Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions

Arvostelu: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985)

007 JA KUOLEMAN KATSE

A VIEW TO A KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.

Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään.
     Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia.
     Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.

007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.

Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.

Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.

Yhteenveto: 007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions

Arvostelu: Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)

ERITTÄIN SALAINEN

FOR YOUR EYES ONLY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Carole Bouquet, Julian Glover, Michael Gothard, Chaim Topol, Lynn-Holly Johnson, Geoffrey Keen, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, John Moreno, Cassandra Harris, Jill Bennett, Jack Hedley, James Villiers ja Charles Dance
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Erittäin salainen on kahdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen novellikokoelmaan ("For Your Eyes Only" - 1960). Kaksi aiempaa Bond-seikkailua, 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) ohjannut Lewis Gilbert ei enää halunnut jatkaa sarjan parissa ja hänet vaihdettiin John Gleniin, joka oli leikannut kyseiset Bondit, kuten myös sarjan kuudennen elokuvan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Tätä edeltänyt Bond-leffa Kuuraketti oli nimensä mukaisesti vienyt James Bondin avaruuteen, joten tekijät päättivät, että he palaisivat tällä kertaa mahdollisimman maanläheisiin lähtökohtiin, eivätkä paisuttaisi sarjaa entistä isompiin sfääreihin. Roger Mooren paluu Bondin rooliin oli aluksi epävarmaa hänen sopimuksensa päättymisen ja ikänsä vuoksi, ja tekijät ehtivätkin kysellä muita näyttelijöitä, kuten Lewis Collinsia, Michael Jaystonia ja erästä Timothy Daltonia rooliin, kunnes Moore suostui palaamaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1980 ja lopulta Erittäin salainen sai ensi-iltansa kesällä 1981. Kyseessä oli jälleen suurhitti, mutta aluksi kriitikot eivät täysin lämmenneet sille. Elokuva on kuitenkin muuttunut suositummaksi kriitikoiden keskuudessa vuosien varrella ja nykyään leffaa pidetään yhtenä sarjan parhaimmista. Itse näin Erittäin salaisen eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten, kun katsoin kaikki Bond-leffat isäni kanssa. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä toistamiseen. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla No Time to Die (2020), oli aika katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat uudestaan. Noin kuukausi Kuuraketin katsomisen jälkeen katsoin Erittäin salaisen.

Salainen agentti James Bond lähetetään etsimään kadonnutta ATAC-systeemiä, jolla pystyy ohjaamaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia ja sukellusveneitä, ennen kuin se päätyy vääriin käsiin, mikä voisi aiheuttaa suurta tuhoa.

Roger Moore palaa viidettä kertaa James Bondin rooliin ja jatkaa sarjan parissa innokkaammin kuin muut Bond-näyttelijät neljän leffan jälkeen. Connerysta huokui kyllästymistä viidennessään leffassa, eli Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967), kun taas Daniel Craig totesi neljännen filminsä Spectren (2015) jälkeen, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin palaisi enää Bondiksi. Noh, mieli on tainnut muuttua, ottaen huomioon, että näemme Craigin No Time to Diessa... Muut Bond-näyttelijäthän eivät edes päässeet viidenteen leffaansa. Mutta takaisin Mooreen! Hän hoitaa hommansa tutulla karismaattisella ja hymyilevällä tyylillään, heittäen kuivia vitsejä toiminnan välissä. Hahmona Bond pysyy ennallaan, mutta tällä kertaa hän ei pääse samalla tavalla hyödyntämään erilaisia vimpaimia.

Tämän leffan Bond-tyttö on Carole Bouquetin esittämä Melina Havelock, joka päätyy seikkailuun mukaan, sillä ATAC-systeemin perässä olevat rikolliset salamurhasivat hänen vanhempansa. Onkin hienoa nähdä, että Melinalla on vahva motiivi ja pyrkimys läpi leffan, ja että hän lähtee mieluummin kostamaan kuin lankeaa Bondin pauloihin. Tämä tekee Melinasta yhden kiinnostavimmista Bond-tytöistä ja Bouquet on oiva valinta rooliin.
     Mutta täytyyhän mukana kai olla sellainenkin neito, joka ei voi vastustaa Bondia ja tässä se on taitoluistelija Bibi Dahl (Lynn-Holly Johnson). On kuitenkin hyvä, ettei tätäkään Bond-tyttöä käsitellä perinteiseen tapaan. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Bibin luistelua rahoittava rikas Kristatos (Julian Glover), salamurhaajat Gonzales (Stefan Kalipha) ja Locque (Michael Gothard), salakuljettaja Columbo (Chaim Topol) ja tämän rakastajatar kreivitär Lisl von Schlaf (Cassandra Harris). Desmond Llewelyn ja Lois Maxwell palaavat rooleihinsa Q:na ja Moneypennyna, mutta valitettavasti Bernard Lee oli menehtynyt syöpään, eikä häntä siis nähdä tutussa roolissaan MI6:n johtajana M:nä. Häntä paikkaavat Britannian puolustusministeri (Geoffrey Keen) ja MI6:n henkilöstöpäällikkö Tanner (James Villiers). Näyttelijät tekevät pääasiassa oivaa työtä. Glover sopii rikkaaksi mieheksi, Johnsonista löytyy taitoluistelijan innokkuutta ja Gothard on hyvä valinta uhkaavaksi pahikseksi. Pahiksista puheenollen, leffan alussa nähdään eräs kaljupäinen superrikollinen, joka tykkää silitellä valkoista kissaansa. Mutta tekijänoikeussyistä jätetään hänen nimensä mainitsematta...

Erittäin salainen kilpailee 007 rakastettuni -leffan kanssa paikasta Roger Mooren parhaimpana Bond-leffana. Kyseessä on lähes mahtava elokuva, mikä kuitenkin hieman kärsii tylsästä ja unohdettavasta juonesta. Juonen mitäänsanomattomuuden tosin unohtaa, kun toimintakohtaukset alkavat. Tässä nimittäin nähdään tähän mennessä 007-sarjan parhaimmistoon kuuluvia toimintakohtauksia, mitkä suorastaan ällistyttävät upeilla toteutuksillaan. Ensinnäkin mukana on loistava autotakaa-ajo, mikä kestää kauan, mutta tämä ei todellakaan haittaa, sillä se muuttuu matkan varrella yhä vain viihdyttävämmäksi ja kekseliäämmäksi. Kohtausta katsoessani tuumin hymyssä suin, että monet Fast & Furious -leffojen (2001-) kaahailuista jäävät lopulta tämän nokkelan ja vaikuttavasti toteutetun ajon jalkoihin. Mukana on toinenkin vauhdikas takaa-ajo, mutta tällä kertaa lumisissa maisemissa. Siinä, missä muiden Bond-leffojen laskettelutakaa-ajot ovat alkaneet toistamaan itseään, tämä keksii nokkelia temppuja ja hauskoja uusia suuntia, joilla luodaan toinen todella viihdyttävä ja erinomainen toimintajakso. Vielä lisäksi mukana on fantastinen kohtaus vuorenrinteellä, missä jännitystaso nostetaan huippuunsa. Kaikessa hiljaisuudessaan kohtaus on niin mestarillisesti rakennettu, että katsoja huomaa jossain kohtaa pidättävänsä hengitystään.

Elokuvasta löytyy toki muitakin mainioita kohtauksia, kuten jännittävä hetki haiden läheisyydessä, mutta nuo kolme toimintakohtausta ovat toinen toistaan parempia tähtihetkiä. Bondin kuiva huumori saa jälleen hörähtämään heittojen kökköyden takia, mutta on mukana pari kunnon naurut tarjoavaa vitsiä. Jonkin sortin romantiikkaakin löytyy, vaikkei tämän leffan Bond-tytöt olekaan perinteisimmästä päästä. Hieman mielenkiintoisemman tarinan ja kenties vähän toimivamman roiston kanssa Erittäin salainen olisi loistoleffa, mutta jo tällaisenaan se on todella hyvä elokuva ja kuuluu sarjan parhaimmistoon.

Ohjaaja John Glenillä on ollut todella vahva visio ja hän on tiennyt tasan tarkkaan, kuinka luoda mukaansatempaavia, näyttäviä, jännittäviä ja viihdyttäviä toimintakohtauksia. Hän korottaa joka toimintakohtauksen kohdalla panoksia ja on selvästi pähkäillyt pitkään, miten ne saa hiottua täydellisiksi. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin työstämä käsikirjoitus olisi yhtä hiottu ja napakka kuin Glenin ohjaus, olisi Erittäin salainen parempi kokonaisuus. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja etenkin toimintakohtausten aikana nähdään paljon taitavaa kameratyöskentelyä. Leikkauskin on mainiota. Lavasteet ovat jälleen hyvin toteutetut ja efektien taso sen kuin paranee. Taustakankaan käyttö on selvää joissain kohdissa, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut. Bill Contin musiikit eivät ole yhtä loisteliaat kuin John Barryn ja leffassa käytetäänkin yllättävän vähän musiikkia, mutta paikoitellen Conti onnistuu yllättämään erilaisilla ratkaisuillaan. Elokuvan tunnuskappale, Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Sheena Eastonin laulama "For Your Eyes Only" on toimiva kipale, jonka kertosäe jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Erittäin salainen on erittäin hyvä James Bond -elokuva, mikä voisi olla jopa mahtava tiettyjen hiomisten kautta. Tarinan pahis ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa, eikä juonikaan ole erityisen ihmeellinen. Leffa kuitenkin loistaa toimintakohtauksissaan tavalla, mistä aiemmat osat vielä vain haaveilivat. Uusi ohjaaja John Glen onnistuu luomaan upeita toimintajaksoja ja takaa-ajoja, mitkä häikäisevät yhä tänäkin päivänä. Vaikka takaa-ajot ovat pitkiä, ne muuttuvat kaiken aikaa luovemmiksi ja absurdimmiksi, lisäten viihdyttävyyttä ja jännitettä. Lopussa nähdään myös erittäin jännittävä kohtaus, mikä saa katsojan pidättämään hengitystään ja siirtymään sohvan reunalle hiki ohimolla. Mukana on kelpo huumoria keventämässä tunnelmaa tarvittaessa, sekä ihan sujuvaa romantiikkaa onnistuneen erilaisten Bond-tyttöjen kanssa. Roger Moore on viidettä kertaa erinomainen salaisena agenttina, eikä näytä vielä lainkaan merkkejä kyllästymisestä. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin käsikirjoitus vastaisi kaiken muun leffassa nähdyn tasoa, olisi kyseessä loistokas Bond-seikkailu. Jo nyt se on yksi sarjan parhaista ja jos et ole Bond-leffoja ennen nähnyt ja haluat tutustua Mooren tuotantoon, suosittelen katsomaan joko tämän tai 007 rakastettuni, sillä ne kilpailevat kiivaasti herran parhaimman Bond-filmin tittelistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
For Your Eyes Only, 1981, Eon Productions

Arvostelu: Kuuraketti (Moonraker - 1979)

KUURAKETTI

MOONRAKER

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.

Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?

Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi".
     Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia.
     Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.

Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.

Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.

Yhteenveto: Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions