Before-kirja (2015) saataisiin tavalla tai toisella siirrettyä elokuvamuotoon. Raivostuttavan pitkästyttävän murjottamisen jälkeen leffa vie koko sarjan kummallisen kiirehtien loppuun. Siinä, missä ensimmäiset tunti ja vartti saisi helposti tiivistettyä vaikka 45 minuuttiin, viimeinen vartti kaipaisi enemmän hengitystilaa, sillä nyt tarina niputetaan niin mitäänsanomattoman tyhjentävästi, että tuntuu siltä, ettei tekijöitäkään enää kiinnostanut. Noh, nyt se on taputeltu ja toivottavasti näistä rainoista ei tarvitse puhua enää uudestaan. Lukuun ottamatta vuoden 2023 huonoimpien elokuvien listaa laatiessa...

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari edellistäkin osaa ohjannut Castille Landon, joka toimii nyt myös käsikirjoittajana. Landon on päättänyt viime metreillä heittää lähdemateriaalin lähes täysin roskakoriin ja soveltaa omiaan. Landonin ohjaus käy jatkuvasti melodramaattiseksi ja romanttiset puolet taas korneiksi. Hänen rustaama dialogi on sarjalle ominaiseen tapaan puista ja kiusallista. On hämmentävää, että naisohjaaja-käsikirjoittaja tekee elokuvastaan näin toksista miesmallia ihannoivan. After Everything on kelvollisesti kuvattu ja jos jotain, niin sentään Lissabonin maisemia on kiva ihastella. Lavasteet, asut ja eräs rujo maskeeraus ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu. George Kallisin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan mitenkään erotu edukseen, sillä leffa on niin täynnä eri biisejä muilta artisteilta.

Yhteenveto: After Everything on surkea päätösosa kenties tämän hetken surkeimmalle elokuvasarjalle. Myrkyllistä teinirakkautta romantisoiva sarja käyttää suuren osan finaalistaan ylidramaattiseen murjottamiseen, joka käy hermoille nopeasti. Josephine Langford loistaa poissaolollaan, samalla kun Hero Fiennes Tiffin näyttää ihan tosissaan, kuinka huono näyttelijä hän on. Hänen esittämänsä Hardin on esimerkki-incel, kävelevä "red flag" ja muutenkin toksisen miesmallin esikuva. Tämän mököttämistä ja ryyppäämistä on tuskastuttavaa katsella, etenkin kun hahmolle kirjoitettu "kehityskaari" on näin löyhä. Lopulta on selvää, että mitään ei ole ihan oikeasti opittu. Elokuvantekijöiden keksimä Portugal-osio tuntuu lopulta aika turhalta lisädraamalta ja sitten taas todellinen huipennus hutiloidaan niin nopeasti pois alta, että vannoutuneimmalle fanillekin jää takuulla tyhjentävä fiilis. After-elokuvasarja olisi voinut oikeasti sanoa jotain toksisista parisuhteista ja siitä kuinka nämä "pahat pojat" eivät saa muuta aikaan kuin vuosiksi puhuttavaa terapiassa. Mutta ei. Leffasarja uiskentelee pohjamudissa viimeiseen saakka ja markkinoi teinitytöille todella kummallisia ideoita. On kummallista, että 2020-luvulla naisille julkaistaan jotain näin mautonta, naisia aliarvioivaa ja halventavaa. Toivon todella, että After Everything on ihan oikeasti elokuvasarjan päätösosa. Before-elokuvasta on ollut puhetta, mutta tässä leffassa käydään jo läpi sen kuvioita, eli toivottavasti tekijät ovat ymmärtäneet jättää sen rainan sikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

After Everything, 2023, Voltage Pictures, Wattpad

Arvostelu: Nunna II (The Nun II - 2023)

NUNNA II

THE NUN II

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Taissa Farmiga, Jonas Bloquet, Katelyn Rose Downey, Storm Reid, Anna Popplewell, Suzanne Bertish, Léontine d'Oncieu, Anouk Darwin Homewood, Peter Hudson, Maxime Elias-Menet, Pascal Aubert ja Bonnie Aarons

