Arvostelu: The Card Counter (2021)

THE CARD COUNTER

Ohjaus: Paul Schrader

Pääosissa: Oscar Isaac, Tye Sheridan, Tiffany Haddish, Willem Dafoe, Aleksander Babara ja Bobby C. King

Genre: draama, rikos

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Card Counter on Oscar Isaacin tähdittämä rikosdraamaelokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020. Kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta niitä päästiin jatkamaan jo heinäkuussa. Nyt elokuva on saatu valmiiksi ja The Card Counter saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itselläni ei herännyt mitään erityisen suurta kiinnostusta filmiä kohtaan, mutta Isaac on vakuuttanut useasti näyttelijänä, joten uskoin hänen tekevän saman jälleen ja kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä vähän päälle viikkoa ennen ensi-iltaa.

Viettäessään kahdeksan vuotta vankilassa, William Tell opetteli laskemaan kortteja ja vapauduttuaan hänestä on tullut varsinainen peluri kasinoilla. Hänen kaavamainen elämänsä saa käänteitä, kun hän tapaa nuoren Cirk Baufortin, mikä avaa Williamin menneisyyden traumat, joita hän on yrittänyt pitää sisällään.

Oscar Isaac näyttelee William Telliä, menneisyyttään salailevaa miestä, joka oli lusinut vankilassa ja opetellut siellä korttien laskemista, mikä on tehnyt hänestä todellisen korttihain. William on kuitenkin aika vaatimaton hommassaan, eikä lähde pyyhkimään pöytiä täysin tyhjäksi hurjista poteista, vaan kerää itselleen sen verran, että pystyy huoletta elämään seuraavaan päivään ja peliin. Isaac ei vieläkään tuota pettymystä, vaan tekee vahvaa työtä mysteerimiehenä, jonka taustoja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään elokuvan edetessä. Isaac onnistuu vakuuttamaan niin korttinerona kuin myös ex-vankina, joka yrittää päästä kauas vanhasta elämästään.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Tye Sheridan nuorena Cirk Baufortina, joka tarvitsee Williamin apua ja joka lähtee kiertämään Williamin mukana kasinoita, Tiffany Haddish La Lindana, joka yrittää värvätä menestyksekkäästi pelejä voittavan Williamin puolelleen, sekä Willem Dafoe majuri John Gordona. Sheridan ja Haddish suoriutuvat osistaan kelvollisesti. Dafoe toisaalta sopii pätevästi omaan rooliinsa, mutta hän jää vakavasti alihyödynnetyksi.

The Card Counterista löytyy omat onnistumisensa liittyen Oscar Isaacin roolityöhön ja hänen hahmonsa mielenkiintoiseen taustaan, josta haluaa tietää lisää, mutta elokuvassa on myös selvät heikkoutensa, jotka laskevat sen tasoa harmillisesti. Iso ongelma on, että päähenkilön menneisyyttä lukuun ottamatta tapahtumat eivät ole järin kiinnostavia. Cirkin hyppääminen Williamin kelkkaan mukaan, La Lindan yritys taivutella Williamia joukkoihinsa ja lopulta koko uhkapelaaminen eivät herättäneet tekijöiden toivomia reaktioita ja tunteita, vaan kaikki jää todella etäiseksi. Tämä on erikoista etenkin siksi, että kahden tunnin filmi on varsin hidastempoinen, joten voisi kuvitella, että aika olisi hyödynnetty paremmin syventämään leffan monia puolia. Nyt lähes kaikki jää valitettavan pinnalliseksi, eikä tapahtumaketjusta siksi pahemmin välitä.

Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta se alkaa vähitellen lipsumaan ja menettämään otettaan. Alun tietynlainen energiantapainen hiipuu ja kortinpeluustakin katoaa jännite nopeasti. Hitaasti etenevissä elokuvissa ei ole mitään vikaa, mutta täytyy niissä jokin koukku olla. The Card Counterin koukku ei vain jaksa pitää kiinni kauaa ja sen loppupää erityisesti alkaa löysäillä. Huipennuksessa huomaa, kuinka vähän painoarvoa missään oli, vaikka elokuva kuinka yrittää esittää olevansa syvä kuvaus traumojensa kanssa kamppailevasta ja syyllisyyttään sovittelevasta miehestä. Lopputekstien rullatessa tietää jo, että elokuva tulee katoamaan mielestä nopeasti.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Paul Schrader, joka tunnetaan parhaiten Martin Scorsesen leffojen, kuten Taksikuskin (Taxi Driver - 1976) ja Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) käsikirjoittajana. Scorsese puolestaan toimii The Card Counterissa tuottajan roolissa. Vaikka Schrader onkin osoittanut lahjojaan aiemmin, ei hän tässä pahemmin vakuuta. Häneltä löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä. Samaa voi sanoa elokuvan teknisestä toteutuksesta. Toisaalta elokuva on mielenkiintoisesti kuvattu, varsinkin takaumakohtauksissa, joissa hyödynnetään hurjan laajaa linssiä, mutta samalla leffassa häiritsee esimerkiksi sen erikoisen tiivis kuvasuhde. Lavasteet, asut, valaisu sun muu ovat hyvin hoidettu ja Robert Levon Beenin musiikit tunnelmoivat sujuvasti, mutta äänitys on paikoitellen amatöörimäistä. Muutamissa kohdissa voi kuulla mm. kuinka mikrofoni hankaa näyttelijöiden vaatteita vasten.

Yhteenveto: The Card Counter on aika keskinkertainen ja helposti unohdettava rikosdraama. Oscar Isaac suoriutuu varsin mainiosti roolistaan korttihai William Tellinä, jonka mysteeristen taustojen avautumista on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että nykyhetkessä tapahtuvat kohtaukset menettävät kiinnostustaan elokuvan edetessä. Pelikohtaukset eivät tarjoa toivottavaa jännitettä, eivätkä imaise mukaansa. Tye Sheridan ja Tiffany Haddish tekevät kelpo työtä rooleissaan, mutta heidän hahmojensa tuomat kuviot vähentävät mielenkiintoa lisää. Elokuva vakuuttaa silloin tällöin esimerkiksi erikoisella teknisellä toteutuksella, mutta lopulta The Card Counter tuntuu haaskatulta potentiaalilta ja hieman väsähtäneesti tehdyltä leffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Card Counter, 2021, Focus Features, LB Entertainment, Astrakan Film AB, Bona Film Group, Convergent Media, Enriched Media Group, HanWay Films, One Two Twenty Entertainment, Redline Entertainment

Arvostelu: X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019)

X-MEN: DARK PHOENIX

DARK PHOENIX

Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2 (2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.

Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.

Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana.
     Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.

X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.

Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".

Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.

Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.

Yhteenveto: X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.

Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!

Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: X-Men: Apocalypse (2016)

X-MEN: APOCALYPSE (2016)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Oscar Isaac, Rose Byrne, Evan Peters, Josh Helman, Sophie Turner, Tye Sheridan, Lucas Till, Kodi Smit-McPhee, Alexandra Shipp
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men 2 (2003) oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, mitkä näin lapsena. Se avasi minulle mutanttien maailman ja sai minut kiinnostumaan sarjasta. Pari vuotta myöhemmin näin vihdoin myös X-Menin (2000) ja X-Men: The Last Standin (2006). X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateattereissa. Silloin se toimi, mutta nykyään en pidä siitä lähes ollenkaan. X-Men: First Classin (2011) kävin myös katsomassa ja se oli heti ensinäkemältä suosikkini sarjasta. The Wolverinea (2013) en käynyt katsomassa, kun se ilmestyi, mutta näin sen seuraavan vuoden alussa Blu-raylta. The Wolverine oli parempi kuin X-Men Origins, mutta jäi silti aika unohdettavaksi. X-Men: Days of Future Past (2014) ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin olin toivonut, mutta pidin siitä silti. Luulin tammikuussa, että tämä vuosi olisi täydellinen DC Comicsille, sillä Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli vuoden eniten odottamani elokuva. Toisin kävi ja petyin. Odotan silti kovasti Suicide Squadia (2016). Sen sijaan Deadpool (2016) ja Captain America: Civil War (2016) näyttivät, että kyllä Marvel osaa parhaiten. X-Men: Apocalypse oli vähiten odottamani supersankarielokuva tältä vuodelta, eivätkä odotukseni olleet korkealla, kun kävin katsomassa sen viime keskiviikkoaamuna. Hassu juttu oli, että elokuvaa ei oltu selkeästi ehditty suomentamaan, sillä lehdistönäytöksestä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Kielitaitoni kävi koetuksella, mutta selvisin erittäin hyvin, enkä puolessa välissä enää tajunnut katsovani elokuvaa ilman tekstitystä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men, X-Men 2, X-Men: The Last Stand, X-Men Origins: Wolverine, X-Men: First Class, The Wolverine ja X-Men: Days of Future Past!

Muinainen mutantti Apocalypse herätetään ja hän aikoo jatkaa suunnitelmaansa maailman orjuuttamiseksi. Hän kerää itselleen uuden joukon, Neljä Hevosmiestä, joihin myös Erik Lehnsherr/Magneto liittyy. Erikistä huolissaan oleva Raven/Mystique palaa Xavierin luo pyytääkseen X-Menien apua Apocalypsen pysäyttämiseksi.

Tässä elokuvassa on James McAvoyn pienin rooli Xavierina. Tuttuun tapaansa McAvoy vetää kuitenkin roolinsa tyylillä ja hahmo on vihdoin omaksunut professorin roolin. Loppupuolella Xavierin osuus jää vähäisemmälle ja elokuva keskittyy muihin nuorennettuihin hahmoihin.
     Myös Michael Fassbenderin esittämän Magneton rooli pienenee elokuvan loppupuolella. Alussa Magnetoon on tuotu paljon lisää sisältöä ja hänen motiivejaan selvennetään jälleen. Magnetolle sitten vain sattuu ja sattuu. Magneto-raukka. Fassbender on aina yhtä loistava.
     Jennifer Lawrencen Mystique on muuttunut hahmona paljon ja hänestä näkyy, että hän on joutunut tekemään vuosien varrella suuria päätöksiä. Lawrence on hyvä näyttelijä ja niin on myös tässä. Mystique nähdään hahmona ensimmäistä kertaa oikeasti hyvisten puolella. Saa nähdä, mikä lopulta ajaa hänet polulle, jolla hän kulkee alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006).
     Nicholas Houltin Beast pääsee paikoitellen kunnolla vauhtiin, mikä on tietysti hyvä asia. Hoult on oiva näyttelijä ja vetää roolin joka kerta paremmin.
     Studiolla varmasti huomattiin, että Quicksilver oli yksi pidetyimmistä asioista X-Men: Days of Future Pastissa, joten ei mikään ihme, että hahmo on jälleen mukana ja isommassa roolissa. Studiolla huomattiin myös, että eniten huomiota sai hahmon kohtaus, jossa hän pelastaa Wolverinen, Xavierin ja Magneton pikanopeudellaan, joten myös tässä elokuvassa nähdään samanlainen kohta, joka on vedetty täysin uusin sfääreihin.
     Uusista - tai siis jo tuttujen hahmojen nuorennetuista versioista ensin esitellään Scott Summers/Kyklooppi. Hahmoa ei oltu aiemmin saatu toteutettua kunnolla valkokankaalle, joten mietin, että mitäköhän tästä versiosta seuraa. Nuorta Kyklooppia esittää Tye Sheridan, joka on hyvä valinta ja hänestä tulee onnistuneesti esille hahmon tuleva johtajarooli.
     Edellisessä elokuvassa oli Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage ja tässä on samasta sarjasta tuttu Sophie Turner. Turner esittää nuorta Jean Greytä. Mielestäni Turner on parempi roolissa kuin Famke Janssen. Hahmon piileviä voimia hieman vihjaillaan elokuvassa. Sheridanin ja Turnerin kemia toimii hyvin.
     X-Men 2:ssa nähty Nightcrawler palaa vihdoin sarjaan ja häntä esittää Kodi Smit-McPhee. Hahmo on yksi suosikeistani X-Menistä ja siksi olin innoissani, kun ilmoitettiin hahmon olevan mukana uudessa elokuvassa. Tämän elokuvan Nightcrawler on ehkä hieman liian "emopoika", eikä tunnu täysin onnistuneelta tuotokselta. Toivottavasti jatkossa hahmo onnistuttaisiin pitämään sarjakuville uskollisina - etenkin nyt, kun muiden hahmojen kohdalla aletaan onnistua.
     X-Men: First Classissa esiintynyt Moira MacTaggert (Rose Byrne) on taas mukana sarjassa. MacTaggert oli toimiva hahmo ja Byrne on hyvä näyttelijä (kun ei tee mitään outoa aksenttia), joten mielelläänhän hahmoa katsoo jälleen.
     X-Men: Days of Future Pastissa Strykeriä esittänyt Josh Helman palaa tähän elokuvaan, enkä voi vieläkään sietää häntä. En todellakaan tiedä, mikä hänessä on, mutta Helman ärsyttää pelkästään olemalla ruudussa. No, hahmo muutenkin on inhottava, joten ehkä hän vain sitten vetää osansa todella hyvin.
     Isona pahana pahiksena elokuvassa on nimensä mukaisesti Apocalypse, jota esittää mm. Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Oscar Isaac. Isaacia on vaikea tunnistaa kaiken sinisen maskeerauksen alta ja hahmo tuntuu aluksi koomiselta, mutta hänestä tulee loppua kohti uhkaavampi.
     Apocalypsen joukkoihin kuuluvat Magneton lisäksi myös Angel (Ben Hardy), Psylocke (Olivia Munn) ja Storm (Alexandra Shipp). Angel tuntuu aika turhalta, eikä elokuvasta käynyt oikeastaan selväksi, oliko hahmo juuri Warren Worthington III:n Angel, vai joku muu. Psylocke on mukana näyttääkseen hyvältä, vaikka onhan hänen voimansa ihan tyylikkäästi toteutettu. Tämän elokuvan Ororo Munroe/Storm ei tunnu yhtään samalta hahmolta, mitä Halle Berry esittää alkuperäisessä trilogiassa.
     Mainokset jo spoilasivat, että tässä elokuvassa on mukana Wolverine. Mutta totta kai X-Men -elokuvassa esiintyy Wolverine. Jos mainoksia ei ole nähnyt, niin sen arvaa heti, kun X-Men 2:sta tuttu pato tulee näkyviin. Wolverine ei puhu mitään, mutta Hugh Jackman on silti vanha tuttu murisija ja hahmoon on saatu tuotu onnistuneesti eläimellisyyttä mukaan. Stan Lee tekee pitkästä aikaa X-Men -cameon, yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuva tapahtuu vuonna 1983, eli kymmenen vuotta X-Men: Days of Future Pastin tapahtumien jälkeen. Valitettavasti kymmenen vuoden aikahyppy ei ole kovin uskottava, sillä aiemmista osista tutut hahmot eivät ole vanhentuneet tarpeeksi. Alussa näytetään tarinan lähtökohdat. Muinaisessa Egyptissä vanha Apocalypse on siirtämässä tietoisuuttaan nuorempaan kehoon (Oscar Isaac) Neljän Hevosmiehen avustuksella. Työläiset kääntyvät Apocalypsea vastaan, pitäessään tätä vääränä jumalana ja sortavat pyramidin Apocalypsen ja tämän apurien päälle, ennen kuin Apocalypse on herätetty. Siitä päästään jälleen huikean tunnarin säestämään alkutekstiosioon, joka toimii kuin aikatunnelina, johtaen katsojan vuoteen 1983. Xavierin koulu on vihdoin saatu auki ja se on täynnä mutanttioppilaita. Alku keskittyy lähinnä uusien hahmojen (tai siis vanhojen tuttujen nuorempien versioiden) esittelyyn. Scott Summersin/Kykloopin kyvyn saaminen näytetään ja esitellään myös nuori Storm, Angel ja Nightcrawler.

X-Men: First Classin ja X-Men: Days of Future Pastin tapaan myös X-Men: Apocalypsen ajankuva on mielestäni todella onnistunut. Hauskana yksityiskohtana on, että Kykloopin lasit, jotka estävät lasersäteiden purkautumisen hahmon silmistä, ovat hieman muokatut, perusmustat Ray-Banit. Myös hauskana kohtauksena on, kun nuoret käyvät katsomassa juuri ilmestyneen Star Wars: Episode VI - Return of the Jedin (1983). He käyvät keskustelua, missä yhden mielestä Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) on edelleen paras, kun taas yhden mielestä alkuperäistä ei voi voittaa (Star Wars: Episode IV - A New Hope, 1977). Kolmas sanoo, että kaikki voivat olla kuitenkin samaa mieltä, että kolmas on aina heikoin. Tämä tuntuu jopa hieman selvältä viittaukselta, että ohjaaja Bryan Singer, joka ohjasi X-Menin ja X-Men 2:sen, ei ollut tyytyväinen, mitä hänen sarjasta poistumisensa jälkeen tehtiin X-Men: The Last Standille. Selkeää on myös, että Bryan Singer ei miellä X-Men Origins: Wolverinea mukaan sarjaan ja on siksi tuonut Wolverinen kynsien tarinan omana versionaan mukaan. Joku voisi mussuttaa, että tämä johtuu siitä, että Days of Future Past muutti historiaa ja siksi tapahtumat ovat erilaiset, mutta oma mielikuvani asiasta tuntuu - anteeksi vain - todellisemmalta.

Muinaisen Egyptin ja erilaisen kulttuurin tuominen mukaan X-Meniin - tai ylipäätään supersankarielokuviin - on erittäin toimiva ratkaisu. Se on ollut todellista historiaa, joten miksei se olisi mukana supersankarien/mutanttien omassa historiassa. Mielestäni X-Men: First Classista lähtien mutanttien eläminen ihmisten keskuudessa on saatu tehtyä realistiseksi. Katsojana ei tunnu enää, että katsoo jotain supersankarihömppää, vaan tunnelma elokuvassa on kaiken hömpän keskellä saatu luotua niin onnistuneen todelliseksi, että paikoitellen unohtaa katsovansa erittäin epärealistista elokuvaa.

Tavallaan tämä tuntuu kahdelta erilaiselta elokuvalta, sillä Egyptikohtauksen jälkeen ollaan hyvin todentuntuisessa ympäristössä ja elokuva menee rauhallisesti eteenpäin. Ei pitkäveteisesti, vaan rauhallisesti. Sitten kun lopussa aletaan rymistellä ja kaikki pistetään pas... noh, tuhotaan, niin elokuva muuttuu todella mahtipontiseksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pelkkä nimi kertoo jo, että maailmanlopun meiningeistä on kyse. Muutos rauhallisuudesta megamässäilyyn tulee niin sujuvasti, ettei sitä edes ehdi tajuta. Lopputaistelu osataan lopettaa onneksi tarpeeksi ajoissa, ettei se ala tuntua puuduttavalta. Pitkä taistelu on silti kyseessä.

X-Men: Apocalypse on kuvattu todella taidokkaasti. Leikkaus on myös erittäin onnistunutta. Lavasteet ja puvustus ovat toimivia. Varsinkin ihan viimeisessä kohtauksessa tosifanit tulevat pitämään puvustuksesta! Musiikkina on tietenkin loistava tunnari ja vanhempia kappaleita, joista itselleni tarttui Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made of This)" -kappale, joka soi Quicksilverin pikanopeuskohtauksessa. Sitä kappaletta olen kuunnellut yhä vain uudestaan ja uudestaan kirjoittaessani tätä arvostelua. Tässä elokuvassa on varmaankin yhtä paljon tai jopa enemmän tehosteita pelkästään lopputaistelun aikana kuin First Classissa ja Days of Future Pastissa yhteensä. Tehosteet ovat näyttäviä, vaikka muutamassa kohtaa hieman heikommilta näyttäviä. Pääosin visuaalinen ilme on huikea. 3D-efekti ei jälleen kerran tuonut oikeastaan mitään uutta elokuvakokemukseen.

Nyt on aika arvioida koko X-Men -elokuvasarja tähän mennessä. Vaikka Deadpoolissa esiintyykin pari X-Menin jäsentä, niin en laske sitä nyt tähän mukaan. Heikoin sarjasta on ehdottomasti X-Men Origins: Wolverine. Sen kykenee juuri ja juuri katsomaan, mutta siinä on niin paljon huonoa, että se kannattaisi suosiolla jättää väliin. Onneksi Days of Future Past ja Apocalypse ovat nyt lopullisesti poistaneet sen aikajana. Valitettavasti toiseksi heikoin on mielestäni alkuperäinen X-Men. Elokuva ei ole kestänyt aikaa paljoa, eikä se loppujen lopuksi tarjoa sisältöä kunnolla. Kolmanneksi heikoin on X-Men: The Last Stand, joka ei oikein tiedä kunnolla, miten lopettaisi trilogian, mutta tarjoaa viihdyttäviä kohtia. Seuraavana on The Wolverine, joka on ihan hyvä elokuva, vaikka se on hieman unohdettava pätkä muiden joukossa. X-Men 2 on neljänneksi paras ja vaikka siinäkin on ongelmansa, niin se on silti oiva supersankaripätkä. Parhaimpana kolmikkona on tämä uudempi sarja. Pronssisijalle jää X-Men: Days of Future Past, joka olisi todella hyvä elokuva, jos sen toinen puolisko olisi toimivampi. Loistava ensimmäinen vähän-yli-tunti nostaa sen kuitenkin X-Men 2:sen yläpuolelle. Hopeasijalle pääsee tämä sarjan uusin osa, X-Men: Apocalypse. Parhaimpana pysyy mielestäni yhä X-Men: First Class. Enkä oikein usko, että sitä tullaan ylittämään.

Yhteenveto: X-Men: Apocalypse on mielestäni toiseksi paras X-Men -sarjan elokuva. Suosittelen sitä kaikille supersankarielokuvien ja X-Menin ystäville. Uudet nuoret versiot tutuista hahmoista ovat hyvin roolitettuja. Apocalypse on aluksi hieman koominen, mutta kun häneen tottuu, niin tajuaa, että kyseessä on oikeasti uhkaava pahis. Elokuvassa on paljon tunteita, jotka välittyvät katsojalle ja siinä on myös hauskoja kohtia. Ärsyttää, että Wolverinen mukanaolo piti spoilata mainoksessa, sillä olisi ollut upeaa huomata hahmon esiintyminen vasta elokuvaa katsoessa. "Sweet Dreams (Are Made of This)" jää soimaan loppupäiväksi päähän, kuten myös alkutunnari. Toivon todella, että tulisi vielä ainakin yksi X-Men -elokuva, jossa käytetään tämän elokuvan näyttelijöitä. Muistakaa jäädä istumaan saliin vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen tulee kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
X-Men: Apocalypse, 2016, 20th Century Fox Film Corporation