Arvostelu: Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon - 1973)

LOHIKÄÄRMEEN KIDASSA

ENTER THE DRAGON

Ohjaus: Robert Clouse

Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Shih Kien, Ahna Capri, Bob Wall, Geoffrey Weeks, Betty Chung, Angela Mao Ying, Peter Archer, Yang Sze ja Jackie Chan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

Enter the Dragon, eli suomalaisittain Lohikäärmeen kidassa on Bruce Leen tähdittämä toimintaelokuva. Leen hongkongilaiset elokuvat saavuttivat suosiota Yhdysvalloissakin ja niinpä Warner Bros. otti näyttelijään yhteyttä, aikomuksenaan tehdä Leen kanssa amerikkalaisen leffan. "Blood and Steel" -nimellä alkaneen projektin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1973 ja kuvausten aikana koitui useita ongelmia. Lee ei esimerkiksi tullut toimeen ohjaaja Robert Clousen kanssa ja hänellä oli paljon erimielisyyksiä Michael Allinin käsikirjoituksesta. Lisäksi itse kullekin sattui haavereita, eri kieliä puhuvat tekijät eivät ymmärtäneet toisiaan ja halvalla tehdyt lavasteet hajoilivat helposti. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Lohikäärmeen kidassa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Lee ei kuitenkaan päässyt näkemään valmista elokuvaa, sillä hän menehtyi vain kuusi päivää ennen ensi-iltaa, salarakkaansa seurassa hotellilla, mistä nousi suuri kohu juuri filmin ilmestymisen aikaan. Lohikäärmeen kidassa oli suuri hitti, jolle kriitikot lämpenivät kuitenkin hitaasti. Vuosien varrella elokuvaa on ryhdytty arvostamaan enemmän ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaana kamppailulajileffana. Sen lisäksi, että elokuva innosti muun muassa Street Fighterin (1987) ja Mortal Kombatin (1992) kaltaisia taistelupelejä, sitä pidetään myös vapaaottelun alkuperänä. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Lohikäärmeen kidassa -elokuvaa, mutta olin kuullut siitä useasti aiemmin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Brittiläisen tiedustelupalvelun agentti Braithwaite lähettää taistelulajien mestarin Leen syrjäiselle saarelle, soluttautumaan paikalliseen turnaukseen ja tutkimaan turnauksen järjestäjää, rikollispomoksi epäiltyä Hania.

Jo 32-vuotiaana aivoödeemaan kuollutta Bruce Leetä pidetään kungfu-elokuvien kuninkaana, eikä syyttä. Vaikka Lohikäärmeen kidassa olikin ensimmäinen leffa, jonka Leeltä näin, jo tässä hän onnistui vakuuttamaan minut täysin taistelulajitaidoillaan, kuten myös näyttelijänä. Hän heittäytyy toimintakohtauksiin ällistyttävällä vimmalla, potkien ja hakaten menemään suorastaan pelottavasti. Lee auttoi mullistamaan toimintaelokuvia ja on suuri harmi, että hän menehtyi niin nuorena, kun hänellä olisi vielä ollut hurjasti annettavanaan. Sitä voi vain kuvitella, mitä Lee olisi vielä ehtinyt tekemään ja saavuttamaan, jos olisi elänyt kauemmin... Todellinen legenda! Tässä elokuvassa Lee esittää, noh, Leetä, Shaolin-veljeskunnan taistelijaa, joka saa tehtäväkseen soluttautua saarelle, jota johtaa veljeskunnasta aiemmin eronnut ja veljeskunnan periaatteet hylännyt Han (Shih Kien, äänenä Keye Luke). Hanin epäillään liittyvän rikollisiin bisneksiin ja Leen tehtävänä on löytää tarpeeksi todisteita, jotta brittiläinen tiedustelupalvelu voi ottaa Hanin kiinni. Kien on Leen tavoin nappivalinta osaansa, huokuen oikeanlaista häijyyttä. Kieniä on pakko ihailla myös siitä, ettei hän osannut englantia, vaan kuvauksissa hän yritti vain matkia repliikit avustajan kautta, jotta Luken dubbaus olisi luontevaa Kienin suunliikkeiden kanssa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Geoffrey Weeks Leen vakoojahommiin pestaavana Braithwaitena, Bob Wall Hanin kätyrinä O'Harana, John Saxon ja Jim Kelly turnaukseen myös osallistuvina Roperina ja Williamsina, sekä Ahna Capri Taniana, joka toimii turnauksen ottelijoiden emäntänä. Lisäksi nuoren Jackie Chanin voi bongata stunt-miehenä toimintakohtauksista. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti.

Lohikäärmeen kidassa osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi elokuvaksi kuin etukäteen oletin. Odotin filmin olevan tyypillinen taistelulajileffa, jossa Bruce Lee hakkaa ja potkii pahiksia kumoon kymmenittäin ja vaikka elokuva toki tarjoaa sitä, on siinä paljon muitakin nyansseja. Elokuva on kuin veikeä genremiksaus, jossa kamppailulajifilmin lisäksi tehosekoittimeen on heitetty niin vakoojajännäriä kuin blaxploitaatiota. Jim Kellyn Williams-hahmo tuo mukaan paljon vivahteita blaxploitaatiosta, joka puhkesi kukkaansa Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa. Han taas on kuin mikäkin James Bond -elokuvan katala roisto, joka majailee yksityissaarellaan kätyreidensä kanssa. Hahmon jopa nähdään silittävän valkoista kissaa kuin Blofeld konsanaan. Leen hiippailut saaren salaisissa tiloissa tuovat myös mieleen 007-leffat ja John Saxonin Roperissa on jotain hieman samaa kuin tuohon aikaan Bondia esittäneessä Sean Conneryssa.

Vaikka Bruce Lee oli jo itsessään varsinainen vetonaula lippuluukuilla, elokuvan tapa yhdistellä aasialaisia kamppailulajileffoja, afroamerikkalaisten blaxploitaatiota ja valkoisten brittien vakoojaseikkailuja oli varmasti iso syy elokuvan suureen suosioon. Tähän kun vielä lisää päälle Leen traagisen menehtymisen, sekä kohuolosuhteet, missä ja milloin kuolema tapahtui, on varmasti useampi käynyt katsomassa elokuvan, vaikkei aiempaa mielenkiintoa olisikaan ollut. Eipä siis ihme, että filmi oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittejä ja inflaation laskien mukaan elokuvan tuotot olisivat jopa yli kahden miljardin dollarin luokkaa! Ei ole myöskään vaikea ihmetellä, miksi elokuva on vuosien varrella toiminut monille muille inspiraation lähteenä. Elokuvaa ei ollut mennyt kai edes puolta tuntia, kun jo pohdin, että Mortal Kombatin tekijät ovat selvästi katsoneet tätä leffaa usein.

