Arvostelu: Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free - 1947)

PENNITÖN JA SURUTON

FUN AND FANCY FREE

Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts ja William Morgan
Pääosissa: Cliff Edwards, Walt Disney, Clarence Nash, Pinto Colvig, Edgar Bergen, Luana Patten, Billy Gilbert, Anita Gordon ja Dinah Shore
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 13 minuuttia
Ikäraja: S

Fun and Fancy Free, eli suomalaisittain Pennitön ja suruton on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan yhdeksäs osa. Se on yksi 1940-luvulla julkaistuista pakettielokuvista, joiden tarkoituksena oli pitää Disney-yhtiö tarpeeksi varakkaana, jotta toisen maailmansodan jälkeen yhtiö voisi taas tehdä koko illan leffoja. Elokuva koostuu kahdesta tarinasta: "Mikki ja pavunvarsi", joka on tietty muunneltu versio 1700-luvun englantilaisesta sadusta "Jack and the Beanstalk" ("Jaakko ja pavunvarsi") ja "Bongo", joka perustuu Sinclair Lewisin lastenkirjaan "Little Bear Bongo" (1930). Mikki-tarinan työstäminen lähti käyntiin 1940-luvun alussa, kun herra Disney riemastui ideasta ja se kulki pitkään nimellä "The Legend of Happy Valley". Kuitenkin loppuvuodesta 1941 leffa jouduttiin pistämään jäihin sodan takia. Samaan aikaan "Bongo"-leffan työstäminen alkoi ja yhtiö suunnitteli sen yhdistämistä Dumboon (1941) sirkusteeman takia, mutta sekin päätyi jäihin. Lopulta tarinoiden työstämistä alettiin jälleen jatkamaan ja ne päätettiin yhdistää toisiinsa. Näin syntyi Pennitön ja suruton, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1947 (Suomessa vasta loppuvuodesta 1952). Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ole jäänyt elämään kovin hyvin. Jotkut eivät ole koskaan edes kuulleet siitä, vaikka katsoisivatkin paljon Disney-leffoja. Itse taas muistan, että näin Pennittömän ja suruttoman lapsena ja että omistin sen VHS:nä. Siitä on kuitenkin niin monta vuotta, kun olen nähnyt sen viimeksi, etten muistanut enää muuta kuin sen, että siinä on yhdistetty Mikki, Aku ja Hessu "Jaakko ja pavunvarsi" -satuun. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostellu noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että olisi aika katsoa tämä leffa uudestaan. Ostinkin sen kesän lopulla itselleni DVD:nä ja katsoin sen eräänä aamuna.

Pennitön ja suruton koostuu tosiaan kahdesta tarinasta, joista ensimmäisenä näemme "Bongon". Se kertoo sirkuskarhu Bongosta, joka pakenee metsään ja alkaa tutkia maailmaa. Siellä hän kohtaa tyttökarhu Lulubellen ja ihastuu tähän, mutta romanssi ei niin vain lähdekään käyntiin suurikokoisen kilpakosija Kyhmyleuan takia. Tarina on saatu kiinnostavaksi ja on hyvä, ettei sitä toteutettu kunnon elokuvana, sillä jo tällaisena siitä löytyy pari hieman liian hidasta kohtausta. Mukaan on kuitenkin saatu paljon huumoria ja Bongon seikkailut tuovat hymyn huulille useasti, etenkin kun karhut läpsivät toisiaan hellyyden osoituksena. Hieman kuitenkin harmittaa, että hahmot eivät puhu mitään, vaan koko tarina kulkee eteenpäin Dinah Shoren kertojaäänen kanssa. Hän myös laulaa paljon tarinan aikana. Olisi paljon kiinnostavampaa seurata Bongon matkaa ilman jatkuvaa selitystä ja tekijät olisivat voineet näyttää Bongon tunteet sen sijaan, että kertoisivat niistä. Hauskojen hetkien takia "Bongo" on kuitenkin mainio pätkä, jonka katsoo mielellään.

Toinen tarina on sitten se "Mikki ja pavunvarsi", jossa surulliseksi paikaksi muuttuneessa Onnenlaaksossa asuvat Mikki Hiiri (Walt Disney itse!), Aku Ankka (Clarence Nash) ja Hessu Hopo (Pinto Colvig) saavat haltuunsa taikapapuja, joista kasvaa suuren suuri pavunvarsi. Kolmikko kiipeää sitä pitkin korkealle taivaaseen ja päätyy jättiläisen (Billy Gilbert) linnaan. Tämä tarina on todella oivallinen, mikä syntyy pääasiassa aivan loistavista päähenkilöistä. Varsinkin äksyilevä Aku on aina ollut lähellä sydäntäni, minkä lisäksi Hessun hölmöilyt ovat mahtavia. Mikki toimii tietty tarinan sankarina, mutta hän ei ole mielestäni yhtä mukaansatempaava tapaus. Pennitön ja suruton on Disneyn ensimmäinen elokuva, jossa kolmikko nähdään yhdessä ja toivon erittäin paljon sen tapahtuvan vielä uudestaan, sillä he ovat niin täydellinen trio, että parempaa saa hakea! Tämäkin tarina sisältää paljon hassuja hetkiä, minkä lisäksi jättiläisen linnassa meininki muuttuu välillä pienesti jännittäväksi, etenkin lapsille. Valitettavasti tämäkin tarina pilataan kertojaäänellä. Tässä se häiritsee paljon enemmän kuin "Bongossa", sillä tarina keskeytyy vähän väliä siihen, että näytetään oikeita näyttelijöitä. Edgar Bergen nimittäin kertoo pavunvarsisatua tyttärelleen ja kahdelle nukelle, jotka elävät. Nämä näytellyt pätkät ovat täysin turhia ja joka kerta, kun ne ilmestyvät ruutuun, toivoisi, että Mikin, Akun ja Hessun seikkailu jatkuisi taas. Kohtausten laatu ei ole muutenkaan korkea, sillä Bergen puhuu vatsasta nukkejen repliikit ja katsojana voi täysin selvästi nähdä Bergenin suun liikkuvan hieman. Jos näytellyt pätkät piti tunkea mukaan, niin miksei olisi voinut palkata jotain, joka osaisi tehdä homman huomaamattomammin?

Tarinat on yritetty yhdistää toisiinsa Pinocchiosta (1940) tutulla Samu Sirkalla (Cliff Edwards), joka päätyy kuuntelemaan nämä sadut eri taloissa. Samu Sirkan lisäksi leffasta nähdään nopeasti myös kultakala Cleo. Samun paluu on tietty kiva asia, mutta hänen roolinsa olisi voinut olla paremmin mietitty. Pennitön ja suruton olisi kokonaisuutensa selvästi parempi, jos hän olisi vaikkapa toiminut kertojana tai jos hän olisi yksinkertaisesti vain esitellyt tarinat ja katsojat saisivat rauhassa seurata satuja ilman jatkuvia keskeytyksiä.

Aiempien Disney-teosten tapaan myös Pennittömässä ja suruttomassa musiikki ja laulu ovat tärkeä tekijä. Alkutekstien aikana soi nimikkobiisi "Fun and Fancy Free", joka siirtyy suoraan Samu Sirkan lauluun "I'm a Happy-Go-Lucky Fellow". Bongon tarinan aikana kuullaan Dinah Shoren esittämänä mukavan tunnelmallinen "Lazy Countryside", hempeä "Too Good to be True" ja hauska "Say It with a Slap", jonka aikana karhut läpsivät toisiaan. "Mikki ja pavunvarren" aikana kuullaan Anita Gordonin ääninäyttelemän taikaharpun laulamat "My, What a Happy Day" ja "My Favorite Dream", sekä Hessun ja Akun laulama "Eat Until I Die" ja Willie-jättiläisen hoilaama "Fee Fi Fo Fum". Lopuksi kuullaan vielä nimikkokappale uudestaan.

Animointi on pääasiassa hyvää läpi leffan, vaikka ensimmäisessä tarinassa Bongo itse ei ole välillä mitä parhaiten toteutettu. Metsän eläimet ovat kuitenkin todella selkeää Disney-tyyliä ja yhdet oravat muistuttavat todella voimakkaasti Tikua ja Takua. Taustat ovat tyylikkäät koko elokuvan ajan. "Bongon" ohjauksesta vastaa mm. Pinocchiota ja Dumboa ohjannut Jack Kinney ja "Mikki ja pavunvarren" ohjaajina toimivat Hamilton Luske ja Bill Roberts, jotka olivat myös mukana kahdessa mainitsemassani leffassa. Näytellyn osion ohjasi William Morgan, mutta hänen osuutensa olisi voinut pyyhkiä kokonaan pois.

Yhteenveto: Pennitön ja suruton on ihan kiva elokuva, jonka ensimmäinen tarina Bongo-karhusta on hieman liian pitkä ja toinen tarina Mikistä ja pavunvarresta olisi oikein mainio, jos se ei keskeytyisi jatkuvasti kohtauksilla, joissa Edgar Bergen toimii kertojana lapselleen ja kahdelle nukelle. Jos näytellyt osiot ja "Bongo"-tarinan kertojaäänen olisi ottanut pois, ja tarinat yhdistäisi yksinkertaisesti Samu Sirkalla, toimisi leffa huomattavasti paremmin. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, etenkin Mikin, Akun ja Hessun kanssa, joita Disney-yhtiön pitäisi käyttää enemmän elokuvissaan. Laulut ovat ihan hyviä, mutteivät jää mieleen. Animaatio on pääasiassa toimivasti toteutettu, mutta mukana on myös muutamia heikommin piirrettyjä kohtia. Varsinkin lapsille suosittelen Pennitöntä ja surutonta, sillä siinä on oivallisesti seikkailua, huumoria, romantiikkaa ja hieman jopa jännitystä, ja kyllähän sen vanhempana katsoo sujuvasti vierestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Fun and Fancy Free, 1947, Walt Disney Productions

Arvostelu: Phantom Thread (2017)

PHANTOM THREAD

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Vicky Krieps, Lesley Manville ja Brian Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Phantom Threadin suunnittelu alkoi, kun käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Thomas Anderson luki muotisuunnittelija Cristóbal Balenciagan elämästä ja tutki muotisuunnittelija Charles Jamesin uraa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja se sai Yhdysvaltain ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa, mutta vasta tämän vuoden alussa se on alkanut saamaan laajempaa teatterilevitystä. Leffasta on kohistu paljon, sillä se jää näillä näkymin näyttelijä Daniel Day-Lewisin viimeiseksi työksi. Sen lisäksi elokuva on saanut paljon hyviä arvioita, mutta rahallisesti se ei ole tähän mennessä pärjännyt kovin hyvin. Itse kuulin filmistä vasta, kun se sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa), jolloin tiesin heti, että pitäähän tämä nähdä. En silti käynyt katsomassa sen ensimmäistä lehdistönäytöstä, sillä samalla viikolla oli monta muutakin leffaa katsottavana. Valitettavasti en kuitenkaan päässyt toiseen näytökseen, kuten olin suunnitellut, sillä minulla nousi korkea kuume. Minun täytyi siis odottaa siihen asti, kun elokuva sai ensi-iltansa Suomessa ja meninkin katsomaan Phantom Threadin heti ensimmäiseen mahdolliseen näytökseen.

Muotisuunnittelija Reynolds Woodcock löytää ihanteellisen vartalon omistavan tarjoilija Alman ja ottaa hänet uudeksi muusakseen. Alma rakastuu herrasmieheltä vaikuttavaan Reynoldsiin, mutta valitettavasti hyvin itsekeskeisellä muotisuunnittelijalla ei ole aikaa rakkaudelle.

