Ohjaus: Eric Darnell, Conrad Vernon ja Tom McGrath
Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Chris Miller, Christopher Knights, John DiMaggio, Frances McDormand, Jessica Chastain, Bryan Cranston, Martin Short, Cedric the Entertainer, Conrad Vernon, Andy Richter ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar(2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Madagascar 2(Madagascar: Escape 2 Africa - 2008) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa oli luvassa lisää. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejään, animointiprosessi pyörähti käyntiin ja lopulta Madagascar 3 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2012. Elokuva menestyi vielä paremmin kuin edeltäjänsä ja se sai vihdoin positiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Madagascar 3:n vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin leffaa ihan menevänä. Kun huomasin alkuperäisen Madagascarin täyttävän tänä keväänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Muutamaa kuukautta kakkososan jälkeen katsoin Madagascar 3:n.
Alex, Marty, Gloria ja Melman päätyvät Eurooppaa kiertävän sirkusryhmän mukaan, yrittäessään päästä takaisin New Yorkin eläintarhaan ja paetessaan eläinvalvonnan verenhimoista johtajaa.
Madagascar-elokuvien tuttu eläinnelikko Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) tekevät jälleen paluun ja ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa, DreamWorksin peruttua suunnittelemansa "Madagascar 4:n". Päädyttyään ensin Madagaskarille ja sitten manner-Afrikkaan, nelikko lähtee nyt viimeiselle yritykselleen palata takaisin lähtöpaikkaansa New Yorkin keskuspuiston eläintarhaan. Hahmot ovat edelleen mainiot ja heidän seikkailulleen palaa yhä mielellään mukaan. Matka on hiljalleen muuttanut heistä jokaista ja loppuvaiheilla onkin aika pohtia, missä sitä tosissaan haluaisi viettää loppuelämänsä.
Myös muut vanhat tutut, kuten kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), Maurice (Cedric the Entertainer) ja Mort (Andy Richter), pingviinit Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), sekä apinat Mason (Conrad Vernon) ja Phil tekevät paluun, pysyessään mukana seikkailun tiimellyksessä. He kuitenkin saavat väistyä uusien hahmojen tieltä, kun elokuvassa esitellään Eurooppaa kiertävän Zaragoza-sirkuksen jäsenet, kuten Vitali-tiikeri (Bryan Cranston), Gia-jaguaari (Jessica Chastain), Stefano-merileijona (Martin Short) ja Sonia-karhu (Frank Welker). Sirkuseläimet ovat oiva lisäys elokuvasarjaan ja jokaisella on omat vekkulit ja kiinnostavat puolensa.
Vastaansa eläimet saavat tällä kertaa eläinvalvontaa johtavan kapteeni Duboisin (Frances McDormand), joka on kirkkaasti trilogian paras antagonisti. Ensimmäisessä Madagascarissa itse villiintyvän Alexin lisäksi vaaraa tuottivat aika tylsiksi jääneet fossat, kun taas Madagascar 2:ssa hahmot kohtasivat niin ykkösestä tutun tomeran mummon kuin valtaa himoitsevan, aika tylsältä Leijonakuninkaan(The Lion King - 1994) Scar-kopiolta tuntuneen Makungan. Kapteeni Dubois on sinnikkyydessään, periksiantamattomuudessaan ja metsästyksenhimossaan todellinen uhka hahmoille, mutta samalla vainukoiramaisuudessaan varsin koominenkin tapaus.
Vaikka pidän kahdesta ensimmäisestä Madagascarista, tuntui niistä kummastakin puuttuvan hieman jotain. Ensimmäinen elokuva kaipaisi huomattavasti vakuuttavampaa pahista, kun taas kakkosen kuviot tuovat ajoittain mieleen köyhän miehen Leijonakuninkaan. Mukaansatempaavan tarinan ja hyvän pahiksen kera Madagascar 3 on ehkä jopa sarjansa paras osa. Tästäkin löytyy vikansa, lähinnä jos sen joitain lennokkaimpia hetkiä ryhtyy miettimään liikaa. Erityisesti se hämmentää, että uivatko Alex, Marty, Gloria ja Melman oikeasti Afrikasta koko matkan Eurooppaan? Ja mistä pelkkien eläinten pyörittämä sirkus saa myöhemmin käyttöönsä ties mitä huipputeknologisia hilavitkuttimia?