Suosioon on myös toki vaikuttanut se, kuinka loistava elokuva on kyseessä. Lohikäärmeen kidassa nappaa heti ensiminuuteillaan mukaansa, esitellessään Leen taistelutaitoja ja siitä meno sen kuin vain paranee. Matka saarelle esittelee hahmojen taustoja ytimekkäästi ja auttaa ymmärtämään, miksi itse kukin on matkalla turnaukseen. Turnaus ja sen ympärillä tapahtuvat vakoojapuuhat tarjoavat oivaa jännitettä ja viihdettä. Loppua kohti leffa rupeaa tarjoamaan toinen toistaan sähäkämpiä ja iskevämpiä toimintakohtauksia ja finaali Leen ja Hanin välillä on kyllä odotuksen arvoinen.

Elokuvan ohjaajana toimi Robert Clouse, jonka kanssa Lee otti useasti yhteen kuvauksissa. Clousen täytyi antaa Leen hoitaa taistelukohtausten toteutus, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Lee kyllä tiesi mitä teki. Clousen rakentama tunnelma on vangitseva ja hän onnistuu yhdistelemään varsin erilaisia tyylilajeja toisiinsa saumattomasti. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä oivallista kuvausta ja sujuvaa leikkausta myöten. Vaikka lavasteet tehtiinkin halvalla, ne näyttävät varsin mainioilta ja puvustukset ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja säveltäjä Lalo Schifrinin musiikit tietty vain parantavat menoa - mitäpä muuta herralta voikaan odottaa?

Yhteenveto: Lohikäärmeen kidassa on aivan mahtava toimintaelokuva, joka on puolen vuosisadan aikana innoittanut lukemattomia genren edustajia. Elokuva on veikeä yhdistelmä erilaisia lajityyppejä, jotka muodostavat siitä todella kiehtovan ja mukaansatempaavan kokemuksen. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja kun päästään saarelle, meno paranee, kunnes kaikki huipentuu vaikuttavassa loppuryminässä. Elokuva on erittäin viihdyttävä ja paikoitellen tehokkaan jännittäväkin. Hahmojen motivaatioita availlaan leffan edetessä kiinnostavasti ja filmistä löytyy enemmän sisältöä, mitä pidemmälle se etenee. Bruce Lee on pääroolissa tietty aivan fantastinen ja on suuri tragedia, että hänen elämänsä päättyi juuri, kun hänen uransa oli lähtemässä uuteen nousukiitoon Hollywoodin puolella. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja visuaalisesti elokuva on oivallinen halvoista lavasteista huolimatta. Lohikäärmeen kidassa on loistoleffa, joka on vaikuttavasti kestänyt aikaa, sekä lukeutuu toimintagenren suurklassikkojen joukkoon. Suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi, oli se sitten jäänyt näkemättä tai vaikka sen olisi katsonut jo useita kertoja aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Enter the Dragon, 1973, Warner Bros., Concord Productions

Arvostelu: Total Recall (2012)

TOTAL RECALL

Ohjaus: Len Wiseman
Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bokeem Woodbine, Bill Nighy, Bryan Cranston, John Cho, Will Yun Lee ja Dylan Scott Smith
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Total Recall on uudelleenfilmatisointi Philip K. Dickin novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966) perustuvasta Arnold Schwarzeneggerin elokuvasta Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990). 2000-luvulla alkoi uuden Total Recall -elokuvan suunnittelu ja Schwarzenegger osoitti halua toistaa roolinsa aiemmasta filmistä. Tekijät päättivät kuitenkin tehdä uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan sijaan ja roolin sai Colin Farrell. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Total Recall sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja Schwarzeneggerin leffan fanien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Total Recallin vasta vuokralta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. En pahemmin piitannut filmistä, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan, kunnes nyt huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta. Koska olin juuri pari vuotta sitten arvostellut alkuperäisen Total Recallin sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman nyt vuoden 2012 leffalle. 

2000-luvun lopulla, lähes elinkelvottomaksi saastuneessa Maassa tehdastyöläinen Douglas Quaid näkee unia itsestään salaisena agenttina. Hän päättääkin käydä Rekallissa, yrityksessä, jossa ihmiset voidaan saada elämään läpi uniaan ja haaveitaan. Jokin menee kuitenkin pieleen ja pian Douglas huomaa joutuneensa agenttien, poliisien ja armeijan jahtaamaksi.

Päärooliin Douglas Quiadiksi pohdittiin mm. Tom Hardya ja Michael Fassbenderia, kunnes tekijät päätyivät Colin Farrelliin. Vaikka Hardy ja Fassbender olivat erittäin mainioita ja potentiaalisia vaihtoehtoja, Farrell sopii oikein passelisti tieteistoimintaseikkailun pääosaan. Hän onnistuu olemaan uskottava niin tavan duunarina kuin myös toimintatähtenä, kun Douglasin elämä kääntyy päälaelleen. Vaikka Douglasilla on edelleen mielenkiintoiset lähtökohdat, hahmon nähdessä unia agenttina olosta ja taistelemisesta, mikä vie hänet visiitille Rekalliin, jää hahmo jotenkin tylsäksi ja pinnalliseksi, eikä katsoja ole erityisen kiinnostunut selvittämään hahmon saloja.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Underworld-vampyyrileffoista (2003-2016) tuttu Kate Beckinsale Douglasin vaimona Lorina, Bokeem Woodbine Douglasin työkaverina Harryna, Harold & Kumar -komedioista (2004-2011) tuttu John Cho Rekallin teknikkona, roolistaan huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden saanut Jessica Biel vastarintaliikkeeseen kuuluvana Melinana, Bill Nighy vastarintaliikkeen johtajana Matthiaksena, sekä Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston kansleri Cohaagenina, häijynä Britannian liittovaltion hallitsijana. Vaikka näyttelijäkaartiin kuuluu osaavia nimiä (eikä Biel niin kehno ole kuin hänen Razzie-ehdokkuutensa antaa ymmärtää), ei oikein kukaan pääse oikeuksiinsa. Vain Beckinsale pääsee näyttämään uskottavuuttaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas yleensä mahtavat Nighy ja Cranston ovat täysin hukkaan heitettyjä tylsissä rooleissaan.

Monet Schwarzeneggerin Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan fanit vetivät herneen nenään heti, kun uudelleenfilmatisoinnista ilmoitettiin ja herneet upposivat vielä syvemmälle sieraimeen, kun fanit huomasivat, mitä muutoksia tarinaan on tehty. Isoin ero on tietty se, ettei Mars-planeetalla käydä koskaan, vaan koko elokuva vietetään Maassa. Itseäni ei erityisemmin haittaa, että tekijät ovat päättäneet muovata tarinaa, sen sijaan että he olisivat kulkeneet täysin tuttuja, yllätyksettömiä latuja. Itse asiassa jopa pidän siitä dystooppisesta maailmankuvasta, jonka elokuva esittelee. Suuren sodan takia Maa on saastunut lähes elinkelvottomaksi ja ainoastaan pahan Cohaagenin johtama Britannian liittovaltio ja Australian korvannut Kolonia ovat asuttavia paikkoja ihmisille. Näitä kahta valtiota yhdistää Maan sisuksen läpi kulkeva tunneli nimeltään Kuilu. Miksi edes lähteä Marsiin, kun Maasta on tehty näin mielenkiintoinen?

Onkin vain harmi, ettei itse elokuva ole mielenkiintoinen. Se lähtee ihan menevästi liikkeelle, mutta menettää otteensa vähitellen, kun Douglas joutuu takaa-ajetuksi Rekall-käyntinsä takia. Tylsät hahmot on todella iso ongelma, jolloin tapahtumilla ei ole erityisemmin väliä. Onkin jopa hieman huvittavaa, että leffa tuntuu pitkäveteiseltä, sillä siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain. Kun takaa-ajo alkaa, loput elokuvasta on melkein yhtä pitkää toimintakohtausta. Hyvässä tapauksessa tämä johtaisi siihen, että katsoja pidettäisiin tiukasti vangittuna tapahtumiin, kun tuntuu siltä, ettei päähenkilö ole koskaan turvassa, mutta itse koin jatkuvan rymistelyn yhä vain turruttavammaksi, mitä pidemmälle leffa eteni. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) onnistuu olemaan totaalisen mukaansatempaava paketti ja sekin on lopulta yksi toooodella pitkä takaa-ajokohtaus. Se elokuva saa pumpattua katsojansa täyteen adrenaliinia ja sen kyydin vietäväksi hyppää mielellään mukaan useita kertoja. Jokin vuoden 2012 Total Recallissa kuitenkin tökkii, eikä samaa efektiä millään synny.

Kun hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan jännitä, eikä siksi jatkuva pakoon juokseminen ja ajaminen, asetykitys tai nyrkkitaistelu jaksa enää innostaa jonkin ajan jälkeen. Muutamat käsirysyt ja ammuskelut ovat tyylikkäästi hoidettuja, mutta kun muu filmissä ei jaksa kantaa, ei sitä loputtomalta tuntuvaa toimintaa jaksa katsoa. Elokuvan edetessä huomasin tarkistavani yhä vain useammin, kuinka kauan se enää kestää ja finaalin aikana vain odotin lopputekstien alkamista. En haluaisi lähteä liikaa vertailemaan tätä leffaa alkuperäiseen filmatisointiin, mutta ei sitä vain voi kieltää, että vanhempi Total Recall on kaikessa tätä parempi. Se rakensi oikeasti koukuttavan ja jännittävän kertomuksen, kiehtovan mysteerin päähenkilön todellisesta identiteetistä, sekä vahvan konfliktin tyrannihallituksen ja vastarintaliikkeen välille. Tästä löytyy samoja aineksia, mutta lopputuloksena toimiva liemi on vain vaisu kopio siitä monipuolisen maukkaasta keitoksesta vuodelta 1990. Se oli myös ajatuksia herättävä, syvällisempi tieteistarina, 2012-version tarjotessa vain sitä tyhjänpäiväistä aivot narikkaan -rymistelyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kaksi ensimmäistä Underworldia, Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) ja Underworld: Evolutionin (2006) ohjannut Len Wiseman, joka ei olekaan Total Recallin jälkeen ohjannut enempää leffoja. Wiseman on saanut aikaiseksi muutamat päräyttävät tappelut, mutta ei tajua, missä kohtaa liika on liikaa ja niinpä hän pyrkiikin lopulta vain ylittämään itseään puuduttavuuteen asti. Wisemanin ongelmaksi koituu myös Kurt Wimmerin ja Mark Bombackin kehno käsikirjoitus, joka keskittyy enemmän taistelusta toiseen siirtymiseen kuin hahmojen ja tarinan kiinnostavaan rakenteluun. Sentään Total Recall on kelvollisesti kuvattu, siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, ja äänimaailmakin jytisee menevästi niin efektien kuin Harry Gregson-Williamsin musiikkien puolesta. Visuaaliset tehosteet ovat jo nähneet parhaat päivänsä ja digitaalisuus paistaa läpi monista kuvista. Lisäksi leffan alun strobovaloista on pakko varoittaa valoherkkiä, sillä itsellenikin pitkään kestänyt voimakas välke kävi pahasti silmiin.

Elokuvasta on olemassa noin 12 minuuttia pidempi ohjaajan versio, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia, muutaman eri tavalla järjestellyn kohtauksen, sekä Ethan Hawken roolityön, jota teatteriversiosta ei löydy. Lisäksi elokuva loppuu hieman eri tavalla.

Yhteenveto: Vuoden 2012 Total Recall on harmillisen lattea uudelleenfilmatisointi. Tekijöiden ottamat vapaukset Schwarzeneggerin elokuvan kuvioihin verrattuna ovat lähtökohdiltaan kiinnostavia. Sodan saastuttama Maa ja kahta jäljelle jäänyttä valtiota yhdistävä, planeetan läpäisevä Kuilu ovat mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus on kuitenkin valitettavan mitäänsanomaton. Ihan menevän alun jälkeen elokuva muuttuu yhä vain turruttavammaksi toimintakohellukseksi. Taisteluita nähdään yksi toisensa jälkeen ja ne käyvät aina vain pitkäveteisemmiksi. Vaikka elokuvassa on jotain koko ajan meneillään, on se jopa aika pitkäveteinen. Hahmoista ei pahemmin jaksa välittää, joten heidän puolestaan ei jaksa jännittää. Niinpä vauhdikas meininkikin tuntuu yhdentekevältä. Colin Farrell on passeli valinta pääosaan, mutta muut hyvät näyttelijät haaskataan osissaan. Tekninen puoli on paikoitellen parhaat päivänsä nähnyt. Total Recall vuosimallia 2012 jää lopulta vain ihan kivoiksi ideoiksi, mutta toteutus kompastuu ja pahasti. Suosittelenkin pysyttelemään Schwarzeneggerin filmin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Total Recall, 2012, Original Film, Prime Focus, Rekall Productions

Arvostelu: Dredd (2012)

