Young Sherlock, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

YOUNG SHERLOCK - KAUSI 1

Luoja: Matthew Parkhill

Näyttelijät: Hero Fiennes Tiffin, Dónal Finn, Zine Tseng, Max Irons, Colin Firth, Natascha McElhone, Joseph Fiennes, Scott Reid, Numan Acar, Holly Cattle, Ravi Aujla, Ian Midlane, Simon Delaney, Adam James ja Rachel Shelley

Genre: mysteeri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 13

Young Sherlock perustuu Andrew Lanen Young Sherlock Holmes -kirjasarjaan (2010-2015), joka puolestaan pohjautuu Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin (1887-1915). Huhtikuussa 2024 ilmoitettiin, että Guy Ritchie - joka oli jo aiemmin tehnyt Doylen kirjojen pohjalta elokuvat Sherlock Holmes (2009) ja Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011) - olisi mukana tekemässä televisiosarjaa nuoresta Sherlock Holmesista. Amazon Prime Video tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa. Nyt Young Sherlockin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa ja itse olin varsin skeptinen sarjan suhteen. Olen viisitoista vuotta toivonut Ritchien tekevän kolmannen Sherlock Holmes -elokuvan ja esiosasarja tuntui turhauttavalta takaiskulta tälle. En myöskään innostunut päärooliin valitusta Hero Fiennes Tiffinistä. Epäilevänä ryhdyin katsomaan Young Sherlockia pian sen ilmestymisen jälkeen.

Holmesin perheen kyllästyttyä Sherlock-pojan oikkuihin, tämä lähetetään töihin Oxfordiin apulaiseksi. Yliopistossa Sherlock Holmes päätyy kuitenkin murhamysteerin äärelle, yhdessä uuden ystävänsä James Moriartyn kanssa.

Pääroolissa nuorena Sherlock Holmesina nähdään kaameista After-elokuvista (2019-2023) tuttu Hero Fiennes Tiffin. Kun luin uutisen, että kolmannen Sherlock Holmes -leffan sijaan Guy Ritchie tekisi televisiosarjan hahmosta ja että Robert Downey Jr:n sijaan hahmoa esittäisikin Fiennes Tiffin, ensimmäinen reaktioni oli, että nyt mentiin päin mäntyä ja lujaa. Yllättävää kyllä, Fiennes Tiffin on oiva valinta nuoreksi Sherlockiksi, vaikka hän ei toki Downey Jr:n karismaa omaakaan. Hänestä löytyy sopivan velmua asennetta, pilkettä silmäkulmasta, että myös tiettyä hienostuneisuutta, eli ominaisuuksia joita rooli velvoittaakin. Tämä Sherlock Holmes ei vielä ole se maailmankuulu salapoliisi, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuorukainen, joka lähinnä ajaa kaikki ympärillään hulluiksi nokkeluudellaan ja tempauksillaan, minkä takia hän on jopa joutunut usein tekemisiin lain kanssa. On ihan kiinnostavaa lähteä tämän Sherlock-tulkinnan kanssa Oxfordiin, mikä tarjoaa toki omat mysteerinsä ratkottaviksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Sherlockin vanhemmat Silas-isä (päätähden eno Joseph Fiennes) ja Cordelia-äiti (Natascha McElhone), Sherlockin isoveli Mycroft (Max Irons), Sherlockin uusi ystävä James Moriarty (Dónal Finn), Oxfordissa toimiva sir Bucephalus Hodge (Colin Firth), poliisikonstaapeli Lestrade (Scott Reid), sekä prinsessa Shou'an (Zine Tseng), jonka saapuminen Oxfordiin käynnistää kummallisten tapahtumien sarjan. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja Finnin esittämä Moriarty on oiva pari Sherlockille.

Vaikka Guy Ritchie onkin ohjannut pari ensimmäistä jaksoa Young Sherlockista, toimii sarjassa tuottajana ja auttoi pistämään produktion tulille, ei sarjaa kannata katsoa esiosana Ritchien Sherlock Holmes -elokuville, vaan täysin omana juttunaan, vaikka tiettyjä tuttuja ritchiemäisyyksiä onkin siellä täällä mukana. Nuoren Sherlockin sarja vie kelvollisesti mukanaan ja Oxford on jo miljöönä mitä otollisin paikka nuorelle nerolle ratkoa mysteerejä. Tai siis nuorille neroille, koska tohtori Watsonin sijaan Sherlock lyöttäytyykin yhteen Moriartyn kanssa, joka yleensä... noh, eipä paljasteta sen enempää.

Mikään napakymppi sarja ei kuitenkaan ole, vaikka se käynnistyykin jopa yllättävän lupaavasti ja sen finaalijakso on onnistuneen jännittävä. Sarjan puoliväli jää ajoittain junnaamaan paikoillaan, Sherlockin ja Moriartyn tutkiman tapauksen koukuttavuus rakoilee ja alkupään vekkuli fiiliskään ei täysin jaksa kantaa. Varsinainen tarina paranee loppusuoralla, kun se muuttuu henkilökohtaisemmaksi Sherlockille, mutta siltikään se ei ollut niin mukaansatempaava kuin olisin toivonut, eivätkä paljastukset ole lopulta niin ällistyttäviä kuin voisi odottaa. Vaikka sarja ei kokonaisuutena vakuuttanut minua erityisemmin, oli se silti pääasiassa toimiva ja jos Young Sherlockille päätetään tehdä jatkoa, katson sarjaa lisää oikein sujuvasti.

