Arvostelu: Molly's Game (2017)

MOLLY'S GAME

Ohjaus: Aaron Sorkin
Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa.

FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.

Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen.
     Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa.
     Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myös Michael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä.
     Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).

Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.

Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.

En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Baywatch (2017)

BAYWATCH (2017)

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Dwayne Johnson, Zac Efron, Alexandra Daddario, Kelly Rohrbach, Jon Bass, Ilfenesh Hadera, Priyanka Chopra, Yahya Abdul-Mateen II ja Rob Huebel
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Baywatch perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1989 kymmenen vuotta eteenpäin. Vaikka nykypäivänä luultavasti kaikki sarjaa katsoneet sanoisivat, että kyseessä oli kauheaa kuraa, ei kukaan voi väittää, etteikö sarja olisi ollut todella suosittu. Sarjan pohjalta tehtiin kolme suoraan televisioon päätynyttä elokuvaa, Baywatch the Movie: Forbidden Paradise (1995), Baywatch: White Thunder at Glacier Bay (1998) ja Baywatch: Hawaiian Wedding (2003), mutta leffateatteriin asti homma ei päässyt... kunnes loppuvuodesta 2012 Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä Baywatchista elokuvan, jonka tarkoituksena on nostaa sarja takaisin suosioon uusien tähtien kautta. Monet eivät pitäneet ideasta, sillä he vihaavat alkuperäistä sarjaa, mutta jotkut ajattelivat, että siitä voisi tulla ihan menevä komedia. Itse en ollut kovin innoissani, sillä en ole katsonut jaksoakaan Baywatchia elämäni aikana, joten minulla ei ollut minkäänlaista sidettä koko hommaan. Kuitenkin kun näyttelijät julkistettiin, aloin miettiä, että kyseessä voisikin olla ihan menevä pätkä, mutten silti odottanut sitä lähes ollenkaan. Toivoin lähinnä näkeväni niin hölmön leffan, että se muuttuisi kököstä hienoksi. Toukokuun lopussa menin katsomaan elokuvan ja toivoin, ettei se olisi niin huono kuin monet väittivät.

Baywatchin rantavahdit alkavat selvittämään mystisiä kuolemantapauksia ja huumeiden salakuljetusta. Samalla vahtiporukan johtaja Mitch joutuu selviytymään ylimielisestä keltanokka Matt Brodysta, joka pyrkii Baywatch-tiimiin.

Dwayne Johnson näyttelee Mitch Buchannonia, rannan suosituinta vahtia, joka auttaa ihmisiä salamannopeasti ja urhoollisesti. Mitch on kaikkien sankari, josta kaikki pitävät ja jota kaikki ihailevat. Vaikkei Johnson olekaan erityisen lahjakas näyttelijä, hänestä löytyy tiettyä pidettävyyttä, jolloin pystyy uskomaan, että hän todella on tykätty tyyppi koko rannan keskuudessa. Johnson on myös vuosikaudet ollut loistavassa kunnossa, jolloin hän on myös uskottava sankarillisena pelastajana. Mitch rakastaa rantaansa ja siellä käyviä ihmisiä, joten hän kokee suurta velvollisuutta näitä kohtaan. Jos jokin vaara uhkaa hänelle rakkaita asioita, hän on valmis päättämään tämän vaaran, vaikkei se olisikaan laillista.
     Baywatch-tiimiin uutena tulee Matt Brody, jona nähdään Zac Efron. Matt on kaksinkertainen olympiakultavoittaja, joka päätyi kuitenkin epäsuosioon mokaillessaan kisoissa. Muut ovat leimanneet Mattin luuseriksi, mistä hän yrittää päästä pois. On kuitenkin hankala päästä tiimin suosioon, sillä Matt päättää jatkuvasti sooloilla ja kokee itsensä paljon paremmaksi kuin todellisuudessa onkaan. Elokuvan aikana hahmon täytyykin alkaa kehittämään tiimityöskentelytaitojaan, Johnsonin tapaan Efron ei ole kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta suoriutuu tällaisista rooleista tarpeeksi toimivasti.
     Muita Baywatch-tiimin jäseniä ovat Stephanie (Ilfenesh Hadera) ja CJ (Kelly Rohrbach), jotka osaavat asiansa Mitchin tavoin, sekä tulokkaat Summer (Alexandra Daddario) ja Ronnie (Jon Bass), jolla on todella kova ihastus CJ:tä kohtaan, mikä saikin hänet pyrkimään ryhmään. Ronniesta on tehty hyväsydäminen hölmö sivuhahmo, jonka tarkoituksena on saada katsojat nauramaan mahdollisimman usein. Yleensä tällaiset hahmot ovat aika rasittavia, mutta Ronnie yllättävää kyllä toimii hyvin ja Bass sopii rooliinsa. Summer ei osaa asioita samalla lailla kuin kaksi muuta ryhmän naista, mutta hänestä löytyy paljon rohkeutta, jolloin hän pääsee mukaan huumeoperaation selvittämiseen. Summer onkin nelikosta isoimmassa roolissa, minkä lisäksi myös Ronnie ja CJ jäävät mieleen, kun katsojana haluaa tietää, mitä heidän välillä tapahtuu? Valitettavasti Stephanie jää täysin varjoon, eikä hän tee mitään olennaista leffan aikana.
     Elokuvan pahista, eli hienostunutta huumediileri Victoria Leedsia esittää Priyanka Chopra, joka on ihan kelpo valinta rooliin, mutta hahmo itsessään on valitettavan heikko. Victoria tuntuu todella persoonattomalta ja hän on vain juonitteleva naikkonen, joka on paljon häijympi kuin miltä ulkoapäin näyttää. Siihen se jääkin. Mikään Victoriassa ei ole uhkaavaa, eikä myöskään koomista, jolloin hän on lähinnä vain tylsä. Victorian kahta kätyriä, Frankieta ja Leonia näyttelevät Amin Joseph ja Jack Kesy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Baywatchin pomo Thorpe (Rob Huebel) ja poliisi Ellerbee (Yahya Abdul-Mateen II), joka ei pidä yhtään siitä, että Mitch yrittää hoitaa poliisihommia, ollessaan pelkkä rantavahti. Elokuvassa nähdään myös tietysti alkuperäisen Baywatch-sarjan isoimmat tähdet, eli David Hasselhoff ja Pamela Anderson. Valitettavasti heidät on tungettu mukaan yhtä väkisin väännetysti kuin alkuperäinen haamujengi uuteen Ghostbustersiin (2016).

Minun on pakko tunnustaa heti, että Baywatch oli mielestäni viihdyttävä elokuva. Hyvä se ei ole, mutta se toimi tarpeeksi hyvin, jotta pystyin nauttimaan siitä sellaisenaan lähes koko leffan ajan. Heti alussa nähdään, kuinka Mitch kävelee sankarillisesti vedestä, samalla kun leffan nimi nousee aalloista jättimäisenä hänen taustalleen... ja muutama delfiini hyppää iloisesti ilmaan. Jo tästä kuvasta saa hyvin käsityksen, että kovin vakavissaan tätä ei olla tehty, eikä sitä kannata kovin vakavana katsoa. Tekijät ovat selvästi tiedostaneet alkuperäisen sarjan hölmöykset ja lisänneet ne itseironisesti mukaan elokuvaan. Pariin otteeseen leffassa esimerkiksi nähdään, kuinka hyvännäköinen nainen juoksee hidastettuna rannalla ja joku vielä kommentoikin tätä: "Eikö näytäkin siltä kuin hän juoksisi hidastettuna kuin jossain elokuvassa?" Leffassa myös kommentoidaan ideaa rantavahdeista ratkaisemassa murhia sanoilla: "kuin jakso typerästä televisiosarjasta". Baywatch on eniten jotain, kun puolialastomat hahmot juoksevat rannalla hidastettuna, niin että vatsalihakset näkyvät, hauikset pullistuvat, tissit heiluvat ja peput keinuvat. Näissä kohdissa on oikeaa tunnetta ja koko juttu tuntuu niin typerältä ja yliampuvalta, että se toimii! Elokuva onkin parhaimmillaan, kun se ei ota itseään vakavasti ja tekijöillä on hauskaa. Tällöin myös katsojalla on hauskaa ja useasti mukana oleva hyvä mieli tarttuu yleisöön.