DREDD

Ohjaus: Pete Travis
Pääosissa: Karl Urban, Olivia Thirlby, Lena Headey, Wood Harris, Domhnall Gleeson, Warrick Grier, DeObia Oparei, Rakie Ayola, Francis Chouler, Daniel Hadebe, Langley Kirkwood, Edwin Perry, Karl Thaning ja Michele Levin
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Dredd perustuu John Wagnerin ja Carlos Ezquerran Judge Dredd -sarjakuvaan, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1977 osana 2000 AD -lehteä. Sarjakuvan pohjalta oli jo vuonna 1995 tehty Sylvester Stallonen tähdittämä elokuva Judge Dredd - tuomari (Judge Dredd), joka sai negatiivisen vastaanoton sarjakuvan faneilta. Vuonna 2006 Alex Garland ryhtyi työstämään käsikirjoitusta kokonaan uudelle elokuvalle sarjakuvan pohjalta. Hän sai DNA Filmsin, IM Globalin ja Reliance Big Picturesin tekemään yhteistyötä saadakseen filmin tehtyä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2010 ja lopulta Dredd sai maailmanensi-iltansa San Diegon Comic-Conissa 11. heinäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin fanit kuin kriitikot, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Dreddin vasta vuonna 2013 vuokralta ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin Dreddin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa Yhdysvallat ovat lähes kokonaan aavikoitunutta jätemaata ja koko maan asukkaat ovat ahtautuneet yhteen valtavaan kaupunkiin, Mega City Oneen, missä rikos kukoistaa ja lakia valvovat vain tuomarit. Tuomari Dredd ja hänen kokelaansa Anderson saavat tehtäväksi pysäyttää suurta tornitaloa hallitsevan huumeparonitar Ma-Man.

Pääroolissa tuomari Dreddinä nähdään Karl Urban, joka oli jo nähty esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Star Trekissä (2009), mutta joka nousi vihdoin tässä leffassa kunnolla toimintasankariksi... ja vietti koko elokuvan lähes koko naaman peittävä kypärä päässään. Urbanin täytyy tehdä lähes kaikki työ äänellään, suullaan ja päänsä kääntelyillä, sillä Dreddin silmät ovat piilossa koko elokuvan ajan. Ratkaisu on toimiva ja Urban saa yllättävänkin paljon aikaan hyvin vähällä. Hän huokuu karismaa ja äijäilee täydellisesti läpi filmin. Hahmona tuomari Dredd on mitä tylyin lainvalvoja, joka on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa Mega City Onen saastaa niin paljon kuin ehtii. Hän seuraa lakia kuin se määrittäisi pyhästi kaiken hänen elämässään, eikä anna armoa niille, jotka poikkeavat laista. Avukseen tehtävälleen Dredd saa kokelastuomari Andersonin, jota esittää Olivia Thirlby. Anderson tuo huomattavasti enemmän tunteita esille kuin Dredd ja Thirlby suoriutuu mainiosti osastaan. Hahmosta löytyvät omat kiinnostavat puolensa, joiden vuoksi en ihmettele, vaikka osa katsojasta innostuu enemmän Andersonista kuin Dreddistä.

     Elokuvan pahiksena toimii Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Cersei Lannisterina parhaiten tunnetun Lena Headeyn näyttelemä huumeparonitar Ma-Ma. Headey osoittaa tässäkin olevansa mitä parhain valinta häikäilemättömän vihollisen osaan ja oikein kunnolla eläytyy inhan hahmonsa vietäväksi. Lisäksi leffassa nähdään mm. Wood Harris, Domhnall Gleeson ja Warrick Grier Ma-Man kätyreinä, jotka avustavat huumeparonitarta joko vapaasta tahdostaan tai pakotettuina.

Jos Dreddin tarina lainvalvojista, jotka jäävät jumiin tornitaloon, rikollispomon joukkojen jahdatessa heitä, kuulostaa tutulta, olet mitä luultavimmin nähnyt indonesialaisen toimintaelokuvan The Raid: Redemption (2011). Elokuvien väliltä löytyy paljon samankaltaisuuksia, mutta ottaen huomioon, että Dreddiä lähdettiin kuvaamaan jo lähes vuosi ennen The Raid: Redemptionin ilmestymistä, yhteydet ovat luultavasti puhdasta sattumaa. Vaikka The Raid: Redemption onkin filminä hieman parempi ja sen toimintakohtaukset tyylikkäämpiä, olen silti aina intoillut Dreddistä enemmän. Suurimmat syyt tähän ovat Dredd itse, sekä elokuvan synkkä kuva tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen muuttuminen pääasiassa kuolleeksi ja myrkylliseksi autiomaaksi ja koko kansan ahtautuessa samaan rikollisuuden valtaamaan kaupunkiin, jota puolustaa vain tuomariryhmä, on kiehtova ajatus. Elokuva esittelee heti alussa tämän dystopian napakasti, eikä aikaakaan, kun Dredd ja Anderson ovat jumissa Ma-Man hallitsemassa tornitalossa ja toiminta voi alkaa.

Ja kun puhun toiminnasta, niin tarkoitan ääriväkivaltaista ja brutaalia taistelua, jonka vuoksi leffan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu. Toimintaa ei ole siistitty yhtään nuoremmille katsojille sopivaksi, vaan veri roiskuu ja elokuvassa keksitään yhä vain luovempia ja kauheampia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Dredd ei todellakaan sovellu herkemmille katsojille, mutta itse olen aina pitänyt filmin toimintapuolesta. Toiminnan kuuluukin olla onnistunutta, sillä elokuvan tarina on todella ohut, eikä päähahmolle ole vaivauduttu kirjoittamaan kehityskaarta. Kun tykitys alkaa, on meno niin päheää, etteivät tällaiset puutteet paljoa vaivaa. Vasta muutaman uudelleenkatselun myötä tiettyihin vikoihin alkaa kiinnittää huomiota, mutta silti Dredd on tarpeeksi rautainen teos, että se pitää tiukasti mukanaan. Osa leffan viehätystä on sen tietynlainen yksinkertaisuus. Turhat on karsittu pois ja kesto on ymmärretty pitää vain puolessatoista tunnissa, jolloin aika ei käy pitkäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pete Travis, joka rakentaa mukaan erittäin ytimekkään tunnelman ja täyttää elokuvan mitä mainioimmalla toimintarytinällä. Travisilla on myös silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. Dredd on vaikuttavasti kuvattu, erityisesti silloin, kun hahmot käyttävät SloMo-huumetta, joka saa ajan hidastumaan käyttäjänsä vinkkelistä. Hidastuksena kuvattuja hetkiä vahvistaa aistikkaaksi muuttuva räikeä värimaailma. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat taidokkaasti tehdyt ja alle 50 miljoonan dollarin budjetin filmiksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin hyvin kestäneet aikaa. Äänimaailma on myös onnistunut, niin tykittävien tehosteiden kuin Paul Leonard-Morganien musiikkien puolesta.

Yhteenveto: Dredd on tehokas toimintarymistely, joka tykittelee tyylikkäästi menemään. Vain puolentoista tunnin kestossaan homma on napakka, eikä turhalle jää aikaa. Elokuva vie hyvin mukanaan, esitellessään alussa nopeasti dystooppinen tulevaisuudenkuvansa ja heittäen sankarit sitten selviytymistaistelun keskelle. Toiminta on brutaalia ja häijyä, ja leffa on ehdottomasti K18-ikärajansa ansainnut. Rankat tappotavat tekevät leffasta vaikeaa katseltavaa osalle katsojista, kun taas toiset tulevat tykkäämään häpeilemättömästä meiningistä. Tarina on todella yksinkertainen, mutta silti tehokas. Karl Urban on erinomainen valinta tylyn tuomari Dreddin rooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Olivia Thirlby alokastuomari Andersonina ja Lena Headey huumeparonitar Ma-Mana. Aika pienen budjetin leffaksi Dredd näyttää yhä oikein hyvältä. Jos kaipaat tylyä toimintateosta iltaasi ja/tai olit pettynyt Stallonen tähdittämään tulkintaan sarjakuvien pohjalta, suosittelen erittäin lämpimästi Dreddiä, etenkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on yksi viime vuosikymmenen parhaista toimintarainoista ja on huutava vääryys, ettei sille ole vieläkään saatu jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dredd, 2012, DNA Films, Peach Trees, Rena Films, IM Global, Reliance Big Pictures, Reliance Big Entertainment

Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet

Arvostelu: The Expendables 2 (2012)

THE EXPENDABLES 2

Ohjaus: Simon West

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Yu Nan, Dolph Lundgren, Terry Crews, Randy Couture, Jet Li, Liam Hemsworth, Jean-Claude Van Damme, Bruce Willis, Arnold Schwarzenegger ja Chuck Norris

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Sylvester Stallonen ohjaama ja tähdittämä toimintaelokuva The Expendables (2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta hitti lippuluukuilla, joten jatkoa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Kuvausten aikana stunt-mies Kun Liu menetti traagisesti henkensä räjähdyksessä, minkä lisäksi Bulgariassa ympäristöaktivistit syyttivät työryhmää luonnon tuhoamisesta ja useiden lepakoiden kuolemantuottamuksesta. Molemmat tapaukset vietiin oikeuteen asti. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Expendables 2 sai ensi-iltansa elokuussa 2012. Leffa oli ensimmäistä osaa isompi menestys taloudellisesti, minkä lisäksi se keräsi kehuja myös kriitikoilta. Kävin itsekin katsomassa elokuvan isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. En silloin pahemmin piitannut näkemästäni, enkä ole katsonut leffaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa neljännen osansa, päätin valmistautumisena katsoa ja arvostella aiemmat leffat uudestaan. Noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin The Expendables 2:n.

Barney Rossin johtama Expendables-tiimi saa uuden tehtävän, joka muuttuu kuitenkin kostoretkeksi, kun palkkasoturi Jean Vilain tappaa yhden tiimin jäsenistä.

Mickey Rourkea ja Steve Austinia lukuun ottamatta ensimmäisestä The Expendables -elokuvasta tutut kovanaamat tekevät paluun - ja tällä kertaa Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger pääsevät ihan toimintaan mukaan! Sylvester Stallonen näyttelemä Barney Ross pysyy tiimin keulakuvana, vierellään äreä Lee Christmas (Jason Statham). Gunnerin (Dolph Lundgren) takinkäännöt on nähtävästi annettu anteeksi ja hän taistelee Yin Yangin (Jet Li), Hale Caesarin (Terry Crews) ja Toll Roadin (Randy Couture) rinnalla. Uutena tiimiin liittyvät Liam Hemsworthin esittämä tarkka-ampuja Billy the Kid ja Yu Nanin näyttelemä CIA-agentti Maggie Chan.

     Ja jos tässä ei ole vielä macho-pullistelevaa äijäenergiaa tarpeeksi, kornisti Vilain-nimen saaneen pahiksen roolissa nähdään Jean-Claude Van Damme ja käypä itse meemimateriaaliksi muuttunut Chuck Norriskin pelastamassa kaverit pulasta. Näyttelijäkaarti on varsinainen kasarin toimintaleffafanien märkä päiväuni. Vaikka täytyy myöntää, että innostuin itsekin nähdessäni Rambon, terminaattorin ja John McClanen samaan aikaan kuvassa, ampumassa roistoja täyteen reikiä, eivät näyttelijät mitään palkinnonarvoisia roolisuorituksia tarjoa. Pääasiassa kaikki hoitavat kuitenkin hommansa toimivasti ja on selvää, että toimintalegendoilla on ollut hauskaa kuvauksissa. Van Dammeahan oli pyydetty jo ensimmäiseen The Expendablesiin. Hän oli kieltäytynyt tarjouksesta ja tullut katumapäälle nähdessään valmiin tuotoksen.

Vaikkei The Expendables 2 kovin kaksinen teos ole ja jää samalle keskinkertaisuuden tasolle kuin ensimmäinenkin filmi, on kyseessä silti ihan viihdyttävä toimintaraina. Tavallaan elokuva viihdyttää jopa edeltäjäänsä paremmin, eikä vain siksi, että Willis ja Schwarzenegger ovat enemmän mukana ja sekaan on saatu Van Damme ja Norris, eli koko toimintaäijien kööri alkaa tosissaan olla kasassa. Siinä, missä ensimmäinen The Expendables otti itsensä turhan vakavasti, jatko-osa on tehty enemmän kieli poskessa. Edellisestä leffasta löytyi toki vitsinsä, mutta se oli silti turhan totinen. Jatko-osassa on ymmärretty tuoda mukaan kasaritoiminnalle ominaista korniutta ja juustoisuutta. Onhan se pirun siistiä, kun iso-Arska saapuu pelastamaan muut ja sanoo: "I'm back!"

Myös toimintansa puolesta The Expendables 2 on edellistä leffaa vakuuttavampi. Heiluvan kameran ja äkkipikaisen leikkauksen sijaan taistelut kuvataan pääasiassa pidemmillä laajoilla otoksilla, joista näkee, mitä hahmot tekevät. Jet Lin kamppailulajeja hyödynnetään vihdoin tyylikkäässä kohtauksessa ja kun Stallone, Schwarzenegger ja Willis ampuvat yhdessä, on tämä historiallinen hetki pakko esittää koko komeudessaan laajalla ja pitkällä otoksella. Toimintakohtauksia vaivaa kuitenkin sama juttu kuin viimeksi, eli jännityksen puute. Barneyn tiimi on sellainen tuhojoukko, että eipä heidän puolestaan pahemmin jaksa jännittää. Roistot kaatuvat helposti kumoon, mutta ampuvat toki kaiken aikaa huteja, jolloin sankareiden ei pahemmin tarvitse edes vaivautua suojautumaan. Lopputaisteluun mennessä tulitusta ja tykitystä on jo nähty niin paljon, että Barneyn ja Vilainin nyrkkimatsia lukuun ottamatta meno käy aika puuduttavaksi.

Sylvester Stallone ei tällä kertaa toimi ohjaajana, mikä on etu filmille. Täten Stallone pystyy keskittymään patsasteluun kameran edessä ja jättää ohjausvastuun Simon Westille, joka oli tätä ennen tehnyt mainion ysäritoiminnan Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Westin työ on osaavampaa, vaikka hän joutuukin ammentamaan Stallonen ja Richard Wenkin höttöisestä käsikirjoituksesta. Tekniseltä puoleltaankin filmi on edeltäjäänsä parempi. Kehuin jo kuvausta ja leikkausta toimintakohtausten aikana. Niiden lisäksi filmi on myös oivallisesti valaistu ja lavastettu, ja näyttelijät ovat hyvin puvustettuja ja maskeerattuja. Erikoistehosteista paistaa yhä läpi digitaalisuus ja roiskuvasta verestä huomaa, että raakuudet tehtiin jälkikäteen tietokoneella, kun studio päättikin kuvausten jälkeen tehdä filmistä lapsilta kielletyn. Äänimaailma tykittelee oivallisesti niin efektien kuin Brian Tylerin musiikkien puolesta.

Yhteenveto: The Expendables 2 on hitusen edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen toimintaraina. Arnold Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin ruutuajan kasvattaminen, sekä Jean-Claude Van Dammen ja Chuck Norrisin tuominen mukaan toimivat vain plussana, tehostaen filmin testosteronista äijätykitystä. Monen kasaritoimintaleffafanin on varmasti vaikea pidättää ilopissaa, kun näkee Stallonen ja kumppanit ruudulla yhtä aikaa. Elokuvan vahvuutena toimii 

tekijöiden ymmärrys tehdä leffa tällä kertaa enemmän kieli poskessa ja juustoisemmin, ykkösleffan ylidramaattisen patsastelun sijaan. Elokuva tarjoaa usean oivallisen ja tyylikkään kohtauksen, jotka riemastuttavat. Tarina ei kuitenkaan ole kaksinen, eikä toiminnasta löydy minkäänlaista jännitettä. Loppuhuipennus käy mekastuksessaan jopa aika puuduttavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka erikoistehosteet ovatkin jo parhaat päivänsä nähneet. Jos pidit ensimmäisestä The Expendablesista, kannattaa jatko-osakin katsoa. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 2, 2012, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Splendid Film, Barney's Christmas, Acquire Entertainment Group, Le Vision Pictures

Arvostelu: Conan hävittäjä (Conan the Destroyer - 1984)

CONAN HÄVITTÄJÄ

CONAN THE DESTROYER

Ohjaus: Richard Fleischer
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain, Tracey Walter, Mako, Grace Jones, Sarah Douglas, Pat Roach, Jeff Corey ja Ferdy Mayne
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert E. Howardin kehittämään Conan-hahmoon perustuva fantasiatoimintaelokuva Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ohjaaja John Milius ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten tuottaja Dino De Laurentiis palkkasi Richard Fleischerin tämän korvaajaksi ja kuvaukset alkoivat marraskuussa 1983. Vaikka De Laurentiis oli tyytyväinen ensimmäisen osan menestykseen, hän uskoi, että se olisi voinut menestyä vielä paremmin, jos se olisi ollut sallittu myös nuoremmille katsojille. Niinpä hän päätti leikata jatko-osasta paljon siistitymmän ja lapsiystävällisemmän version. De Laurentiisin uskomus ei kuitenkaan vastannut todellisuutta, sillä kesäkuussa 1984 julkaistu Conan the Destroyer, eli suomalaisittain Conan hävittäjä menestyi huomattavasti edellisosaa heikommin. Filmi sai kehnon vastaanoton niin kriitikoilta kuin Conanin faneilta. Elokuva oli ehdolla huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnosta ja voitti huonoimman tulokasnäyttelijän Razzien. Itse näin Conan hävittäjän kuutisen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle. 

Conan cimmerialainen saa tehtäväkseen auttaa nuorta prinsessa Jehnnaa etsimään jalokivisarven, jolla voisi herättää henkiin jumala Dagothin.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun Conan-barbaariksi ja on samanlainen suuri muskelimies kuin viimeksi. Tietty voima hänen roolisuorituksestaan silti uupuu. Ensimmäisessä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäisiä näyttelijänlahjoja ja tönkköä olemusta hyödynnettiin hyvin luomaan mystinen sankari, mutta tästä leffasta ei löydy samaa. Conan puhuu paljon enemmän ja Schwarzeneggerin yhä aika heikko osaaminen näyttelijänä joutuu koetukselle. Silti Schwarzenegger sopii rooliin kuin nenä päähän ja hän on elokuvan parasta antia.

     Elokuvassa nähdään myös viime filmistä tuttu Mako kertojana ja seikkailuun liittyvänä Akirona, Tracey Walter Conanin rosvokaverina Malakina, Sarah Douglas Conanin tehtävälleen lähettävänä kuningatar Taramisina, huonoimman tulokkaan Razzien voittanut ja huonoimmasta naissivuosasta ehdolla ollut Olivia d'Abo prinsessa Jehnnana, Wilt Chamberlain prinsessan suojelijana Bombaatana, Grace Jones mukaan matkalle tarttuvana Zulana, sekä Pat Roach pahana velho Thoth-Amonina. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan kummoista työtä ja siksi jopa hieman ihmettelin, että d'Abo oli Razzieissa nostettu esille jopa kahden palkinnon ehdokkaaksi. Hahmotkaan eivät tee vaikutusta, eikä katsoja jaksa välittää toteuttaako prinsessa Jehnna hänelle annetun kohtalon vai ei.

Valitettavasti en pitänyt Conan hävittäjästä yhtään sen enempää toisella katselulla kuin ensimmäisellä joitain vuosia takaperin. Siinä, missä innostuin Conan - barbaarista uusintakierroksella huomattavasti enemmän ja seurasin Conanin seikkailua lumoutuneena, tämä filmi lähinnä tylsistytti minua. Vaikka jatko-osa sisältää joitain ihan meneviä kohtauksia (pääasiassa taistelun Thoth-Amonin jäälinnassa), on se kokonaisuutena todella ontuva ja pitkäveteinen fantasiaraina. Se ei oikein millään nappaa mukaansa, sen toimintakohtaukset eivät ole viihdyttäviä, eikä pökkelö tarinakaan kummoinen. Edes se ei auta, että elokuva hyppää vielä edellistäkin osaa rohkeammin satumaisuuteen ja tuo mukaan lisää yliluonnollisuuksia. Vaikka filmi kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, eli puoli tuntia ensimmäistä osaa vähemmän, tuntuu se silti pidemmältä tekeleeltä.

Asiaa ei yhtään auta Dino De Laurentiisin varsinainen älynväläys siitä, että elokuvasta saisi vielä edellistä osaa isomman hitin tekemällä siitä lapsiystävällisemmän. Ratkaisu johtaa vain laimeisiin toimintakohtauksiin, joissa leikataan pois sillä sekunnilla, kun vähänkin voisi roiskahtaa verta. Kyllä mukaan mahtuu sentään ainakin yksi irtopää, mutta silti väkivallan siistiminen tekee pelkkää hallaa. De Laurentiis saikin huomata sen, kun lipputulot osoittautuivat pettymyksiksi. Muutenkin elokuvasta on vähennetty synkkyyttä ja siinä on enemmän huumoria kuin edeltäjässään. Mutta kun huumorin taso on sitä, että Conan pyytää anteeksi kamelilta, jota löi viime leffassa ja kameli sylkäisee päin Conanin naamaa tai että Malak yrittää pitää myötähäpeällistä seksivalistusta prinsessa Jehnnalle, ei siinä paljoa naurata. Täytyy kuitenkin myöntää, että katselukokemukseni epämukavuuteen vaikutti myös Conan hävittäjän luokattoman surkea pohjoismainen DVD-julkaisu. Sen lisäksi, että kuva näyttää mössöiseltä VHS-kuvalta, on kuvaa myös saksittu voimakkaasti. Alkuperäisen laajakuvan sijaan DVD pitää sisällään kuvaputkitelevisioita varten rajatun, lähes neliömäisen kuvasuhteen, mikä rajaa jatkuvasti ihmisten kasvoja ja tapahtumia pois. DVD:ltä katsoessa jää jopa lähes puolet alkuperäisestä kuvasta näkemättä. Ja tämä on vieläpä ainoa fyysinen julkaisu Conan hävittäjästä, mitä Suomesta saa!

Ohjaaja Richard Fleischer tuo mukaan enemmän fantasiaelementtejä, mutta hän ei osaa luoda samanlaista taianomaista henkeä ja maailmaa kuin John Milius teki Conan - barbaarissa. Muutenkin Fleischerin ohjauksesta puuttuu se väkevyys, jolla Milius teki Conania. Stanley Mannin käsikirjoituskaan ei ole kummoinen. Se on täynnä tylsiä sivuhahmoja, eikä tarinakaan vakuuta. Sentään elokuva on kelvollisesti kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia - kaikkea kivaa, mistä pääsin näkemään vain puolet surkean DVD-julkaisun takia. Erikoistehosteet ajavat asiansa, mutta kun tarinaan ei ole uppoutunut erityisemmin, ei ajan nakertamia efektejä katso samalla lailla sormien läpi kuin ensimmäistä filmiä katsellessa. Ääniefektit ovat myös ihan toimivia, mutta parasta äänimaailmassa on tietty musiikit, joista vastaa toistamiseen Basil Poledouris.

Yhteenveto: Conan hävittäjä on harmillisen kehno jatko-osa mahtavalle fantasiaelokuvalle. Ensimmäisen filmin mukaansatempaava seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen raina. Tunnelma on läpikotaisin vaisu, toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä huumorikaan iske. Richard Fleischerin ohjaus tuntuu laiskalta, mikä näkyy myös näyttelijöiden työssä. Arnold Schwarzeneggeristä ei löydy samaa iskua roolissa kuin viimeksi ja hänelle on annettu liikaa repliikkejä. Fantasiaelementtejä on lisätty, mutta viime leffan mystisyyttä ei löydy. Elokuvan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisensa, mutta heikosti ikääntyneitä efektejä katsoo tuomitsevammin, kun mikään muu niiden ympärillä ei oikein toimi. Sentään Basil Poledourisin säveltämät musiikit toimivat tälläkin kertaa. Conan hävittäjän voi katsoa kertaalleen, jos innostui Conan - barbaarista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Suosittelen kuitenkin etsimään käsiin minkä tahansa muun painoksen elokuvasta kuin sen pohjoismaisen DVD:n, sillä yhtä luokatonta julkaisua saa kyllä hakea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Destroyer, 1984, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Resident Evil: Apocalypse (2004)

RESIDENT EVIL: APOCALYPSE

Ohjaus: Alexander Witt
Pääosissa: Milla Jovovich, Sienna Guillory, Oded Fehr, Thomas Kretschmann, Mike Epps, Jared Harris, Razaaq Adoti, Sandrine Holt, Sophie Vavasseur, Iain Glen, Zack Ward ja Matthew G. Taylor
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Suosittuihin videopeleihin perustuva kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kriitikoiden ja fanien lyttäämisestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatko-osaa alettiin heti työstämään. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Paul W. S. Anderson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, mutta koska hän oli ohjaajana kiireinen Alien vs. Predator -leffan (2004) kanssa, hänen tilalle valittiin Alexander Witt. Kuvaukset käynnistyivät ja Resident Evil: Apocalypse sai ensi-iltansa syyskuussa 2004. Elokuva oli vielä edellistä osaa isompi hitti lippuluukuilla, vaikka saikin kriitikoilta ensimmäistä osaa kehnommat arviot. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, vaan tutustuin koko hommaan näiden leffojen kautta, kun kaverini näytti minulle kymmenisen vuotta sitten neljä ensimmäistä Resident Eviliä saman illan aikana. Silloin innostuin filmeistä ja olen katsonut Resident Evil: Apocalypsen varmaankin kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Katsoinkin Resident Evil: Apocalypsen vain muutamia tunteja ensimmäisen leffan jälkeen.

Pesä-laboratoriosta pakoon päässyt Alice herää Raccoon Cityn sairaalasta vain saadakseen selville, että Pesä on avattu ja T-viruksella tehostetut elävät kuolleet ovat saastuttaneet koko kaupungin. Alicen täytyy keksiä keino selvitä elossa ulos kaupungista, jonka Umbrella-yhtiö aikoo pian tuhota ydinpommilla.

Milla Jovovich palaa Alicen rooliin ja tekee huomattavasti erilaista työtä tässä. Kun Jovovich joutui ensimmäisessä Resident Evilissä tyytymään usein sivustakatsojan rooliin, Alicen yrittäessä muistaa asioita ja taistellessa vain pariin otteeseen, Apocalypsessa Jovovich pääsee alusta asti tositoimiin ja on jopa se hahmo, joka tietää asioista enemmän kuin muut, kohdattuaan zombit jo edellisessä leffassa. Jovovich ei vieläkään vakuuta näyttelijänä, mutta hänellä on kieltämättä oikeaa asennetta toimintasankarin rooliin.

