Masters of the Universe (1987) - elokuva-arvostelu

MASTERS OF THE UNIVERSE

Ohjaus: Gary Goddard

Näyttelijät: Dolph Lundgren, Courteney Cox, Robert Duncan McNeill, Frank Langella, Jon Cypher, Chelsea Field, Billy Barty, Meg Foster, James Tolkan, Christina Pickles, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis, Robert Towers, Gwynne Gilford ja Walter Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Masters of the Universe perustuu samannimiseen mediafranchiseen, joka käynnistyi vuonna 1982 Mattelin lanseeraamalla lelusarjalla ja nousi suursuosioon animaatiosarja He-Manin (He-Man and the Masters of the Universe - 1983-1984) myötä. Vuonna 1985 julkaistiin animaatioelokuva The Secret of the Sword ja samoihin aikoihin käynnistyi myös näytellyn filmatisoinnin teko. Eri studiot kilpailivat elokuvaoikeuksista ja lopulta ne sai haltuunsa The Cannon Group. Ongelmat kuitenkin syntyivät nopeasti, kun Cannonin taloudellinen tilanne ajautui vaakalaudalle ja budjettia piti kiristää reilusti, mikä johti useisiin käsikirjoituksen muokkauksiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1986 ja ne olivat täynnä vaikeuksia, pääasiassa rahasyistä. Jossain kohtaa kuvausryhmä uhkasi jättää projektin, kun heidän palkoistaan ei kuulunut mitään ja ohjaaja Gary Goddard joutui lopulta itse hankkia rahoituksen finaalia varten. Ruotsalaisen päätähti Dolph Lundgrenin englannintaito oli myös niin kehnoa, että tekijät pohtivat palkkaavansa jonkun jälkiäänittämään Lundgrenin repliikit uudestaan. Sopimusteknisistä syistä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista ja niinpä Lundgren nauhoitti omat repliikkinsä uudelleen niin monta kertaa, että hänen lausumiseensa oltiin vihdoin tyytyväisiä. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja Masters of the Universe saapui teattereihin elokuussa 1987. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden ja fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, joka yhdessä Teräsmies ja uhka auringosta -leffan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) kanssa ajoi The Cannon Groupin konkurssiin ja samalla jo työn alla ollut jatko-osa peruttiin. Itse en ole koskaan nähnyt tätä näyteltyä Masters of the Universe -elokuvaa, mutta katsoin lapsena He-Man -animaatiosarjaa. Nyt kun uusi Masters of the Universe -leffa (2026) on tulossa, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein katsoa aiemman elokuvayrityksen ja samalla arvostella sen.

Kaukaisella Eternian planeetalla paha Skeletor on saanut vallattua Harmaakallon linnan, jonka hallitsija saa omakseen universumin mahtavimmat voimat. Taistelun tuoksinnassa sankari He-Man ja hänen uskolliset ystävänsä päätyvät Maahan ja heidän on keksittävä keino palata takaisin Eterniaan, estääkseen Skeletorin katalat aikomukset.

Päärooliin He-Maniksi valikoitui ruotsalainen Dolph Lundgren, joka oli juuri noussut Hollywoodin tietoisuuteen Rocky IV -elokuvan (1985) pahana Ivan Dragona. Lundgren on kieltämättä ulkoisesti kuin luotu tähän rooliin. Hän on hurjan lihaksikas blondi ja hän siirtyy sujuvasti häikäilemättömän venäläisnyrkkeilijän osasta universumin suurimmaksi sankariksi. Näyttelijätaidot Lundgrenilla olivat kuitenkin hakusessa ja vaikka mies pärjääkin vakuuttavasti toimintakohtauksissa, ei Lundgren täysin toimi kohtauksissa, joissa He-Man vain puhuu. Lundgren joutui tosiaan itse jälkikäteen dubbaamaan repliikkinsä jopa tylsistymiseen asti, kunnes tekijätiimi oli tyytyväinen hänen englantiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Jon Cypher ja Chelsea Field He-Mania auttavina Asemiehenä ja hänen tyttärenään Teelana, Christina Pickles Harmaakallon linnaa suojelevana Velhottarena, Frank Langella pahana Skeletorina, Meg Foster, Tony Carroll, Pons Maar, Anthony De Longis ja Robert Towers tätä seuraavina Evil-Lyninä, Beastmanina, Saurodina, Bladena ja Kargina, Billy Barty Gwildorina, joka on keksinyt laitteen, jolla pystyy matkustamaan minne tahansa universumissa, sekä Courteney Cox ja Robert Duncan McNeill teinipari Juliena ja Kevininä ja vastikään menehtynyt James Tolkan etsivä Lubicina, joihin He-Man ja kumppanit törmäävät päätyessään Maahan. Näyttelijäkaartin parasta antia on ehdottomasti Langella häijynä Skeletorina. Langella oikein herkuttelee tänä pahuuden perikuvana ja saa luotua hyvin uhkaa. Cox, McNeill ja etenkin Tolkan toimivat rooleissaan Maan asukkeina, mutta heidän hahmonsa tuntuvat tarpeettomilta ja budjettisyistä mukaan kirjoitetuilta, jotka vieläpä vievät keskittymisen pois He-Manista ja muista eternialaisista.

Jostain Masters of the Universe -elokuvan uumenista löytyy erittäin hyvä kasarin scifi-fantasiaseikkailu ja isomman budjetin kanssa leffa olisi taatusti yltänyt siihen potentiaaliin, mitä nämä hahmot ja maailma pitävät sisällään. Onkin suuri sääli, että projekti ajautui The Cannon Groupille, jonka taloudellinen tilanne pakotti tekijät turhauttaviin kompromissiratkaisuihin. Vielä elokuvan alku on lupaava, heittäessään katsojan saman tien keskelle He-Manin ja Skeletorin taistelua Eternian kohtalosta. Kaikki näyttää hyvältä ja tunnelmakin on kohdillaan. Mutta sitten hahmot päätyvät Gwildorin keksinnön myötä Maahan ja leffa lässähtää.

Vauhdikas ja jännittävä scifi-fantasiaseikkailu vaihtuu tylsään teinidraamaan ja He-Man ja kumppanitkin joutuvat siirtymään syrjään, kun Julie ja Kevin nousevat leffan todellisiksi päähenkilöiksi. He-Manin ja muiden "kala kuivalla maalla" -ihmettely Maan tavoista ei ole erityisen viihdyttävää, eikä musiikkisoitinta muistuttavan kosmisen avaimen perässä juoksentelu oikein pidä otteessaan. Toimintakohtaukset sentään ajavat asiansa ja loppuhuipennus Eterniassa on menevä. Näin jälkikäteen ei voi kuin jossitella, että mitä jos Cannon olisikin pistänyt kaiken luottonsa Masters of the Universeen ja tehnyt sen isommalla budjetilla ja samalla lähdemateriaalille uskollisemmin? Kokonaan Eterniaan sijoittuvana leffana tämä voitaisiin tuntea nykyään yhtenä kasarin isoista fantasiaklassikoista, eikä sinä omituisena häpeäpilkkuna He-Manin historiassa, millaisena siitä pääasiassa puhutaan. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, voisiko tuleva elokuva nostaa Masters of the Universen takaisin valtavirtaan, vai onko aika jo mennyt tästä maailmasta pahasti ohi?

Masters of the Universen ohjauksesta vastasi Gary Goddard, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan koko illan elokuvaa ja joka ei tämän jälkeenkään ohjannut vastaavaa, tehdessään myöhemmin lähinnä videoita huvipuistoihin. Goddard onnistuu Eterniaan sijoittuvissa kohtauksissa, mutta niiden väliin jäävistä Maa-osioista huomaa, ettei leffasta ollut tulossa sellainen kuin mies toivoi. Käsikirjoittaja David Odell on yrittänyt parhaansa mojovien rajoitteidensa kanssa, mutta hänen tekstinsä jää latteaksi.

Teknisesti Masters of the Universen taso on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot ja varsinkin Harmaakallon linnan suuri sali näyttää hienolta. Puvustus ja maskeeraukset ovat suurimmaksi osaksi oivalliset ja Dolph Lundgren näyttää tosiaan ulkoisesti kuin ilmetyltä He-Manilta. Skeletor on toisaalta onnistuneen uhkaava ilmestys, vaikka varsinkin nykypäivänä isosta televisiosta teräväpiirtona katsottuna on selvää, että pääkallon sijaan kyse on kuminaamarista. Hahmoa auttaakin Langellan vahva roolisuoritus. Tehosteet lähinnä ajavat asiansa, mutta niistä näkyy pieni budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Contin säveltämät musiikit kuuluvat leffan parhaisiin puoliin, vaikka alkutekstisävelmä on selvästi velkaa John Williamsin työlle Teräsmiehen (Superman - 1978) parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Masters of the Universe, Yhdysvallat, 1987, Golan-Globus Productions, Pressman Film, Cannon Films, The Cannon Group

Arvostelu: Juokse tai kuole (The Running Man - 1987)

JUOKSE TAI KUOLE

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Paul Michael Glaser

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, María Conchita Alonso, Richard Dawson, Yaphet Kotto, Marvin J. McIntyre, Jim Brown, Jesse Ventura, Erland Van Lidth, Gus Rethwisch ja Professor Toru Tanaka

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Running Man, eli suomalaisittain Juokse tai kuole perustuu Stephen Kingin salanimellä kirjoittamaan samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Tuottaja Rob Cohen hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Steven E. de Souza kirjoitti monta versiota käsikirjoituksesta, joka poikkesi lähdemateriaalista joka vedoksella enemmän ja enemmän. Ohjaajaehdokkaita oli useita ja hetkellisesti Andrew Davis oli palkattuna ohjaajaksi, mutta hänet erotettiin kahdeksan kuvauspäivän jälkeen, sillä budjetti oli ylittymässä ja tuotanto oli saman tien pahasti jäljessä. Davis korvattiin Paul Michael Glaserilla ja elokuva saatiin valmiiksi. Lopulta Juokse tai kuole sai ensi-iltansa marraskuussa 1987. Elokuva menestyi kohtalaisesti ja sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Juokse tai kuole -elokuvan jo lapsena ja pidin siitä. Nyt kun Kingin kirjan pohjalta on tulossa uusi elokuva The Running Man (2025), päätin sitä odotellessa katsoa tämän aiemman filmatisoinnin uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 2017 Yhdysvallat on muuttunut totalitaariseksi poliisivaltioksi. Joukkomurhan syntipukiksi joutunut Ben Richards päätyy osaksi "The Running Mania", sensuroidun median suosituinta televisio-ohjelmaa, jossa vangit pistetään epäreiluihin taisteluihin vapaudestaan.

Päärooliin Ben Richardsiksi oli alun perin palkattu Teräsmies-leffoista (Superman - 1978-1987) tuttu Christopher Reeve, mutta roolin nappasi lopulta tuon ajan isoin toimintastara Arnold Schwarzenegger. Ben on entinen kapteeni, joka menetti asemansa, kun hän ei suostunut tulittamaan ruokajonossa olevaa väkijoukkoa. Peitelläkseen jälkensä, valtio ampui väkijoukkoa ja leimasi Benin sairaaksi sadistiksi, joka olisi mukamas yksin teon takana. Tästä syystä Ben ajautuu maailman suosituimman ohjelman, "The Running Manin" uudeksi kilpailijaksi. Hän voi joko taistella tiensä vapauteen tai kuolla yrittäessä. Schwarzenegger ei turhaan nauttinut kasarilla suurta suosiota ja sen hän näyttää myös Juokse tai kuole -leffassa. Hölmöjä heittoja laukova Arska on karismaattinen tämänkin elokuvan keulakuvana ja uskottava toimintakohtauksissa, kun Benin eteen heitetään ties mitä teatraalista ja hurjilla aseilla varustettua vastustajaa.

     Elokuvassa nähdään myös María Conchita Alonso Amberina, johon Ben törmää karkumatkallaan, Yaphet Kotto ja Marvin J. McIntyre vastarintaliikkeeseen kuuluvina Laughlinina ja Weissinä, Richard Dawson "The Running Mania" juontavana Damon Killianina, sekä Professor Toru Tanaka, Gus Rethwisch, Erland Van Lidth, Jim Brown ja Schwarzeneggerin kanssa samana vuonna myös Predator -saalistajassa (Predator - 1987) nähty Jesse Ventura Beniä jahtaavina Subzerona, Buzzsaw'na, Dynamona, Fireballina ja Captain Freedomina. Sivunäyttelijöistä kirkkain tähti on Dawson, joka on nappivalinta suurieleiseksi televisiojuontajaksi, jota ei kiinnosta tippaakaan, että pelissä ovat ihmishenget, kunhan pätäkkää tulee ovista ja ikkunoista.

Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa fanittavalle Juokse tai kuole voi näyttäytyä turhauttavana adaptaationa, elokuvan ottaessa runsaasti vapauksia lähdemateriaalistaan. Kingin kirjassa Ben Richards on tavallinen perheenisä, joka osallistuu "The Running Maniin" vapaaehtoisesti, toiveenaan käyttää voittorahat sairaan tyttärensä hoitamiseen, toisin kuin elokuvan entinen helikopteripilotti, joka kiristetään peliin. Kirjassa peli kestää jopa 30 päivää ja pelikenttänä toimii periaatteessa koko maailma, kun taas elokuvassa Ben heitetään tarkkaan vartioidulle gladiaattoriareenalle. Vaikka tekijät lähtivätkin sooloilemaan reippaasti, ovat he silti saaneet aikaiseksi erittäin mainion elokuvan, joka tuntuu paikoitellen ikävän ajankohtaiselta, vaikka samalla se onkin selvästi 1980-luvun tuotos asujensa, teknologiansa ja musiikkiensa kera.

Tietyistä muutoksista huolimatta tarinan ydin ja teemat ovat tallella. Juokse tai kuole esittelee kauhistuttavan vision tulevaisuudesta (tai nykyään pitäisi varmaan puhua menneisyydestä, leffan sijoittuessa vuoteen 2017), missä amerikkalaiset elävät pelokkaina hirmuhallinnon alla, jatkuvan propagandasyötteen uhreina. Leffa kuvaa onnistuneesti, kuinka valtio voi manipuloida kansaansa ja tehdä vastustajistaan vihattuja ympäri maan, vaikka nämä vastustajat nimenomaan ajaisivat kansan etua. Väkivallasta on tehty suosituinta viihdettä ja ihmiset lyövätkin innokkaina vetoa siitä, mitä "The Running Manissa" aina milloinkin tulee tapahtumaan. Entistä kauhistuttavamman tästä tekee se, että koko homma tuntuu yhä vain enemmän mahdolliselta.

Näiden ahdistavien visioiden keskelle on työstetty mukaansatempaava ja paikoitellen aika hauskakin toimintaleffa, joka vie hyvin mennessään läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Elokuva käyttää oman aikansa esitellessään tätä maailmaa ja näitä hahmoja, kunnes se viskaa Benin "The Running Maniin" ja loppuleffa onkin sitten aikamoista menoa ja meininkiä. Elokuva on sopivan jännittävä ja viihdyttävä, eikä Arskalta lopu kekseliäät repliikit edes hädän keskellä. Juokse tai kuole on erittäin mainio elokuva, mutta jään kyllä suurella mielenkiinnolla odottamaan tulevaa The Running Man -filmatisointia, jonka ainakin etukäteen on sanottu olevan huomattavasti uskollisempi kirjalle kuin tämä Schwarzeneggerin filmi.

Juokse tai kuole -leffan ohjausvastuu meni lopulta Paul Michael Glaserille, alkuperäisen ohjaajan, Andrew Davisin möhlittyä hommansa jo ensimmäisellä kuvausviikolla. Glaser hoitaa hommansa mainiosti, rakentaen hyvin tunnelmaa. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on toimiva, de Souzan ottamista reippaista vapauksista huolimatta. Teknisesti Juokse tai kuole on pääasiassa oivallinen. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja "The Running Manin" kisaajien ja gladiaattorien puvustus veikeää. Tehosteet näyttävät yhä aika hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harold Faltermeyerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 1987, TAFT Entertainment Pictures, Keith Barish Productions, Home Box Office, Braveworld Productions

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 3 - UNIEN SOTURIT

A NIGHTMARE ON ELM STREET 3: DREAM WARRIORS

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Patricia Arquette, Robert Englund, Priscilla Pointer, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Jennifer Rubin, Bradley Gregg, Penelope Sudrow, Ira Heiden, Laurence Fishburne, Nan Martin, Brooke Bundy, Paul Kent ja John Saxon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Craven ei pitänyt kakkososaan laadituista ideoista, joten hän ei osallistunut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) tekoon. Jatko-osa otettiin heikosti vastaan, jolloin New Line Cinema oli epävarma elokuvasarjan jatkosta. Itse Freddy Kruegerin näyttelijä Robert Englund kehitteli esiosatarinaa Freddylle, mutta tämä idea ei päässyt toteutukseen. Kakkosleffaan tyytymätön Craven halusi näyttää, kuinka homma hoidetaan ja suostui käsikirjoittamaan kolmososan. Cravenin alkuperäinen metatasoilla liikkuva idea oli studiolle liian villi, mutta sitten Craven luki psykiatrisista sairaaloista, jotka pyysivät vanhempia lähettämään ongelmalapset hoitoonsa. Cravenin tekstiä muovattiin humoristisempaan suuntaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit sai ensi-iltansa helmikuussa 1987. Elokuva oli isompi hitti kuin edellisosa, minkä lisäksi se sai myös positiivisempaa palautetta kriitikoilta. Itse olen kaksi kertaa aiemmin aloittanut elokuvasarjan katselun, tavoitteenani katsoa kaikki osat läpi, mutta molemmilla kerroilla projektini tyssäsi kakkosleffaan. Kuitenkin kun viime syksynä alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä täytti 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa (ja samalla arvostella) kaikki elokuvasarjan osat ja vihdoin ja viimein sain katsottua myös Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Nancy Thompson luuli päihittäneensä unissa nuoria murhaavan Freddy Kruegerin, hän saapuu Westin Hillsin psykiatriseen sairaalaan, missä hän hoksaa nuorten potilaiden kärsivän samoista kauheista painajaisista kuin Nancy aikoinaan.

Jäätyään pois elokuvasarjan toisesta osasta, Freddyn kostosta, Heather Langenkamp tekee paluun rooliinsa Nancy Thompsonina, joka onnistui alkuperäisessä elokuvassa selviytymään Freddy Kruegerin (aina yhtä riemastuttava Robert Englund) terävin veitsin varustellusta kourasta. Koettelemustensa myötä Nancystä on tullut unitutkija ja sen lisäksi, että hän yrittää toipua traumoistaan, hän yrittää auttaa muita, jotka kokevat samaa kuin hän. Nancyn paluu on tervetullutta, mutta harmillisesti Langenkamp ei ole juuri kehittynyt näyttelijänä. Hän istuu yhä passelisti osaansa ja ajaa asiansa, mutta vähän väliä hänen ulosantinsa tuntuu väkinäiseltä ja eläytymisensä pidättyväiseltä.

     Tällä kertaa Freddy piinaa Westin Hillsin psykiatrisen sairaalan nuoria potilaita. Heitä ovat tuorein tulokas Kristen (Patricia Arquette esikoisroolissaan), jatkuvasti eristykseen joutuva Kincaid (Ken Sagoes), mykkä Joey (Rodney Eastman), pyörätuolia tarvitseva Will (Ira Heiden), entinen narkkari Taryn (Jennifer Rubin), unissakävelijä Phillip (Bradley Gregg) ja näyttelijäurasta haaveileva Jennifer (Penelope Sudrow). Sairaalassa töissä ovat tohtorit Gordon (Craig Wasson) ja Simms (Priscilla Pointer), minkä lisäksi nuori Laurence "Larry" Fishburne nähdään hoitaja Maxina. Uudet hahmot ovat mainioita tapauksia ja nuoret ovat oivallisen erilaisia tyyppejä toisistaan. Näyttelijäkaarti kuitenkin hoitaa tonttinsa vaihtelevasti. Arquette ei vielä debyyttiroolissaan pahemmin vakuuta ja muutkin nuoret ailahtelevat ihan hyvien ja heikohkojen suoritusten välillä. Parasta työtä näyttelijöistä tekevät Wasson ja Pointer, joiden tohtorihahmot suhtautuvat hyvin eri tavoin nuorten kokemiin, samanlaisiin painajaisiin.

Miksi, voi miksi en ole aiemmilla läpikäyntiyrityksilläni pakottanut itseäni katsomaan Painajainen Elm Streetillä 3:a? Alkuperäinen elokuva on yksi kauhusuosikeistani, mutta jatko-osa Freddyn kosto on heti niin selvä tasonpudotus, että se on aina aiemmin lähes tappanut kiinnostukseni jatkaa sarjan parissa. Kolmososa Unien soturit on kuitenkin niin aimo harppaus parempaan suuntaan, etten yhtään ihmettele, miksi moni sarjan faneista jopa nostaa tämän leffan suosikikseen sarjasta. Ei leffa omasta mielestäni ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä, mutta se on todella oiva lisäys sarjaan, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin toisinaan mitä ovat.

Psykiatrinen sairaala on aivan mahtava tapahtumapaikka elokuvalle ja on ihan ymmärrettävää, että pitkään Freddy-painajaisista kärsineet nuoret passitetaan lopulta tällaiseen hoitopaikkaan. Uhkaava ilmapiiri valtaa kolkon sairaalan pimeät käytävät öisin ja katsojana uppoaa syvemmälle sohvansa uumeniin, jännittäessään, kenelle mahdollisesti käy huonosti seuraavaksi? Kun Nancy saapuu kuvioihin, on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää kouluttaa nuoria taistelemaan Freddyä vastaan, mikä johtaakin tiivistunnelmaiseen finaaliin. Ennen huipennusta leffasta löytyy joitain todella mielikuvituksellisia ja varsin kauhistuttaviakin unikohtauksia. Kohtaus, jossa Freddy toimii nukkemestarina ihmismarionetille, on yksi elokuvasarjan kekseliäimmistä, muistettavimmista ja ällöttävimmistä. Freddyn kohtaukset ovat samanaikaisesti karmivia kuin myös synkällä tavalla hieman huvittaviakin. Unikonseptin lisäksi juuri se musta huumori erottaa Painajainen Elm Streetillä -elokuvat muiden slasher-rainojen joukosta.

Koska Wes Craven oli kiireinen Kauhu asuu naapurissa -leffan (Deadly Friend - 1986) parissa, hän ei ehtinyt ohjata leffaa, vaan ohjaajaksi pestattiin ensikertalainen Chuck Russell. Russellin keltanokkaisuus ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan mies hoitaa homman oivallisesti kotiin. Wes Cravenin ja Bruce Wagnerin ideoista syntynyt kaksikon, ohjaaja Russellin ja Frank Darabontin laatima käsikirjoitus on tehokas paketti ja nelikko on halunnut syventyä lisää Freddy Kruegerin syntytarinaan. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit on hyvin kuvattu ja varsin sulavasti leikattu kasaan. Varsinkin unikohtauksissa hahmot siirtyilevät onnistuneen saumattomasti paikoista toisiin ja iso osa jännityksestä muodostuukin usein siitä, kun katsoja ei tiedä, milloin nähdään unta ja milloin ollaan hereillä. Lavasteet ovat hienot, erityisesti unikohtauksissa, minkä lisäksi maskeeraajat ja tehostetiimi suoriutuvat upeasti työstään. Mukana on joitain erinomaisia käytännön efektejä, joilla Freddyn kiero luovuus pääsee valloilleen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla. Musiikeista parhaiten jää kuitenkin mieleen lopputekstien aikana soiva Dokkenin kappale Dream Warriors.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, 1987, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: Hellraiser (1987)

HELLRAISER

Ohjaus: Clive Barker

Pääosissa: Claire Higgins, Ashley Laurence, Andrew Robinson, Sean Chapman, Robert Hines, Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bamford, Grace Kirby ja Oliver Smith

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

"We'll tear your soul apart!"

Hellraiser perustuu Clive Barker novelliin Helvetilliset (The Hellbound Heart) vuodelta 1986. Barker oli ollut tyytymätön kirjojensa aiempiin elokuvasovituksiin, etenkin Underworldiin (1985), joten hän päätti itse ohjata elokuvan Helvetillisten pohjalta. Hän sai tuottaja Christopher Figgin ja New World Pictures -yhtiön mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1986 työnimellä "Sadomasochists from Beyond the Grave". Barker joutui leikkaamaan elokuvaa pariinkin otteeseen uudestaan, sillä Yhdysvalloissa ikärajoja valvova Motion Picture Association of America oli antamassa filmille korkeinta X-leimaa. Lopulta Hellraiser sai ensi-iltansa syyskuussa 1987. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, osan kutsuessa sitä hienoksi ja toisten taas surkeaksi. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttistatukseen ja kauhugenren klassikoksi, joka on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa, sekä saanut useita jatko-osia - viimeisimpänä elokuvasarjan samannimisen uudelleenkäynnistyksen vuonna 2022. Itse katsoin Hellraiserin ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja pidin näkemästäni paljon. Olen katsonut elokuvan jo pari kertaa uudestaan ja nyt kun viimevuotinen Hellraiser-leffa on vihdoin saapunut Suomeen vuokralle, päätin odotellessa katsoa alkuperäisfilmin uudestaan ja arvostella sen.

Frank Cotton ostaa itselleen mystisen palapelikuution ja avaa sen kauhut, kenobiitit, jotka silpovat ja vangitsevat Frankin. Muuttaessaan Frankin taloon, hänen veljensä Larry vapauttaa vahingossa Frankin helvetillisestä vankilastaan. Epämuodostunut Frank tarvitsee kuitenkin entiseltä salarakkaaltaan, veljensä vaimolta Julialta apua, saadakseen kehonsa takaisin.

Clare Higgins ja Andrew Robinson näyttelevät avioparia, Julia ja Larry Cottonia, joiden parisuhteesta uupuu rakkaus ja intohimo. Julia onkin kiinnostuneempi Larryn kadonneesta veljestä, Frankista (Sean Chapman ja Oliver Smith), jonka kanssa Julialla oli aiemmin salasuhde. Vanha rakkaus roihahtaa uuteen, kieroon liekkiin, kun Larryn veripisarat synnyttävät Frankin takaisin henkiin. Frank on kuitenkin epämuodostunut lihakasa, joka tarvitsee salaheilansa Julian apua saadakseen vanhan kehonsa takaisin: Julian täytyy vietellä miehiä kotiinsa ja syöttää nämä Frankille. Mitäpä sitä ei tekisi tosirakkauden eteen? Higginsin ja Chapmanin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, mutta heidän hahmonsa ovat varsin iljettävät. Robinson taas toimii oivallisesti asioista tietämättömän Larryn roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ashley Laurence Larryn tyttärenä Kirstynä, Robert Hines tämän poikaystävänä Stevenä, sekä Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bramford ja Grace Kirby kenobiitteinä, helvetillisinä olentoina, jotka vapautuvat mystisestä palapelikuutiosta ja sieppaavat uhrinsa kivullisen nautintonsa vankilaan. Laurence on hyvä valinta tyttäreksi, joka alkaa epäillä uuden äitipuolensa kummallista käyttäytymistä muuton jälkeen. Bradleyn esittämä kenobiittijohtaja - joka on fanien toimesta nimetty Pinheadiksi - on onnistuneen hyytävä ilmestys ikonisen naulanaamansa kanssa.

Hellraiser on ilmestymisestään asti shokeerannut katsojiaan, eikä mikään ihme. Kyseessä on aidosti karmiva kauhuelokuva, täynnä iljettävää kuvastoa, joka saa monet kauhun suurkuluttajatkin katsomaan toisaalle. Mukana on useita groteskeja hetkiä, joissa ihmiskeholla leikitään varsin oksettavin tavoin. Tämän saatanallisen Rubikin kuution avaajilta hyytyy hymy nopeasti, kun pelottavat kenobiitit saapuvat hakemaan kutsujaansa hupeihinsa. Näihin hupeihin kuuluu kivun ja nautinnon yhdistelmä, kenobiitit kun tuhoavat uhrejaan ällöttävän seksuaalisen vivahteen kera. Iso osa elokuvan karmivuudesta syntyykin sen eroottisuudesta kuvottavuuksien keskellä. Filmi ei säästele katsojaansa, mutta samalla se välttää tyylikkäästi aivottomaksi gorepornoksi muuttumisen.

Sen lisäksi, että ajoittain jopa tehokkaan vastenmielinen elokuva työntyy katsojan ihon alle (ei tosin niin kirjaimellisesti kuin kenobiitit koukkuineen hahmojen ihojen alle), pitää Hellraiser sisällään myös vahvan tarinan. Pohjimmiltaan kyseessähän on todella vinksahtanut rakkauskertomus. Julia on valmis menemään ties kuinka pitkälle saadakseen Frankinsa takaisin. Salarakkaiden puuhat muuttuvat kaiken aikaa kierommiksi. Tarina kerrotaan mielenkiintoisesti, elokuvan seuratessa aluksi rakastavaisia, kunnes se siirtyy puolen välin paikkeilla Kirstyyn, joka yrittää selvittää, mistä kaikessa on kyse? Leffa saa näin tehokkaasti manipuloitua katsojaa. Aluksi saattaa jopa huomata olevansa Julian ja Frankin puolella, toivoen, että he eivät jäisi kiinni. Loppupäässä taas pelkää Kirstyn puolesta. Katsoja on koukussa näkemäänsä ja jännitettä rakennetaan läpi elokuvan onnistuneesti kohti huipennusta. Vain pari viimeistä minuuttia jättävät toivomisen varaan, lopputekstejä edeltävän hetken ampuessa hieman yli.

1980-luvulla Clive Barker nousi kauhukirjallisuuden huippunimiin ja Hellraiserin myötä hän siirtyi onnistuneesti myös elokuvapuolelle. Barkerin rakentama tunnelma on erinomainen ja hän osaa tarjota erittäin epämiellyttäviäkin juttuja tyylikkäästi. Barkerin työstämä käsikirjoitus on tehokkaan napakka, eikä leffa kestä kuin muutaman minuutin yli puolitoista tuntia. Filmi on myös hyvin kuvattu ja siinä hyödynnetään taitavasti valaisua. Lavasteet ovat oivalliset ja kenobiittien toteutus on upeaa niin asujen kuin maskeerauksien puolesta. Käytännön tehosteet ovat pääasiassa erinomaiset kaikessa visvaisuudessaan, varsinkin Frankin syntyessä hiljalleen takaisin henkiin, mutta loppupäässä nähtävät sähköefektit pistävät silmään. Budjettisyistä Barker työsti nämä tehosteet itse kaverinsa kanssa yhden viikonlopun aikana. Äänimaailma on toimiva ja Christopher Youngin säveltämät mainiot musiikit lisäävät paljon karmivaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Hellraiser on mahtava kauhuelokuva, joka onnistuu oikeasti työntymään katsojan ihon alle kaikessa ahdistavuudessaan ja vastenmielisessä kuvastossaan. Elokuvalla on vahva tarina ja siihen jää täysin koukkuun. On kiinnostavaa, kuinka katsojaa manipuloidaan vaihtelemaan mielipiteitään hahmoista ja välillä sitä jääkin pohtimaan, että ketä tässä nyt oikein haluaakaan kannustaa? Clive Barkerin käsikirjoitus on onnistunut ja ohjaus sitäkin väkevämpää. Barkeria ei pelota aiheuttaa katsojalleen todella epämukavaa tunnetta. Kaikista kuvottavuuksistaan huolimatta katse palaa väkisilläkin takaisin tapahtumiin ja vaikka toisaalta ymmärrän, miksi moni ei suostu katsomaan Hellraiseria enää toistamiseen, itse palaan jollain kierolla innostuksella sen pariin yhä uudestaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan oivallinen upeita käytännön tehosteita myöten ja näyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Alkuperäinen Hellraiser on pakkokatseltavaa kaikille kauhufaneille, mutta herkemmille sitä on vaikea suositella sen inhottavien puolien takia. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jopa yhdeksän, todella ailahtelevasti vastaanotettua jatko-osaa, joiden pariin palataan joskus toiste. Tämän halloweenin aikana käsittelyyn pääsee kuitenkin vielä viimevuotinen Hellraiser-elokuva, jonka näkemistä odotan ristiriitaisin tuntein...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hellraiser, 1987, New World Pictures, Film Futures, Rivdel Films

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 2

BEVERLY HILLS COP II

Ohjaus: Tony Scott

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton, Allen Garfield, Jürgen Prochnow, Brigitte Nielsen, Gil Hill, Paul Reiser, Dean Stockwell, Ronny Cox, Brian O'Connor, Gilbert Gottfried, Paul Guilfoyle, Robert Ridgely ja Chris Rock

Genre: komedia, rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä poliisikomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli taloudellinen jättimenestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, joten jatkoa oli tietty luvassa. Aluksi Paramount Pictures suunnitteli televisiosarjaa elokuvan pohjalta, mutta Murphy torjui idean, todeten suostuvansa vain elokuvaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1986 ja lopulta Beverly Hills kyttä 2 sai ensi-iltansa toukokuussa 1987. Jatko-osakin osoittautui kassamagneetiksi, mutta elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Se sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta laulusta, mutta voitti Razzie-palkinnon huonoimmasta laulusta (eri kappaleista tosin). Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian joskus nuorempana. Ensimmäisen filmin olen nähnyt uudestaankin, mutta jatko-osien näkemisestä on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Puolitoista kuukautta ykkösleffan jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 2:n.

Kun ylikomisario Bogomil ammutaan, etsivä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin auttamaan Rosewoodia ja Taggartia ratkaisemaan, kuka on "aakkosrikosten" takana?

Eddie Murphy palaa eksentrisen detroitilaisetsivä Axel Foleyn rooliin ja toistamiseen hoitaa homman kunnialla kotiin. Murphy on riemastuttavassa vedossa jatko-osassakin, korostaen ensimmäisestä elokuvasta tuttuja maneereja ja vitsejä. Läpi elokuvan Axel keksii uusia valeidentiteettejä itselleen, kohdatessaan muita ihmisiä ja nämä hetket naurattavat toinen toistaan makeammin. On vaikea sanoa, mitkä Axelin repliikeistä löytyivät jo käsikirjoituksesta ja minkä kaiken Murphy on heittänyt päästään vasta kuvaushetkellä. Murphyä on jälleen suuri ilo seurata ja hän kantaa filmiä tehokkaasti harteillaan silloinkin, kun leffa ei muuten täysin vakuuttaisi.

     Paluun ykkösleffasta tekevät myös Gil Hill Axelin pomona Toddina, Paul Reiser Axelin rasittavana työkaverina Jeffrey Friedmanina, Judge Reinhold ja John Ashton Beverly Hillsin etsivinä Billy Rosewoodina ja John Taggartina, sekä Ronny Cox heidän pomonaan, ylikomisario Bogomilina, joka tosin saa luodista heti elokuvan alussa, mikä tuokin Axelin takaisin Beverly Hillsiin. Uusina tyyppeinä nähdään muun muassa Allen Garfield Beverly Hillsin poliisilaitoksen päällikkönä Lutzina, Brian O'Connor tätä seuraavana etsivä Biddlenä, sekä Jürgen Prochnow rikkaana Maxwell Dentinä, Brigitte Nielsen tämän avustajana Karla Frynä ja Dean Stockwell ampumakerhoa pyörittävänä Charles Cainina. Koomikko Chris Rock tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Playboy-kartanon parkkipoikana. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, vaikka kaikki jäävätkin taas Murphyn varjoon. Reinhold ja Ashton pääsevät entistä paremmin menoon mukaan Rosewoodina ja Taggartina, jotka ovat tällä kertaa alusta asti Axelin puolella.

Beverly Hills kyttä 2 ei yllä ensimmäisen elokuvan mahtavuuteen, mutta se on silti oikein passeli jatko-osa ja kelpo poliisiraina komedialla ja toiminnalla höystettynä. Kuten jo totesin, pelkkä Murphyn lystikäs läsnäolo korvaa paljon ja tämä koskee eritoten elokuvan hieman latteaa roistokattausta. Nielsen toimii räiskivänä tappajanaisena, mutta muut pahisjoukosta ovat tylsiä ja unohdettavia tyyppejä. Heidän juonensa ei paljoa hetkauta, mutta se toimii tarpeeksi hyvänä käynnistäjänä tämänkertaiselle kyttäseikkailulle Beverly Hillsissä. Yleisesti tarina pitää menevästi mukanaan ja kun leffasta löytyy tasaisin väliajoin monenlaista menoa ja meininkiä, vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti.

Jatko-osa etenee hyvin samanlaisia latuja kuin edeltäjänsä. Jonkun hahmon ampuminen vie Axel Foleyn Beverly Hillsiin, joka venyttää huomattavasti toimilupansa rajoja tehtävissä ja joutuu jatkuvasti välttelemään esimiehiään, jotka olisivat valmiit potkimaan etsivän poliisivoimista, jos totuus paljastuisi, ennen kuin tapaus on selvitetty. Rosewood ja Taggart kulkevat menossa mukana ja kolmikko pistäytyy esimerkiksi yökerhossa. Kaikki huipentuu isossa ammuskelukohtauksessa. Leffa on kuitenkin niin viihdyttävä, että käsikirjoituksen samankaltaisuudet edeltäjään verrattuna katsoo pääasiassa sormien läpi. Parhaimmillaan elokuva on todella lystikäs ja mukaansatempaava, ja siitä löytyy useampi veikeä hetki, jotka estävät sitä muuttumasta väsähtäneeksi kopioksi alkuperäisestä.

Martin Brest ei palannut ohjaamaan jatko-osaa, vaan hänen tilalle pestattiin Tony Scott, jonka edellisvuonna ilmestynyt toimintaelokuva Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli ollut kehuttu jättihitti. Scott pitää kepeää henkeä hyvin yllä, vakavoituen tarpeen vaatiessa ja tarjoten oivallisia toimintakohtauksia. Larry Fergusonin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin edeltäjänsä, vaikka toistaakin paljon samoja juttuja. Beverly Hills kyttä 2 on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja niin erikoistehosteet kuin äänimaailma ovat hyvin rakennettuja. Harold Faltermeyerin musiikit säestävät menoa tälläkin kertaa erinomaisesti ja mahtava tunnusmelodia jää taas soimaan päässä.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 2 on oikein kelpo jatko-osa mahtavalle poliisikomedialle, vaikkei ylläkään alkuperäiselokuvan korkeuksiin. Jatko-osa toistaa paljon juttuja edeltäjästään, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi omanlaisensa tapaus, jonka parissa viihtyy passelisti. Tapaus nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa ja Axel Foleyn paluu Beverly Hillsiin tarjoaa paljon hauskoja hetkiä. Toimintaa on runsaasti ja se on pääasiassa viihdyttävää ja osaavasti tehtyä. Näyttelijät ovat rooleissaan hyviä - etenkin Eddie Murphy, joka pistää jälleen parastaan elokuvasarjan riemastuttavana keulakuvana Axel Foleynä. Elokuvan kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin heikko ja aika tylsä pahiskattaus, jonka ilkikurinen juoni ei paljoa hetkauta. Heikkouksineenkin Beverly Hills kyttä 2 on varsin oiva hömppäleffa, jota voi suositella, jos innostuit alkuperäisestä elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop II, 1987, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Evil Dead II (1987)

EVIL DEAD II

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Sarah Berry, Dan Hicks, Kassie Wesley, Richard Domeier ja Denise Bixler
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

"Groovy."

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vähitellen menestykseksi, mitä niin kriitikot kuin kauhufanit rakastivat, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jo ensimmäisen osan teon aikana Raimi ja kumppanit heittelivät ideoita jatko-osaa varten. Sheldon Lettichin kanssa Raimi työsti tarinan jatko-osalle ja yritti saada jonkin isomman studion kiinnostumaan leffasta. Esimerkiksi Universalin ja 20th Century Foxin kieltäydyttyä Raimi päätti siirtyä muihin projekteihin ja teki rikoskomedian Konnajengi (Crime Wave - 1985). Se ei kuitenkaan miellyttänyt kriitikoita, eikä menestynyt kummoisesti. Raimi palasi suunnittelemaan Evil Deadin jatko-osaa, mutta jälleen hänelle tuotti vaikeuksia saada ketään kiinnostumaan sen teosta. Kauhun kirjailijalegenda Stephen King sai kuulla siitä, että Raimi yritti tehdä jatkoleffaa heikoin tuloksin ja koska King oli ylistänyt alkuperäistä Evil Deadia maasta taivaisiin, hän päätti auttaa Raimia jatko-osan kanssa. King sai tuottaja Dino De Laurentiisin tarttumaan projektiin. Kuvaukset saatiin lopulta aloitettua ja Evil Dead II (joskus myös lisänimellä "Dead by Dawn") ilmestyi maaliskuussa 1987. Elokuvan raakuuden vuoksi sen esittämisessä koitui ongelmia ja leffalla kesti kauan nousta hitiksi. Kriitikot kehuivat leffaa kovasti ja nykyään se on saanut kulttiklassikon aseman kauhugenressä. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten, kun olin katsonut alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat -elokuvan. Leffan erilainen tunnelma ei kuitenkaan silloin iskenyt lainkaan, enkä pitänyt Evil Dead II:sta. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen leffan sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Evil Dead II:lle uuden mahdollisuuden.

Ash-parka on edelleen pahojen voimien riepoteltavana syrjäisellä mökillä, kun paikalle saapuu mökin alkuperäisten omistajien tytär, joka yrittää auttaa Ashia pysäyttämään paholaisten hyökkäyksen.

Jos alkuperäistä Evil Deadia katsoessa tuntui siltä, että Bruce Campbellin näyttelemä Ash joutui aikamoisen höykytyksen kohteeksi, ei se ollut mitään verrattuna siihen sekopäisyyteen, mitä hän joutuu tässä leffassa kokemaan. Campbell pistääkin itsensä toistamiseen likoon niin täysillä kuin vain voi, paiskoen itseään eri puolille mökkiä. Hänet myös peitetään ties millä mönjällä vähän väliä. Kokemus ei ole millään voinut olla erityisen mukava, mutta Campbellin työtä ei voi kuin ihailla. Parhaiten hän vakuuttaa, kun Ashin oikea käsi joutuu riivatuksi ja Ash joutuu taistelemaan oman kätensä kanssa. Aikamoista!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Annie (Sarah Berry), jonka professori-isä alun perin vapautti kauhut Kuolleiden kirjasta mökillään, sekä tämän kanssa liikkuvat Ed (Richard Domeier) ja pariskunta Jake (Dan Hicks) ja Bobby Joe (Kassie Wesley). Nämä hahmot eivät tee kummoista vaikutusta ja Campbellkin joutuu hillitsemään menoaan, kun muut saapuvat kuvioihin.

Evil Dead II:n aloitus saa ensikertalaiskatsojan helposti hämilleen siitä, että mikä ihme tämä elokuva oikein on olevinaan. Elokuva lähtee käyntiin siitä, kun Ash matkaa tyttöystävänsä Lindan (näyttelijä vaihdettu Denise Bixleriin) kanssa mökille, muttei vaikuta tietävän, mikä siellä odottaa. Jo tämä pistää katsojan pohtimaan, että onko tämä jatko-osa, vai näkeekö Ash unta, vai onko tämä osa demonien piinausta? Sitten käykin selväksi, että alku onkin nopea kertaus ensimmäisen osan tapahtumista, mutta sekin pistää kummastelemaan, missä muut kaverukset ovat? Ja miksi Kuolleiden kirja on edelleen täysin kunnossa, vaikka Ash poltti sen viime leffan lopussa? Lakisyistä Sam Raimi ei voinut käyttää kuvamateriaalia ensimmäisestä osasta, joten hänen täytyi kuvata se uudestaan leffan alkua varten. Säästösyistä tähän toisintoon on tarkoituksella tehty aukkoja, minkä vuoksi elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat lähinnä hämmentävät. Onko tämä jatko-osa lainkaan, vai pikakelauksella toimiva uudelleenfilmatisointi? Onneksi ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen päästään vihdoin jatkamaan siitä, mihin alkuperäinen Evil Dead päättyi ja pian kömpelö aloitus unohtuu, kun sekopäinen hulluttelu starttaa.

Pidin Evil Dead II:sta nyt huomattavasti enemmän kuin viimeksi, mutta hoksasin kyllä myös, miksei elokuva aiemmin uponnut. Sen lisäksi, että alun yritys toistaa ensimmäisen elokuvan tapahtumat on surkuhupaisa, on leffa hengeltään hyvin erilainen kuin edellinen osa. Vaikka ensimmäisessä Evil Deadissa oli huumoria, oli se silti enemmän kauhuelokuva. Evil Dead II työntää kauhun syrjään ja se on enemmänkin camp-henkinen slapstick-huumorilla varustettu sekoilu, mikä väärässä mielentilassa lähinnä ärsyttää mekastuksellaan. Nyt katsoin leffan keskellä yötä niin, että olin sopivassa määrin väsynyt, jolloin ylienerginen ja yliampuva hulluus viihdytti erittäin hyvin. Vaikka leffa on tehty isommalla rahalla, paremmilla laitteilla ja kuuden vuoden jälkeen selkeämmällä ammattitaidolla, elokuvasta löytyy samaa tekemisen meininkiä ja riemua kuin ensimmäisestäkin osasta. Nupit on väännetty visusti kaakkoon ja leffa vain painelee menemään, pistäen niin Ashin kuin katsojatkin aikamoiseen kyytiin.

Vaikka tämäkin leffa tapahtuu lähes sataprosenttisesti samassa mökissä kuin edellinenkin elokuva, Evil Dead II onnistuu pitämään menon kaiken aikaa raikkaana. Tuttuja juttuja löytyy, mutta sekaan heitellään jatkuvasti jotain uutta, millä pahat voimat yrittävät musertaa Ashin ja muut. Näiden pahojen voimien ja Kuolleiden kirjan mytologiaa syvennetään hieman enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Siinä, missä ensimmäinen osa lähinnä vain jätti loppunsa katsojan tulkinnan varaan, että kuinka Ashille käy, tämän elokuva loppu pohjustaa kolmatta osaa, Pimeyden armeijaa (Army of Darkness - 1992) oikein tosissaan.

Sam Raimi vie tunnelmaa paljon kevyempään suuntaan, mutta pitää silti tietyn Evil Dead -hengen läsnä kaiken aikaa. Pelottava leffa ei ole, mutta eipä Raimi ole tainnut sitä sellaiseksi edes tarkoittaa. Kuvauksesta löytyy tuttua vinksahtaneisuutta viime elokuvasta ja kameraa sommitellaan jälleen hauskoin tavoin. Jo ensimmäisessä osassa nähtiin vauhdikkaita kamera-ajoja läpi metsän, mutta tämän leffan alussa on uskomattoman upea kamera-ajo läpi mökin, mikä menee seinien sisällekin, pahan hengen jahdatessa Ashia. Teknisestä puolesta näkee, että rahaa on ollut käytössä enemmän kuin viimeksi. Tehosteet ovat monin tavoin parempia, vaikka osa efekteistä onkin jo nähnyt parhaat päivänsä. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Joseph LoDucan säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Evil Dead II on erittäin mainio jatko-osa(n tapainen), joka vääntää nupit vielä isommin kaakkoon ja antaa palaa täysillä. Kyyti on pähkähullun sekopäinen ja intensiivinen, mikä voi väärässä mielentilassa näyttäytyä ärsyttävänä hektisyytenä. Oikeassa mielentilassa leffan kummalliseen tykitykseen hyppää täysillä mukaan. Elokuva yllättää kerta toisensa perään sillä, kuinka oudoksi se voikaan mennä ja filmistä oikein huokuu, kuinka hauskaa tekijöillä on ollut. Bruce Campbell hyppää roolinsa vietäväksi ja riepoteltavaksi ihailtavalla antaumuksella ja Sam Raimi pitää lystiä kameran takana. Kauhua kaipaaville voi tulla pettymyksenä, ettei elokuva ole erityisen pelottava. Alku voi myös olla varsin hämmentävä, mutta kun näistä erikoisuuksista pääsee yli, tiedossa on varsinainen hupiajelu, joka hakee vertaistaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Evil Dead II, 1987, Renaissance Pictures, De Laurentiis Entertainment Group

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions

Arvostelu: Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987)

TERÄSMIES JA UHKA AURINGOSTA

SUPERMAN IV: THE QUEST FOR PEACE

Ohjaus: Sidney J. Furie
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Mariel Hemingway, Jackie Cooper, Marc McClure, Jon Cryer, Sam Wanamaker, Mark Pillow ja Damian McLawhorn
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvasankariin perustuva Teräsmies (Superman - 1978) oli kehuttu menestyselokuva, joten se sai tietty jatkoa. Teräsmies II (Superman II - 1980) oli myös kehuttu, vaikka sen tuotannossa oli paljon ongelmia. Teräsmies III (Superman III - 1983) oli kuitenkin sekä kriitikoiden että fanien lyttäämä elokuva. Sen jälkeen tehty lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) vasta haukuttu olikin, joten hahmon elokuvaoikeudet omistava Ilya Salkind päätti myydä oikeudet Cannon Films -yhtiölle. Tämä ei ollut kuitenkaan kovin viisas päätös. Uutta Teräsmies-elokuvaa alettiin tekemään, mutta yhtiö ei jaksanut panostaa siihen. Leffassa näyttelevä Jon Cryer on jopa sanonut, että kun yhtiöltä loppuivat rahat kesken, se julkaisi elokuvan viimeistelemättömänä. Testiyleisö ei pitänyt filmistä lainkaan, joten siitä poistettiin noin kolme varttia, ennen kuin se julkaistiin teattereihin. Superman IV: The Quest for Peace, eli suomalaisittain Teräsmies ja uhka auringosta sai ensi-iltansa kesällä 1987, eikä muukaan yleisö siitä välittänyt. Elokuva kyllä tuotti rahansa takaisin, mutta se johtui siitä, että sen budjetti oli todella pieni. Leffa ei tuottanut edes puolia siitä, mitä Teräsmies III tuotti, mikä ei taas ollut tuottanut edes kolmasosaa siitä mitä ensimmäinen Teräsmies oli tuottanut. Kriitikot inhosivat elokuvaa, kuten myös suurin osa faneista. Leffa oli ehdolla kahdesta Razzie-palkinnosta; Huonoimmasta naissivuosasta ja Huonoimmista erikoistehosteista, muttei "voittanut" kumpaakaan. Teräsmies ja uhka auringosta onkin jäänyt elämään yhtenä kaikkien aikojen huonoimpana supersankarielokuvana. Itse näin elokuvan lapsena aiempien Supermanien kanssa, enkä oikein pitänyt siitä. Toisin kuin kolme edellistä osaa, tätä filmiä en katsonut toistamiseen ennen sitä, kun vilkaisin sen arvostelua varten. Olin jo aiemmin vuonna 2017 pohtinut Superman-elokuvien arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, ajattelin jättää arviot tekemättä. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi kaikki vanhat Teräsmiehet (1978-2006), joten päätin sittenkin arvostella ne. Katsoin Teräsmies ja uhka auringosta samalla viikolla kuin Teräsmies III:n ja Supertytön.

Teräsmies päättää estää mahdollisen ydinsodan ja heittää kaikki maailman ydinaseet aurinkoon. Valitettavasti vankilasta karannut Lex Luthor hyödyntää Teräsmiehen suunnitelmaa pahoihin tarkoituksiin ja luo siten Atomimiehen, jonka tehtävänä on tuhota Teräsmies.

Christopher Reeve nähdään viimeistä kertaa Kal-Elin, eli Clark Kentin, eli Teräsmiehen roolissa. Tuttuun tapaansa Reeve sopii rooliin, vaikka häneltä löytyy myös heikompia hetkiä. Clarkina hän pääsee naurattamaan kömpelöydellään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hän tekee enemmän urotekoja Teräsmiehenä. Mitään uutta Reeve ei kuitenkaan tuo rooliin, vaan jatkaa vain samoilla linjoilla kuin edellisissäkin filmeissä.
     Margot Kidderin roolisuoritus toimittaja Lois Lanena taas tuntuu huonontuvan joka leffan myötä. Tässä Kidder on lähinnä huono, etenkin eräässä kohtauksessa, jossa hän saapuu höpöttämään Clarkin asunnolle. Siinä kohtaa Kidder saa hädintuskin mumistua sanottavansa ulos suustaan. Toisin kuin Teräsmies III:ssa, tässä Lois ei ole pelkkä cameohahmo, vaan hän on jälleen suuresti kiinnostunut Teräsmiehestä sekä työnsä puolesta että ihastumismerkeissä. Vaikka aluksi onkin hyvä, että Lois on kunnolla mukana, muuttuu se leffan aikana tunteeksi siitä, että hahmon olisi voinut korvata jollain toisellakin. Tavallaan niin on tosin tehty, mutta Lois on silti isosti mukana.
     Gene Hackman palaa rooliinsa Lex Luthor -rikollisena, mutta tällä kertaa hän on aika mitäänsanomaton. Hackmanista ei löydy samanlaista henkeä kuin aiemmin, eikä hän tunnu yhtä juonittelevan nerokkaalta. Loisin tavoin myös Lex Luthorin kohdalla käy niin, että aluksi katsojana innostuu, että hän on jälleen mukana, mutta hyvin nopeasti tunne vaihtuu siihen, että eikö Teräsmiehelle ihan oikeasti ole muita pahiksia?
     Sentään Teräsmiehelle on luotu vastukseksi myös Atomimies (Mark Pillow), mutta se ei toisaalta ole hyvä asia. Atomimies on nimittäin aivan kamalan surkea pahis. Vaikka hän pärjää nyrkkitappelussa Teräsmiestä vastaan, on hänen toteutuksessaan suunnilleen kaikki pielessä. Ensinnäkin Atomimiehen asu on naurettava, minkä lisäksi Pillow on vain todella huono roolissa. Hahmo on myös erittäin tylsä tapaus, sillä hän vain haluaa tuhota Teräsmiehen. Siihen hänen persoonansa sitten jääkin. Kaiken aikaa vihainen Atomimies saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään, eikä kauhistelemaan, että miten Teräsmies voisi ikinä voittaa - etenkin kun Atomimiehen heikkoutta on äärimmäisen helppo hyödyntää.

Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Daily Planet -lehden pomo Perry White (Jackie Cooper), joka pääsee hieman paremmin esille ja valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure), jolla oli enemmän ruutuaikaa Supertytössä, sekä uudet hahmot, joita ovat Lex Luthorin sukulaispoika Lenny ("Two and a Half Men" -sarjasta, 2003-2015, tuttu Jon Cryer), Daily Planetin uusi omistaja David Warfield (Sam Wanamaker), hänen tyttärensä Lacy (Mariel Hemingway) ja nuori Jeremy-poika (Damian McLawhorn), joka ehdottaa Teräsmiehelle sitä, että hän hankkiutuisi eroon ydinaseista. Uusista hahmoista parhaiten esille pääsee Lacy Warfield, joka on jostain syystä ihastunut Clark Kentiin ja luo siten kolmiodraamaa mukaan. Lenny Luthor on aika ärsyttävä tapaus ja pistää katsojat jälleen miettimään, miten Lex voisi olla suuri nero, jos hän työskentelee jatkuvasti idioottien kanssa?

Teräsmies ja uhka auringosta ei todellakaan ole hyvä elokuva... mutta erikoista kyllä, se on hieman parempi kuin muistin. Sen sijaan, että leffa olisi täyttä roskaa, on siinä jonkinlaista viihdearvoa, minkä lisäksi sen ensimmäinen puolisko on jopa ihan kiinnostava. Kyseessä on itse asiassa aika ajankohtainen elokuva, mikä lisää hieman sen arvoa. Ydinsota on tosiaan pieni pelko elokuvassa ja sellainen on nykyäänkin olemassa uhittelevan Pohjois-Korean takia. Vaikka tuntuu todella typerältä, että Teräsmies kerää kaikki maailman ydinohjukset suureen verkkoon avaruudessa, en voinut olla miettimättä, kuinka hienoa olisi, jos joku ihan oikeasti voisi tehdä niin. Myös Daily Planetissa tapahtuvat asiat vaikuttivat nykypäivään sopivilta. Uusi omistaja David Warfield haluaisi nimittäin muuttaa koko homman juorulehdeksi, aivan kuin joku päättäisi muuttaa Helsingin Sanomat Seiskaksi. Tämä muistuttaa myös hieman sitä, kun nykyään yhä useammat uutissivut internetissä turvautuvat klikkiotsikoihin, jotta ne saisivat lukijoita enemmän. Minua kiinnosti myös heti alussa nähtävä kohtaus, jossa Clark Kent käy vanhalla kotitilallaan, joka on laitettu myyntiin. Clark ei kuitenkaan halua myydä tonttia millekään megafirmalle, joka muuttaa sen ostoskeskukseksi, sillä paikka on rakas hänelle. Harmi vain, ettei tämä juonikuvio etene yhtä kohtausta pidemmälle. Jos sen poistaisi leffasta, ei sillä olisi muuta vaikutusta kuin että elokuva olisi muutaman minuutin lyhyempi. Tämä on ensimmäinen asia, mistä huomaa, että kyseessä todella on keskeneräinen teos.

Farmikohtauksen lisäksi esimerkiksi Lacyn ihastuminen Clarkiin ei koskaan etene mihinkään, vaan se unohtuu loppuhuipennuksen aikana. Mukana on myös osio, jossa Teräsmies sairastuu ja heikkenee vakavasti. Hän näyttää jopa tekevän kuolemaa... kunnes yhtäkkiä hän onkin noin vain täysin kunnossa. Silti minun on pakko myöntää, että erilaiset juonikuviot pitivät kiinnostustani yllä. Ajattelin alkupäässä, että ehkä elokuva onkin niitä, jotka ovat parantuneet vuosien varrella. Ehkä Teräsmies ja uhka auringosta olikin aikaansa edellä ja sen arvo huomattaisiin vasta nykypäivänä. Ja sitten mukaan tulee Atomimies... Ja elokuvan taso laskee - tai no, enemmänkin putoaa kielekkeeltä. Teräsmiehen ja Atomimiehen välinen taistelu on todella kammottavaa ja myötähäpeällistä seurattavaa. Se, minkä pitäisi olla kahden jumalallisen olennon eeppinen taisto, muistuttaa lähinnä sitä, että kaksi trikoomiestä halailisivat ja painisivat humalassa. Taistelu on niin tönkköä ja hidasta, ettei voi mitenkään olla mahdollista, että se olisi näyttänyt edes jokseenkin hyvältä vuonna 1987. Taistelu sisältää myös todella typeriä hetkiä ja Teräsmiehelle on jälleen tietty luotu uusia voimia. Tällä kertaa hän voi esimerkiksi rakentaa tuhoutuneen Kiinan muurin katseellaan. Mitä helvettiä?! Eikä kukaan voi väittää, että hän vain kasaisi sen salamannopeasti, sillä hän ihan oikeasti vain katsoo muuria, jolloin se korjaantuu.

Leffa sisältää paljon muitakin typeriä kohtia. Teräsmiehen täytyy tietysti viedä Lois Lane jälleen lentämään, mikä olisi noloa jo ilman sitä hetkeä, kun Teräsmies päästää irti ja Lois vain jatkaa lentämistä. Yhdessä kohtaa eräs ihminen myös viedään avaruuteen, jossa hän pystyykin hengittämään. Ei tarvitse olla kovin viisas, jotta voi huomata, ettei yhtiötä oikeasti kiinnostanut tämän elokuvan teko. Mukaan on jopa valitettavasti tungettu sellainen kohtaus, jossa Clark Kentin ja Teräsmiehen pitäisi olla paikalla samaan aikaan, jolloin on käytetty sitä vitsiä, jossa Clark yrittää keksiä tavan päästä pois, jotta hän voi saapua paikalle Teräsmiehenä, ja sitten hänen täytyy keksiä tapa päästä tilanteesta taas pois, jotta voi tulla takaisin Clarkina. Eikä sitä ole tehty hauskaksi. Se on lähinnä noloa. Yleisestikään filmin "vitsit" eivät ole hauskoja. Silti sen aikana saa nauraa, sillä vaikka taistelukohtaukset ovat kamalia, ovat ne niin huonoja, että on vain pakko nauraa. Yksi pöhköimmistä hetkistä on, kun Atomimies hakkaa Teräsmiestä Kuun sisälle kuin löisi vasaralla naulaa seinään. Onneksi sentään leffalla on älyä kestää vain puolitoista tuntia, jolloin sitä voi pitää juuri ja juuri menevänä viihteenä. Yli kahden tunnin kestossa tämä olisi vain kauheaa sontaa. Nyt se on vain naurettavan kökkö.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Sidney J. Furie, jolta en ole nähnyt muita leffoja, mutta on hän kai tehnyt hyviäkin filmejä, kerran hänen kauhuelokuvansa The Entity (1981) on ohjaaja Martin Scorsesen mielestä yksi kaikkien aikojen pelottavimmista leffoista ja hänen sotaelokuvansa The Boys in Company C (1978) toimi Stanley Kubrickin inspiraationa Full Metal Jacketia (1987) tehdessään. Tässä Furie ei ole onnistunut lähes ollenkaan, mutta jälleen kerran pitää sanoa, että onhan se vaikea työskennellä surkean käsikirjoituksen pohjalta. Furie on tehnyt parhaansa ottaen huomioon, kuinka huono Lawrence Konnerin ja Mark Rosenthalin käsikirjoitus suurimmaksi osaksi on. Repliikit ovat usein hölmöjä, eikä juonikuvioita osata viedä loppuun asti. Elokuvaa ei ole edes kuvattu kummoisesti, minkä lisäksi leikkaus on kömpelöä. Visuaaliset tehosteet ovat hirveitä ja on lystikästä laskea, kuinka monta kertaa filmissä käytetään samaa kuvaa, jossa Teräsmies lentää kohti kameraa. Taustakankaan käyttö on selkeämpää kuin ensimmäisessä Teräsmiehessä, joka ilmestyi yhdeksän vuotta aiemmin. Ääniefektitkin ovat aika kehnoja. Sentään leffassa on käytetty paljon John Williamsin säveltämiä musiikkeja, jotka Alexander Courage on sovittanut mukaan elokuvaan. Se tosin vaatiikin paljon "couragea" (hehheh), jotta uskaltaa koskea Williamsin kaltaisen maestron musiikkeihin.

Yhteenveto: Teräsmies ja uhka auringosta alkaa ihan hyvin, mutta sen viimeinen puolituntinen on hieman jopa tuskallista katsottavaa. Alkupäässä filmi tuntuu yllättävän ajankohtaiselta teokselta aiheidensa ja teemojensa vuoksi, mutta harmillisesti ne kaikki heitetään roskakoriin, jotta voi näyttää kenties noloimman supersankaritaiston koskaan. Jos ajattelette, että ydinohjusten kerääminen suureen avaruusverkkoon tuntuu hölmöltä, niin odottakaa vain, kunnes pääsette näkemään myötähäpeällisen taistelun Teräsmiehen ja Atomimiehen välillä! Elokuva on täynnä mitä typerämpiä juttuja, mutta ne saavat onneksi lähinnä nauramaan, jolloin leffa ei tunnu vain läpimädältä. Kaikessa pöhköydessään elokuvalla on selvästi enemmän viihdearvoa kuin Supertytöllä, joka oli vain kauhea. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia - etenkään Margot Kidder Lois Lanena ja Mark Pillow Atomimiehenä - mutta he tekevät tarpeeksi kelpo työtä, ottaen huomioon, millainen leffa näyttelijöitä ympäröi. Tehosteet ovat pahasti eläneet parhaat päivänsä ja käsikirjoitus on pääasiassa kehno, mutta John Williamsin tuttuja musiikkeja on saatu sovitettua mukaan yllättävän sopivasti. Teräsmies ja uhka auringosta ei ole mielestäni ihan niin kamala tekele kuin monet sanovat. Jos ihan aidosti oikeasti rakastat alkuperäistä Teräsmiestä ja kenties myös Teräsmies II:a, tämä voi tietty tuntua kauhealta pyhäinhäväistykseltä, mutta jos ne eivät ole tehneet erityistä vaikutusta, tämän katsoo sujuvasti "aivot narikkaan" -hömppänä. Kaikkien supersankarifanien täytyy nähdä Teräsmies ja uhka auringosta ainakin kerran elämässään jo sen huonon maineen takia. Ja kuten jo sanoin, leffan alusta löytyy erittäin kiinnostavia ja oivallisia asioita, jotka lupailevat ihan hyvää elokuvaa. Harmi vain, ettei niitä ole osattu hyödyntää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Superman IV: The Quest for Peace, 1987, Warner Bros. Pictures, Cannon Films, Golan-Globus Productions, London-Cannon Films