Onkin harmi, että aina kun juonen kannalta olennaiset murha- ja huumejutut nousevat esille, hyvä mieli loppuu ja elokuva tuntuu liian tavalliselta ja nähdyltä. Jotkut kohdat tähän liittyen toimivat, kun mukana on huumoria - esimerkiksi Mitchin ja Mattin soluttautuessa erääseen paikkaan - mutta usein ne ovat aika tylsiä. Etenkin leffan loppuhuipennus, jossa juttu pitää ratkaista, on jokseenkin mitäänsanomaton, eikä mukana ole hyvää tunnelmaa. Baywatch on myös liian pitkä elokuva lähes kahden tunnin kestossaan ja siitä saisi helposti pois pätkiä. Elokuva ei myöskään naurata niin paljon kuin toivoisi. Ensimmäisen tunnin aikana saa parhaat naurut ja se toimii paremmin kuin toinen tunti myös sen takia, etteivät huumehommat tunge päälle kaiken aikaa. Mitchin ja Mattin machokamppailua on hauska seurata ja sitä toivoisi mukaan lisää. Leffa olisikin parempi, jos se keskittyisi lähinnä juuri tällaiseen meininkiin ja tyylikkäisiin hidastusjuoksuihin. Samalla kaikki tiimin jäsenet saisivat paremmin näkyvyyttä ja persoonallisuutta. Vitsejä saisi olla myös paljon enemmän. Tällaisenaan elokuva on jo aika härski, mutta silti jää kaipaamaan vieläkin ronskimpaa huumoria ja enemmän hetkiä, kuten alun kohtaus, jossa Ronnien vehkeet jäävät jumiin puulautojen väliin. Tällaisessa teoksessa kovin erikoinen juoni ei ole välttämätön ja suurimmalle osalle yleisöstä riittäisi vain paljon vitsejä ja vähäpukeisia ihmisiä, joita leffa ei tarjoa riittävästi. Jos tämä saa jatkoa, niin toivon, että elokuva painottuisi enemmän sellaiseen menoon ja vähemmän rikosjuttuihin, ihan sama vaikka alkuperäinen sarja olisikin niitä sisältänyt.

Leffan ohjaajana toimii Seth Gordon, joka on ohjannut aiemmin mm. komediat Horrible Bosses (2011) ja Identity Thief (2014). Gordonilta löytyy huumorintajua, joten harmittaa, ettei sitä ole enempää leffassa. Dramaattisempia hetkiä hän ei oikein osaa luoda, jolloin ne ovat selkeästi heikompia. Damian Shannonin ja Mark Swiftin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta myös monia typeriä kohtia. Gordon ei ole käsikirjoittajien kanssa saanut rikostutkintahetkiä mielenkiintoisiksi ja toimiviksi. Baywatch on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Visuaaliset efektit ovat kehnot ja useaan otteeseen voi nähdä, että hahmot esiintyvät taustakangasta vasten. Elokuva sisältää myös yhden kehnoimmista tietokoneella luoduista tulipaloista, mitä olen isohkoissa 2010-luvun leffoissa nähnyt. Kohtauksen jännitys katosi kokonaan, kun liekit eivät näyttäneet yhdessäkään kuvassa oikeilta, eli toisin sanoen vaarallisilta.

Yhteenveto: Baywatch on yllättävän viihdyttävä elokuva, joka on parhaimmillaan, kun leffa ei ota itseään kovin vakavasti. Kuitenkin aina kun huumediilerijuttuja selvitellään, taso laskee, minkä lisäksi leffan loppuhuipennus on jokseenkin tylsä. Ensimmäinen puolisko elokuvasta toimii paremmin kuin toinen ja sisältää enemmän vitsejä ja mainiota tunnelmaa. Huumoria saisikin olla mukana enemmän, kuten myös puolialastomia hahmoja juoksemassa hidastettuna. Pääosissa nähtävät Dwayne Johnson ja Zac Efron ovat toimivat, joiden lisäksi myös Daddarion esittämä Summer on ihan hyvä, ja CJ:n ja hömelön Ronnien välistä juttua on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että tiimin kuudes jäsen Stephanie jää voimakkaasti taka-alalle. Baywatch oli lähestulkoon juuri sellainen, mitä odotinkin, mutta siinä oli vitsivähyyden lisäksi myös liian vähän niitä kehonosia, joiden takia porukka lähtee katsomaan leffaa. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa esimerkiksi kaveriporukalla, jos kaipaa kevyttä viihdettä alkukesään. Kesäisenä popcornhömppänä Baywatchin katsoo mielellään, mutta mitään ihmeellistä on turha odottaa. Sujuvasti voisin katsoa myös jatko-osan, jos sellainen tulee, mutta alkuperäiseen sarjaan en suostu koskemaan. David Hasselhoff oli nimittäin huonointa koko teoksessa, vaikka esiintyikin alle minuutin!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.legionofleia.com
Baywatch, 2017, Paramount Pictures, Flynn Picture Productions, The Montecito Picture Company, Seven Bucks Productions, Skydance Media, Uncharted