Pääroolissa Reynolds Woodcockina nähdään tosiaan Daniel Day-Lewis, joka on ilmoittanut tämän jäävän hänen viimeiseksi roolityökseen. Jos näin on, niin Day-Lewis voi olla tyytyväinen, sillä hän on erittäin mainio osassaan (mikä ei tule kenellekään kovin isona yllätyksenä). Hahmo itsessään voi kuitenkin helposti tuntua aika kauhealta. Reynolds elää kuin hän olisi maailman hienoin taiteilija, mikä tekee hänestä ja hänen asuistaan hänen omassa päässään maailman keskipisteen. Useissa kohtauksissa hän tuo esille, että hänen seurassaan täytyy toimia vain tietyllä tavalla, sillä hänen täytyy keskittyä työhönsä ihan koko ajan. Jos joku vaikka syö samassa pöydässä liian kovaan ääneen, hänen loppupäivänsä on pilalla ja kaikki saavat kärsiä hänen vihastaan. Reynolds on niin itsekeskeinen, että hän loukkaantuu helposti, muttei voi käsittää, jos hän loukkaakin jotain toista pahasti. Tavallaan Reynolds on sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluaisi olla missään tekemisissä, mutta samalla pystyin tunnistamaan itsestäni ihan pienesti hänen taiteilijaluonnettaan. Kuka tahansa voi ymmärtää, että jos yrittää keskittyä johonkin asiaan kunnolla, oli se sitten työhön tai opiskeluun tai harrastukseen, niin jos joku ilmestyy viereen puhumaan jostain muusta asiasta, se sekoittaa ajatukset täysin, jolloin ei kykene kommunikoimaan puhujan kanssa, eikä pysty tekemään sitä, mihin oli juuri täysillä keskittynyt. Day-Lewis vain vie tämän turhautumisen äärimmäisyyksiin Reynoldsin kanssa ja vaikka hahmo usein inhottaakin, on näyttelijän työ niin hienoa, että Reynoldsia haluaisi nähdä enemmän.
     Alma-tarjoilijan roolissa taas nähdään luxemburgilainen Vicky Krieps, joka tekee pääasiassa hyvää työtä. Muutamassa kohtauksessa Krieps sanoo repliikkinsä oudon elottomasti, mutta onneksi hänestä löytyy usein oivaa tunnetta. Alma on paljon herkempi tapaus kuin Reynolds. Siinä missä Reynolds vaikuttaa tarvitsevan ihmisiä vain toteuttamaan hänen suunnitelmiaan ja tarjoilemaan hänelle syötävää, Alma tarvitsee ihmisiltä läheisyyttä ja tunteita. Katsojana voikin sääliä Almaa, jonka rakkaudenkaipuun Reynolds jatkuvasti torjuu.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Reynoldsin tunteettomalta vaikuttava sisko Cyril (Lesley Manville), tohtori Hardy (Brian Gleeson), sekä heitä, joille Reynolds suunnittelee asuja, kuten kreivitär Harding (Gina McKee), erikoinen Barbara Rose (Harriet Sansom Harris) ja leidi Baltimore (Julia Davis). Vaikka leffassa nähdään paljon henkilöitä, Reynoldsin ja Alman lisäksi esille pääsee vain Cyril, joka usein johtaa Woodcockin muotiliikettä. Vaikka Manville on kelpo valinta rooliinsa, on hänen naissivuosaehdokkuutensa mielestäni todella kummallinen päätös. Hän on hyvä, muttei todellakaan niin hyvä. Olen siis äärimmäisen yllättynyt ja ihmeissäni, jos hän jostain syystä voittaa Oscar-palkinnon suorituksestaan.

Phantom Thread ei todellakaan ollut minun elokuvani. En sano, että se olisi huono tai heikko tai vain ihan kiva. Mielestäni kyseessä on kyllä hyvä filmi, mutta teknisen toteutuksen ja Daniel Day-Lewisin roolisuorituksen lisäksi tässä ei ollut mitään ihmeellistä. Elokuva ei koskaan napannut minua mukaansa tai saanut minua oikeasti välittämään sen henkilöistä. Alkupää leffasta on kiinnostava, kun tarinaa aletaan rakentamaan ja kun Reynolds ja Alma tapaavat toisensa. Ja sitten elokuvan kiinnostavuus loppuu. Näytetään millaisia persoonia hahmot ovat. Kuinka paljon Alma kaipaa rakkautta ja kuinka narsistinen Reynolds on. Yhdessä kohtaa tapahtuu jotain erikoista, joka saa katsojan jälleen keskittymään, mutta pääasiassa leffa kulkee niin hitaasti eteenpäin, ettei ihme, jos ajatukset alkavat harhailemaan. Elokuva ei myöskään vaikuta välillä tietävän, kumman tarinaa se yrittää kertoa; Reynoldsin vai Alman, jolloin se tuntuu vaihtavan päähenkilöään muutamaankin otteeseen. Kun vihdoin tapahtuu jotain jännää, ajattelin Phantom Threadin päässeen jo loppuhuipennukseensa. Olin nimittäin täysin varma, että olisin katsonut elokuvaa jo noin kahden tunnin ajan. Mutta ei, leffa oli vasta juuri ja juuri puolessa välissä.

Elokuvalla on kestoa hieman yli pari tuntia, mutta mielestäni se tuntui kestävän yli kolme tuntia. Jotkut varmasti rakastavat sitä, kuinka rauhallisesti leffa etenee, mutta kun se ei tunnu etenevän. Toisaalta läpi filmin kyllä pohjustetaan todella erikoista loppuhuipennusta, mikä saattaa tuntua joistakin katsojista todella oudolta. Itse pidin lopetuksesta paljon, sillä se oli jotain odottamatonta. Mutta kun sitä edeltäneet tunti ja kolme varttia eivät tuntuneet oikein miltään, ei erittäin mainio lopetus paljoa pelasta. Aluksi kun lopputekstit alkavat pyöriä, erikoinen loppuratkaisu on päällimmäisenä mielessä, mutta kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi aika, pitkästyttävät osiot nousevat mieleen. Jotkut kohtaukset olivat oivallisia, mutta kokonaisuus ei vain oikein tuntunut miltään. Arvelen jo nyt Phantom Threadin katoavan nopeasti Oscar-gaalan jälkeen unholaan, enkä usko, että jaksaisin koskaan katsoa sitä uudestaan.

Kuten nopeasti mainitsin, leffan tekninen toteutus teki minuun isomman vaikutuksen kuin sen tarinallinen sisältö. Phantom Thread tapahtuu 1950-luvun Lontoossa, mikä on toteutettu erinomaisesti läpi leffan. Vanhat rakennukset, upeat lavasteet ja tyylikkäät autot luovat katsojalle hienon illuusion siitä, että se olisi oikeasti kuvattu jo silloin. Puvustus on myös erittäin mainiota, eikä mikään ihme, että leffa on Oscar-ehdokkaana siitä kategoriasta. Äänimaailma on oivallinen, minkä lisäksi Jonny Greenwood on säveltänyt hyviä melodioita taustalle. Onkin harmi, ettei Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus ja ohjaus erityisemmin vakuuttanut minua. Muutamat keskustelukohtaukset olivat jopa kehnosti kirjoitettuja, minkä lisäksi käsikirjoitusta olisi voinut tiivistää. Viimeistään leikkauspöydällä olisi pitänyt huomata, että kahden tunnin elokuva tuntuu kolmen tunnin teokselta.

Yhteenveto: Phantom Thread on hyvä, vaikkakin paikoitellen erittäin pitkäveteinen elokuva. Kun alussa esitellään hahmoja ja leffan maailmaa, se tuntuu kiinnostavalta, mutta jossain kohtaa se alkaa tuntua hieman jopa luotaantyöntävältä. Filmi ei saanut minua välittämään sen tapahtumista tai henkilöistä. Parissa kohtaa se onnistui saamaan minut säälimään Almaa, jonka Reynolds kylmästi torjuu, mutta siihen se jäi. Loppuhuipennus ja yksi kohtaus puolessa välissä (jonka luulin aluksi olevan loppuhuipennus) ovat kyllä erittäin mainioita, mutta ne eivät tee kokonaisuudesta yhtä hyvää. Daniel Day-Lewis on tietty erinomainen pääroolissa Reynoldsina ja hyvä on myös Vicky Krieps herkkänä Almana, vaikka häneltä pari heikkoa hetkeä löytyykin. Lesley Manvillen Oscar-ehdokkuutta ihmettelen todella paljon. Visuaalisesti filmi näyttää erittäin tyylikkäältä, mutta mielestäni Paul Thomas Andersonin käsikirjoitus olisi vaatinut tiivistämistä ja hieman selkeyttä siitä, kuka on sen oikea päähenkilö. Jos hidastempoiset tai siis hyvin rauhalliset vanhan ajan rakkaustarinat kiehtovat teitä tai haluatte tutustua 1950-luvun muodin maailmaan, niin Phantom Thread on teille tehty elokuva. Itselleni se ei kolahtanut, enkä usko, että jaksaisin katsoa sitä enää uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pastemagazine.com
Phantom Thread, 2017, Annapurna Pictures, Focus Features, Ghoulardi Film Company, Perfect World Pictures

Arvostelu: The Cloverfield Paradox (2018)

THE CLOVERFIELD PARADOX

Ohjaus: Julius Onah
Pääosissa: Gugu Mbatha-Raw, David Oyelowo, Daniel Brühl, Chris O'Dowd, John Ortiz, Zhang Ziyi, Aksel Hennie, Elizabeth Debicki, Roger Davies ja Donal Logue
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 2008 hirviöfilmi Cloverfield jätti ihmiset ihmettelemään, sillä elokuva ei tarjonnut selityksiä tapahtumilleen, vaan piti asiat mysteerinä. Vuonna 2016 sille ilmestyi yllättäen jatko-osa nimeltä 10 Cloverfield Lane, joka oli aiemmin kulkenut nimellä "The Cellar". Sekin leffa jätti ihmiset hämmästyneiksi, sillä elokuva ei tuntunut liittyvän mitenkään edellisen osan tapahtumiin. Samalla ilmoitettiin, että tällaisia erikoisia jatko-osia olisi tulossa lisääkin ja nyt onkin ilmestynyt kolmas filmi, The Cloverfield Paradox, minkä teko alkoi nimellä "God Particle". Se oli Oren Uzielin kirjoittama scifitarina, joka ei vielä muutama vuosi sitten liittynyt millään lailla Cloverfield-leffoihin. Kuitenkin kun Paramount ja Bad Robot -yhtiöt ostivat oikeudet käsikirjoitukseen, he keksivät tavan linkittää tarinan aiempiin filmeihin ja se lisättiin elokuvasarjan kolmanneksi osaksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2017, mutta sen julkaisua siirrettiin jostain syystä jatkuvasti eteenpäin. Kun teatterijulkaisua ei vaikuttanut tapahtuvan, Paramount myi filmin Netflixille, jossa sen voisi pistää katsottavaksi välittömäksi. Netflix päättikin yllättää kaikki ja kun yhtiö julkaisi leffan ensimmäisen trailerin Super Bowlin yhteydessä, siinä paljastettiin, että itse elokuvakin ilmestyisi samana päivänä. Ihmiset innostuivat ja pitivät kovasti yllätyksestä... noin muutaman tunnin ajan, kunnes he näkivät itse elokuvan. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt internetinnostuksen jotain kohtaan katoavan niin nopeasti kuin tämän leffan kanssa. The Cloverfield Paradox sai murska-arviot ja monet edellisten osien fanit ilmaisivat syvää pettymystä. Tämän takia en itse halunnut katsoa leffaa heti, vaan odotin parin viikon ajan, kunnes "tilanne" rauhoittui. Ystävänpäivänä päätimme tyttöystäväni kanssa vihdoin katsoa elokuvan ja koska kirjoitin arviot kahdesta edellisestä osasta, päätin kirjoittaa arvion myös tästä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Cloverfield ja 10 Cloverfield Lane!

Avaruusasema Cloverfieldin miehistö yrittää selvittää ratkaisua Maan energiakriisiin. Heidän kokeensa menee kuitenkin pieleen ja pian asemalla alkaa tapahtua kummia.

Cloverfield-avaruusaseman miehistöön kuuluvat menneisyytensä traumoista kärsivä Ava (Gugu Mbatha-Raw), komentaja Kiel (David Oyelowo), fyysikko Schmidt (Daniel Brühl), hassutteleva Mundy (Chris O'Dowd), lääkäri Monk (John Ortiz), tympeä Volkov (Aksel Hennie) ja kiinaa puhuva insinööri Tam (Zhang Ziyi). Valitettavasti päähenkilö Avaa lukuunottamatta muille miehistön jäsenille ei ole kirjoitettu mitään mielenkiintoista sisältöä. He ovat vain hahmoja tekemässä työtään ja yrittämässä ratkaista tilannetta, mutta katsojana ei saa heistä irti oikeastaan mitään. Mundysta on helppo pitää O'Dowdin miellyttävän persoonan takia, mutta muuten he eivät erityisemmin kiinnosta. Näyttelijät tekevät parhaansa sen perusteella, mitä heille on kirjoitettu, mutta yksikään heistä ei tee mitään ihmeellistä. Hahmoja jaksaa seurata, mutta heidän kohtaloillaan ei ole mitään väliä.
     Muita henkilöitä leffassa ovat Maahan jäävä Avan mies Michael (Roger Davies), salaliittoteorioita kertova Mark Stambler (Donal Logue), sekä erikoinen insinööri Mina (Elizabeth Debicki). Näistä hahmoista Michael ja Mina ovat kiinnostavia - jopa kiinnostavampia kuin suurin osa Cloverfield-asemalla työskentelevistä.