Ritchien johdolla ohjaajat tekevät ihan hyvää työtä tunnelman kanssa, joskin puolivälin vakavampi ote ei täysin toiminut omalla kohdallani. Käsikirjoittajat ovat rakentaneet ihan menevän tarinan, mutta parhaimmillaan he ovat nasevan sanailun kanssa. Teknisesti Young Sherlockin avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta, mutta niitä hyödynnetäänkin säästeliäästi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja pidin niin Christopher Bensteadin säveltämistä musiikeista, kuten myös alkutekstibiisiksi valitusta Kasabian-yhtyeen Days Are Forgottenista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Young Sherlock season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Young Sherlock, Iso-Britannia, 2026-, Motive Pictures, Inspirational Entertainment, Amazon MGM Studios, Toff Guy Films

Arvostelu: After Everything (2023)

AFTER EVERYTHING

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Hero Fiennes Tiffin, Mimi Keene, Stephen Moyer, Louise Lombard, Josephine Langford, Benjamin Mascolo, Chance Perdomo ja Kiana Madeira

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) saivat kumpikin edeltäjäänsä nuivemman vastaanoton niin kriitikoilta kuin kirjojen faneilta, sekä menestyivät jokainen edeltäjäänsä huonommin. Neljäs ja samalla viimeinen kirja päätettiin jakaa kahdeksi elokuvaksi, jotka kuvattiin peräkkäin loppuvuodesta 2021. Niistä ensimmäinen osa After Ever Happy (2022) menestyi kehnosti teattereissa ja sai murskapalautetta kriitikoilta. Jatko-osa päätettiin silti julkaista ja nyt elokuvasarjan huipentava After Everything saapuu elokuvateattereihin. Itse olen inhonnut leffasarjan jokaista osaa, mutta olen silti käynyt katsomassa uusimman osan aina, kun sellainen on julkaistu. Suorastaan suutahdin, kun alun perin päätösosaksi luultu After Ever Happy paljasti vasta viimeisillä minuuteillaan jäävänsä kesken, juuri kun olin kuvitellut sarjan päättyvän siihen. Hammasta purren kävin silti katsomassa After Everythingin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Suututettuaan Tessan kirjoittamallaan "After"-kirjalla, murtunut Hardin matkustaa Portugaliin, missä hän kohtaa Natalien, toisen nuoren naisen, jota hän kohteli kaltoin aiemmin.

Hero Fiennes Tiffin palaa rooliinsa Hardin Scottiksi, nykynuorison kutsumana käveleväksi "red flagiksi". Nuori angstipoika on jälleen kerran rypemässä huonon käytöksensä ja tyhmien tekojensa aiheuttamien ongelmien muodostamassa itsesäälissä, hukuttaen murheitaan jatkuvaan viskin kittaamiseen ja Tessan perään itkeskelyyn. Hardinilla ei ole aikomustakaan päästä yli rakastamastaan naisesta, vaan silloin kun hän ei lähettele tälle epätoivoisia viestejä, hän tuijottaa tämän kuvia tietokoneensa näytönsäästäjältä. Menetettyään muusansa, Hardin ei myöskään keksi aihetta uudelle kirjalleen. Fiennes Tiffin jatkaa todella tympeällä linjallaan, eikä hän ole kehittynyt näyttelijänä yhtään näiden viiden elokuvan varrella. Hänen hahmollekaan ei ole kirjoitettu minkäänlaista kehitystä, vaikka tämä kovasti yrittää väittää muuttuneensa. En olisi uskonut käyttäväni tätä ilmaisua arvosteluissani, mutta Hardin on malliesimerkki incelistä, vastentahtoisessa selibaatissa elävästä miehestä, joka käyttäytyy todella toksisesti naisia kohtaan ja uhriutuu sen jälkeen.

     Josephine Langfordkin palaa rooliinsa Tessa Youngiksi, joskin vain muutaman minuutin ajaksi. Langfordilla on luultavasti ollut kuvauspäiviä After Everythingin parissa enintään kolme. Tämän takia elokuva kärsii vieläkin enemmän. Edellisissä osissa sentään toinen päänäyttelijöistä osasi näytellä, mutta nyt jäljellä on pelkkä lahjaton Fiennes Tiffin. Tessan sijaan elokuva keskittyy naisosastollaan Natalieen, jota näyttelee Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Mimi Keene ja jota stalkkaava Hardin seuraa Portugaliin. Hardin on toiminut inhottavasti myös Natalieta kohtaan ja hahmojen välille rakennetaan niin konfliktia kuin mahdollista uutta kiinnostusta toisiaan kohtaan. Keenen ja Fiennes Tiffinin väliltä löytyy vielä vähemmän kemiaa kuin Fiennes Tiffinin ja Langfordin väliltä ja uusi naishahmo elokuvasarjan viimeisessä osassa tuntuu kummalliselta ja pakotetulta lisädraamalta.

Huh, nyt se on vihdoin lusittu läpi ja Hardinin ja Tessan suhdesotkut on kärsitty loppuun - ja toivottavasti lopullisesti. After Everything osoittaa nopeasti, että oli virhe jakaa viimeinen kirja kahteen osaan, sillä kerrottavaa ei oikeastaan enää ole. Elokuvantekijät ovatkin päätyneet tekemään paljon hatusta keksittyjä ratkaisuja, jotka takuulla hiertävät kirjasarjan vannoutuneita faneja. Tessaa on tosiaan mukana tuskin lainkaan ja suuri osa rainasta käytetään Hardinin ryyppäämiseen ja tytön perään surkutteluun. Ei kestä kauaa, kun tämä ylidramaattinen masentelu käy todella pitkästyttäväksi. Toki luultavasti itse kukin on joskus kokenut musertavan eron ja minunkin sydän on pariin kertaan särjetty ja kurjuuksissa on tullut vellottua. Se onkin sitten eri asia seurata jonkun hahmon kurjuuksissa vellomista, etenkin kun ärsyttävää hahmoa kohtaan ei ole vieläkään muodostunut minkäänlaista sympatiaa.

Jälleen kerran After-elokuva onnistuu melkein huijaamaan, että sillä voisi olla jotakin fiksua sanottavaa myrkyllisistä teiniromansseista ja kuinka olisi kaikille parasta vain pysyä kaukana toisistaan, mutta eipä elokuvasarjaa kiinnosta sellainen. On pöyristyttävää yhä 2020-luvulla katsoa elokuvaa, missä näin kovasti yritetään romantisoida törkeää käytöstä naisia kohtaan ja vielä markkinoida elokuva nuorille naisenaluille. Natalieen liittyvä sivujuoni on typerryttävää ajanhukkaa, osoitus siitä, ettei Hardin ikinä oikeasti opi, sekä puhtaasti täytettä, jotta myös Anna Toddin Before-kirja (2015) saataisiin tavalla tai toisella siirrettyä elokuvamuotoon. Raivostuttavan pitkästyttävän murjottamisen jälkeen leffa vie koko sarjan kummallisen kiirehtien loppuun. Siinä, missä ensimmäiset tunti ja vartti saisi helposti tiivistettyä vaikka 45 minuuttiin, viimeinen vartti kaipaisi enemmän hengitystilaa, sillä nyt tarina niputetaan niin mitäänsanomattoman tyhjentävästi, että tuntuu siltä, ettei tekijöitäkään enää kiinnostanut. Noh, nyt se on taputeltu ja toivottavasti näistä rainoista ei tarvitse puhua enää uudestaan. Lukuun ottamatta vuoden 2023 huonoimpien elokuvien listaa laatiessa...

Elokuvan ohjauksesta vastaa pari edellistäkin osaa ohjannut Castille Landon, joka toimii nyt myös käsikirjoittajana. Landon on päättänyt viime metreillä heittää lähdemateriaalin lähes täysin roskakoriin ja soveltaa omiaan. Landonin ohjaus käy jatkuvasti melodramaattiseksi ja romanttiset puolet taas korneiksi. Hänen rustaama dialogi on sarjalle ominaiseen tapaan puista ja kiusallista. On hämmentävää, että naisohjaaja-käsikirjoittaja tekee elokuvastaan näin toksista miesmallia ihannoivan. After Everything on kelvollisesti kuvattu ja jos jotain, niin sentään Lissabonin maisemia on kiva ihastella. Lavasteet, asut ja eräs rujo maskeeraus ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu. George Kallisin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan mitenkään erotu edukseen, sillä leffa on niin täynnä eri biisejä muilta artisteilta.

Yhteenveto: After Everything on surkea päätösosa kenties tämän hetken surkeimmalle elokuvasarjalle. Myrkyllistä teinirakkautta romantisoiva sarja käyttää suuren osan finaalistaan ylidramaattiseen murjottamiseen, joka käy hermoille nopeasti. Josephine Langford loistaa poissaolollaan, samalla kun Hero Fiennes Tiffin näyttää ihan tosissaan, kuinka huono näyttelijä hän on. Hänen esittämänsä Hardin on esimerkki-incel, kävelevä "red flag" ja muutenkin toksisen miesmallin esikuva. Tämän mököttämistä ja ryyppäämistä on tuskastuttavaa katsella, etenkin kun hahmolle kirjoitettu "kehityskaari" on näin löyhä. Lopulta on selvää, että mitään ei ole ihan oikeasti opittu. Elokuvantekijöiden keksimä Portugal-osio tuntuu lopulta aika turhalta lisädraamalta ja sitten taas todellinen huipennus hutiloidaan niin nopeasti pois alta, että vannoutuneimmalle fanillekin jää takuulla tyhjentävä fiilis. After-elokuvasarja olisi voinut oikeasti sanoa jotain toksisista parisuhteista ja siitä kuinka nämä "pahat pojat" eivät saa muuta aikaan kuin vuosiksi puhuttavaa terapiassa. Mutta ei. Leffasarja uiskentelee pohjamudissa viimeiseen saakka ja markkinoi teinitytöille todella kummallisia ideoita. On kummallista, että 2020-luvulla naisille julkaistaan jotain näin mautonta, naisia aliarvioivaa ja halventavaa. Toivon todella, että After Everything on ihan oikeasti elokuvasarjan päätösosa. Before-elokuvasta on ollut puhetta, mutta tässä leffassa käydään jo läpi sen kuvioita, eli toivottavasti tekijät ovat ymmärtäneet jättää sen rainan sikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

After Everything, 2023, Voltage Pictures, Wattpad

Arvostelu: The Woman King (2022)

THE WOMAN KING

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood

Pääosissa: Viola Davis, Thuso Mbedu, Lashana Lynch, Sheila Atim, John Boyega, Jordan Bolger, Hero Fiennes Tiffin, Jimmy Odukoya, Masali Baduza, Jayme Lawson ja Adrienne Warren

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman King pohjautuu historialliseen soturijoukkoon, agojeihin, jotka suojelivat entistä Dahomeyn kuningaskuntaa Länsi-Afrikassa 1800-luvulla. Tuottaja Maria Bello oli vierailemassa Beninissä, missä hän sai tietää agojeista ja keksi heti idean uuteen elokuvaan. Yhdessä tuottajaystävänsä Cathy Schulmanin kanssa Bello esitteli ideansa näyttelijä Viola Davisille palkintogaalassa yleisön edessä ja Davis tarttui projektiin niin tuottajana kuin pääosanäyttelijänä. Yhdessä he yrittivät saada studioita rahoittamaan elokuvaa, mutta nämä joko suostuivat minimaaliseen budjettiin tai sitten isompaan elokuvaan, jos siihen roolitettaisiin valkoihoisia näyttelijöitä päärooleihin, joista kumpaankaan Bello, Schulman ja Davis eivät suostuneet. Lopulta TriStar innostui elokuvasta ja kun agojeista inspiraatiota ottanut ja lähes pelkkien tummaihoisten tähdittämä leffa Black Panther (2018) osoittautui jättimenestykseksi, studio teki filmistä yhden ykkösprioriteeteistaan ja korotti budjettia. Näyttelijät treenasivat fyysisesti neljä kuukautta ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021. The Woman King sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin, kun kuulin Davisin tähdittävän historiallista filmiä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan The Woman Kingiä sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1823 Länsi-Afrikassa, Dahomeyn kuningaskunnan hurjat naissoturit, agojit taistelevat hyökkäävää Oyo-imperiumia vastaan.

Dahomeyn kuningaskuntaa puolustavien agoji-naissotureiden johtajana, kenraali Naniscana nähdään Viola Davis, joka on erinomainen roolissaan, kuten odottaa saattaakin. Karismaa uhkuva Davis hyppää rooliinsa ihailtavalla vimmalla, istuen täydellisesti maan sotureista suurimmaksi. Davis onnistuu niin hurjana taistelijana kuin myös herkemmässä draamapuolessa, kun Nanisca laskee luottamiensa ihmisten edessä suojakuortaan. Mutta vaikka Davis patsasteleekin parrasvaloissa mainonnassa, elokuvan todellinen päähenkilö tuntuu kuitenkin olevan elokuvadebyyttinsä tekevän Thuso Mbedun näyttelemä Nawi, nuori naisenalku, joka ei suostu naitettavaksi miehille, joten hänen isänsä passittaa hänet agojikoulutukseen. Mbedu pärjää hyvin konkarinäyttelijöiden rinnalla ja Nawia kannustaa, kun tämä ottaa tavoitteekseen nousta kokelaista parhaaksi ja ansaita kenraalin kunnioituksen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch ja Sheila Atim Naniscan uskollisimpina agojisotureina, Izogiena ja Amenzana, John Boyega Dahomeyn kuninkaana Ghezona, Jimmy Odukoya Oyo-imperiumin kenraali Oba Adena, sekä Jordan Bolger ja Hero Fiennes Tiffin orjakauppiaina Malikina ja Santona, jotka saapuvat tekemään kauppaa Dahomeyn kanssa. Historiassa Dahomey oli nimittäin tunnettu siitä, että maa myi vankeja orjina Amerikkaan, eikä elokuva lähde pahemmin kaunistelemaan tätä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, etenkin Lynch tiukkana mutta silti lämpimänä agojikouluttajana. Surkeista After-rainoista (2019-) tuttu Fiennes Tiffin jättää kuitenkin jälleen kylmäksi. Katalan Santon osaan olisi varmasti löytynyt parempi näyttelijä.

The Woman King on erittäin mielenkiintoinen ja toimiva katsaus historiaan, josta ei kouluissa pahemmin opeteta ja josta ei ole elokuvia nähty. Nämä tummaihoisten historiatarinat esitetään yleensä traagisina vapaudenriistokertomuksina ja onkin mukava nähdä vaihtelun vuoksi elokuva voimakkaasta soturijoukosta, ajalta ennen kuin valkoiset tuhosivat lopulta tämänkin valtion omaksi edukseen. Ranskalaisten valtauksen jälkeen maa muuttui vähitellen Beniniksi. On myös hienoa nähdä elokuva historiallisesta naissoturijoukosta, joka sai monet miesarmeijatkin luikkimaan takaisin kotiinsa häntä koipien välissä. Näiden lisäksi leffa kertoo myös menevän, joskin todella tutuntuntuisen kasvutarinan nenänvarsia pitkin katsotusta tytöstä vaikuttavaksi taistelijaksi.

Nuoren Nawin kautta on helppo tutustua tähän agojijoukkoon ja saada joku kiintopiste, jonka koettelemuksia seurata. Välillä saattaa harmittaa, kuinka kenraali Naniscan osuus tuntuu enemmän sivujuonelta, mutta tämäkin puoli on hyvin kerrottu. Erityisen toimiva on Nawin ja Naniscan välille muodostuva yhteys, nuorukaisen osoittaessa taitojaan konkarin edessä. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua ja siihen mahtuu niin herkkyyttä kuin mukavan humoristisia ja sympaattisia hetkiä. Toimintapuoli pitää sisällään taidokkaasti toteutettuja ja hyvin koreografioituja taistoja, jotka voisivat kuitenkin olla brutaalimpia ja verisempiä. Pahisosasto Oyo-imperiumin ja puisesti näyttelevän Fiennes Tiffinin hahmon kanssa jättävät myös toivomisen varaa. Muuten The Woman King on erittäin mainio elokuva.

Ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on petrannut huomattavasti edellisestä leffastaan, keskinkertaiseksi jääneestä Netflix-rainasta The Old Guard (2020). Toki tähän vaikuttaa myös vahvempana ammennettavana toimiva Dana Stevensin käsikirjoitus. Teknisiltä ansioiltaankin The Woman King on oikein toimiva. Se on taidokkaasti kuvattu ja oivallisesti leikattu, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto kulkee sopivan sulavasti. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäästi tehdyt. Maskeeraukset ovat kelvolliset, mutta usein minua häiritsi, kuinka minimaalista jälkeä vaikuttaisi syntyvän keihästyksistä sun muista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, Terence Blanchardin säveltämien musiikkien jumputtaessa tehokkaasti taustalla.

Yhteenveto: The Woman King on erittäin hyvä ja mielenkiintoinen historiallinen toimintaelokuva. Karismaattinen Viola Davis loistaa roolissaan kenraali Naniscana, joskin on hieman harmi, että toisin kuin markkinointi antaa ymmärtää, filmin todellinen päähenkilö onkin nuori soturinalku Nawi. Tulokasnäyttelijä Thuso Mbedu suoriutuu kuitenkin hommastaan hyvin ja saa katsojan kannustamaan Nawia taipaleellaan. Lukuun ottamatta kehnoa Hero Fiennes Tiffiniä, muutkin näyttelijät ovat vähintään passeleita rooleissaan - etenkin mainio Lashana Lynch. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja kiinnostus pysyy yllä läpi parin tunnin ja vartin keston. Ihmisdraama herkkyyksineen ja huumoreineen kulkee toimivasti käsi kädessä toiminnan kanssa. Taistelut ovat pääasiassa tyylikkäitä, mutta ne kaipaisivat astetta brutaalimpaa kuvastoa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on hyvin toteutettu ja Gina Prince-Bythewoodin ohjaus tehokasta. Pahisosasto jää vaisuksi, mutta silti The Woman King toimii oikein mainiosti. Suosittelenkin elokuvaa, jos Afrikan mantereen historialliset jutut kiinnostavat ja jos haluat nähdä vahvojen naisten tähdittämää toimintaa, erityisesti sellaista, joka pohjautuu tosielämään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman King, 2022, TriStar Pictures, TriStar Productions, JuVee Productions, Welle Entertainment, Entertainment One, Jack Blue Productions

Arvostelu: After Ever Happy (2022)

AFTER EVER HAPPY

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Chance Perdomo, Louise Lombard, Mira Sorvino, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Frances Turner ja Carter Jenkins

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli negatiivisesta palautteestaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. After We Collided (2020) ja After We Fell (2021) pitivät suosiota yllä, vaikka saivat vieläkin surkeampaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Siitä huolimatta jatkoa oli tiedossa vielä lisää, tekijöiden kuvatessa neljännen elokuvan samaan aikaan After We Fellin kanssa. Nyt muka-nokkelasti nimetty After Ever Happy on saanut ensi-iltansa ja itse kammoksuin jo kauan etukäteen sitä päivää, jona minun pitäisi katsoa tämä elokuva. Jo ensimmäinen After oli mielestäni huono ja jatko-osat ovat olleet toinen toistaan surkeampia, After We Fellin ollessa mielestäni jopa viime vuoden huonoin elokuva. Päätin kuitenkin katsoa leffasarjan loppuun - siis luullessani After Ever Happyn olevan elokuvasarjan päätösosa, samalla lailla kuin Toddin samanniminen kirja on sarjansa viimeinen. Kävin katsomassa After Ever Happyn ensi-iltapäivän aamuna yksin hulppeassa LUXE-salissa, pohtien vakavasti, mitä ihmettä oikein teen elämälläni.

VAROITUS! Arvostelu sisältää SPOILEREITA, joten jos et ole katsonut elokuvaa vielä tai lukenut Toddin kirjaa, etkä halua tietää merkittäviä juonipaljastuksia, lopeta lukeminen tähän!

Hardinin saatua tietää totuuden isästään ja Tessan kohdatessa perhetragedian, nuoren parin rakkaus rakoilee pahemmin kuin koskaan. Voivatko Tessa ja Hardin saada enää romanssiaan kukoistamaan?

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin nähdään jo neljättä kertaa Tessa Youngina ja Hardin Scottina, yhtenä teinileffojen toksisimpana pariskuntana, joiden myrkyllisten suhdekoukeroiden seuraaminen raivostuttaa jo tosissaan. Nuoret eivät sovi yhteen lainkaan, aiheuttaen toisilleen aina pelkkää mielipahaa ja tässä jopa hahmot itse alkavat huomaamaan sen. Vau, edistystä... siihen asti, kun he harrastavat taas sovintoseksiä ja ovat hymyillen yhdessä aina seuraavan vartin aikana muodostuvaan riitaan. Puhuessani näyttelijäkaksikosta, alan jo kuulostamaan rikkinäiseltä, yksitoikkoiselta levyltä. Langford vaikuttaisi omaavan lahjoja, etenkin leffan alkupäässä ja toivoisin hänen pääsevän pian eroon tästä elokuvasarjasta ja muiden projektien pariin. Tiffin on kamalan huono ärsyttävänä kiukuttelija-Hardinina, jonka manipuloiva ja tympeä käytös suututtaa aina, kun hahmo on ruudulla.

     Elokuvassa nähdään myös Chance Perdomo Hardinin velipuoli Landonina, Mira Sorvino Tessan äitinä Carolina, Louise Lombard Hardinin äitinä Trishinä, Stephen Moyer Vancena, joka viime leffan lopussa paljastui Hardinin oikeaksi isäksi, Rob Estes Hardinin luultuna isänä Keninä ja Arielle Kebbel Vancen uutena vaimona Kimberlynä. Perdomo tekee sivunäyttelijöistä parasta työtä, aikuisnäyttelijöiden näyttäessä lähinnä pohtivan, mitä he tekevät tällaisessa roskassa.

Jos olette lukeneet arvosteluni elokuvasarjan aiemmista osista, ei varmaan tule yllätyksenä, että inhosin After Ever Happya. Siitä löytyy leffasarjan perussynnit ja tässä kohtaa tuntuu turhalta toivolta, että elokuvasarja etenisi ikinä mihinkään suuntaan, vaan se vain kiertää samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Juonihan on periaatteessa ollut sama joka jatko-osassa. Tessa ja Hardin ovat suhteessa, jokin ulkopuolinen juttu aiheuttaa heidän välille konfliktin, sitten he vuoronperään mököttävät toisilleen ja harrastavat seksiä, kunnes lopuksi palaavat onnellisesti yhteen. Noh, After Ever Happy tuo tähän jonkinlaista twistiä, mutta täytyy pitää mielessä, että kyseessä onkin vasta ensimmäinen puolisko Anna Toddin After Ever Happy -kirjan pohjalta ja leffa loppuu todella kummallisesti kesken kaiken.

Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella turhauttavaa seurattavaa. Ulkopuoliset tekijät saavat aluksi Hardinin mököttämään ja sitten Tessan itkemään useamman kohtauksen putkeen. Hardin käyttäytyy paskamaisesti Tessaa kohtaan, esimerkiksi heti kaulailemassa klubilla toisen naisen kanssa ja Tessa alkaa vihdoin ymmärtämään, että Hardin on hänelle pahaksi. Hyvä Tessa! Mutta totta kai manipuloiva Hardin puskee itsensä takaisin Tessan elämään vaikka väkisin ja niinpä katsoja joutuu tuijottamaan, kun hahmot aiheuttavat toisilleen yhä vain lisää mielipahaa. Miksi helvetissä näitä leffoja on tehty jo neljä? Tässä kohtaa Afterit ovat menettäneet viimeisetkin rippeet elokuvallisesta tunnusta ja itse koen nämä leffat kuin televisiosarjana, josta pääsee (lue "joutuu") näkemään uuden jakson vuoden välein.

Toisen puoliskon aikana aloin kuitenkin vähitellen pohtimaan, että kenties tällä kertaa After-rainasta löytyy jotain positiivista sanottavaa. Tessan pohdinta siitä, että hän ja Hardin eivät sovi yhteen ja että hänellä on parempi olla ilman Hardinia, muuttuu voimakkaammaksi leffan edetessä ja aloin jo ihmetellä, että aikovatko tekijät viedä elokuvasarjan finaaliinsa kypsällä tavalla, joka viestisi elokuvan kohderyhmälle, eli teinitytöille, että nämä "pahat pojat" kannattaisi jättää sikseen. Heistä koituu vain mittava terapialasku. Hah, aivan kuin elokuvasta löytyisi jotain fiksua! Hyvä höynäytys, melkein menin lankaan! Samaa paskaa lähes täysin samassa paketissa kuin ennenkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Fellin tavoin Castille Landon, joka on onnistunut tekemään kaksi läpimätää leffaa peräkkäin. Landonin ohjaus on todella kömpelöä ja hän pistää näyttelijänsä ylinäyttelemään kaiken aikaa kuin jossakin suomalaisessa saippuasarjassa. Asiaa ei auta Sharon Soboilin käsikirjoitus kehnon dialogin kera. Soboilin ongelmaksi koituu yritys vääntää elokuva vain puolikkaasta kirjasta ja niinpä kestoa on sentään tällä kertaa vain hieman yli puolitoista tuntia. After Ever Happy on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin maisemaotokset kaupungeista on kuvattu jollain todella kehnolaatuisella kameralla. Leikkaus on töksähtelevää ja välillä tuntuu siltä kuin filmistä puuttuisi palasia välistä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeerauksissa huvittaa, kuinka Tessalla on täydelliset meikit kasvoillaan itkiessään vuolaasti ja jopa herätessään keskellä yötä silittelemään yhä painajaisia näkevää Hardinia. Musiikkien säveltäjäksi on toistamiseen nimetty George Kallis, mutta eipä hänen työtään erota jatkuvien pop-kappaleiden jumputuksen välistä.

Yhteenveto: After Ever Happy on jälleen kerran surkea lisäys yhä vain typerryttävämmäksi muuttuvaan teinirakkaussaagaan. Elokuva noudattaa aiempien leffojen kaavaa, aivan kuin rastien tehtävälistaa, mitä kaikkea After-rainan on pakko pitää sisällään. Pääparin mököttämistä ja riitelemistä joutuu sietämään lähes joka kohtauksessa, mikä käy raskaaksi jo ensimmäisen vartin aikana, Hero Fiennes Tiffinin ollessa niin kamalan kehno näyttelijä. Josephine Langford yrittää taas parhaansa, mutta ei se riitä, kun kaikki muu ympärillä on näin mätää. Toisen puoliskonsa aikana elokuva yrittää huijata, että se sisältäisikin kypsiä teemoja ja hyvää viestiä nuorille naisille, mutta totta kai toksisia suhteita romantisoiva leffa kääntää kelkkaansa loppumetreillä, juuri ennen kuin raivostuttava "jatkuu..." läimäistään ruutuun. Luulin jo, että trendi jakaa kirjasarjan päätösosa kahdeksi elokuvaksi olisi loppunut. Mutta ei, tekijät ovat jo paljastaneet, että elokuvasarjan näennäinen päätösosa After Everything saapuu elokuvateattereihin ensi vuonna. Sen lisäksi on tekeillä myös esiosa Before. Ugh, elän toivossa, että ehkä joskus kärsimykseni päättyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

After Ever Happy, 2022, Wattpad, CalMaple

Arvostelu: After We Fell (2021)

AFTER WE FELL

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Chance Perdomo, Louise Lombard, Atanas Srebrev, Carter Jenkins ja Emmanuel Todorov

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Koronasta huolimatta syksyllä 2020 ilmestynyt After We Collided menestyi myös hyvin, joten tekijät päättivät suoraan tehdä kaksi viimeistä kirjaa kerralla elokuviksi. Sekä kolmannen että neljännen osan kuvaukset käynnistyivät ja nyt kolmas osa After We Fell on saapunut Suomen elokuvateattereihin. Itse inhosin syvästi edellisiä After-elokuvia, mutta koska olin aloittanut leffasarjan katsomisen ja arvostelemisen, päätin viedä urakan loppuun, enkä jättää kesken, vaikka mieli tekikin. Kävin katsomassa After We Fellin sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä (joka järjestettiin jostain syystä jo ennen lehdistönäytöstä).

Tessan alkoholisti-isä on tehnyt paluun juuri, kun Tessa suunnittelee Seattleen muuttamista uuden työmahdollisuutensa perässä. Mustasukkainen Hardin ei kuitenkaan tätä helpolla niele ja luvassa onkin lisää ryppyjä rakkauteen.

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat jo kolmatta kertaa rooleihinsa nuorena parina Tessana ja Hardinina, joiden suhde on edelleen yhtä toksinen kuin ennenkin. Yksi elokuvasarjan isoimmista ongelmista on ollut, ettei se millään saa katsojaa kannustamaan näiden kahden suhdetta, sillä on päivänselvää, kuinka huonosti Tessa ja Hardin sopivat toisilleen. Silloin kun he eivät ole harrastamassa seksiä esimerkiksi porealtaassa tai kuntosalilla, he vain aiheuttavat toisilleen mielipahaa ja ikävyyttä. Hardin pysyy samana myrkyllisen mustasukkaisena paskiaisena, eikä Tessaakaan voida kuljettaa minnekään, vaan hahmon on jatkuvasti pakko antaa anteeksi pahan pojan oikut. Kuten edellisissä osissa, Langford suoriutuu tarpeeksi kelvollisesti huonosti kirjoitetusta roolistaan ja toivonkin, että leffasarja päättyisi pian jo ihan siksi, että Langford pääsisi muihinkin projekteihin. Fiennes Tiffinistä ei vieläkään kuoriudu potentiaalista näyttelijää, vaan hän jatkaa samalla puupökkelötyylillään.

     Hupaisasti useampikin sivunäyttelijä aiemmista elokuvista on tainnut hoksata leffasarjan surkeuden, sillä After We Fellissä nähdään monta näyttelijävaihdosta. Selma Blairin sijaan Tessan äitiä näyttelee nyt Mira Sorvino, Stefan Rollinsin sijaan Tessan isää näyttelee Atanas Srebrev, Shane Paul McGhien sijaan Hardinin velipuoli Landonia esittää Chance Perdomo ja Tessan työpaikalta tuttujen Vancen ja Kimberleyn näyttelijät Charlie Weber ja Candace King on korvattu Stephen Moyerilla ja Arielle Kebbelillä. Rob Estes ja Louise Lombard sentään kärvistelevät edelleen Hardinin isän ja äidin rooleissa. Näyttelijävaihdokset eivät harmillisesti vie leffasarjaa parempaan suuntaan, vaan sivunäyttelijät hoitavat hommansa laiskasti, saaden luultavasti helpot rahat työstään.

Voisin periaatteessa vain kopioida arvosteluni After We Collidedista tähän ja vaihtaa elokuvan nimen After We Felliksi, sillä elokuvia riivaavat täysin samat ongelmat. Tätä katsoessa minua vain turhautti vielä enemmän, sillä patalaiskat tekijät eivät ole millään lailla ottaneet opikseen edellisestä filmistä, vaan kierrättävät kaikki samat kuviot ja viat myös kolmanteen osaan. Elokuvasta löytyy hädintuskin tarinaa ja käsikirjoituksen raakile vain kierrättää samaa "Tessa ja Hardin panee, sitten ne riitelee, sitten ne taas panee, sitten ne taas riitelee, sitten sekaan heitetään joku toinen poika aiheuttamaan lisäongelmia, sitten draamaa draamaa draamaa ja lopuksi viskataan vielä täysin puskista joku pöljä juonenkäänne" -kaavaa, jotta hyväuskoisilta teinitytöiltä voidaan seuraavana vuonna höynäyttää leffalippurahat uudestaan, kun luultavasti täysin samanlaista kaavaa kierrättävä After Ever Happy (2022) ilmestyy.

After We Collidedin tavoin myös After We Fell on lähes sisällötön tekele, jonka tekstiin on selvästi pitänyt väkisin vääntää lisää materiaalia, jotta lopputulos saavuttaa edes puolentoista tunnin keston. Kuten viimeksi, myös tässä elokuvassa juonikuviot käsitellään yksi kerrallaan pois ja niitä lisätään yhä vain uusia leffan kulkiessa eteenpäin. Jotkut juonikuviot eivät edes johda mihinkään ja ne unohdetaan jo yhden kohtauksen jälkeen. Ensin on Tessan isän paluu, josta irtoaa lopulta yllättävänkin vähän. Sitten kuvioihin ilmestyy ravintolan tarjoilija Robert (Carter Jenkins), joka iskee silmänsä Tessaan. Eikä olla edes vielä lähelläkään leffan puoltaväliä. Nämä ovat vain pari esimerkkiä lukuisista yrityksistä luoda toinen toistaan ärsyttävämpiä riitoja pääparin välille. Luvassa on naurettavia mykkäkouluja, kiukutteluja ja solvauksia, sekä tietty sovintoseksiä. Paneskelukohtaukset ovat kiusallisen pitkiä ja surkuhupaisan pikkutuhmia. Niillä venytetään kestoa entistä enemmän, mutta aidosti kuuman materiaalin sijaan katsojalle näytetään vain superlähikuvia Tessan ja Hardinin kasvoista ja käsistä, samalla kun jokin suosittu pop-laulu huutaa taustalla.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Castille Landon, joka jatkaa Jenny Gagen ja Roger Kumblen surkealla linjalla. Edeltäjiensä tavoin myös Landon tekee romanttisesta puolesta ällöimelän siirappista ja draamasta väkinäistä, suorastaan rasittavaa kitinää. Elokuvaa onkin todella ärsyttävää ja turhauttavaa katsoa. Sharon Soboilin käsikirjoitus on totaalisen ontto ja kömpelösti rustattu tarinankerrontaa ja dialogia myöten, mutta ongelmat piilevät varmasti jo Anna Toddin lähdemateriaalissa. On vaikea kuvitella, että Toddin kirjoissa olisi yhtään enempää tarinaa kuin leffoissa. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja äänitetty, mutta eipä sillä pitkälle pötkitä, kun kaikki muu on tällaista mätäpaisetta. George Kallisin säveltämät musiikit hukkuvat totaalisesti jatkuvasti jumputtavien pop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: After We Fell jatkaa elokuvasarjan läpimätää linjaa, löytäen vielä uusia pohjamutia, joihin kuljettaa sarjaa. Tympeän pääparin koettelemuksista ei jaksa kiinnostua, eikä heidän rakkaustarinastaan välittää, sillä Tessa ja Hardin eivät vieläkään sovi toisilleen lainkaan. Näiden teiniromanssileffojen pointtinahan pitäisi olla, että katsoja kannustaisi päähenkilöitä yhteen ja haaveilisi saavansa samanlaisen rakkauden, mutta näiden kahden toksista menoa seuraa vain halveksuen. Josephine Langfordia käy yhä sääliksi, kun hän haaskaa potentiaalinsa tähän roskaan. Hero Fiennes Tiffin taas hoitaa hommansa yhtä tympivän puisesti kuin ennenkin. On suorastaan naurettavaa, kuinka moni näyttelijä on jo poistunut elokuvasarjasta, kertoen, millaisesta uppoavasta laivasta on kyse. Juonikuviot ovat väkisin väännettyjä, juonenkäänteet puskista revittyjä ja tarinankerronta kiusallisen kömpelöä. Romanttinen puoli on inhan imelää ja seksikohtaukset surkuhupaisan muka-tuhmia. Jos jotain hyvää After We Fellistä voi sanoa, niin ainakin elokuva oikein kunnolla painottaa ehkäisyn käyttämistä. Vaikka viesti on toki hyvä, voisi kohderyhmälle (eli rakkautta kaipaaville teinitytöille) viestiä mieluummin, että paha poika -fantasiointi on jo mennyttä muotia. Hardinin kaltaisten anusreikien sijaan haaveet kannattaa kohdistaa tarjoilija-Robertin kaltaisiin mukaviin miehiin, jotka eivät kohtele sinua kuin paskaa ja aiheuta mahdollisesti pitkäkestoisia traumoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

After We Fell, 2021, CalMaple, Wattpad