Siitä huolimatta, että katsojana saattaa silloin tällöin kohotella kulmiaan elokuvan logiikalle, leffa vie lopulta niin hyvin mukanaan, etteivät nämä puolet juuri häiritse menoa. Kyseessä on todella viihdyttävä puolitoistatuntinen, johon mahtuu runsaasti hauskoja hetkiä, kuten myös tietty vauhtia ja vaaratilanteita. Perheen pienimmille katsojille takaa-ajokohtaukset Duboisin kanssa voivat olla erittäin jännittäviäkin. Vaikka leffassa riittää menoa ja meininkiä, välttää se pääasiassa hyvin tyhjänpäiväiseksi koheltamiseksi muuttumisen. Hahmoista kaivetaan tasaisin väliajoin onnistuneesti lisää syvyyttä ja paras hetki onkin, kun päänelikko alkaa pohtia, haluavatko he palata takaisin häkkeihinsä eläintarhassa, vai olisiko elämällä muuta annettavanaan heille? Elokuva vie Madagascar-trilogian tarinan mainiosti päätökseensä, enkä ainakaan itse jää kaipaamaan neljättä osaa uuden seikkailun kera.
Pahiksen lisäksi myös animaatiojäljeltään Madagascar 3 on trilogiansa vahvinta antia. Kun Afrikan savannit vaihtuvat Monacoon, Roomaan ja Lontooseen, animaattorit pääsevät tarjoamaan paljon visuaalisesti rikkaampia ja yksityiskohtaisempia taustoja, oli kyse sitten suurkaupungeista nähtävyyksineen tai niiden ulkopuolisista luontoalueista. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs ja parasta tarjottavaa taitaakin olla toisen puoliskon suuri sirkuselämys neonväreineen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin eipä yleensä mainion Hans Zimmerin säveltämistä musiikeista jää muuta mieleen kuin jo ykkösleffassa esitelty tunnusmelodia. Elokuva on puskettu täyteen eri artistien menestyskappaleita ja kuullaanpa leffassa otteita niin Spice Girlsiltä, Katy Perryltä kuin myös Edith Piafilta ilahduttavasti Frances McDormandin tulkitsemana. Pahin korvamato on kuitenkin vanhan tutun I Like to Move Itin lisäksi Martyn Afro Circus -rallatus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Madagascar 3: Europe's Most Wanted, 2012, DreamWorks Animation, Pacific Data Images
Pääosissa: Jessica Chastain, Andrew Garfield, Cherry Jones, Vincent D'Onofrio, Mark Wystrach, Sam Jaeger, Gabrield Olds, Louis Cancelmi, Randy Havens ja Chandler Head
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
The Eyes of Tammy Faye perustuu Fenton Baileyn ja Randy Barbaton samannimiseen dokumenttielokuvaan vuodelta 2000 Tammy Faye Bakkerista, TV-evankelistasta. Vuonna 2012 Jessica Chastain hankki oikeudet tehdä Tammy Fayen elämästä elokuvan ja vuonna 2019 hän sai haaveprojektinsa etenemään Searchlight Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja lopulta The Eyes of Tammy Faye sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Toronton elokuvajuhlilla. Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se osoittautui valtavaksi taloudelliseksi pettymykseksi, mutta se onnistui voittamaan parhaan naispääosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot. Itseltäni meni elokuva kokonaan ohi, kun se saapui Suomeen Disney+ -palvelun kautta. Olin aikeissa jättääkin sen väliin, kunnes se voitti Oscar-palkintonsa ja päätin pidemmän pohdiskelun jälkeen lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?
Syvästi uskovan perheen tytär Tammy Faye rakastuu Jim Bakkeriin ja pariskunta menee naimisiin Tammy Fayen äidin paheksunnasta huolimatta. Pari päättää kiertää ympäri Yhdysvaltoja saarnaten Jumalan sanomaa ja heille muodostuu tilaisuus tehdä tätä televisiossa.
Jessica Chastain nappasi parhaan naispääosan Oscar-palkinnon, sekä sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolisuorituksellaan Tammy Fayena, kuuluisana TV-evankelistana. Olen ihaillut Chastainia näyttelijänä vuosia ja tässä leffassa hän tarjoaa yhden uransa parhaista töistä. Hän katoaa täysin Tammy Fayen roolissa, enkä tarkoita ainoastaan sitä, että hän katoaa yhä vain voimakkaammiksi muuttuvien meikkien taakse. Hän muovautuu esikuvakseen täysin ja suorituksesta voi huomata Chastainin intohimon projektia kohtaan. Hän eläytyy ja heittäytyy hienosti läpi leffan.
Elokuvassa nähdään myös Cherry Jones Tammy Fayen äitinä, joka ei tunnu hyväksyvän yhtäkään tyttärensä tekoa, Andrew Garfield Tammy Fayen rakkaana Jim Bakkerina, Vincent D'Onofrio arvokkaana pastori Jerry Falwellina, Mark Wystrach musiikkituottaja Gary S. Paxtonina ja Sam Jaeger pitkälti yli tuhat kirkkoa rakennuttaneena Roe Messnerinä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Jones on erinomainen tympeänä äitinä, jota Tammy Faye -poloinen ei millään onnistu miellyttämään. Garfield pursuaa intoa Jiminä ja D'Onofriosta löytyy jylhää karismaa monien kunnioittaman pastorin osaan.