The Cloverfield Paradoxin parasta antia ovat sen yhteydet kahteen edelliseen Cloverfield-elokuvaan. Tässä leffassa nimittäin selitetään vihdoin, miksi ensimmäisessä osassa nähtiin jättimäinen hirviö, kun taas toisessa osassa esiintyi avaruusolioiden armeija. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata myös pieniä viittauksia edellisiin osiin, kuten Kelvin-huoltoaseman, sekä puheen räjähdyksestä, josta puhuttiin 10 Cloverfield Lanessa. Silti olen lukenut paljon kommentteja internetistä, joissa ihmiset sanovat, etteivät vielä tämänkään leffan jälkeen kyenneet yhdistämään näitä kolmea elokuvaa toisiinsa, mikä ihmetytti minua. Suosittelenkin siis olemaan tarkkana kuin porkkana filmin alkupäässä, sillä siinä eräs hahmo oikein selittää muille hahmoille ja katsojille, miten Cloverfield-elokuvauniversumin voi yhdistää. Tavallaan kyseessä on kekseliäs ratkaisu, joka tarjoaa tekijöille mahdollisuuden tehdä ties mitä sarjan parissa, mutta samalla se on myös hieman liian helppo idea. Se kuitenkin jättää hauskasti miettimään, mikä on hienoa.

Harmillisesti elokuvan tarina ei ole yhtä kiehtova kuin sen yhteydet edellisiin osiin. Aluksi koko homma tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, sillä vaikka edellisetkin osat ovat olleet scifielokuvia, tämä on sarjasta ensimmäinen, mikä tapahtuu oikeasti avaruudessa. Energiakokeen mennessä pieleen, alkaa elokuva vaikuttamaan Ridley Scottin Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvan (Alien - 1979) ja John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffan (The Thing - 1982) yhdistelmältä ilmapiirinsä ja kummallisten tapahtumiensa takia. Nämä kummallisuudet ovat kyllä kiehtovia ja ne ovat hienosti erilaisia toisistaan, jolloin jokainen uusi juttu tulee yllätyksenä, eikä katsoja osaa odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti on kuitenkin arvattavissa, kun jollekin hahmoista tapahtuu jotain, vaikkei tiedä varmasti että mitä. Tunnelma vain muuttuu sellaiseksi, että voi arvata, ettei tälle tyypille käy nyt hyvin. Onneksi elokuvasta kuitenkin puuttuu tyypillinen kliseekohtaus, jossa joku hahmoista esittelee muille lapsensa kuvia ja kertoo kuinka ikävöi heitä. Sellainen tuppaa aina sinetöimään hahmon kohtalon. Itse en ole kauhuleffoissa sellainen, joka huutelee elokuvan aikana asioita kuten "älä mene tuonne" tai "juokse nyt äkkiä karkuun, äläkä jää tuijottamaan", vaan yleensä sanon vain: "Voi miksi sinun täytyi näyttää lastesi kuva? Nyt sinä varmasti kuolet!"

Onkin oikeasti suuri harmi, että hahmot ovat tylsiä, jolloin heidän kohtalonsa eivät vain jaksa kiinnostaa. Siinä missä filmin pitäisi saada katsojat kannustamaan miehistöä selviytymään, se saa heidät lähinnä odottamaan, milloin seuraavalle henkilölle-jonka-nimeä-ei-muista käy jotain pahaa, sillä silloin elokuva onnistuu viihdyttämään. Siksi on myös valitettavaa, että jossain kohtaa kummallisuudet vain loppuvat, aivan kuin ne olisivat unohtuneet käsikirjoittajalta ja loppu alkaa keskittyä eri juttuihin. Kokonaisuudessaan kyseessä on aika tyhjentävä tekele, josta ei paljoa muista enää seuraavana päivänä. Kuitenkin kun sitä katsoo, se onnistuu viihdyttämään, jännittämään ja pohtimaan Cloverfield-kytköksiä, jolloin sitä voi pitää ihan menevänä scifipätkänä. The Cloverfield Paradox ei ole mielestäni läheskään niin huono kuin monet kriitikot ovat sanoneet, mutta olisihan se toki voinut olla paljon parempikin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähes tuntematon nimi Julius Onah, joka on aiemmin ohjannut vain lyhytfilmejä, sekä koko illan elokuvan The Girl is in Trouble (2015), joka ei alle tuhannen IMDb-käyttäjäarvionsa perusteella vaikuta siltä, että oikeastaan kukaan tietäisi siitä. Onah on tehnyt ihan hyvää työtä pitääkseen Oren Uzielin jokseenkin sekavan käsikirjoituksen kasassa. Jotkut repliikeistä eivät ole parhaimmasta päästä, mutta on Uziel saanut mukaan toimiviakin juttuja. The Cloverfield Paradox on oivasti kuvattu, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman enemmän hengähdystaukoja, sillä siihen on tungettu niin paljon asioita mukaan. Valaisu on mainiosti toteutettu, eikä elokuva sorru liikaan synkkyyteen. Puvustus on tehty taidokkaasti ja leffan lavasteet ovat näyttävät. Myös visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa erittäin tyylikkäät - jopa paremmat kuin olin odottanut. Äänimaailma on myös hyvin luotu. Valitettavasti säveltäjä Bear McCreary ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella.

Yhteenveto: The Cloverfield Paradox on kerran katsottava scifikauhuraina, joka viihdyttää kun sitä katsoo, mutta josta ei muista paljoa jälkikäteen. Parasta leffassa ovat sen kytkökset aiempiin Cloverfield-elokuviin ja vaikka elokuvan ratkaisu filmien yhdistymiseen on jokseenkin laiska ja helppo, tarjoaa se kuitenkin katsojalle pohdittavaa ja se luo rajattomasti mahdollisuuksia tuleville osille. Onkin siis harmi, että itse tarina ei erityisemmin jaksa kiinnostaa, mikä johtuu lähinnä tylsästi kirjoitetuista hahmoista. Näyttelijät eivät millään lailla pääse oikeuksiinsa tyhjien hahmojensa kanssa, vaan tekevät läpi leffan aika mitäänsanomatonta työtä. Tylsät hahmot vievät paljon pois kohtauksista, jotka voisivat olla aidosti jännittäviä paremmin toteutettuina. Paikoitellen leffa onnistuu jännittämään kummallisuuksiensa takia, mutta nekin vain unohdetaan jossain kohtaa. Visuaalisesti kyseessä on yllättävän tyylikäs leffa, muttei se riitä tekemään The Cloverfield Paradoxista oikeasti hyvää elokuvaa. Suosittelenkin katsomaan tämän vain, jos Cloverfield-universumi kiehtoo teitä tai jos pidätte tällaisista kertakäyttöviihteistä, jotka kopioivat Alienia ja The Thingiä. Mitään erityisen laadukasta on turha odottaa. Saa nähdä, mitä Cloverfield-leffasarjalle tämän jälkeen käy ja millainen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä, tällä hetkellä "Overlord"-nimellä kulkeva filmi tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Cloverfield Paradox, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (2017)

THREE BILLBOARDS OUTSIDE EBBING, MISSOURI

Ohjaus: Martin McDonagh
Pääosissa: Frances McDormand, Sam Rockwell, Woody Harrelson, Caleb Landry Jones, Abbie Cornish, Lucas Hedges, Clarke Peters, Sandy Martin, John Hawkes, Samara Weaving, Željko Ivanek ja Peter Dinklage
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Martin McDonagh sai idean Three Billboards Outside Ebbing, Missouriin, kun hän matkasi Yhdysvalloissa ja näki mainostauluja, joissa puhuttiin selvittämättömästä rikoksesta. Hänen mielestään mainostauluissa oli jotain hyvin voimakasta, joten hän päätti kirjoittaa niihin liittyvän tarinan. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja se sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on näytetty useissa leffatapahtumissa, mutta kunnon teatterilevityksen se sai vasta tänä vuonna. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri nousi omaan tietouteeni vasta, kun se oli ehdolla kuudesta Golden Globe -palkinnosta ja kun se voitti niistä neljä, mm. parhaan draamaelokuvan palkinnon, arvelin, että tämä tulee olemaan kova filmi myös Oscareissa. Ja niinhän siinä kävi, että elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaan elokuvan ehdokkuuden, jolloin tiesin, että tämä täytyy nähdä. En kuitenkaan tiennyt leffan sisällöstä mitään etukäteen, joten minulla ei ollut erityisempiä odotuksia. Vasta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana sain tietää, että filmi on samalta tekijältä kuin hauska Kukkoilijat (In Bruges - 2008), jolloin kiinnostukseni alkoi vihdoin kasvaa. Menin katsomaan elokuvan positiivisin mielin ja kun se oli päättynyt, en voinut uskoa näkemääni. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli kulkenut siitä, etten edes muistanut sen nimeä, siihen että voin sanoa kyseessä olevan yksi viime vuoden parhaimmista teoksista!

Mildred Hayesin tytär on raiskattu ja murhattu, mutta kaupungin poliisit eivät vaikuta tekevän mitään asian ratkaisemiseksi. Mildred saa idean vuokrata kaupungin laidalla olevat kolme mainostaulua, joissa hän kritisoi poliisien toimintaa.

Pääroolissa tyttärensä menettäneenä Mildredinä nähdään Frances McDormand, johon en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Tämän filmin jälkeen haluan nähdä kaikki elokuvat, joissa hän esiintyy isossa roolissa. McDormand tekee nimittäin yhden vuoden parhaista roolisuorituksista rikkinäisenä äitinä. Hänen kautta Mildredistä oikein huokuu, kuinka hahmo suree tytärtään ja kuinka muiden piittaamattomuus on saanut hänet ajattelemaan, ettei kukaan muu tue häntä kuin hän itse. Mildred on todella kova akka, mutta vain sanan hyvässä mielessä. Hän ei anna kenenkään ryttyillä hänelle, eikä hän pelkää sanoa ajatuksiaan suoraan päin naamaa. McDormand saa luotua hahmosta oudon pelottavan, mutta häntä haluaisi silti nähdä yhä vain lisää. Se ei tosin riitä täydelliseen suoritukseen, että osaa näytellä kyynistä "ämmää". Ei, roolin täydellistää ne hetket, kun jotain tapahtuu hieman toisin kuin Mildred oli ajatellut ja hän päästää pehmon puolensa joko vahingossa tai tarkoituksella esiin. McDormand saa Mildredin tuntumaan aidosti traagiselta ja mielestäni on vääryys, jos hän ei saa roolistaan parhaan naispääosan Oscar-palkintoa!
     McDormandin lisäksi Oscar-ehdokkaita näyttelijöiden puolelta ovat myös Woody Harrelson ja Sam Rockwell, jotka ikävästi kilpailevat samassa kategoriassa. Olen varma, että vaikka toinen heistä voittaisi ja häviäjä olisi onnellinen tämän puolesta, häviäjää ärsyttäisi silti ainakin hieman. Ja olen myös varma siitä, että jos heistä toinen voittaa, se on Rockwell. Hänenkin roolityönsä on nimittäin aivan mielettömän huikea. Rockwell näyttelee konstaapeli Dixonia, jota ei nykypäivänä voisi palkata poliisiksi. Sen lisäksi, että Dixon on rasisti, homofoobikko ja sovinisti, vaikuttaa myös voimakkaasti siltä, että hän on mielisairas, mikä tekee hahmosta hieman pelottavan. Rockwell on aiemminkin osoittanut taitavansa hullun roolin ja tekee sen jälleen. Hän kuitenkin tuo hahmoon muitakin puolia, jolloin hän saa katsojan jollain lailla jopa pitämään Dixonista. Hahmo esimerkiksi rakastaa selvästi hyvin paljon äitiään (Sandy Martin) ... joka ei tosin vaikuta yhtään sen paremmalta ihmiseltä.
     Woody Harrelson taas esittää paljon mukavampaa poliisia, päällikkö Willoughbyä, jota Mildred pitää syypäänä siihen, ettei murhaajaa ole vielä löydetty. Katsojana taas ei oikein voi olla Willoughbyä vastaan, sillä Harrelson on niin pidettävä heppu, että hän saa hahmonsakin tuntumaan todella pidettävältä. Päällikölle on luotu kiinnostavia puolia, jotka saavat katsojan heti kiinnostumaan hänestä. Mutta vaikka Harrelson tuo nämä puolet erinomaisesti esille, on minun silti pakko kummastella hänen Oscar-ehdokkuuttaan...
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Mildredin poika Robbie (Manchester by the Seasta, 2016, tuttu Lucas Hedges), Ebbingin mainostoimistolla työskentelevä Red Welby (Caleb Landry Jones), sekä Mildredin ex-mies Charlie (John Hawkes) ja tämän uusi tyttöystävä Penelope (Samara Weaving). Hedgesillä on käynyt hyvä tuuri roolituksiensa kanssa, sillä hän on toista vuotta peräkkäin parhaan elokuvan Oscar-ehdokasleffassa; tänä vuonna vieläpä kahdessa ehdokasfilmissä, sillä hän esiintyy myös Lady Birdissä (2017). Hedges osoittaa toistamiseen olevansa mainio nuori näyttelijänalku, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää jokseenkin kaiken muun varjoon läpi leffan. Caleb Landry Jones sentään pääsee paljon esille koomisen epävarmana nuorukaisena, joka yrittää todistaa muille taitonsa. Charlien ja tämän uuden tyttöystävän kohtauksissa Penelope varastaa jatkuvasti show'n, kun katsoja ei ole täysin varma, onko hän kovin älykäs vai ei.
     Elokuvassa nähdään myös Željko Ivanek ylikonstaapeli Cedricinä, Abbie Cornish päällikkö Willoughbyn vaimo Annena ja oikeat siskot Selah ja Riya May Atwood heidän tyttärinään, sekä Clarke Peters poliisi Abercrombiena ja Game of Thrones -sarjasta (2011-) tuttu Peter Dinklage Mildredistä kiinnostuneena Jamesina.

En ole nähnyt näin hienoa elokuvaa leffateatterissa pitkään aikaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea teos. Se on karulla tavalla kaunis filmi, joka vangitsi minut heti alussa mukaansa ja piti minut tiukasti otteessaan loppuun asti. Niinkin tiukasti, etten halunnut elokuvan päättyvän. Itse asiassa halusin nähdä filmin heti uudestaan! Yleensä vilkaisen pariin kolmeen otteeseen kelloa leffan aikana, mutta tämän aikana en tehnyt sitä kertaakaan; olin vain niin häkeltynyt ja vaikuttunut. Yleensä puhun ohjauksesta ja käsikirjoituksesta hieman myöhemmin, mutta tällä kertaa ne on pakko ottaa esille jo nyt. Martin McDonaghin ohjaus on aivan mahtavaa ja hänen käsikirjoituksensa on viime vuoden paras. Toki aluksi voi olla hieman kummallista, että miten ihmeessä muutamasta mainostaulusta saisi aikaiseksi mitään mielenkiintoista, mutta yllättävää kyllä niistä saa kuin saakin jotain todella kiehtovaa. Elokuva näyttää täydellisesti, kuinka ihmiset reagoivat tällaisiin asioihin. Ne ovat tärkeitä jollekin toiselle, mutta niitä ei saisi tuoda esille muille. Aluksi Ebbingin väki vakuuttelee olevansa Mildredin puolella ja että he ottavat osaa hänen tyttärensä tragediasta, mutta mainostaulujen ilmestyessä kaupunkilaiset alkavat kääntyä Mildrediä vastaan, aivan kuin hän olisi tehnyt kammottavan teon. Ketään ei kiinnostakaan, kuka on syyllinen tragediaan, vaan kaikki syyttävät Mildrediä ilmapiirin rikkomisesta.

McDonagh onnistuu kuljettamaan tarinaa eteenpäin mestarillisesti todella mielenkiintoisten hahmojen kautta. Henkilöille annetaan erinomaisesti aikaa, jolloin katsoja oppii tuntemaan heidät ja todella välittämään heistä. Aluksi hieman pelkäsin, että käykö leffassa niin, ettei katsoja pysty täysin välittämään Mildredin tilanteesta, sillä hänen tyttärensä on jo menehtynyt, eikä äidin ja tytön välejä ole näytetty. Onneksi McDonagh tarjoaa kuitenkin kohtauksen, yhden ainoan kohtauksen, mikä selittää täydellisesti, millainen persoona Mildredin tytär oli ja millaiset välit heillä oli. Joissain elokuvissa sellaisia muistelukohtauksia olisi enemmänkin, mutta McDormand onnistuu käyttämään yhden ainoan kohtauksen täydellisesti hyödykseen, eikä enempää takaumia tarvita. Taiturimaisella ohjauksellaan McDonagh tuo hienosti kirjoittamiinsa kohtauksiin paljon tunnetta mukaan, jolloin filmi onnistuu esimerkiksi liikuttamaan ja jännittämään. Sen lisäksi elokuva tarjoaa myös useat naurut, sillä McDonaghin tuttuun tyyliin myös Three Billboards Outside Ebbing, Missouri sisältää mustaa huumoria. Synkät vitsit sopivat täydellisesti mukaan ja ne jopa antavat elokuvalle yhden pisteen lisää. Nykypäivänä tuntuu voimakkaasti siltä, että kaikki ovat äärimmäisen herkkiä ja jos joku sanoo vähänkin jotain väärin, niin siitä valitetaan internetissä pitkään. Siksi olen innoissani siitä, kun joku uskaltaa lisätä rankkoja juttuja leffoihinsa, eikä tässä teoksessa pihtailtu rankkuuksien kanssa, mistä olen äärimmäisen tyytyväinen. Tiedätte varmaan, kuinka ihmiset puhuvat internetissä toisilleen miten sattuu, koska eivät tunne toisiaan, eikä heidän tarvitse uskaltaa sanoa niitä päin naamaa. No, tässä leffassa Ebbingin väki vaikuttaisi kaikki tuntevan toisensa, mutta silti he puhuvat toisilleen kuin tuntemattomat internetissä. Loistavaa!

Elokuvan dialogi on muutenkin aivan timanttista ja se on iso syy siihen, miksi leffaa on niin vangitsevaa katsoa. Kaikki kohtaukset on kirjoitettu niin huikeasti, että niitä haluaisi vain nähdä lisää ja lisää. On myös upeaa, kuinka ennalta-arvaamaton leffa onnistuu olemaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri suorastaan välttelee kliseitä ja pistää vain haisemaan. Yllätyin useaan otteeseen siitä, millaisia asioita filmillä on pokkaa näyttää, mikä sai minut pitämään elokuvasta yhä vain enemmän ja enemmän. Tässä teoksessa kaikki palaset vain loksahtavat juuri oikeille paikoilleen. Tai no, melkein kaikki. Yksi asia minua kuitenkin jäi häiritsemään. Eräs tärkeä hahmo nimittäin kokee suuren muutoksen leffan aikana - mikä on tietenkin tärkeä asia - ja vaikka pidinkin muutoksen lopputuloksesta, mielestäni muutos tapahtui hieman liian äkillisesti, ottaen huomioon millainen hahmo oli elokuvan alussa. Muuten Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on täyttä rautaa, suurta nerokkuutta, huikeaa ohjausta, erinomaista tarinankerrontaa, ihanan rankkaa huumoria, upeaa näyttelemistä, täydellistä tunnelmaa ja ties mitä kaikkea! Kun elokuva päättyi, minun todella teki mieli nousta seisomaan ja taputtaa. Mutta minä vain istuin lamaantuneena paikoillani, sillä en oikein kyennyt sulattelemaan sitä, kuinka yllättävän mestarillisen elokuvan olin juuri nähnyt ja kokenut.

Myös filmin tekninen toteutus on hienoa. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on tyylikkäästi kuvattu. Kuvauksella on tuotu taidokkaasti kauneutta leffan karuun maailmaan. Leikkaus on erittäin mainiota läpi leffan, eikä se tunnu koskaan liian pitkältä. Kaupungin lavasteet ovat upeat, minkä lisäksi puvustus on saatu pistämään silmään. Äänitehosteet eivät erityisemmin korostu, mutta Carter Burwellin säveltämät musiikit toimivat erinomaisesti elokuvan aikana.

Yhteenveto: Yhden tärkeän hahmon hieman liian äkillistä muutosta lukuunottamatta Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on aivan mielettömän upea elokuva. Martin McDonagh on saanut kirjoitettua erikoisesta aiheesta loistavan tarinan ja täyttänyt sen huikeilla hahmoilla, odottamattomilla käänteillä ja ihanan rankalla dialogilla. Musta huumori istuu filmiin täydellisesti ja leffa onnistuu naurattamaan useaan otteeseen rajun kekseliäiden tilanteidensa ansiosta. Rankkuuksia tasapainottaa hienosti erikoinen kauneus, jota esimerkiksi mahtava kuvaus tuo mukanaan. Rytmitys osuu juuri nappiin, eikä leffa tunnu koskaan laahaavan, vaan se vain imaisee yhä paremmin mukaansa. Kaikkeen tähän vielä päälle upeat näyttelijät. Woody Harrelson on erinomainen mukavana poliisina, kun taas Sam Rockwell on vielä erinomaisempi inhottavana poliisina. Show'n varastaa kuitenkin ihan törkeän timanttisen roolityön tekevä Frances McDormand, joka todella ansaitsisi suorituksestaan Oscar-palkinnon. Minun puolestani Three Billboards Outside Ebbing, Missouri voisi voittaa myös parhaan elokuvankin Oscar-palkinnon, sillä se todella on niin rautaisen loistokas! Jos olette pitäneet McDonaghin aiemmista töistä tai tykkäätte rankemmista jutuista, niin käykää ehdottomasti katsomassa tämä elokuva. Kaikille tämä ei todellakaan sovi, etenkin kun elämme yliherkkien somettajien aikaa, mutta toisaalta sitä suuremmalla syyllä tämä teos on tärkeä. En malta odottaa, että näen Three Billboards Outside Ebbing, Missourin uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri, 2017, Blueprint Pictures, Film 4, Fox Searchlight Pictures

Arvostelu: Iskelmäparaati (Make Mine Music - 1946)

ISKELMÄPARAATI

MAKE MINE MUSIC

Ohjaus: Robert Cormack, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Joshua Meador
Pääosissa: Jerry Colonna, Benny Goodman, Andy Russell, Sterling Holloway, Dinah Shore ja Nelson Eddy
Genre: animaatio, musiikki
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Make Mine Music, eli suomalaisittain Iskelmäparaati on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kahdeksas osa. Toisen maailmansodan aikana useat Disney-yhtiön animaattoreista lähtivät taistoon, jolloin elokuvia jäi tekemään vain pieni porukka. Samalla Yhdysvaltain hallitus halusi yhtiön tekevän propagandafilmejä, joten Disney ei voinut saada aikaiseksi kunnon tarinavetoista elokuvaa. Niinpä yhtiö päätti hyödyntää keskeneräisiä ja suunnitteluvaiheessa olevia pieniä projekteja ja kasata niistä yhden kokonaisuuden. Iskelmäparaati sai ensi-iltansa keväällä 1946, mutta sitä ei pystytty levittämään kunnolla eri teattereihin, joten sen osat päätettiin näyttää erillisinä lyhytelokuvina televisiossa. Elokuva oli pidetty, mutta se ei ole jäänyt elämään ihmisten mielissä, eivätkä monet edes tiedä nykyään, mikä leffa on. Minä en ollut muutama vuosi takaperin kuullutkaan mistään Iskelmäparaatista ja kun sain tietää sen olevan Fantasiaa (1940) muistuttava animaatiopätkien ja musiikin yhdistelmä, en ollut innoissani, enkä katsonut sitä. Kuitenkin kun alkuvuodesta 2017 päätin arvostella puolet Walt Disneyn animaatioklassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa tämäkin teos. Katsoinkin leffan kesän 2017 lopussa.

Iskelmäparaati todella muistuttaa Fantasiaa, mutta siinä on myös paljon eroavaisuuksia. Toisin kuin Fantasiassa, Iskelmäparaatissa paikalle ei koskaan saavu orkesteria, eikä kukaan tule esittelemään animaatiopätkiä. Ensimmäinen animaatio-osio alkaakin heti alkutekstien jälkeen, joiden aikana soi hyvin Disneymäinen tunnuskappale "Make Mine Music". Eroavaisuutena on myös se, etteivät Iskelmäparaatin musiikit ole samanlaisia mestarillisia klassikoita kuin Fantasiassa. Tässä musiikki ei edes ole tärkein tekijä ja leffassa on enemmän selkeitä tarinoita, sekä huumoria. Heti ensimmäisenä onkin tiedossa koominen "Maalaisballadi", joka kertoo kahdesta suvusta, Martinit ja Coyt, jotka ovat taistossa toisiaan vastaan. Vaikka tarina onkin huvittava, on se tarkemmin ajateltuna yllättävän synkkäkin, kun siinä hoilataan, miten yksi toisensa perään suvun jäsenet kuolivat. Oikea surullisuus tulee mukaan leffaan kuitenkin vasta toisessa osiossa, joka on haikea runosävelmä "Suisto sininen". Vaikka tavallaan sävelmä onkin kaunis, ei se täysin toimi hilpeiden pätkien välissä, sillä kolmannessa, jazz-vetoisessa "Porukkaa kokoontuu" -tarinassa tunnelma muuttuu hauskemmaksi, kun nuoret pojat ja tytöt lähtevät tanssimaan.

Elokuva jatkuu aika pitkälti tällä lailla, että tunnelma vaihtuu ääripäästä toiseen, sillä neljäntenä on taas luvassa surullinen Andy Russellin balladi "Ilman sinua", jonka jälkeen nähdään lystikäs pesäpallotarina "Casey mailan varressa". Siitä siirrytään jälleen kerran surullisiin tunteisiin Dinah Shoren laulaman "Kaksi siluettia" -balettiballadin kanssa. Seitsemäntenä tarinana on tiedossa animoitu versio Sergei Prokofjevin lastensadusta "Pekka ja susi", jonka kertojana toimii Sterling "Nalle Puh" Holloway. Tässä tarinassa on hieman jopa jännitystä mukana ja perheen pienimmille susi voi olla jopa liiankin hurja. Kahdeksas osio "Kun olet poissa" ei nimestään huolimatta onneksi ole surullinen, vaan siinä erilaiset soittimet tanssahtelevat hilpeän musiikin tahdissa. Yhdeksäntenä nähdään rakkaustarina "Johnnie Fedora ja Alice Bluebonnet", joka kertoo rakastuneista hatuista. Vaikka tarinassa on surullisuutta mukana, on siinä myös onnellisuutta ja pientä huvittavuutta, jolloin filmin tunnelma ei taas kerran masenna katsojaa. Iskelmäparaatin huipennuksena on mainio "Valas joka halusi laulaa metissä", joka kertoo oopperalaulajan urasta haaveilevasta valaasta nimeltä Willie. Tarina on hyvä lopetus teokselle, joka ei kuitenkaan kokonaisuutena täysin toimi.

Nimittäin siinä missä Fantasian ongelma on pituus, jolloin elokuva muuttui jopa hieman tylsäksi, Iskelmäparaatin ongelma on se, etteivät kymmenen musiikkivetoista animaatiota oikein yhdisty toisiinsa, vaan leffa tuntuu täysin siltä kuin Walt Disney olisi vain pistänyt tarpeeksi monta lyhytleffaansa yhteen ja kutsunut lopputulosta elokuvaksi. Suurimmaksi osaksi leffan animaatiopätkät ovat ihan hyviä, viihdyttäviä ja huvittavia, mutta siihen se sitten jää, eikä kokonaisuus ole mitään ihmeellistä. Parhaimmillaan Iskelmäparaati on hyvä, mutta siihen tasoon se ei usein yllä. Fantasian upeimmista tasoista tämä filmi näkee vain unta. Animaatiojälki on kuitenkin pääasiassa toimivaa, vaikkakin myös laiskemman näköisiä piirroksia on mukana. Tyyli muuttuu hienosti eri animaatioiden välillä, jolloin kevyemmät tarinat ovat sarjakuvamaisempia ja surullisissa balladeissa kuvat ovat maalauksellisia. Eniten pidin "Porukkaa kokoontuu" -osion visuaalisesta tyylistä, jossa kynä piirtää tarinan hahmot, ja jatkaa paikkojen ja esineiden piirtämistä läpi tarinan.

Yhteenveto: Iskelmäparaati on viihdyttävä kokemus, muttei kuitenkaan kovin ihmeellinen kokonaisuus. Elokuva ei tarjoa samanlaisia vaikuttavia tunteita kuin Fantasia, eikä se tunnu täysin kokonaiselta. Läpi leffan tuntuu siltä, että siihen on vain yhdistetty erilaisia musiikkilyhytelokuvia ja toivottu, että ne saisivat aikaan jotain hienoa yhdessä. Yksittäisinä lyhytfilmeinä pätkät toimisivat varmasti paremmin, etenkin kun ne on rytmitetty tässä kulkemaan niin, että jokaisen hilpeän jutun jälkeen nähdään jotain surullista. Lopputulos on ylös alas poukkoileva tunnevuoristorata, jossa on hyviä asioita, mutta myös selkeitä heikkouksia. Animaatiojälki on pääasiassa mainiota, muttei sekään ole kovin ihmeellistä. Iskelmäparaati on lapsiystävällisempi kokemus kuin Fantasia, vaikkakin se sisältää hieman karmivan suden, sekä oudon paljon kuolemiseen liittyviä juonikuvioita. Jos siis vanhempina mietitte, sopiiko tämä jälkikasvuillenne, niin kannattaa se vilkaista ensin itse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.pinterest.com
Make Mine Music, 1946, Walt Disney Productions

Arvostelu: Coco (2017)

COCO

Ohjaus: Lee Unkrich ja Adrian Molina
Pääosissa: Anthony Gonzalez, Gael García Bernal, Alanna Ubach, Renée Victor, Benjamin Bratt, Ana Ofelia Murguía, Alfonso Arau, Selene Luna, Dyana Ortellí, Herbert Sigüenza, Jaime Camil, Sofía Espinosa, Natalia Cordova-Buckley ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

Coco on Pixar-yhtiön uusin animaatioelokuva, joka perustuu ohjaaja Lee Unkrichin alkuperäisideaan. Unkrich esitteli ideansa Pixarille jo vuonna 2010, kun ohjasi yhtiön toisen elokuvan, Toy Story 3:n (2010). Elokuvaa suunniteltiin usean vuoden ajan, kunnes sitä alettiin animoimaan vuonna 2016. Pixarin omistava Disney-yhtiö joutui ongelmiin yrittäessään saada itselleen tekijänoikeuksia Meksikon tärkeään juhlaan, Kuolleiden päivään. Yrityksestä nousseen metelin takia yhtiön täytyi pyytää anteeksi ja elokuvan nimeksi päädyttiin antamaan Coco. Sen lisäksi leffa nousi kehnompaan maineeseen, kun sitä ennen päätettiin näyttää Disneyn Frozen - huurteiseen seikkailuun (Frozen - 2013) liittyvä lyhytanimaatio. Lyhärit ovat perinne Pixar-elokuville, mutta tällä oli kestoa yli 20 minuuttia, mikä sai useat katsojat ärsyyntymään, joten se päätettiin poistaa leffan alusta. Coco sai ensi-iltansa Meksikossa juuri ennen Kuolleiden päivää syksyllä 2017. Sen jälkeen se on ilmestynyt useissa maissa ja kuten Disneyn ja Pixarin animaatioilla on tapana tehdä, myös tämäkin elokuva ilmestyi Suomeen usean kuukauden myöhässä. Olen odottanut filmiä suurella innolla, sillä parista siihen liittyvästä kohusta huolimatta itse elokuva on saanut paljon positiivista ja jopa ylistävää palautetta. Meninkin katsomaan Cocon tyttöystäväni kanssa heti sen ensi-ilta-aamuna, kun sellainen vihdoin ja viimein koitti Suomessa. Odotus onneksi palkittiin paremmin kuin olin kuvitellutkaan. Coco on täyskympin arvoinen mestariteos!

Nuori Miguel päätyy kuolleiden maailmaan ja aloittaa siellä koko sukuaan koskevan seikkailun päästäkseen takaisin elävien kirjoihin. Miguelilla on vain yksi yö aikaa löytää ratkaisu, ennen kuin hän jää pysyvästi kuolleeksi.

Miguel Rivera (Anthony Gonzalez) on siinä mielessä hyvin perinteinen lapsipäähenkilö, että hän yrittää löytää paikkaansa maailmassa. Hänen koko suutarisukunsa suorastaan vihaa musiikkia, mutta Miguel tietää sydämessään musiikin olevan hänen unelmansa. Tämä sukuongelma työntääkin Miguelin jatkuvasti liikkeelle, jolloin katsojana pääsee seuraamaan suurella mielenkiinnolla hänen seikkailuaan. Miguel on erittäin mainio päähenkilö, josta oppii pitämään heti ensiminuutilla ja vaikka parissa kohtaa hän saattaa vaikuttaa itsekkäältä, kun ei kuuntele sukuaan, kaikki voivat varmasti samaistua siihen, että jossain kohtaa elämää on tuntunut siltä, ettei vanhempien ohjaama polku tunnu siltä oikealta.
     Miguelin elävään perheeseen kuuluvat mm. hänen erikoisen pieneen osaan jäävät vanhempansa Papá Enrique (Jaime Camill) ja Mamá Luisa (Sofía Espinosa), sekä tärkeimpinä Miguelin tiukka isoäiti Abuelita (Renée Victor) ja todella vanha isoisoäiti Mamá Coco (Ana Ofelia Murguía), jonka mukaan leffa on saanut nimensä. Mamá Coco ei kuitenkaan tee melkein mitään, vaan lähinnä istuskelee hymyillen. Isoäiti Abuelita sen sijaan on erittäin isossa roolissa ja hän on selkeästi suvun pää, joka vahtii, että kaikki tekevät vain kenkiin liittyviä hommia, eikä kukaan tee mitään musiikkiin liittyvää. Paikoitellen Abuelitan musiikkiviha saa katsojan pitämään häntä tarinan pahana, mutta hänestä on saatu myös hieman huvittava henkilö, jolloin hänestä voi jollain tapaa tykätä.
     Miguelin kuolleeseen sukuun taas kuuluvat Riveran suvun musiikkivihan aloittanut iso-iso-isoäiti Mamá Imelda (Alanna Ubach), Mamá Cocon mies Papá Julio (Alfonso Arau), iso-isotäti Tía Rosita (Selene Luna), isotäti Tía Victoria (Dyana Ortellí), sekä kaksoset Tío Oscar ja Felipe (molempien äänenä Herbert Sigüenza). Mamá Imeldan lisäksi muut kuolleet sukulaiset eivät erityisemmin pääse esille, vaikka he näkyvätkin usein taustalla. Isoäiti Abuelitan tavoin Mamá Imeldasta ei tavallaan tykkää hahmon tiukkuuden takia, mutta samalla hän on myös pidettäväkin henkilö.
     Kuolleiden sukulaistensa lisäksi Miguel tapaa kuolleiden maailmassa myös Héctorin (Gael García Bernal), huijarikulkurin, joka yrittää päästä vierailemaan elävien maailmassa. Koska Miguel ja Héctor voivat auttaa toisiaan, he päättävät tehdä yhteistyötä. Miguelin tavoin Héctorkin on pidettävä hahmo alusta alkaen, sillä hänen huolettomalta vaikuttavaa persoonaansa on todella mukava katsoa. Miguelin ja Héctorin välille pikkuhiljaa muodostuva ystävyys on erinomaisesti luotu.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Miguelin ihailema laulaja Ernesto de la Cruz (Benjamin Bratt) ja kummallinen taiteilijasielu Frida Kahlo (Natalia Cordova-Buckley). Jokaisessa Pixar-animaatiossa esiintynyt John Ratzenberger esittää tällä kertaa huonohampaista Juania.

Coco on koko perheen elokuva täydellisimmillään. Ensinnäkin sen tarina on sellainen, mikä toimii kaikenikäisille. Tai no ainakin melkein. Ihan perheen pienimmille kuolemaa voimakkaasti käsittelevä tarina voi olla liian raskas tai karmiva, vaikka luurankohahmoista onkin hauskasti tehty paikoitellen jopa suloisia. Näyteltynä elokuva näyttäisi varmasti paljon pelottavammalta, joten on todella hyvä, että Pixar kertoo tarinansa animaatioina. Elokuvan seikkailu on äärimmäisen mukaansatempaava ja kiehtova, jolloin yllättävän pitkä kesto on nopeasti ohi. Miguelin matka tarjoaa jännittäviä hetkiä, kuten myös kohtauksia, jotka ovat täynnä iloa ja riemua, huumorista puhumattakaan. Ei Coco mikään erityisen hulvaton leffa ole, mutta huumoria on juuri oikea määrä ja vitsit toimivat sekä lapsille että vanhemmille. Erityiseen kohellukseen teos ei sorru, vaikka Miguelin mukana kulkeva Dante-koira onkin aika urpo. Hauvan hölmöilyt ovat kuitenkin leffan hauskinta antia ja on aina hassua nähdä, kuinka sen kieli ei malta pysyä suussa. Riemua taas syntyy esimerkiksi aivan mahtavasta kohtauksesta, jossa Miguel ja Héctor osallistuvat laulukilpailuun. Hahmojen ilo tarttuu vahvasti katsojaan ja leffa onnistuu nostamaan hymyn huulille useita kertoja.

Kyseessä on myös todella tärkeä teos lapsikatsojille. Coco tapahtuu Meksikossa kuolleiden päivän aikana ja siinä esitelläänkin hienosti Meksikon kulttuuria ja mikä merkitys suvulla ja perheellä on siellä. Perheen merkitys on tärkeä osa elokuvaa ja tämä leffa voi helposti myös yhdistää koko perheen voimin elokuvaa katsovat. Filmi kertoo upeasti, miten voi seurata omia unelmiaan, mutta silti olla suvulleen mieliksi. Molemmat voivat olla yhtä lailla tärkeitä asioita, eikä niiden tarvitse sulkea pois toisiaan. Perheteeman lisäksi Coco käsittelee tosiaan sitä kuolemaa. En ole nähnyt minkään muun filmin käsittelevän näin taidokkaasti kuolemaa, jotta lapsetkin ymmärtävät sen. Coco näyttää, että kuolema tapahtuu kaikille - kaikki rakkaat kuolevat - mutta se on täysin okei. Niin tapahtuu, eikä siihen välttämättä voi valmistautua, mutta ne rakkaat eivät ikinä poistu sydämestä ja muistoista. Suru voi olla myös onnellista, mitä käsiteltiin myös Pixarin edellisessä mestariteoksessa, Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015).

Ja sitten päästään siihen, mikä sai minut antamaan Cocolle täydet pisteet. Elokuva alkaa mainiosti ja se muuttuu hyvin nopeasti todella hyväksi. Jossain kohtaa mietin, ettei leffassa ole ollut ainuttakaan heikkoa juttua, vaan se on itse asiassa jopa aivan mahtava filmi. Mutta sitten elokuva alkaa muuttua surulliseksi. Pixar-yhtiö on tunnettu siitä, että sen leffat sisältävät paljon surullisia hetkiä ja liikuttavia kohtauksia, mutta ne eivät ole mitään siihen verrattuna, millaiseksi kyyneltehtaaksi Coco muuttaa katsojansa. Kuten olen sanonut aiemminkin, minä en yleensä itke elokuvien aikana. Cocon viimeisen puolen tunnin aikana silmäni kuitenkin täyttyivät kyynelistä vähän väliä. Aina kun ajattelin, että nyt helpottaisi, eikä leffa voisi enää surullisemmaksi muuttua, niin leffa todisti minut vääräksi. Ja tämä kävi useampaan otteeseen. Herkimmille siis varoitus, sillä jos itse kykenisin oikeasti itkemään, olisin varmasti vollottanut viimeiset puoli tuntia yhtä kyytiä ja koko loppupäivän. Kun elokuva päättyi, olin täysin sanaton. Leffa oli saanut minut todella herkkään tilaan, mikä jatkui seuraavaan päivään asti ja uusiutui, kun kirjoitin tätä kappaletta arviossani. Filmi rakentaa hahmonsa, maailmansa ja tarinansa niin täydellisesti, että lopetus iskee täysillä sydämeen. En tiedä, milloin olen viimeksi ollut samanlaisessa tilassa, kun olen kävellyt ulos leffateatterista. Varmaankin kesällä 2011, kun minulle äärettömän tärkeä Harry Potter -sarja (2001-2011) päättyi. Sen kuitenkin tiedän, että haluan nähdä Cocon heti uudestaan, kun se ilmestyy Blu-raylle. Olen vasta raapaissut tämän filmin pintaa, mutta haluan pitää arvostelun edes jokseenkin lyhyenä ja säästää teille tämän kokemuksen. Kyseessä on vain aivan mielettömän huikean upean kaunis ja ihana ja suorastaan täydellinen mestariteos!

Niin ja kaiken tuon lisäksi Coco myös näyttää uskomattoman hyvältä. Elokuva on visuaalisesti pelkkää silmäkarkkia. Hahmot ovat tuttua Pixaria, mutta jotkut taustat ovat niin tarkasti tehtyjä, että ne voisivat olla aitoja kuvia, eivätkä animaatiota. Yhdessä kohtaa hahmot päätyvät paikkaan, jonka kallio ja vesi näyttävät niin realistisilta, että jos niistä ottaisi hahmot pois, ne voisivat olla valokuvia. Niin huikeaksi tietokoneanimaatio on kehittynyt. Etenkin kuolleiden maailma tuntuu räjäyttävän tajunnan joka kerta mielettömän tarkoilla yksityiskohdillaan ja minulla oli vielä tilaisuus nähdä elokuva Finnkinon jättimäisessä Scape-salissa, jossa leffa todella pääsi oikeuksiinsa. Myös äänimaailma on hienosti luotu ja Michael Giacchinon säveltämä musiikki toimii vallan mainiosti. Kyseessä ei sinänsä ole musikaali, mutta koska musiikki on tärkeässä asemassa, kuullaan leffassa muutamia lauluja. Ne eivät kuitenkaan ole kovin mieleenpainuvia, jos ei lasketa riemukasta "Un Poco Locoa" ja Oscar-ehdokaskipaletta "Remember Me". Ohjaajakaksikko Lee Unkrich ja Adrian Molina ovat kyllä tehneet loistotyötä elokuvan parissa, ja Molinan työstämä käsikirjoitus yhdessä Matthew Aldrichin kanssa Unkrichin tarinan pohjalta on aivan täydellinen.

Ja mitä olisi Pixar-elokuva ilman piiloviittauksia muihin leffoihin, eli "easter eggejä"? Toy Story - leluelämää -elokuvassa (Toy Story - 1995) ensiesiintymisensä tehnyt Pizza Planet -auto nähdään jo elokuvan alussa, kun Miguel kertoo perheestään. Kaikissa Pixar-leffoissa esiintyvä California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 nähdään tällä kertaa sukuasioita selvittävän toimiston ovessa. Alkupäässä leffaa Miguelin kotikylän torilla on nähtävissä piñatoja, jotka ovat tuttuja hahmoja vanhemmista Pixar-teoksista. Torilta voi myös bongata pienet koriste-esineversiot Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) päähenkilöistä Marlinista ja Dorista, sekä Rottatouillen (Ratatouille - 2007) päärotta Remystä. Pixar-leffoista tuttu Luxo-pallo taas on nähtävissä Frida Kahlon harjoituksissa. Viimeisenä mainittakoon laulukilpailussa nähtävä emo-esiintyjä, jonka paita on samanlainen kuin ilkeän Sid-pojan paita Toy Storyssa.

Yhteenveto: Coco ei ole vain täydellinen koko perheen animaatio, vaan se on myös aivan täydellinen elokuva. Filmin tarina on erinomainen ja se nappaa katsojan mukaansa heti alussa. Miguelin seikkailu on vauhdikas, mutta siinä osataan myös keskittyä ja kertoa hahmoista niin hienosti, että heistä todella välittää. Siten viimeiset puoli tuntia iskevät oikein kunnolla sydämeen ja avaavat kyynisemmänkin katselijan kyynelhanat. Itse en ole pitkään aikaan ollut yhtä herkässä tilassa ja sanaton, mutta silti näin innoissani elokuvan jälkeen. Koskettavuuden lisäksi mukana on myös oivallista huumoria ja jännittäviä hetkiä. Siihen vielä päälle se, että elokuva näyttää visuaalisesti aivan mielettömän upealta, niin minulta ei löydy mitään pahaa sanottavaa tästä teoksesta. Pixar on todella osoittanut taitonsa jälleen kerran, eikä minua haittaa, jos parin mestariteoksen välissä tulee yksi hätäisesti tehty Kunnon dinosaurus (The Good Dinosaur - 2015) tai pitkäveteinen Autot 3 (Cars 3 - 2017), jos niiden jälkeen on tiedossa jotain niin käsittämättömän huikeaa kuin tämä mestariteos! Koska kyseessä on koko perheen elokuva, josta minkä tahansa ikäiset voivat nauttia, suosittelen Cocoa aivan kaikille. Käykää ihan oikeasti katsomassa tämä elokuva! En voi käsittää, miten jatkuvasti animaatioiden puolella tehdään kaikista fantastisimmat ja syvällisimmät elokuvat. En malta odottaa, että voin katsoa Cocon yhä uudestaan ja uudestaan Blu-raylta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coco, 2017, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Black Panther (2018)

BLACK PANTHER

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira, Martin Freeman, Letitia Wright, Michael B. Jordan, Andy Serkis, Daniel Kaluuya, Winston Duke, Angela Bassett ja Forest Whitaker
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Panther perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan sarjakuvahahmoon Musta Pantteri, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966 lehdessä "Fantastic Four #52". Vaikka filmi onkin hahmon sooloseikkailu, on se osa isompaa Marvelin elokuvauniversumia. Kyseessä on nimittäin Marvel Cinematic Universen jo kahdeksastoista elokuva! Hahmosta suunniteltiin leffaa jo 1990-luvun alussa, kun Wesley Snipes yritti saada itsensä näyttelemään Black Pantheria. Projektista ei kuitenkaan tullut mitään, joten hahmo teki ensiesiintymisensä vasta vuonna 2016 Marvelin leffassa Captain America: Civil War. Hahmon sooloseikkailun oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2017, mutta suunnitelmat muuttuivat ja filmi siirtyi helmikuulle 2018. Vaikka olen Marvel-elokuvien suuri fani, tästä leffasta en ollut kovin innoissani. Black Panther ei hahmona oikein vakuuttanut minua Civil Warissa ja koska tänä vuonna ilmestyy Marvelin isoin teos koskaan, supersankarit yhdistävä Avengers: Infinity War (2018), tämä tuntui hieman liikaa väliosalta, jonka voisi hypätä yli, jotta pääsisi oikeasti kiinnostaviin juttuihin. En myöskään oikein pitänyt leffan trailereista, vaikka ne ovatkin parantuneet lähempänä ensi-iltaa. Vasta noin viikko sitten kiinnostukseni alkoi heräillä, kun Black Panther näytettiin yhdysvaltalaisille kriitikoille, jotka kutsuivat sitä yhdeksi Marvelin parhaista. Suomalaiskriitikot eivät kuitenkaan vaikuttaneet lämpenevän leffalle, joten menin katsomaan sen ensi-iltapäivänä hieman varautuneena.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä elokuvia Avengers: Age of Ultron (2015) ja Captain America: Civil War!

Wakandan uudeksi kuninkaaksi kruunattu T'Challa, eli Black Panther saa vastaansa Erik Killmongerin ja Ulysses Klauen, jotka haluavat paljastaa Wakandan salaisen teknologian maailmalle.

Black Pantherin eli T'Challan rooliin palaa Captain America: Civil Warissa hahmoa esittänyt Chadwick Boseman, joka vakuuttaa katsojan paremmin tässä teoksessa. Se ei tosin ole mikään ihme, sillä kun kyseessä on hahmon oma elokuva, tarina pystyy keskittymään täysillä juuri tähän hahmoon ja tekemään hänestä lähestyttävän ja pidettävän. T'Challa on siinä mielessä hyvin erilainen supersankari, että maansa puolustamisen lisäksi hänen täytyy myös johtaa sitä ollessaan kuninkaallinen. Hahmon täytyykin filmin aikana pohtia sekä sitä, mikä on oikein sankarina, että myös sitä, mikä on oikein kuninkaana. Bosemanilta löytyy tarvittavaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, sekä osuvaa potentiaalia supersankariksi - kunhan katsojana pääsee yli hänen voimakkaasta korostuksestaan.
     Sen lisäksi, että elokuvaa hehkutettiin etukäteen paljon sen takia, että sen näyttelijät koostuvat pääasiassa mustista, on siitä myös hehkutettava, että useampi tärkeä sivuhahmo on jollain tapaa voimakas nainen. Black Pantherin kanssa liikkuu nimittäin Wakandan hurjin soturi Okoye (Danai Gurira), joka näyttää hyvin nopeasti, ettei hänelle kannata sanoa vähänkään pahasti. Tylystä ja tympeästä luonteestaan huolimatta Okoye on helposti pidettävä hahmo, joka puolustaisi kuningastaan ja maataan kuolemaan saakka. T'Challan sisko Shuri (Letitia Wright) on nuori, mutta äärimmäisen nokkela ja älykäs, minkä takia hän onkin päässyt suunnittelemaan Wakandan aseita, sekä huipputeknologisia pukuja pääsankarille. 12 Years a Slavesta (2013) parhaan naissivuosa-Oscarin voittanut Lupita Nyong'o taas näyttelee T'Challan entistä rakasta Nakiaa, joka ei aluksi vaikuta mitä erityisimmältä taistelijalta, mutta joka onneksi pääsee myös tositoimiin. Ja sitten on myös T'Challan äiti (Angela Bassett), joka on voimakas siinä mielessä, että hänellä on paljon valtaa kuningattarena. Harmillisesti hahmo ei esiinny filmissä kovin paljoa. Näyttelijät tekevät kuitenkin oivaa työtä.
     Filmin pahikset ovat tosiaan Michael B. Jordanin näyttelemä Erik Killmonger ja Andy Serkisin esittämä Ulysses Klaue, joista jälkimmäinen nähtiin jo lyhyesti Avengers: Age of Ultronissa. Sen kohtauksen myötä häneltä repeytynyt käsi on päivittynyt tyylikkääseen robottikäteen, jonka voi hauskasti muuttaa lasertykiksi. Klaue on muutenkin hilpeä heppu ja Serkis on mainio raa'alta vaikuttavana asekauppiaana. Myös Jordan on hyvä Killmongerina, miksi onkin sääli, että leffa unohtaa hänet esittelykohtauksen jälkeen lähes tunniksi. Kun hahmo vihdoin palaa takaisin tarinaan, ehdin jo unohtaa hänen olevan mukana. Killmongerille on luotu onnistunut perustelu sille, miksi hän toimii miten toimii, mutta selityksille ja hahmon rakentamiselle olisi pitänyt antaa pari kohtausta lisää aikaa. Kyseessä on niitä harvoja pahiksia, joiden puolelle katsojana voisi kääntyä, jolloin katsoja pistetään miettimään, kumpi tässä tilanteessa onkaan oikeassa ja kumpi väärässä, eli kumpi on hyvä ja kumpi paha. Siksi on suuri sääli, että liialla kiirehtimisellä hahmo kadottaa potentiaaliaan.
     Elokuvassa nähdään myös Martin Freeman Captain America: Civil Warista tuttuna CIA-agentti Rossina, joka saa yllättävän paljon ruutuaikaa; Get Outista (2017) tuttu Daniel Kaluuya Wakandan rajaheimon päällikkö W'Kabina, Winston Duke vuorilla asuvan jabari-heimon päällikkö M'Bakuna, sekä hukkaan heitetty hieno Forest Whitaker jonkinlaisena Wakandan viisaana vanhana miehenä. Stan Lee tekee tietty perinteisen cameonsa.

Kun sanoin, että elokuva keskittyy täysillä itse Black Pantheriin, niin tarkoitan myös, että se keskittyy täysillä omaan tarinaansa, eikä erityisemmin pohjustele tulevia tapahtumia tai keksi viittauksia muihin Marvel-seikkailuihin. Tavallaan tämä on hyvä ratkaisu, sillä Black Panther ei hahmona ole mitä tunnetuin, mutta samalla sen aiemmista Marvel-elokuvista poikkeava maailma saa sen tuntumaan hieman irralliselta muusta leffauniversumista. Tuttuja Marvel-juttuja on kuitenkin tarpeeksi, jotta sen voi helposti mieltää osaksi suurempaa kokonaisuutta. Luvassa on esimerkiksi vauhdikkaita toimintakohtauksia, joista parasta antia on ehdottomasti tyylikäs autotakaa-ajo eteläkorealaisen Busan-kaupungin kaduilla. Filmi ei ole mitä toiminnallisin supersankariteos, mutta loppuun on kuitenkin saatu mukaan iso huipennus. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) ylimassiivisen lopputaistelun kokoinen "koko maailma voisi räjähtää" -homma, mikä on suuri huojennus, sillä sehän täytyy säästää vasta tulevaan Avengers: Infinity Wariin. Valitettavasti viimeinen nyrkkitappelu sankarin ja pahan välillä ei ole erityisen kiinnostava, mutta toiminta jaksaa silti viihdyttää. Taistelujen lisäksi Marvel lupailee tietty myös huumoria, mitä löytyy tottakai tästäkin leffasta. Black Panther ei ole mitenkään erityisen hauska elokuva, mutta muutamaan otteeseen se onnistuu tarjoamaan kelpo naurut.

Filmiin on onnistuttu myös lisäämään juttuja, mitkä pistävät katsojan pohdiskelemaan. Wakanda nimittäin omistaa paljon hurjempaa teknologiaa kuin mikään muu paikka maailmassa, mutta maa pitää tiedon salaisuutena. Elokuvassa T'Challan täytyykin miettiä, onko oikein, että Wakanda pitää omana tietonaan teknologian, jolla voisi lopettaa sotia ja parantaa vakavia sairauksia, mikä saa katsojankin pohtimaan. Vastaus ei ole helppo, sillä kuten wakandalaiset uskovat vahvasti, teknologiaa voisi väärissä käsissä käyttää maailman sortamiseen ja tuhoamiseen. Sitä pohtivat hetket ovat erittäin mainioita, minkä lisäksi leffa sisältää viihdyttävää toimintaa ja hauskoja juttuja. Silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Wakanda on vaikuttavasti erilainen paikka kuin mitä Marvelissa on aiemmin nähty. Mutta sitä ei jotenkin tutkita tarpeeksi. Siinä missä elokuva tarjoaa hyviä kohtia, se tarjoaa myös hieman keskinkertaisempia. Muutamaa yksittäistä kohtausta lukuunottamatta Black Panther ei onnistu tarjoamaan minulle sitä "hei vau" -fiilistä, mikä on itselleni tärkeää supersankarileffoissa. Se ei ole lähes koskaan erityisen ihmeellinen elokuva. Suoraan sanottuna sen erityisyys syntyy siitä, että lähes kaikki sen näyttelijät ovat mustia. Kaikki ajattelevat tätä, mutta harva sanoo sen ääneen. Onhan se toki hienoa nähdä niin tapahtuvan, etenkin kun elokuvan näyttelijät ovat hyviä, mutta mielestäni tämä olisi tarvinnut jotain muutakin erityistä. Tiedän jo nyt, että tämä on itselleni yksi Marvelin unohdettavimmista teoksista. Voi tosin olla, että asiaan vaikuttaa voimakkaasti se, että juuri ennen Black Pantheria näin Pixarin Cocon (2017), joka oli mielestäni aivan mielettömän huikean upea teos, joten vaikka tämä on hyvä elokuva, ei se tuottanut sitä reaktiota, minkä toivoin. Ainoa innostukseni hetki oli nähdä Marvelin logo valkokankaalla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ryan Coogler, joka on tehnyt pääasiassa hyvää työtä filmin parissa. Harmillisesti hänen ja Joe Robert Colen käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja sitä olisi voinut muokata vielä pariin otteeseen ennen kuvauksia. Leikkausvaiheessa elokuva kaipaisi välillä tiivistämistä ja välillä lisää aikaa kertoakseen tietyistä hahmoista enemmän. Toimintakohtaukset ovat hieman liian nopeatempoisesti leikattuja, jolloin niistä on muutamassa kohtaa vaikea saada selvää. Black Panther on kuitenkin hyvin kuvattu ja jopa yökohtaukset on valaistu toimivasti. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä wakandalaisten kanssa, minkä lisäksi lavastustiimi on luonut tyylikkään maailman, jossa yhdistyvät perinteisemmät afrikkalaiset kulttuurit ja futuristisuus. Visuaaliset tehosteet ovat usein hienot, mutta esimerkiksi sarvikuonot ovat aika digitaalisen näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti toteutettu ja säveltäjä Ludwig Göransson on tehnyt loistotyötä musiikkien parissa. Marvel-leffoissa heikkoutena on usein se, että niiden musiikit vain jumputtavat tylsinä taustalla, eivätkä korostu tarpeeksi, mutta tässä leffassa ne huomaa jatkuvasti.

Yhteenveto: Black Panther on kelpo supersankarifilmi, joka jää kuitenkin kauas taakse, kun sitä vertaa Marvelin elokuvauniversumin moniin muihin teoksiin. On mahtavaa nähdä tällaisessa leffassa paljon mustia näyttelijöitä (jotka ovat kaikki hyviä - etenkin pääosassa nähtävä Chadwick Boseman), sekä vahvoja naishahmoja, mutta itse tarinankin pitäisi toimia ja tässä tapauksessa näin ei harmillisesti täysin tapahdu. Paikoitellen filmi tuntuu oudon hidastempoiselta, kun taas välillä se kiirehtii hahmojensa kanssa ihan liikaa. Esimerkiksi Killmonger voisi helposti olla yksi Marvelin parhaista pahiksista, jos hänelle olisi annettu enemmän ruutuaikaa. Hänen ollessa poissa hieman alle tunnin ajan, Andy Serkisin Ulysses Klaue toimii mainiona korvikkeena, muttei hänestäkään saa paljoa irti. Elokuva saa katsojan onnistuneesti pohtimaan, tekevätkö wakandalaiset oikein salatessaan teknologiansa, minkä lisäksi se viihdyttää usein, kuten myös naurattaa. Silti siitä puuttuu Marvel-teosten ihmeellisyys ja loppujen lopuksi se tuntuu vain väliosalta, joka on pitänyt tehdä, ennen kuin päästään vihdoin leffauniversumin pääteokseen, Avengers: Infinity Wariin. Suosittelen kuitenkin Black Pantheria kaikille siitä vähänkin kiinnostuneille, enkä vain supersankarileffojen ja Marvel-filmien ystäville. Tästä arvioidaan jo nyt isoa hittiä, mikä on tärkeää, jotta tällaisia teoksia voisi tulla lisääkin. Toivottavasti seuraavassa mustien supersankarileffassa olisi astetta parempi tarina ja rytmitys. Black Pantherin jatko-osa on jo nyt suunnitteilla, minkä lisäksi hänet ja Wakanda nähdään jo parin kuukauden päästä Infinity Warissa, mitä en malta odottaa enää! Tuttuun Marvel-tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Harmi vain, ettei kumpikaan niistä erityisemmin pohjusta tulevan Avengersin tapahtumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Black Panther, 2018, Marvel Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: All the Money in the World (2017)

ALL THE MONEY IN THE WORLD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Michelle Williams, Mark Wahlberg, Christopher Plummer, Charlie Plummer, Romain Duris, Marco Leonardi, Timothy Hutton ja Andrew Buchan
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

All the Money in the World perustuu John Pearsonin kirjaan "Painfully Rich: The Outrageous Fortunes and Misfortunes of the Heirs of J. Paul Getty" vuodelta 1995, joka taas pohjautuu tositapahtumiin John Paul Getty III:n kidnappauksesta. Alkuvuodesta 2017 ilmoitettiin, että ohjaaja Ridley Scott tekee kirjasta filmatisoinnin, mutta projekti nousi monien tietoisuuteen vasta syksyllä 2017, kun useat henkilöt syyttivät yhtä sen näyttelijää, Kevin Spaceya seksuaalisesta häirinnästä. Elokuva oli siinä kohtaa jo kuvattu ja sen oli tarkoitus ilmestyä seuraavassa kuussa, jolloin monet sanoivat boikotoivansa filmiä Spaceyn esiintymisen takia. Ridley Scottilla oli kuitenkin ratkaisu ongelmaan. Hän erotti Spaceyn projektista ja kuvasi Spaceyn kohtaukset uudestaan toisen näyttelijän, Christopher Plummerin kanssa. Vaikka uusintakuvaukset tapahtuivat marraskuun lopulla, elokuva ehti silti valmistua joulukuun alussa, jolloin se sai ensi-iltansa useissa maissa vielä vuoden 2017 puolella. Suomeen filmi saapui vasta tammikuun alussa 2018. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa All the Money in the Worldia sen lehdistönäytöksessä, sillä silloin itselläni oli muuta, mikä sotki elokuvasuunnitelmiani. Ajattelin katsovani leffan vasta vuokralta, mutta kun Plummer sai Oscar-ehdokkuuden roolistaan, tajusin, että minun täytyy nähdä elokuva mahdollisimman pian. Niinpä kävin tammikuun lopussa katsomassa All the Money in the Worldin tätini kanssa, tunti sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa toisen Oscar-ehdokaselokuvan, Molly's Gamen (2017).

Vuonna 1973 maailman rikkaimman miehen, J. Paul Gettyn lapsenlapsi John Paul Getty III kidnapataan ja hänestä vaaditaan 17 miljoonan dollarin lunnaita. Kun pihi Getty ei suostu maksamaan rahoja, Johnin äidin täytyy keksiä toinen tapa saada rakas poikansa takaisin.

Michelle Williams on erinomainen kidnapatun Johnin Gail-äitinä. Rooli on varmasti ollut raskas, sillä Williamsin täytyy kaiken aikaa näytellä suuresti stressaantunutta ja pahinta pelkäävää henkilöä, mutta hänen onnekseen lopputuloksena on uskottava roolisuoritus. Paikoitellen Gailin tunteet jäävät hieman etäisiksi, mutta se tuntuu johtuvan siitä, millä tavalla hahmo tuodaan esille tarinassa, eikä siitä miten Williams näyttelee. On kiinnostavaa nähdä, kuinka Gail yrittää tehdä kaikkensa ja löytää erilaisia keinoja, jotta hän saisi poikansa turvaan.
     Christopher Plummerin esittämästä miljardööri J. Paul Gettystä tulee helposti mieleen Roope Ankka... jos Roope Ankka olisi pihin lisäksi mulkvisti. Katsojana oikein inhoaa rikasta Gettyä, joka ei vaikuta ajattelevan mitään muuta kuin rahojaan. On hirveää kuunnella, kuinka hän sanoo rakastavansa kidnapattua lapsenlastaan, mutta toteaa, ettei aio maksaa senttiäkään lunnaita, sillä muuten hänen muutkin sukulaisensa siepataan ja heistä vaaditaan rahaa. Onneksi hahmosta löytyy hieman muitakin puolia, jolloin häntä ei pelkästään vihaa. Plummer on nappivalinta rooliin, mutta toisaalta minun on pakko myöntää, että olisi Kevin Spaceykin sopinut Gettyksi. Hienointa Plummerin roolisuorituksessa on se, että hänet tuotiin mukaan ihan viime hetkellä, mutta silti hän ehti sisäistää roolinsa täysin ja hoitaa homman kunniakkaasti, minkä takia Oscar-ehdokkuus on täysin ymmärrettävää.
     Mark Wahlberg näyttelee Gettylle työskentelevää ex-CIA-agentti Fletcher Chasea, joka auttaa Gailia nuorukaisen löytämisessä. Wahlberg ei ole mitä ihmeellisin näyttelijä, mutta hän on silti todella pidettävä heppu elokuvissa, jolloin häntä on yleensä ilo seurata. Vaikka tässä filmissä hän jää näyttelijänä Williamsin ja Plummerin varjoon, hän kuitenkin sopii osaansa ja on tärkeä osa kokonaisuutta. Hahmona Fletcher pääsee muutamassa kohtaa hyvin esille, etenkin loppupäässä, mutta pääasiassa Wahlberg vain kulkee muiden hahmojen mukana.
     Gailin, rikkaan Gettyn ja Fletcherin lisäksi tärkeitä hahmoja ovat tietty kidnapattu John Paul Getty III (Charlie Plummer) ja yllättäen sieppaaja Cinquanta (Romain Duris). Siepatun ja sieppaajan välille on luotu erikoinen suhde, jollaista en muista nähneeni elokuvissa aiemmin tai ainakaan kovin montaa kertaa. Kun Cinquanta juttelee kaiken aikaa Johnille kaltereiden läpi, ei hän tunnu vain ilkeältä rikolliselta, vaan oikealta henkilöltä, jolle on joskus käynyt jotain niin ikävästi, että hänen elämänsä on päätynyt sellaiseen tilanteeseen, jossa hän sieppaa ihmisiä ja vaatii heistä lunnaita. Mainiosti näyttelevä Duris tekee Cinquantasta yllättävän tykättävän hahmon, vaikkakin hänestä löytyy myös inhottavia puolia. John taas on hahmona hiljainen, eikä Charlie Plummerille tarjoudu oikein muuta tehtävää kuin esittää kärsivää. Hän on siinä kuitenkin oivallinen, minkä lisäksi hän näyttää alussa yhden kohtauksen aikana hienosti, millainen persoona John oli ennen sieppaustaan, mikä luo hahmolle hyvää kehityskaarta. Hauska fakta muuten: vaikka Charlie Plummer ja Christopher Plummer molemmat esittävät Gettyjä, eivät he sukunimestään huolimatta ole toisilleen sukua!
     Elokuvassa nähdään myös Timothy Hutton rikkaan Gettyn avustajana, Andrew Buchan rikkaan Gettyn poikana eli Johnin isänä John Paul Getty II:na, sekä Marco Leonardi yhtenä Johnin sieppaajista.

Tässä kohtaa on pakko nostaa hattua All the Money in the Worldin tekijöille. On nimittäin todella huikea saavutus, että leffa saatiin valmiiksi suunniteltuun aikaan mennessä, vaikka sitä alettiin ihan viime hetkillä kuvailemaan uudestaan. Ja kyse ei ole vain parista kohtauksesta, vaan rikkaan Gettyn rooli on niin iso, että todella monia kohtauksia on pitänyt kuvata uudestaan! Suurin kunnoitus on kuitenkin sille, ettei viime hetken isoja muutoksia huomaa lainkaan. Uusintakuvaukset on saatu leikattua leffaan mukaan aivan täydellisesti.

Harmillisesti leffa ei silti tunnu täysin kokonaiselta ja eheältä teokselta. Vaikuttava saavutus uusintakuvauksien kanssa ei yksinään takaa hyvää elokuvaa. Onneksi loppujen lopuksi All the Money in the World on hyvä elokuva - jopa todella hyvä - mutta aluksi se ei siltä vaikuta. Ensimmäiset puoli tuntia ovat aika sekavaa ja raskasta seurattavaa. Alku hyppii ajassa edestakaisin, jolloin on vaikea pysyä perässä, että missä nyt mennään. Ruutuun ilmestyy vähän väliä uusi vuosiluku, jolloin yrittää muistella, onko tässä ajassa käyty vielä? Alkupäätä on myös raskasta katsoa sen ankean värimaailman takia, jolloin koko filmi tuntuu inhottavan luotaantyöntävältä. Onneksi elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää eri aikakausissa käymistä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen tarina rauhoittuu kertomaan täysillä kidnappaustilanteesta, jolloin elokuva alkaa vähitellen nappaamaan mukaansa. Valitettavasti toinen puolituntinenkaan ei ole kovin ihmeellistä katseltavaa. Kun seurataan rikasta Gettyä, katsojaa vain ärsyttää hahmon käytös ja kun näytetään Gailin pohdiskeluja, ei filmi tunnu etenevän. Yllättäen mielenkiintoisinta ovatkin Getty nuoremman ja Cinquantan yhteiset kohtaukset.

Vasta toisen tuntinsa aikana All the Money in the World lähtee oikeasti käyntiin. Elokuvassa alkaa tapahtumaan oikeasti kiinnostavia ja ennen kaikkea jännittäviä asioita, jolloin leffan taso paranee huomattavasti. Filmi saa katsojan vihdoin välittämään siitä, että John saadaan elävänä takaisin. Pari hetkeä pääsevät jopa hieman piinaaviksi asti, minkä lisäksi mukana on ällöttävä kohta, jolloin herkimpien kannattaa pistää silmät kiinni, sillä minunkin teki pahaa katsoa sitä. Loppuhuipennuksen sisältämä jännite on erinomainen ja se sai ainakin itseni antamaan hieman anteeksi kehnommalle aloitukselle. Kokonaisuuden tasoa parantaa myös se, kun muistaa, että All the Money in the World perustuu tositapahtumiin. Loppu vetää katsojan taidokkaasti hiljaiseksi ja jättää sulattelemaan näkemäänsä loppuillaksi. Filmi onnistuu menemään pitkäveteisestä jännittäväksi parin tunnin kestonsa aikana, mikä nostaa kokonaisuuden tason juuri ja juuri todella hyväksi.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Ridley Scott, joka aikoinaan mullisti filmiteollisuutta Alien - kahdeksannella matkustajalla (Alien - 1979), Blade Runnerilla (1982) ja Gladiaattorilla (Gladiator - 2000), mutta joka on tällä vuosikymmenellä tehnyt lähinnä huteja, kuten Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Viime vuonna ilmestynyt Alien: Covenant (2017) oli myös pettymys, joten on hienoa nähdä Scottilta vihdoin oikeasti mainio teos. David Scarpan käsikirjoitus heittelee aluksi liian paljon tai sitten leikkaamossa kiirehdittiin liikaa. All the Money in the World on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. 1970-luku on upeasti luotu lavasteiden, asujen ja taustalla kulkevien autojen kautta. Muuten elokuva on siis visuaalisesti hieno, mutta kuten jo sanoin, ankeasta värimäärittelystä en pidä lainkaan, sillä se saa filmin näyttämään aika tylsältä. Leffan äänimaailma on mainio, minkä lisäksi Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tuovat mukaan oivaa tunnelmointia.

Yhteenveto: All the Money in the World on loppujen lopuksi erittäin hyvä elokuva, vaikkei se siltä aluksi vaikuta. Ensimmäinen puolituntinen on lähinnä erikoista säätämistä ajassa loikkimisen takia, minkä lisäksi katselukokemusta vaikeuttaa ankean tylsä värimaailma. Vasta toisen tuntinsa aikana leffa nappaa kunnolla mukaansa ja saa välittämään siitä, mitä hahmoille käy. Loppuun on saatu aikaiseksi erinomaista jännitystä, jolloin voi antaa hieman anteeksi leffan virheitä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti, etenkin Michelle Williams stressaantuneena äitinä ja Christopher Plummer rikkaana kusipäänä. Mark Wahlberg sopii rooliinsa, muttei pääse kovin kummoisesti esille. Sen sijaan Charlie Plummer ja Romain Duris saavat luotua kiinnostavan yhteyden siepattuna ja sieppaajana. Leffan ajankuva on äärimmäisen tyylikäs ja täytyy kunnioittaa Ridley Scottia siitä, että hän kykeni pitämään homman kasassa niin, että elokuva ilmestyi sovittuun aikaan, eikä nopeasti tehtyjä uusintakuvauksia edes huomaa. Jos siis kaipaatte elämäänne hieman jännittävää draamaa ja muutamia karuja kohtia, niin käykää katsomassa All the Money in the World. Tai jos aikoinaan seurasitte sieppaustilannetta uutisista, niin on varmaan kiinnostavaa nähdä, miten se on toteutettu elokuvien maailmassa. Scott-fanit voivat poistua teatterista tyytyväisinä, sillä veteraaniohjaaja on pitkästä aikaa tehnyt oikeasti hyvän filmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
All the Money in the World, 2017, Imperative Entertainment, Panorama Films, RedRum Films, Scott Free Productions, TriStar Productions