Arvostelu: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021)

SHANG-CHI AND THE LEGEND OF THE TEN RINGS

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki (2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.

Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.

     Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.

Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.

Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.

Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.

Yhteenveto: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action

Arvostelu: Black Widow (2021)

BLACK WIDOW

Ohjaus: Cate Shortland
Pääosissa: Scarlett Johansson, Florence Pugh, David Harbour, Rachel Weisz, O-T Fagbenle, Ray Winstone, Olga Kurylenko, William Hurt ja Julia Louis-Dreyfus
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Widow on Marvelin elokuvauniversumin 24. elokuva ja se pohjautuu vuonna 1964 luotuun samannimiseen Marvelin sarjakuvahahmoon. Scarlett Johanssonin esittämänä Black Widow teki ensiesiintymisensä elokuvassa Iron Man 2 vuonna 2010 ja sen jälkeen Johansson on näytellyt hahmoa elokuvissa The Avengers (2012), Captain America: The Winter Soldier (2014), Avengers: Age of Ultron (2015), Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018), Captain Marvel (2019) ja Avengers: Endgame (2019). Kuitenkin jo ennen näitä elokuvia Lionsgate yritti työstää hahmosta omaa filmatisointiaan vuonna 2004. Nämä suunnitelmat kuitenkin pian kariutuivat, kun Marvel Studios alkoi rakentaa omaa elokuvauniversumiaan. Jo Iron Man 2:n ilmestymisen aikaan Marvelilla ryhdyttiin ideoimaan Black Widow'n omaa leffaa, mutta vasta 2017 sen teko alkoi ihan tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen. Nyt Black Widow saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Vaikka mielestäni on hassua, että hahmon oma elokuva ilmestyy vasta useita vuosia hahmon esittelyn jälkeen, olin silti tyytyväinen, että Black Widow'sta vihdoin tehtiin oma leffansa. Meninkin innokkaana katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa - suuri osa innosta tosin johtui lähinnä siitä, että kahden vuoden tauon jälkeen pääsin jälleen katsomaan uutta Marvel-elokuvaa valkokankaalta.

Sokovian sopimuksen ja Captain American ja Iron Manin välienselvittelyjen myötä Black Widow, eli Natasha Romanoff on karkumatkalla, kun hän liittoutuu yhteen vanhan perheensä kanssa, pysäyttääkseen Punaisen huoneen aivopestyt musta leski -agentit ja Taskmasterin.

Scarlett Johansson palaa Natasha Romanoffin eli Black Widow'n rooliin - ja voi olla, että jopa viimeistä kertaa, kun miettii Avengers: Endgamen tapahtumia. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Johansson pääsee vihdoin oman sooloelokuvansa keulakuvaksi ja hän antaakin filmille kaikkensa. Elokuva sijoittuu Captain America: Civil Warin ja Avengers: Infinity Warin väliseen aikaan, jolloin suuri osa Avengers-tiimistä on julistettu lainsuojattomiksi ja yhtenä heistä Natasha on nyt karkumatkalla. Karkumatkansa aikana hahmon menneisyys nousee takaisin esille ja hahmosta avataan paljon kiinnostavia puolia, joista olemme päässeet näkemään aiemmissa leffoissa vain vilauksia. On hienoa, että hahmo on viimein saanut oman elokuvansa - sellaisen hän on ansainnut ja on vieläpä erityisen hienoa, että kyseessä on hyvä elokuva!

     Johanssonin lisäksi elokuvassa nähdään myös urallaan vahvaa nousua tekevä Florence Pugh Natashan "siskona" Yelenana, David Harbour ja Rachel Weisz heidän "vanhempinaan" Alexeina ja Melinana, O-T Fagbenle Natashaa karkumatkalla avustavana Masonina, William Hurt karkulaissupersankareita jahtaavana kenraali Thaddeus Rossina, sekä Ray Winstone Punaista huonetta ja musta leski -agentteja komentavana Dreykovina, jonka oikeana kätenä toimii uusi, päheä pahishahmo Taskmaster, joka pystyy kopioimaan vastustajiensa taisteluliikkeitä ja siten nousemaan helposti niskan päälle. Winstone on mainio inhottavana Dreykovina ja niin Fagbenle kuin Weiszkin tekevät oivaa työtä rooleissaan. Show'n kuitenkin varastavat lystikkäät Pugh ja Harbour. Pugh'n Yelena-hahmon tausta on hyvin samanlainen kuin Natashalla, mutta hahmosta on kasvanut erilainen persoona. Pugh ja Johansson välittävät siskomaista kemiaa ja energiaa, mikä nostaa vähän väliä hymyn huulille. Harbour taas on hulvaton roolissaan entisenä venäläissupersankarina, Red Guardianina, jonka sankariajoista on jäljellä enää vain hahmon kertomat, vuosien varrella paisutellut urotyötarinat.

Juurikin tämä Natashan, Yelenan, Alexein ja Melinan muodostama eriskummallinen "perhe" luo Black Widow -elokuvaan sydäntä, mikä nostaa elokuvan tasoa ja antaa sille painoarvoa. Tällä perheellä on erittäin vaikea menneisyys takanaan ja siksi onkin kiinnostavaa nähdä, kun nelikon täytyy liittoutua yhteisen vihollisen takia. Perheenjäsenet tuodaan mukaan yksitellen ja filmi vain paranee jokaisen lisätyn hahmon myötä. Silti leffa ei tunnu pääsevän eroon siitä vaivasta, että se tulee liian myöhään. Tavallaan minua ei haitannut, että elokuva heitti minut takaisin Captain America: Civil Warin tapahtumien jälkimeininkeihin, mutta samalla filmistä uupuu tietty jännite, kun muiden elokuvien kautta tietää etukäteen Natashan kohtalon. Vielä kun tässä välissä on ilmestynyt jo elokuvauniversumin tarinaa eteenpäin vievät Disney+ -palvelun sarjat WandaVision (2021) ja The Falcon and the Winter Soldier (2021), minkä lisäksi Loki-sarjankin (2021-) avauskausi on lähes päättynyt, voi Black Widow tuntua pienesti studion välityöltä, ennen kuin päästään kunnolla itse asiaan syksyllä ilmestyvien Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ja Eternalsin (2021) myötä. Tästä ongelmasta huolimatta Black Widow on lisää erittäin tasokasta supersankariviihdettä Marvelilta.

Black Widow'sta tulee vahvasti mieleen seitsemän vuoden takainen Captain America: The Winter Soldier, joka supersankarileffan sijaan tuntui enemmän toimintapainotteiselta vakoojaleffalta. Tässä ei taistella muista maailmoista saapuvia olentoja vastaan, vaan meno on paljon perinteikkäämpää nyrkkitappelua, autotakaa-ajoa ja ammuskelua. Parin viimeisimmän Avengers-megaelokuvan jälkeen Black Widow tuntuu todella maanläheiseltä ja simppeliltä, mutta samalla on vain hyvä asia, että Marvel on päättänyt uuden vaiheen alkaessa ottaa hieman takapakkia pienimuotoisempaan suuntaan, josta studio voi taas kasvatella seuraavien leffojen kautta uusiin jättispektaakkeleihin. Black Widow'sta löytyy omat spektaakkelihetkensä, mutta muuten elokuva pitää jalat lähempänä maata ja pitää kaiken taistelemisenkin keskellä keskittymisen onnistuneesti vaikeissa ihmissuhteissa, hankalan lapsuuden ja perheen aiheuttamissa traumoissa, sekä kaikesta tästä toipumisessa.

Elokuvan tasapainottelu kelpo ihmisdraaman ja näyttävien toimintakohtausten välillä on sujuvaa. Toimintakohtaukset tarjoavat takuuvarmaa popcorn-viihdettä koko rahan edestä. Erityisesti kamppailut Taskmasterin kanssa ovat mukaansatempaavia, hahmon kopioidessa vastuksiensa taistelutyylejä, minkä ansiosta hahmo voi ennakoida tulevia iskuja. Taskmaster on selvästi seuraillut uutisista Avengers-tiimiläisten puuhia, sillä hahmo hyödyntää myös heidän taitojaan. Välillä tuntuukin siltä, että Natasha joutuu taistelemaan useampaa Avengeria vastaan samassa, yhdistetyssä paketissa. Sen lisäksi, että filmi iskee faneille esimerkiksi Taskmasterin asevarusteiden kautta silmää, viitaten muihin Marvel-elokuviin, muitakin tuttuja Marvel-maneereja löytyy seasta, jotka saavat varmasti saagan suurkuluttajat myhäilemään tyytyväisinä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cate Shortland, joka on aiemmin tehnyt huomattavasti pienempiä elokuvia kotimaassaan Australiassa. Hyppy niistä ison luokan Hollywood-projektiin sujuu Shortlandilta sujuvasti ja hän tekee hyvää työtä vakoojajännärimäisen supersankarileffan parissa. Shortlandin tausta on selvästi painottanut häntä keskittymään enemmän henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin kuin toimintaan ja niinpä jotkut keskustelukohtaukset ovat omalla tavallaan vaikuttavampia kuin isolla rahalla tehdyt tietokonetehostetaistot. Pääasiassa efektit näyttävät hyviltä, mutta osasta räjähdyksiä paistaa läpi digitaalisuus, eivätkä jotkut liekit näytä uskottavilta. Muuten Black Widow on kuitenkin visuaalisesti tyylikäs. Se on kuvattu hyvin, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, sillä kahden tunnin ja vartin kestossa elokuva tuntuu pienesti liian pitkältä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja niin äänitehosteet kuin Lorne Balfen säveltämät musiikit rymistelevät pätevästi toiminnan aikana.

Yhteenveto: Black Widow on erittäin mainio toimintaelokuva, vaikka sen onkin vaikea päästä pakoon sitä faktaa, että leffa tulee noin viitisen vuotta myöhässä. Siitä huolimatta elokuva toimii ja on hienoa vihdoin ja viimein nähdä nimikkohahmon tähdittävän omaa leffaansa. Avengers: Endgamen kaltaisen jättispektaakkelin jälkeen on mukavaa, että Marvel on päättänyt tehdä huomattavasti maanläheisemmän elokuvan. Captain America: The Winter Soldierin henkeä mukaileva vakoojajännärifilmi pitää hyvin mukanaan hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta. Elokuva tarjoaa hyvässä tasapainossa oivaa synkistelyä, aidosti hauskaa huumoria, yllättävänkin onnistunutta perhedraamaa ja näyttäviä toimintakohtauksia. Iso loppuhuipennus on juuri sitä, mitä Marvelilta voikin odottaa. Scarlett Johansson nauttii selvästi sooloelokuvansa saamisesta ja tekee todella hyvää työtä nimikkohahmona. Show'n kuitenkin tuppaavat varastamaan Florence Pugh ja David Harbour, jotka ovat todella lystikkäitä sivurooleissaan. Ray Winstone on oiva valinta niljakkaaksi pahikseksi ja Taskmaster tarjoaa päheän vastuksen toimintakohtauksiin. Tyylikkäistä taistelurymistelyistäkin huolimatta filmin parhaita kohtauksia ovat Natashan erikoisen "perheen" keskustelut. Hahmojen välinen dynamiikka on vahvasti rakennettu ja he tuovat sydäntä elokuvaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Widow, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Cinesite, Zak Productions

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home (2019)

SPIDER-MAN: FAR FROM HOME

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Jake Gyllenhaal, Zendaya, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson, Jon Favreau, Angourie Rice, Tony Revolori, Martin Starr, J. B. Smoove, Marisa Tomei, Cobie Smulders ja Peter Billingsley
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

HUOM! Jos et ole vielä nähnyt Avengers: Endgamea (2019), älä lue tätä arvostelua!

Spider-Man: Far From Home on Marvelin elokuvauniversumin 23. elokuva. Leffa pohjautuu tietty Marvelin sarjakuviin Spider-Man-, eli suomalaisittain Hämähäkkimies-supersankarista. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1962 ja on sen jälkeen vain kasvattanut suosiotaan. Nykypäivänä Spider-Man on yksi tunnetuimmista pop-kulttuurihahmoista. Hahmon suosiota ovat tietty kasvattaneet hänestä tehdyt filmatisoinnit. Jo 1970-luvulla Spider-Manista yritettiin tehdä elokuvia, mutta kehnolla menestyksellä ja hahmo pääsi kunnolla valkokankaille vasta vuoden 2002 filmissä Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man). Sen jälkeen hahmo on esiintynyt kyseisen filmin kahdessa jatko-osassa, leffoissa The Amazing Spider-Man (2012) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014) ja animaatiossa Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018). Ensiesiintymisensä Marvelin elokuvauniversumissa Spider-Man teki filmissä Captain America: Civil War (2016) ja vuotta myöhemmin hän sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming (2017). Sen jälkeen hahmo näyttäytyi supersankarispektaakkeleissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame, ja nyt hän saa toisen soololeffansa Marvelin elokuvauniversumin sisällä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Spider-Man: Far From Home on ilmestynyt teattereihin. Itse olin tietty äärimmäisen innostunut leffan näkemisestä, sillä Spider-Man on yksi suosikkihahmoistani ja koska pidin todella paljon Spider-Man: Homecomingista. Innostustani vain lisäsi, kun pääsin katsomaan Spider-Man: Far From Homen päivää ennakkoon Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen arvostelun yhdessä, minkä voi katsoa tästä.

Peter Parkerin luokka lähtee retkelle Eurooppaan ja Peter päättää jättää sankarihommat loman ajaksi sikseen ja keskittyä pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun Nick Fury tarvitsee Spider-Manin apua.

Tom Holland osoittaa nyt jo viidettä kertaa olevansa täydellinen valinta Peter Parkerin eli Spider-Manin rooliin. Holland on mahtava niin vitsejä heittävänä supersankarina kuin hieman nolona teininörttinä. Yksi ehdottomista suosikkipuolistani Spider-Manissa on aina ollut se, kuinka - toisin kuin muut supersankarit - Peter joutuu tosissaan tasapainottelemaan oikean elämän ja sankarielämänsä välillä ja paikoitellen hänen arkensa kamppailut saattavat jopa olla vaikeampia vastuksia kuin superviholliset. Tämä tuodaan jälleen hienosti esiin, minkä lisäksi Peterille on kirjoitettu mitä erinomaisin kasvutarina. Captain America: Civil Warissa Peter pääsi Spider-Manina oikeasti tositoimiin Iron Manin, eli Tony Starkin (Robert Downey Jr.) avustuksella ja Tony onkin viime leffoissa toiminut Peterin mentorina. Avengers: Endgamessa Tony uhrasi itsensä pelastaakseen maailman, millä on nyt todella suuri vaikutus Peteriin. On kiehtovaa seurata, kuinka Peter yrittää olla paras mahdollinen seuraaja Iron Manille ja todistaa Tonylle lahjansa vielä Tonyn kuoleman jälkeen. Tonyn kuolemaa muistellaan muutenkin filmissä paljon, joten jos et ole vielä päässyt siitä yli, kannattaa varautua kyynelvirtaan parissa kohtaa.

Spider-Man: Homecomingista tutut Peterin luokkalaiset tekevät paluun ja heistä saadaan vielä enemmän irti kuin viimeksi. Vain Peterin vanha ihastuksenkohde Liz loistaa poissaolollaan, mutta hänet on jo unohdettu ja tällä kertaa Peter on iskenyt silmänsä Zendayan näyttelemään MJ:hin. Vaikkei kyseessä ole se oikea Mary Jane, pidän tästä MJ:stä erittäin paljon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään avuton neito pulassa, vaan MJ on omatoiminen ja päättäväinen nuori nainen. Ja mikä parasta, kuten Homecomingissa kävi selväksi, hän on sarkastinen, kyyninen, jopa hieman töykeä ja kettuileva, mutta silti hurmaava, jotta katsoja ymmärtää, mitä Peter näkee hänessä. MJ on todella poikkeava tapaus perinteisistä supersankarileffojen naishahmoista ja Zendaya sopii rooliin kuin valettu. Jacob Batalonin esittämä Peterin paras ystävä Ned on tietenkin mukana ja tarjoaa jälleen useat naurut. Muutkin luokkalaiset, kuten koulun uutisia tekevä Betty (Angourie Rice) ja mulkvisti Flash (Tony Revolori) tekevät paluun, ja luokkaretkeä lähtevät valvomaan hulvattomat opettajat Harrington (Martin Starr) ja Dell (J. B. Smoove).
     Muitakin vanhoja tuttuja hahmoja nähdään filmissä, kuten Peterin täti May (Marisa Tomei), Tonyn entinen henkivartija Happy (Jon Favreau), sekä agentit Nick Fury (Samuel L. Jackson) ja Maria Hill (Cobie Smulders). Jackson vetää Nick Furyn roolin tutulla ja varmalla otteella. Smulders ja Tomei jäävät hieman taustalle, mutta Favreau saa omat hetkensä tarjota osuvat naurun hörähdykset. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin oivallista työtä, kuten yleensä.
     Uutena tulokkaana esitellään erikoisia voimia omaava Mysterio, jota näyttelee fantastinen Jake Gyllenhaal. Fanit ovat pitkään toivoneet näkevänsä Mysterion valkokankailla, vaikka monia onkin mietityttänyt, miltä hahmon ikoninen kalanmalja-kypärä näyttäisi elokuvamuodossa. Hahmo on onneksi päheä niin ulkoisesti kuin kirjoitettuna hahmona, vaikka olen jo nyt varma, että tulee olemaan paljon faneja, jotka eivät pidä ratkaisuista, joita Mysterion kanssa on tehty. Itse taas pidin tekijöiden päätöksistä ja pidin Mysteriota erittäin hyvänä hahmona, mitä vain paransi Gyllenhaalin karismaattinen roolityö.

2019 on elokuvavuotena osoittautunut itselleni aikamoiseksi pettymykseksi isojen Hollywood-tuotantojen osalta. Avengers: Endgame oli kyllä unelmieni täyttymys, kymmenen vuoden mittaisen saagan täydellinen huipentuma ja aivan mieletön kokemus, mutta muut leffat eivät ole nousseet odotusteni tasolle. Alita: Battle Angel (2019) oli todella laiska animetulkinta, Disney-klassikkoiden päivitetyt versiot Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) olivat keskinkertaisia, kuten olivat myös hirviörymistely Godzilla II: King of the Monsters (2019), hittipeleihin pohjautuva Pokémon Detective Pikachu (2019) ja uusien näyttelijöiden tähdittämä Men in Black: International (2019), eivätkä Shazam! (2019) tai Captain Marvelkaan (2019) saavuttaneet potentiaaliansa. Sarjakuviin perustuvat X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019) ja etenkin Hellboy (2019) olivat taas vain huonoja. Onneksi Spider-Man: Far From Home ei vajoa näiden elokuvien joukkoon, vaan vihdoin sain odotuksilleni ja innostukselleni vastinetta. Kyseessä on kevyesti kesän paras blockbuster ja mitä mahtavin supersankaripläjäys.

Spider-Man: Far From Home on nerokas yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja näyttäviä taisteluja. Elokuva nappaa mukaansa välittömästi ja varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana katsoja saa nauraa maha kipeänä hulvattomille vitseille, joita revitään myötähäpeällisistä hahmoista ja noloista tilanteista. Leffa on jo puhtaana komediana niin valloittava, että olisin voinut sujuvasti katsoa elokuvan Peterin luokkaretkestä Euroopassa ilman mitään yliluonnollisuuksia tai sankarihommia. Silti on tosin pakko todeta, että kun ne sankarijutut alkavat, ovat vauhdikkaat toimintakohtaukset koukuttavia ja jopa hieman jännittäviä. Etenkin yksi taistelu on huikean kekseliäästi toteutettu ja mitä pidemmälle se menee, sitä vain erikoisemmaksi ja hienommaksi se muuttuu. Taistelut ovat myös tarpeeksi erilaisia toisistaan, jolloin aika ei kertaakaan käy pitkäksi. Spider-Manin kykyjä käytetään erittäin hyvin hyödyksi toimintakohtauksissa ja on aina yhtä riemukasta nähdä, kuinka tämä verkkoveikkonen kulkee ympäri kaupunkia seittiensä varassa heiluen. Romanttinen puoli taas on yllättävän hyvällä maulla tehty, eikä Peterin ihastus MJ:hin ole siirappinen tai väkisin väännetty. Hollandilta ja Zendayalta löytyy kemiaa ja huvittavaa kyllä huomasin jännittäväni enemmän, onnistuuko Peter valloittamaan MJ:n sydämen kuin miten Spider-Man selviää taisteluista hengissä.

Kaiken viihdyttävän toiminnan ja hulvattoman huumorin keskellä pidin leffassa eniten siitä, kuinka hahmovetoinen kertomus se lopulta onnistuu olemaan. Peterin kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu ja vaikka filmin tarina on enemmän jatkumoa Avengers: Endgamelle kuin Spider-Man: Homecomingille, on tämä siinä mielessä selvää jatkoa Homecomingille, että Peterin henkinen matka jatkuu loogisella tavalla. Homecomingissa Peter yritti todistaa kykynsä Tonylle ja päästä mukaan isojen poikien leikkiin, ja nyt hänen täytyy todistaa itsensä maailmalle ja ennen kaikkea itselleen. Erittäin kiehtovana pidin myös sitä, kuinka leffassa näytetään, miten maailma on muuttunut eräiden sormien napsuttelujen seurauksena. Iron Man on näkyvissä kaikkialla, minne ikinä reissu luokkaa viekin, minkä lisäksi elokuvan alkupäässä näytetään erilaisista vinkkeleistä, kuinka normaalit ihmiset reagoivat siihen, kun viisi vuotta aiemmin osa heidän tutuistaan katosi kuin savuna ilmaan ja on nyt ilmestynyt takaisin. Jotkut ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä, mikä on aiheuttanut vaikeita tilanteita niille, jotka ovat "palanneet kuolleista". Marvelin maailmaa onnistutaan jälleen tekemään rikkaammaksi monin eri tavoin, kuten lentokoneen ruudulla nopeasti vilahtavan "Finding Wakanda" -dokumentin kautta. Näiden ansiosta rakastan tätä elokuvauniversumia joka leffan myötä yhä vain enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Spider-Man: Homecomingin ohjannut Jon Watts, mikä on mahtava päätös, sillä Watts selvästi tietää, mitä tehdä Spider-Manin kanssa. Watts tasapainottelee loistokkaasti komedian, draaman, romantiikan ja taisteluiden kanssa, ja onnistuu aika lailla kaikessa kenties jopa edellistä leffaa paremmin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Chris McKenna ja Erik Sommers, jotka ovat tuoneet mukaan hyvin rohkeita ja yllättäviä puolia, mitkä herättävät varmasti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Kaksikko pistää parastaan henkilöjen ja huumorin kanssa, sekä saa aikaiseksi mielenkiintoisen kertomuksen. Teknisesti Spider-Man: Far From Home on tietysti vaikuttava. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt upeaa työtä Spider-Manin kohtaamien uhkien kanssa. Puvustajat ovat päässeet tekemään useammankin asun Spider-Manille, minkä lisäksi he saavat Mysterion näyttämään todella tyylikkäältä. Ääniefektit ovat hyvin luotuja ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit säestävät mainiosti kohtauksia ja tuovat lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Spider-Man: Far From Home on loistava supersankariseikkailu ja mitä parasta blockbuster-viihdettä tälle muuten jatkuvia pettymyksiä tarjonneelle leffakesälle. Elokuva on veikeä yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja vauhdikkaita taistelukohtauksia, ja yllättäen paketti toimii erinomaisesti, luoden jälleen yhden omalaatuiselta tuntuvan filmin mukaan kaiken aikaa kasvavaan Marvelin elokuvauniversumiin. Leffauniversumin maailmaa laajennetaan ja syvennetään hienosti, ja on kiehtovaa seurata, kuinka parin viimeisimmän Avengers-elokuvan tapahtumat ovat vaikuttaneet tähän maailmaan. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa useita hullun hauskoja hetkiä. Romanttinen puoli ei äidy ällön siirappiseksi, vaan se on erittäin hyvin kirjoitettu osa tarinaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä on todella hahmovetoinen kertomus, missä päästään hyvin Peterin pään sisälle. Hahmon kehityskaari on mielenkiintoinen ja se tuo mukaan oivaa draamaa. Toimintakohtaukset ovat tietty näyttäviä ja erittäin viihdyttäviä. Yllätyksiä on luvassa ja jotkut ratkaisut synnyttävät varmasti paljon kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Näyttelijät ovat erittäin mainioita - etenkin Tom Holland, joka voisi minun puolestani näytellä Spider-Mania vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Teknisesti leffa on todella vaikuttava ja Jon Watts pitää eri genrejä vakuuttavasti yhdessä. Toivonkin hänen tekevän seittisinkoilijan tulevat soololeffat. Spider-Man: Far From Home on todellinen piristysruiske ja sitä jälkikäteen mielessä nousee aina hymy huulille. Supersankarileffojen faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset ja nyt tosissani painotan: jääkää katsomaan ne, sillä varsinkin ensimmäinen niistä on todella, todella tärkeä palanen Marvelin tulevaisuudessa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spider-Man: Far From Home, 2019, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019)

X-MEN: DARK PHOENIX

DARK PHOENIX

Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2 (2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.

Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.

Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana.
     Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.

X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.

Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".

Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.

Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.

Yhteenveto: X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company

Arvostelu: Avengers: Endgame (2019)

AVENGERS: ENDGAME

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Jeremy Renner, Paul Rudd, Karen Gillan, Don Cheadle, Bradley Cooper, Brie Larson, Gwyneth Paltrow, Danai Gurira, Benedict Wong ja Josh Brolin
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

"We're in the Endgame now."

Ensimmäistä Iron Mania (2008) tehdessään ohjaaja Jon Favreau, päätähti Robert Downey Jr. ja tuottaja Kevin Feige tuskin tiesivät, mihin elokuva tulisi johtamaan. Leffasta löytyi jo vihjeitä jostain ennennäkemättömästä - laajennetusta elokuvauniversumista, missä eri sankarit omista elokuvistaan yhdistäisivät välillä voimansa ja seikkailisivat toistensa filmeissä - mutta tuskin yhdenkään villeimmät unelmat uskalsivat mennä siihen pisteeseen asti, missä tämä Marvelin elokuvauniversumi on nyt. 11 vuotta ja 21 elokuvaa myöhemmin olemme päässeet kenties koko elokuvahistorian massiivisimman spektaakkelin äärelle, mitä kaikki nämä vuodet on rakennettu. Vuoden takainen Avengers: Infinity War (2018) oli lopun alku ja nyt Avengers: Endgame toimisi eräänlaisena päätöksenä monille asioille, vaikka Marvelin elokuvauniversumi jatkaisikin matkaansa sen jälkeen. On varmaan sanomattakin selvää, etten odottanut tältä vuodelta minkään muun leffan näkemistä niin paljon kuin tämän ja on varmaa, etten ole ainoa. Infinity War tuotti jo yli 2 miljardia dollaria, joten oli selvää, että Endgame olisi tämän vuoden elokuvatapaus maailmanlaajuisesti. Leffalle ei olisi tarvinnut edes tehdä trailereita ja se olisi silti myynyt elokuvasalit ympäri maailman täyteen monen viikon ajan. Jopa meidän Finnkinolla filmi teki ennätyksen ennakkomyynneissä! Kun elokuvan ensi-ilta alkoi oikeasti lähestyä, intoni ja jännitykseni alkoivat tosissaan kasvamaan, mitä ei yhtään auttanut, kun katsoin Avengers: Infinity Warin uudestaan pari päivää ennen tämän näkemistä. Kun ensi-iltapäivä vihdoin koitti, kävelin epäuskoisena ja sydän hakaten Finnkinon ihanaan IMAX-saliin katsomaan Avengers: Endgamen. Tämä arvostelu on mahdollisimman huolellisesti kirjoitettu, jottei se sisällä spoilereita tästä elokuvasta. Se on kuitenkin kirjoitettu sillä olettamuksella, että Marvelin elokuvauniversumin aiemmat filmit ovat tuttuja, sillä tätä leffaa varten täytyy olla katsottuna aika lailla kaikki saagan osat.

Thanoksen hävitettyä puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jäljelle jääneet Kostajat yhdistävät voimansa lopulliseen taistoon hullua titaania vastaan.

Thanoksen napsautuksesta selvinneet hahmot tekevät paluun. Tony Stark eli Iron Man (Robert Downey Jr.) yrittää Nebula-kyborgin (Karen Gillan) kanssa keksiä keinon päästä takaisin Maahan. Maassa Steve Rogers eli Captain America (Chris Evans), ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth), vihreäksi Hulk-jätiksi muuttuva Bruce Banner (Mark Ruffalo), salamurhaaja-agentti Natasha Romanoff eli Black Widow (Scarlett Johansson), avaruuspesukarhu Rocket (äänenä Bradley Cooper) ja omaa rauta-asuaan kantava James Rhodes eli War Machine (Don Cheadle) kehittelevät suunnitelmaa kostoreissulleen ja yrittävät samalla selvitä ystäviensä kuolemien tuottamasta tuskasta. Etenkin Thorille isku oli kova ja hän syyttää itseään: miksi, voi miksi hän ei iskenyt päähän?! Hahmojen suru ja ikävä ovat kauheaa katsottavaa, mutta samalla se tekee kaikista paljon maanläheisempiä tapauksia. Siinä missä Avengers: Infinity War koki vaikeuksia tasapainotellessaan suuren hahmogallerian kanssa, Endgame onnistuu syventymään sankareihinsa täydellisesti.
     Nämä sankarit saavat tuekseen Infinity Warista puuttuneet jousiampuja Clint Bartonin eli Hawkeyen (Jeremy Renner) ja muurahaisen kokoon pienentyvän Scott Langin eli Ant-Manin (Paul Rudd), sekä vain kuukausi sitten oman elokuvansa saaneen Carol Danversin eli Captain Marvelin (Brie Larson). Heidänkin kohdalla on kauhea nähdä, millaisen reaktion napsautus aiheuttaa. Hawkeyesta saadaan kenties enemmän irti kuin koskaan aiemmin ja Ant-Man onnistuu kaiken surun keskellä murjaisemaan useammankin vitsin. Captain Marvelia hyödynnetään kuitenkin hieman kummallisesti. Larson itse asiassa kuvasi Endgamen kohtauksensa ennen Captain Marvel -leffan kuvauksia, mikä selittää, miksi hän on tässä vielä hieman pihalla hahmostaan. Muut näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Jotkut sankareiden näyttelijöistä tarjoavat parhaat suorituksensa näissä rooleissaan tässä leffassa.
     Josh Brolin tekee paluun julman Thanoksen rooliin ja pysyy yhä Marvel-saagan mahtavimpana roistona. Hahmoa kuitenkin käsitellään siinä mielessä eri tavalla kuin Avengers: Infinity Warissa, että tällä kertaa katsojana ei pysähdy miettimään, että onko hänellä sittenkin järkeä kauheissa tavoitteissaan, vaan tällä kertaa katsojana haluaa vain nähdä, kuinka Kostajat... noh, kostavat rakkaidensa puolesta ja repivät tämän violetin massamurhaajan palasiksi.

Avengers: Infinity War päättyi täydelliseen shokeeraamiseen, Thanoksen oikeasti onnistuessa tavoitteessaan ja hävittäessä puolet koko maailmankaikkeuden elävistä olennoista sormiensa napsautuksella. Katsoja ei voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena, kun hahmot kuten Spider-Man (Tom Holland), Black Panther (Chadwick Boseman), Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), Doctor Strange (Benedict Cumberbatch) ja Star-Lord (Chris Pratt) katosivat kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. On varmaan sanomattakin selvää, että Avengers: Endgame ei kovin hilpeissä tunnelmissa lähde käyntiin, vaan heti elokuvan alku on kuin tekijät vääntäisivät veistä fanien haavoissa. Jo nyt täytyy sanoa, että nenäliinoja kannattaa varata mukaan, sillä täytyy olla aika tunteeton tyyppi, jos ei tuota edes hieman vaikeuksia olla itkemättä. Minä en itke lähes koskaan leffojen aikana ja tässä niin pääsi käymään useaankin otteeseen.

Sanotaan se nyt vain suoraan: Avengers: Endgame on vuoden 2019 paras elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin jokin häikäisevän mestarillisesti käsikirjoitettu tai ohjattu elokuva, joka onnistuisi käsittelemään jotain syvällistä aihetta huikein tavoin, on mahdotonta, että mikään filmi tänä vuonna aiheuttaisi minussa näin vahvan reaktion. Tiedättekö, kun on niitä leffoja, jotka iskevät niin kovaa, että niiden tarjoamat tunteet ihan oikeasti tuntuvat koko kehossa? Avengers: Endgame iski itseeni aivan käsittämättömän lujaa ja tarjosi vahvemman tunnekuohun kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Odotukseni leffaa kohtaan olivat todella korkeat - siis todella korkeat - ja niin vain tämä filmi onnistui ylittämään ne. Elokuva onnistuu myös yllättämään ihan jatkuvasti ja leuka loksahtaa auki monen monta kertaa leffan aikana. Filmissä on tehty useita todella rohkeita ratkaisuja, mitkä varmasti jakavat mielipiteet kahtia ja se sai minut rakastamaan tätä elokuvaa entistä enemmän. En tietenkään lähde spoilaamaan, millaisia yllätyksiä tarina ja hahmot tarjoavat, mutta sen uskallan sanoa, että olin todella yllättynyt, kuinka hauska elokuva tämä onkaan. Sanoin juuri, että leffan alusta on hilpeys kaukana ja että kyyneleet virtasivat useasti, mutta tässä saa myös nauraa ja paljon.

Jos elokuvaa rupeaisi analysoimaan tosissaan suurennuslasin kanssa, löytyisi leffasta nipotettavaa ja jos kyseessä olisi jokin toinen leffa, laskisivat nämä pienet ongelmat aivan varmasti arvosanaani. Mutta kun kyseessä on Avengers: Endgame, vuosikymmenen maailman rakentamisen ja massiivisen tarinan päätös, millaista ei ole toista maailmassa, tuntuisi väärältä antaa tälle mitään muuta kuin täydet pisteet. Ja kun sanoin, että tällaista ei ole toista maailmassa, niin todella tarkoitan sitä. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa, Avengers: Endgame on elokuvahistorian merkkiteos, ainutlaatuinen filmi, mistä tullaan puhumaan vielä vuosien päästä. Vaikka Marvelin elokuvauniversumiin mahtuukin hieman keskinkertaisempia tuotoksia, on siinä kaiken aikaa ollut mukana tietty jatkuva tarina ikuisuuskiviä koskien ja tässä tämä tarina viedään päätökseen täydellisellä tavalla. Jos sinä olet joskus kokenut suorituspaineita, niin mietipä tämän elokuvan tekijöitä. Jollain ihmeen kaupalla Russon ohjaajaveljekset kuitenkin onnistuivat mahdottomassa ja säästivät parhaan palan viimeiseksi.

Muistatteko sitä aikaa, kun ensimmäinen The Avengers (2012) ilmestyi ja se tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Muistatteko viime vuoden, kun Avengers: Infinity War tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Voi niitä aikoja... Avengers: Endgamen jälkeen on vaikea kutsua enää muita elokuvia eeppisiksi. Mammuttimainen lopputaistelu saa aiemmissa leffoissa nähdyt New Yorkin ja Wakandan mäiskeet tuntumaan pieniltä. Joillekin elokuvan massiivisuus tuottaa varmasti ähkyn, mutta itse nautin suunnattoman paljon kaikesta, mitä leffa tarjosi. Etukäteen kauhisteltu kolmen tunnin kesto on nopeasti ohi ja leffan jälkeen saattaa jopa pohtia, että "eihän tuo voinut olla niin pitkä, sillä se tuntui lyhyemmältä kuin monet kahden tunnin leffat".

Infinity Warin arvostelussa totesin, että ohjaajaveljekset Anthony ja Joe Russo taisivat ottaa hieman liian ison palan kakusta purtavakseen, mutta tällä kertaa en voi muuta kuin nostaa hattua veljesten uskomattomalle tavalla pitää tällaista järkälettä kasassa. Russot ovat nyt tehneet ennennäkemättömän tempauksen ja saa nähdä, onnistuuko kukaan muu tulevaisuudessa yhtä hyvin tällaisten filmien kanssa kuin he. Russot onnistuvat tässä pitämään huumorin ja synkkyyden paremmin tasapainossa kuin edellisessä filmissä. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on täynnä yllätyksiä ja heidän tapansa käsitellä hahmoja on paikoitellen kirjaimellisesti uskomatonta. Kaksikko ja Russon veljekset (sekä muut isoja juonikuvioita suunnitelleet) ovat selvästi pohtineet tarkkaan ja syvästi, kuinka monet vanhemmista leffoista tutut juonikuviot viedään päätökseensä. Tekijät ovat myös selvästi tienneet, kuinka tyydyttää fanit ja mukana on paljon hetkiä, joiden aikana täytyi hillitä, etten kiljahtanut riemusta. Teknisesti Endgame on tietty todella vaikuttava kokemus. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu ja rytmitys on läpikotaisin fantastista. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä sankarien asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat jälleen puhdasta silmäkarkkia ja äänimaailma on järisyttävästi rakennettu. Musiikeista vastaava Alan Silvestri yhdistelee taidokkaasti aiempien filmien teemoja ja luo erittäin mainiosti tunnelmaa sävelmillään.

Yhteenveto: Avengers: Endgame on Marvelin paras elokuva ja täydellinen päätös yli kaksikymmentäosaiselle eeppiselle saagalle. Leffa tarjoaa aivan mielettömän tunnevyöryn, mikä todella ravistelee koko kehoa, eikä kovin moni filmi sellaiseen pysty. Tämän jälkeen adjektiivia "eeppinen" käyttää varmasti maltillisemmin, sillä tähän mammuttimaiseen teokseen verrattuna monet aiemmin eeppisiltä tuntuneet leffat tuntuvat nyt aika pieniltä. Varsinkin loppuhuipennuksessa meno äityy sellaisiin jättimäisiin sfääreihin, ettei voi muuta kuin tuijottaa suu auki, mitä valkokankaalla tapahtuu. Kolmen tunnin kesto on onneksi täysin perusteltu ja aika käytetään mestarillisesti hyväksi. Leffan päätyttyä on vaikea uskoa, että se edes kesti niin kauan, sillä tämä spektaakkeli tuntuu olevan niin nopeasti ohi. Mielenkiinto ei ehdi koskaan kadota, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä ja käänteitä, joista lähes kaikki herättävät varmasti kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Itse rakastan, kuinka rohkeita vetoja käsikirjoittajat ovatkaan uskaltaneet pistää mukaan. Ihailen myös suuresti Russon veljesten huikeaa tapaa pitää tällaista megateosta kasassa. Näyttelijät tarjoavat aivan mahtavat roolisuoritukset ja jotkut näyttelijöistä ovat jättäneet parhaat vetonsa viimeiseksi. Avengers: Endgame on kaikin puolin aivan mieletön kokemus, jollaista ei toista maailmasta löydy. Kaikkien näiden vuosien pohjustus ja odotus ei todellakaan ollut turhaa, vaan ikuisuussaagan finaali nousee yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista heti Yön ritari -mestariteoksen (The Dark Knight - 2008) jälkeen. Elokuvan aikana kyyneleet virtaavat useasti, mutta siinä saa myös nauraa yllättävänkin paljon. Vaikka kyseessä onkin päätös monille asioille Marvelin elokuvauniversumissa, ei se tarkoita koko leffasarjan päätöstä, etenkään nyt, kun Marvel on vihdoin saanut X-Menin ja Fantastic Fourin omistukseensa. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, kuinka yhtiö tuo mutantit mukaan sarjaan ja jatkaa tätä universumia, mutta on vaikea kuvitella, että Avengers: Endgamea onnistutaan enää ylittämään. Tätä katsoessa tietää sydämessään, että on todistamassa jotain suurta ja merkittävää. Tämän saagan kautta Marvel on todella jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan ja on varmaa, että tästä sarjasta puhutaan vielä vuosienkin päästä, kun yhä vain uudet fanit löytävät nämä leffat. En malta odottaa, että pääsen kokemaan tämän elokuvan uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Avengers: Endgame, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Captain Marvel (2019)

CAPTAIN MARVEL

Ohjaus: Anna Boden ja Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Jude Law, Ben Mendelsohn, Lashana Lynch, Clark Gregg, Djimon Hounsou, Akira Akbar, Gemma Chan, Annette Bening ja Lee Pace
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva. Leffa pohjautuu Marvelin sarjakuvasankari Carol Danversiin, joka teki ensiesiintymisensä "Marvel Super-Heroes" -lehden kolmannessatoista numerossa vuonna 1968. Alunperin hahmo oli pelkkä upseeri, mutta vuonna 1977 hänestä tehtiin sankari nimeltä Ms. Marvel, kunnes vuonna 2012 hän peri Captain Marvelin tittelin. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2013, kun Marvel alkoi suunnittelemaan naissankarin tähdittämää filmiä. 2016 leffan päätähdeksi ilmoitettiin Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Brie Larson ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta lopulta se siirrettiin maaliskuulle 2019. Nyt Captain Marvel on vihdoin saanut ensi-iltansa ja itse olin todella innoissani leffasta. Oli jo aikakin, että Marvelilta ilmestyy elokuva naissupersankarista (vuoden 2005 Elektra-mätäpaisetta ei lasketa mukaan). Innostustani lisäsi se, kun kuulin, että elokuvaa tähdittäisi loistava Larson ja leffan trailerit vaikuttivat todella lupaavilta. Meninkin katsomaan Captain Marvelin heti ensi-iltapäivänä Finnkinon ihanaan IMAX-saliin, missä leffan vaikuttavat hetket pääsivät todella oikeuksiinsa.

Intergalaktinen sota muotoaanmuuttavia skrull-olentoja vastaan vie kree-soturi Versin Maa-planeetalle, missä hän oppii vihdoin totuuden itsestään.

Pääroolissa Captain Marvelina tai kuten häntä elokuvassa kutsutaan, Versinä nähdään tosiaan Brie Larson. Etukäteen Larsonin roolitus herätti ristiriitaisia tunteita monissa, sillä läpi trailereiden hänellä vaikutti olevan yksi ainoa ilme ja vieläpä todella tympääntynyt sellainen. Lisäksi Larsonin esittämät poliittiset näkemykset ja kommentit leffan pressikiertueella ovat aiheuttaneet närää fanien keskuudessa, mutta siihen en ota kantaa arviossa, sillä ne asiat kuuluvat elokuvan ulkopuolelle. Omasta mielestäni Larson on nappivalinta pääosaan ja hän kannattelee supersankariseikkailua erinomaisesti harteillaan. Trailereihin oli selvästi valittu vain hänen vakavat hetkensä, sillä useassa kohtaa elokuvan aikana Larson heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin ja päästää useammat eri ilmeensä valloilleen. Hahmona Captain Marvel eli Vers on kiehtova. Hän kuuluu maailmankaikkeutta puolustavien kree-sotureiden tiimiin, muttei täysin tunne kuuluvansa joukkoon. Hahmolle kirjoitettua kaarta ja hänen kehittymistään voimiensa kanssa on mielenkiintoista seurata läpi elokuvan. On hauska nähdä, kuinka vielä lopputaistelunkin aikana hahmo löytää itsestään jotain uutta ja ilahtuu lisääntyvistä voimistaan.
     Muita kree-sotureita Versin lisäksi ovat mm. Jude Law'n näyttelemä komentaja Yon-Rogg, Gemma Chanin esittämä tarkka-ampuja Minn-Erva, sekä Guardians of the Galaxy -leffasta (2014) tuttu Djimon Hounsoun näyttelemä Korath. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta he jäävät niin pahasti taustalle, ettei heistä osaa sanoa lähes mitään. Nämäkin kolme hahmoa tuntuvat lähinnä todella yksiulotteisilta. Jude Law on mielestäni erittäin hyvä näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei oikein istunut.

Samuel L. Jackson tekee paluun SHIELD-agentti Nick Furyn rooliin. Elokuva muuten tapahtuu 1990-luvulla, joten pääsemme itse asiassa näkemään nuoren Furyn, jolla ei ole vielä tietoakaan siitä, että maailmassa olisi yliluonnollisia olentoja. Fury ei ole edes menettänyt toista silmäänsä vielä! Tuttuun tapaansa Jackson on aivan mahtava osassaan ja tässä hän pääsee entistäkin paremmin näkyviin, sillä hän on yksi tärkeimmistä hahmoista elokuvassa. Vaikka Fury on esiintynyt jo monissa Marvelin elokuvissa, on hän jäänyt lähinnä taustalle ohjailemaan sankareita. Tällä kertaa hän pääsee oikein kunnolla toimintaan mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat skrull-kenraali Talos (Ben Mendelsohn yllättäen pahiksen roolissa... taas), lentäjä Maria Rambeau (Lashana Lynch) ja hänen tyttärensä Monica (Akira Akbar), sekä mystinen tohtori Wendy Lawson (Annette Bening). Useat Marvelin supersankarit luonut Stan Lee tekee tietty cameon elokuvassa, mikä surullista kyllä jää yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Lee menehtyi marraskuussa 2018. Elokuvasta löytyy aivan mieletön kunnianosoitus Leen muistoa kohtaan.

Captain Marvel on jälleen kerran hyvä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, muttei kuitenkaan ongelmaton lisäys. Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, sillä haluan painottaa, että elokuva tosissaan on mainio - paikoitellen jopa erittäin hyvä. Elokuvan alkupäässä nähdään pari todella hauskaa ja viihdyttävää toimintakohtausta, joissa Vers pääsee taistelemaan skrull-joukkoja vastaan. Etenkin avaruusaluksella käytävä taistelu on erinomainen ja siihen on keksitty nokkelia kikkoja. Myös lopputaistelu onnistuu viihdyttämään, vaikkei olekaan enää yhtä koukuttava. Leffasta löytyy muutenkin paljon viihdyttävyyttä, pääasiassa siitä, kun Vers saapuu Maahan, eikä tiedä, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä. Tilanne ei muutu yhtä hauskaksi kuin vaikkapa Thorissa (2011) Thorin saapuessa ensimmäistä kertaa Maahan, mutta elokuva onnistuu herkuttelemaan tällä muutamien kohtauksien ajan. Lisäksi Versin ja Nick Furyn yhteiset hetket ovat aivan loistavia, Larsonin ja Jacksonin kemioiden toimiessa täysillä yhteen. Heidän nokkela sanailunsa nostaa väkisinkin hymyn huulille, minkä tekee myös leffan hauska ysäriretroilu. Ehdottomasti hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin oranssi kissa nimeltä Goose. Katti on yllättävänkin isossa osassa ja sille tehtiinkin jopa oma julisteensa. Itse kissafanina olin todella riemuissani siitä, kuinka hyvin Goose pääseekään esille.

Elokuvasta kuitenkin löytyy pari isompaa ongelmaa, mitkä alkoivat häiritä minua yhä vain enemmän leffan päätyttyä. Vaikka Vers on hahmona mahtava ja hänen menneisyytensä avautumista on kiehtovaa seurata, on itse juoni jokseenkin unohdettava ja mitäänsanomaton. Captain Marvel tuntuukin lähinnä siltä, että sen tehtävänä on vain esitellä nimikkohahmonsa, jotta häntä voidaan käyttää tulevissa Marvel-leffoissa. Elokuva sisältää viihdyttävän seikkailun, mutta tietyiltä osa-alueilta se kaipaisi jotain huomattavasti enemmän. Isoin ongelmani Captain Marvelissa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus. Mukana on muutamakin iso juonenkäänne, joiden paljastumisen pitäisi tulla isona yllätyksenä, mutta jos on nähnyt muita Marvel-leffoja - etenkin jos on nähnyt Guardians of the Galaxyn - eivät käänteet erityisemmin yllätä. Yhdenkin käänteen kohdalla lähinnä odotin lähes leffan alusta saakka, milloin paljastus vihdoin tapahtuu. Lisäksi minua häiritsi yksi lyhyt hetki todella paljon, sillä se tuntui aliarvioivan katsojaa suunnattomasti. Kuten juonikuvauksessa mainitsin, skrull-olennot pystyvät muuttamaan muotoaan ja Maassa ne esiintyvät tietty ihmisinä. Tällä voisi helposti luoda tilanteita, jolloin katsoja ja päähahmot eivät tiedä, keihin voi luottaa, mutta yhdessä kohtaa naamioituneen skrullin täytyy jostain syystä paljastaa katsojille henkilöllisyytensä ja rikkoa vähäinenkin jännite. Tämä kohta tuntui pitävän katsojia todella tyhminä, etenkin kun myöhemmin saman skrullin kanssa tulee oivasti kirjoitettu hetki, missä naamioitunut olio vahingossa paljastaa totuuden.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Anna Boden ja Ryan Fleck, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä mm. draamaleffat Sugar (2008) ja It's Kind of a Funny Story (2010). Kaksikko ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään erityistä esille ohjaustyössään, eivätkä he todellakaan leikittele avaruusmaisemilla samalla lailla kuin James Gunn Guardians of the Galaxy -leffoissaan (2014-2017) tai Taika Waititi Thor: Ragnarokissa (2017). Pieniksi indietekijöiksi he pitävät kuitenkin isoa studioleffaa toimivasti kasassa. Vielä kun he olisivat hioneet käsikirjoitusta hieman paremmaksi, niin kokonaisuus olisi erittäin mainio. Visuaalisesti Captain Marvel on tietty tyylikäs. Se on hyvin kuvattu, sen puvut ja lavasteet ovat hienot ja efektit näyttävät. Tässä leffassa täytyy etenkin mainita maskeeraajien hieno työ skrull-olentojen kanssa. Ja jos näin oikein, parissa kohtaa hieman erikoisemman näköiset skrullit olivat tehty kauko-ohjattavan maskin kanssa, eikä pelkästään digitaalisesti. Tämä toi oman lisänsä ysärihenkeen. Äänimaailma on tietty erinomaisesti toteutettu, mutta vaikka Pinar Toprakin säveltämät musiikit jumputtavat elokuvan aikana mukavasti taustalla, ei leffasta löydy ainuttakaan muistettavaa sävelmää - jos ei siis laske mukaan elokuvassa hyödynnettyjä valmiita kappaleita.

Yhteenveto: Captain Marvel on viihdyttävä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, mutta tarinallisesti se jää kaipaamaan jotain merkittävämpää. Leffa tuntuu loppujen lopuksi lähinnä esittelyltä Captain Marvelille ja taustatarinana Nick Furyn päätökselle aloittaa Avengers-tiimin kokoaminen. Niissä asioissa leffa onnistuu kyllä todella hyvin. Captain Marvel on kiehtova lisäys sankareiden joukkoon ja Brie Larson on erinomainen roolissa. Samuel L. Jackson pääsee kenties jopa paremmin oikeuksiinsa Nick Furyna kuin koskaan aiemmin. Päähenkilön hitaasti avautuvasta menneisyydestä on kiinnostavaa oppia lisää, minkä lisäksi leffa sisältää alkupäässä pari mitä viihdyttävintä toimintakohtausta. Goose-kissa on ehdottomasti elokuvan hauskinta antia ja kissafanina olin innoissani, kuinka isossa roolissa katti onkaan. Harmillisesti leffan isot käänteet ovat ennalta-arvattavia ja juoni kulkee muutenkin todella turvallisia polkuja. Lopputuloksena on oiva supersankariseikkailu, joka onnistuu paikoitellen olemaan jopa todella hyvä, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista, jotta kokonaisuus yltäisi samalle tasolle. Marvelin faneille Captain Marvel on tietty pakkokatsottavaa, etenkin jos aikoo mennä katsomaan ensi kuussa ilmestyvän Avengers: Endgamen (2019). Toivon, että useat Larsonin sanomisia kritisoivat fanit osaisivat antaa itse elokuvalle mahdollisuuden, sillä leffa ei itsessään ole mitään poliittisen sanoman tuputtamista - paitsi jos lasket tuputtamiseksi sen, että sankari onkin tällä kertaa nainen. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää edes muista koko etukäteen puhjennutta naurettavaa someraivoa, joten kannattaako meuhkata nytkään? Etenkin kun suuri osa lukemistani kommenteista on vain myötähäpeällisen typerää ja lapsellista huomionhakua...

Lopputekstien aikana nähdään tietty vielä kaksi kohtausta, joista toinen johdattelee mahtavasti Avengers: Endgameen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Marvel, 2019, Marvel Studios