Jessica Chastainin roolisuoritus ja maskeeraajien ja hiusmuotoilijoiden taidokas työ toivat The Eyes of Tammy Fayelle ihan ansaitut Oscar-voitot, mutta muuten elokuva ei onnistunut tekemään minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Se on kelpo elämäkertaleffa ihan mielenkiintoisen eksentrisestä pariskunnasta, mutta se ei koskaan napannut minua kunnolla mukaansa tai sykähdyttänyt tarinansa mutkilla. Ensimmäisellä puoliskolla elokuva hyppii vuodesta toiseen vähän turhankin vauhdilla, näyttäen Tammy Fayen ja Jimin nousun suosioon hieman liian helppona hommana. Hetkellisesti mieleen nousi ajatus siitä kuin katsoisi hyvin näyteltyä Wikipedia-artikkelia.
Tästä huolimatta ensimmäinen puolikas menee varsin nopeasti leffan energisen tunnelman ja hyvien näyttelijöiden ansiosta. Vaikka näyttelijät toki jatkavat tasokasta työtään loppuun saakka, tietty energisyys hiipuu toisella puoliskolla. Kun elokuva alkaa painottua enemmän draaman puolelle ja niin päähenkilöiden parisuhteesta kuin heidän varsin kyseenalaisen tekopyhästä ammatistaan nousee esille varjopuolia, leffa käy välillä hieman raskaaksi. Tammy Fayen ja Jimin yhä vain suuremmat konfliktit vangitsevat Chastainin ja Garfieldin lahjojen ansiosta, mutta lopulta heidän kuvionsa viedään loppuun pienoisella antikliimaksilla.
Elokuvan ohjauksesta vastaa viiden vuoden takaisen erittäin mainion tositapahtumiin perustuvan The Big Sickin (2017) tehnyt Michael Showalter, joka rakentaa oivasti tunnelmaa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Showalterin haasteeksi muodostuu kuitenkin Abe Sylvian työstämä käsikirjoitus, josta löytyy hyvin kirjoitettuja kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka kokonaisuutena ontuu hieman. The Eyes of Tammy Faye on taidokkaasti kuvattu. Mainioilla lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet herätetään hienosti takaisin eloon, leffan sijoittuessa muutamallekin vuosikymmenelle. Äänimaisema on hyvin toteutettu ja Theodore Shapiron säveltämät musiikit tuovat pätevän lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto: The Eyes of Tammy Faye on oiva tositapahtumiin perustuva draamaelokuva. Jessica Chastain tekee huipputyötä pääroolissa ja Andrew Garfield ja Vincent D'Onofrio vakuuttavat sivuosissa, mutta itse elokuva jää paikoitellen hieman vaisuksi. Tarinankerronta on välillä hieman kömpelöä ja varsinkin alkupäässä tapahtumia kelataan läpi turhan kovalla vauhdilla. Toisella puoliskolla filmi taas laahaa hieman, kun draamavaihde isketään tosissaan päälle. Mukana on kuitenkin useita varsin mainioita kohtauksia ja on ihan mielenkiintoista seurata Tammy Fayen elämän kulkua. Teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevä kuvauksesta hienosti aikakausia takaisin henkiin herättäviin lavastuksiin ja asuihin. Jos aihe kiinnostaa ja Disney+ löytyy huushollista, suosittelen kyllä katsomaan The Eyes of Tammy Fayen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Eyes of Tammy Faye, 2021, Fox Searchlight Pictures, Freckle Films, MWM Studios, Semi-Formal Productions
Ohjaus: Tate Taylor Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo Genre: draama Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 7
"You is kind. You is smart. You is important."
The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.
Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.
Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen. Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.
Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.
Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.
Yhteenveto:Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ
Ohjaus: Andy Muschietti Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 16
Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se(It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset? On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti. Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.
Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.
Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.
Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.
Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.
Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.
Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.
Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions
Ohjaus: Simon Kinberg Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Genre: toiminta, fantasia, scifi Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 12
X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2(2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.
Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.
Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.
Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana. Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä. Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.
X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.
Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".
Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.
Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.
Yhteenveto:X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company
Ohjaus: Aaron Sorkin Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass Genre: draama, trilleri Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia Ikäraja: 16
Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa. FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.
Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen. Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myösMichael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä. Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).
Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.
Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.
En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.
Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn Genre: scifi Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 12
Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.
Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.
Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa. Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi. Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä. Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.
Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.
Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.
Niin ja ajasta puheen ollen...Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.
Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.
Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.
Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund