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama "tositapahtumiin" perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli luvassa. Kirottu 2:ssa (The Conjuring 2 - 2016) esitelty nunnademoni Valak nousi niin suosituksi, että hahmon ympärille päätettiin tehdä oma elokuvansa. Nunna-leffa (The Nun - 2018) sai lähinnä negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatko-osaa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Nunna II on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin Valak-nunnaa karmivana Kirottu 2:ssa, mutta mielestäni hahmon oma elokuva oli turhauttava pettymys. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat todella matalat, mutta päätin silti käydä katsomassa Nunna II:n heti sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun nunnaa esittävän Valak-demonin riivaama Maurice kylvää tuhoa kirkoissa halki Euroopan, sisar Irene matkustaa Pariisiin, yrityksenään pysäyttää demoni lopullisesti.

Taissa Farmiga, Jonas Bloquet ja Bonnie Aarons palaavat rooleihinsa sisar Ireneksi, Frenchienäkin tunnetuksi Mauriceksi, sekä nunnana esiintyväksi Valak-demoniksi, joka palaa aiheuttamaan ikävyyksiä, tällä kertaa Mauricea hyödyntäen, kuten ykkösleffan lopussa kävi ilmi. Farmiga suoriutuu toistamiseen hyvin osastaan ja hänen hahmoaan ryhdytään syventämään elokuvan edetessä. Kun Valakin paluu käy selväksi, Irene empii ensin, mutta kokee sitten vastuukseen päihittää demonin pysyvästi. Bloquet vakuuttaa ykköselokuvaa paremmin Mauricena, joka ei ole enää pelkkä vitsiniekka, vaan joutuu kamppailemaan Valakin riivaamana. Aarons jatkaa pätevästi karmivana nunnana patsastelua, joskin kun demoni ryhtyy ärjymään kohti kameraa, meno muuttuu tälläkin kertaa enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään muun muassa Irenen mukaan lähtevä sisar Debra (Storm Reid), sekä ranskalaisessa koulussa opettava Kate (Anna Popplewell), hänen tyttärensä Sophie (Katelyn Rose Downey), sekä koulua johtava Madame Laurent (Suzanne Pertish). Reid toimii hyvin Farmigan rinnalla ja nuori Downey on mainio löytö sympaattisen, joskin elokuvan loppupäässä jatkuvalla kirkumisellaan ärsyttävämmäksi käyvän Sophien osaan. Narnia-fantasialeffoista (2005-2010) tuttu Popplewell jää pienempään rooliin, mutta ajaa tonttinsa hyvin, kuten tekee Pertishkin.

Nunna II on yllättäen parempi elokuva kuin ensimmäinen Nunna, mutta ei se silti erityisen hyvä teos ole. Tekijät ovat kuitenkin selvästi ottaneet opikseen ykkösosan saamista moitteista ja esimerkiksi itse nunnademonia näytetään paljon säästeliäämmin ja sitä kautta tehokkaammin. Valakin karmivuus perustuu enemmänkin taustalla pimeydessä virnuiluun ja hitaisiin liikkeisiin, mutta heti, kun demoni ryhtyy rääkymään kohti kameraa, näky lähinnä huvittaa. Elokuva on muutenkin kauhuosastollaan onnistuneempi, eikä se luota jatkuvasti samoihin kuvauskikkoihin tai pelkkiin kovaäänisiin säikäytyksiin. Niitäkin kyllä löytyy, mutta onneksi hieman monipuolisemmin. Kauhukliseiltä ei vältytä millään, vaan heti ensikohtauksesta asti, missä poika käväisee pimeässä kellarissa ja siellä pimeyden keskeltä jokin tuntematon potkaisee hänen pallonsa takaisin, ovat säikyttelyt varsin peruskauraa genren ystäville. Pari ihan tehokastakin pelottelua mahtuu sekaan ja yleisesti leffa onnistuu pitämään yllä karmivaa ilmapiiriä, toisin kuin nopeasti pliisuksi muuttunut ykkösosa.

Elokuva kompastelee kuitenkin käsikirjoitukseensa, joka kiertää pitkälti kehää, saadakseen hahmot yksi kerrallaan kohtaamaan Valakin. Kohtaukset kierrättävät hieman itseään, jonkun yksinäisen kuullessa jostain kolauksen tai nähdessä jonkin vilauksen ja lähtiessä tutkimaan asiaa, mikä tietty johtaa äänten katoamiseen ja siihen, että jokin hyppää esiin. Böö! Vaikka teksti yrittääkin pohjustaa merkittäviä asioita, tekee se homman hieman kömpelösti, joutuen lopulta puhtaasti selittämään katsojalle kaiken, jottei mikään jäisi epäselväksi. Elokuvan todellinen kompastuskivi on kuitenkin sen loppuhuipennus, mikä tuntuu vaivaavan lähes kaikkia Kirottu-universumin leffoja. Lopputaistelu Valakia vastaan on aika tylsä ja ratkaisuiltaan jopa koominen, etenkin kun Valak lähinnä vain seisoskelee jättimäisenä taustalla ja heittelee hahmoja erilaisilla esineillä kuin mikäkin videopelivastus.

Nunna II:n ohjauksesta vastaa Kirottu-universumin nykyinen luottotekijä, Michael Chaves, joka ohjasi myös Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021). Chaves jatkaa keskinkertaisella linjallaan, rakentaen pelottelut aika geneeristen tekniikoiden varaan. Koko universumin käynnistänyt James Wan hyödynsi myös paljon kliseitä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin, mitä hänen seuraajansa eivät taida. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta todella turhauttavasti valaistu. Jopa päiväsaikaan sijoittuvat kohtaukset ovat ajoittain niin himmeitä, että ruudulla tapahtuvasta on toisinaan vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat oivalliset, joskin ranskalainen sisäoppilaitos ei ole lokaationa yhtä vaikuttava kuin ykkösleffan romanialaisluostari. Asut ja maskeeraukset ovat myös mainiot. Etenkin eräs asulla ja maskein toteutettu mörökölli on hieno ilmestys. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on rakennettu tyypilliseen kauhutyyliin korostamaan kaikkia narinoita ja kolahduksia, kun ryhdytään kasvattelemaan kohti säikäytystä. Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla, jäämättä mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Nunna II on ykkösosaa parempi, mutta silti aika keskinkertainen kauhuelokuva. Sen löyhä käsikirjoitus kiertää suuren osan ajasta kehää, tarjotakseen joka hahmon kautta pelotteluja nunnademoni Valakin kanssa. Pelottelut rakentuvat tuttuihin kliseisiin, mutta osa niistä ovat jopa varsin toimivia. Yleisesti ilmapiiri on karmivampi kuin viimeksi, vaikkei kouluasetelma olekaan tapahtumapaikkana yhtä hyytävä kuin ykkösleffan luostari. Itse nunnaa on ymmärretty käyttää huomattavasti säästeliäämmin ja vasta lopussa videopelivastusta muistuttavaksi patsastelijaksi muuttuva Valak menettää tehonsa. Näyttelijät toimivat passelisti rooleissaan ja lukuun ottamatta turhankin pimeää valaisua, leffa on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Nunna II on askel parempaan suuntaan Valakin omien elokuvien puolella, mutta jää silti varsin keskinkertaiseksi kauhurainaksi. Jos olet tykästynyt Kirottu-universumiin, veikkaisin Nunna II:kin toimivan ja suosittelen käymään katsomassa leffan vaikkapa kaveriporukalla - mutta totta kai asiallisesti käyttäytyen. Ennakkonäytös, jossa itse olin leffaa katsomassa, oli täynnä ääneen keskustelevia, hihitteleviä, valkokangasta kuvaavia ja muuten vain puhelimiaan räplääviä ryhmiä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Nun II, 2023, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company