     Tällä kertaa sivuhahmoina toimivat mm. videopelien päähenkilö Jill Valentine (Sienna Guillory), tätä auttavat sotilas Wells (Razaaq Adoti) ja toimittaja Terri Morales (Sandrine Holt), Umbrellan sotilaserikoisyksikkö S.T.A.R.S:in agentit Carlos (Oded Fehr) ja Nikolai (Zack Ward), Umbrellalla korkeassa asemassa työskentelevät majuri Cain (Thomas Kretschmann) ja tohtorit Isaacs (Iain Glen) ja Ashford (Jared Harris), jälkimmäisen tytär Angie (Sophie Vavasseur), sekä komedialliseksi kevennykseksi tarkoitettu, mutta lähinnä ärsyttävän stereotyyppinen L.J. (Mike Epps). Kretschmann ja Glen toimivat kelvollisina ja häijyinä pahiksina, Harrisin ollessa lähinnä huvittavan tyypillinen professorikuvaus. Jovovichin tavoin Guillory omaa tiukkaa asennetta, miksi onkin sääli, että hahmo pilataan pukemalla hänet naurettavan yliseksuaalisesti vähiin vaatteisiin. Loput näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi sujuvasti, muttei kukaan erityisemmin vakuuta.

Resident Evil: Apocalypse lähtee käyntiin Alicen selostamalla kertauksella ensimmäisen elokuvan tapahtumista, mikä herättää helposti tunteen, että tekijätkään eivät luota siihen, että katsoja muistaisi, mitä oli viimeksi nähnyt. Hahmot matkasivat maanalaiseen laboratorioon, mikä paljastui olevan täynnä eläviäkuolleita ja kökösti animoituja digiörkkejä. Hahmot pääsivät pakoon ja luulivat olevansa turvassa, mutta jotta leffasarja jatkuisi, on Umbrella-yhtiön tietty pitänyt avata Pesän panssariovet ja päästää laboratoriossa lymyilleet kauhut valloilleen Raccoon Cityyn. Jos jotain erityisen positiivista Resident Evil: Apocalypsesta täytyy sanoa, niin se ei lähde kopioimaan ensimmäistä elokuvaa, vaan pyrkii tarjoamaan täysin erilaisen kokemuksen, hyödyntäen toki edellisestä osasta tuttua päähahmoa ja hirviöitä. Maanalaisen laboratorion sijaan leikkikenttänä toimii koko yllä oleva kaupunki ja moni poloinen joutuu tietty zombien ateriaksi.

Vaikka leffa onnistuukin jollain ilveellä viihdyttämään, on siitä kadonnut jokin mukaansatempaavuus, joka teki ensimmäisestä Resident Evilistä ihan passelin zombipätkän. Tässä zombimättö on aika yhdentekevää, eikä katsojaa jaksa kiinnostaa kenenkään kohtalo. Kauhuksi leffaa on vaikea kutsua, mutta ei se toisaalta edes pyri olemaan jännittävä, vaan enemmän puhtaampaa toimintaa. Pääasiassa hahmot vain ampuvat eläviäkuolleita Raccoon Cityn kaduilla ja aina välillä kaiken kovaäänisen räiskinnän aikana takaa ilmestyvä zombi pääsee haukkaamaan palan jostakusta epäonnisesta. Perinteinen zombitarina ei kuitenkaan tekijöille riitä, vaan lisäuhkana toimii viime filmin lopussa vihjailtu Nemesis-projekti. Kyseessä on huomattavasti ensimmäisen osan surkuhupaisia mörököllejä uhkaavampi ja vakuuttavampi monsteri, mutta jotenkin täysin irrallinen kaikesta muusta leffassa. Aivan kuin elokuvassa kulkisi kaksi juonikuviota päällekkäin, jotka eivät millään pysty toimimaan käsi kädessä. Niin tekijät kuin katsojatkin saattavat unohtaa zombit, kun järkälemäinen Nemesis tömistelee ruutuun.

Alexander Witt on vuosien varrella toiminut monissa isoissa elokuvissa apulaisohjaajana ja kuvaajana, mutta yhä tällä hetkellä Resident Evil: Apocalypse on ainoa leffa, jonka Witt on ohjannut täysin itse. Witt ei onnistu rakentamaan kaksista tunnelmaa, eikä hän todellakaan osoita pätevyyttään toimintakohtausten aikana. Läpikotaisin taistelut on toteutettu kehnosti. Osaamattomuus paistaa läpi siitä huolimatta, kuinka tekijät yrittävät peitellä sitä kameran heilumisella ja valtavalla määrällä leikkauksia hyvin yksinkertaistenkin lyöntien ja potkujen aikana. Kameratyöskentely ei muutenkaan ole leffassa laadukasta, puhumattakaan tönköstä leikkauksesta. On jopa turhauttavaa, kuinka moni ammuskelukohtaus on lähinnä sitä, että kamera kuvaa vain laukeavaa asetta. Sentään tuhotun kaupungin lavasteet ovat näyttävät ja niin Nemesiksen kuin zombikoirien maskeeraukset vaikuttavat. Puvustajat olisivat kuitenkin voineet miettiä Alicen ja Jillin typeriä asuja uudestaan. Digitaalisesti tehdyt mörököllit ovat yhtä kökköjä kuin viimeksi ja kaiken keskellä ne olisi voinut suosiolla poistaa kokonaan. Äänimaailma on tarpeeksi passeli, Jeff Dannan säveltämistä tyhjänpäiväisistä musiikeista huolimatta. 

Yhteenveto: Resident Evil: Apocalypse on heikko jatko-osa ihan menevälle zombielokuvalle. On hyvä, etteivät tekijät lähde toistamaan ensimmäisen filmin kuvioita ja kokonainen kaupunki avaa erilaisia mahdollisuuksia tapahtumille kuin maanalainen laboratorio. Tietty klaustrofobisuus on poissa, mutta samalla uhkat saattavat vaania nyt ihan missä vain. Nemesis-projekti tarjoaakin passelin uhkan, mutta se tuntuu silti erikoisen irralliselta muusta elokuvasta. Filmi ei harmillisesti kuitenkaan pyri olemaan jännittävä, vaan se keskittyy lähinnä tylsästi toteutettuihin toimintakohtauksiin. Pahviset hahmot ammuskelevat zombeja kaduilla, kameran heiluessa ja leikkaajan ollessa turhan innokas saksien kanssa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä elokuva ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Resident Evil: Apocalypsen katsoo ihan sujuvasti, vaikka vain puolentoista tunnin kestossaankin se käy välillä pitkäveteiseksi itseään toistavan rymistelynsä kanssa. Jos piti kovasti ensimmäisestä filmistä, voi jatko-osakin iskeä lujaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä... no, ei nyt ihan kohtausta, mutta jonkin sortin Umbrella-yhtiön mainos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Apocalypse, 2004, Davis Films / Impact Pictures, Constantin Film Ltd.

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu