Arvostelu: Smurffit-elokuva (Smurfs - 2025)

SMURFFIT-ELOKUVA

SMURFS

Ohjaus: Chris Miller

Pääosissa: James Corden, Rihanna, JP Karliak, John Goodman, Nick Offerman, Dan Levy, Alex Winter, Xolo Maridueña, Maya Erskine, Amy Sedaris, Natasha Lyonne, Sandra Oh, Jimmy Kimmel, Octavia Spencer, Nick Kroll, Hannah Waddingham, Kurt Russell, Hugo Miller, Chris Miller, Billie Lourd ja Marshmello

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit-elokuva perustuu Peyon luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958. Hahmoista oli tehty jo muutamakin elokuva, oikeita näyttelijöitä ja animaatiota yhdistelevät Smurffit (The Smurfs - 2011) ja Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013), sekä kokonaan animoitu Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village - 2017). Näistä elokuvista vastasivat Columpia Pictures ja Sony Pictures Animation, mutta vuonna 2022 hahmojen elokuvaoikeudet siirtyivät Paramount Animationille ja Nickelodeon Moviesille, jotka alkoivat suunnitella kokonaista elokuvasarjaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Smurffit-elokuva on saapunut teattereihin. Itse tykkäsin lapsena vanhasta Smurffit-piirrossarjasta (The Smurfs - 1981), mutten piitannut juuri yhtään parista näytellystä leffasta. Smurffit: Kadonnut kylä oli askel parempaan suuntaan ja olin aluksi hyvillä mielin, kun kuulin uuden animaatioelokuvan olevan tulossa, sillä koin sen olevan oikea muoto kertoa näitä tarinoita. Leffan traileri sai minut kuitenkin pudistelemaan päätäni pahemman kerran ja kävinkin epäilevin odotuksin katsomassa uuden Smurffit-elokuvan sen ensi-iltapäivänä.

Kun Smurffikylään piilotettua taikakirjaa havitteleva ilkeä velho Razamel sieppaa Suursmurffin, muut smurffit joutuvat turvautumaan pahimman vihollisensa Gargamelin apuun pelastaakseen johtajansa.

Elokuvan keskiössä ovat vähemmän yllättäen siniset, valkoisia lakkeja ja pöksyjä käyttävät smurffit, jotka asustavat Smurffikylässä lauleskellen ja tanssahdellen, sekä tarrautuvat yhteen tiettyyn ja dominoivaan piirteeseensä. On esimerkiksi koko ajan huonolla tuulella oleva Ärjy (Chris Miller), kylän älykkäin smurffi Välkky (Xolo Maridueña), väkivahva Patti (Alex Winter) ja itseään rakastava Kauno (Maya Erskine). Kylää johtaa vanha ja viisas Suursmurffi (John Goodman) ja kylän ainoa naispuoleinen smurffi on Smurffiina (Rihanna), jonka voisi kaikesta mainostuksesta päätellen luulla olevan elokuvan päähenkilö, mutta ei. Smurffit-elokuvan keskiössä on elokuvaa varten luotu Nimetön Smurffi (James Corden), joka on ainoa koko kylässä, joka ei ole löytänyt sitä omaa juttuaan. Kuitenkin kun Suursmurffi siepataan, Nimetön saattaa vihdoin löytää itsensä seikkailun aikana. Hahmo on toimiva ja Smurffiinakin toimii siinä sivussa, mutta valitettavasti suuri osa muista smurffeista jäävät pahasti taka-alalle.

     Vastaansa smurffit saavat pahan Razamel-velhon (JP Karliak), joka havittelee taikakirjaa, jonka Suursmurffi aikoinaan piilotti Smurffikylään ja jolla Razamel ja muut pahat velhot voisivat syöstä koko maailman pimeyteen. Avukseen smurffit tarvitsevat yllättäen arkkivihollisensa Gargamel-velhon (myös Karliak) ja tämän Rontti-kissan, jotka kantavat kaunaa Razamelille. Razamel on kelpo pahis ja on ihan kivaa vaihtelua nähdä smurffien tekevän yhteistyötä Gargamelin kanssa - joskin näin uuden Smurffi-franchisen aloituselokuvaksi on hieman kummaa, ettei tarina ole perinteikkäämpi smurffit vastaan Gargamel -kuvio.

Vaikka mukana ei yllättäen olekaan sitä Influensserismurffia, joka sai minut trailerissa pyörittelemään silmiäni, on Smurffit-elokuva juuri sellainen lapsille tarkoitettu kohellusärsyke kuin etukäteen pelkäsin. Seasta löytyy hieman syvempää teemaa oman minuuden löytämisestä, mutta tämä tuntuu hukkuvan kaiken päättöminä kanoina sinne tänne säntäilyn alle. Elokuvasta puuttuu se sympaattisuus, mikä on tehnyt Smurffeista tykättävän niin lapsille kuin aikuisille ja leffa on lopulta vain jotain, mitä pistää pyörimään taustalle, kun haluaa lapsen pois jaloista puoleksitoista tunniksi. Muksuja leffan värikäs, vauhdikas ja äänekäs seikkailu ties minne multiversumin syövereihin voi viihdyttää, mutta aikuista katsojaa leffa todennäköisesti vain uuvuttaa.

Suursmurffin etsintäoperaatio vie smurffit tosiaan aikamoiselle matkalle, missä he päätyvät monenlaisiin ulottuvuuksiin - myös hetkeksi meidän oikeiden ihmisten sekaan. Onneksi tämä osio ei ole samanlaista hävyttömän tuotesijoittelun juhlaa kuin vuoden 2011 tietokoneanimaatiota ja oikeita näyttelijöitä sekoittava Smurffit-raina. Vaikka menoa ja meininkiä riittää, koin Smurffit-elokuvan silti jopa oudon pitkäveteiseksi. Kaikkea tapahtuu koko ajan, mutta jotenkin todella väsyneesti ja ponnettomasti. Seikkailu ei nappaa mukaansa, eikä komediaosastossakaan ole kehumista. Vitsit ovat lähes täysin lapsille suunnattuja, mutta eipä minun näytöksessäni naurua pahemmin kuulunut perheen pienimmiltäkään katsojilta.

Visuaalisesti Smurffit-elokuva on sentään pääasiassa ihan miellyttävää katseltavaa, silloin kun elokuva pysyy täysin animaationa. Leffa näyttää hauskasti samaan aikaan niin käsin piirretyltä kuin tietokoneella kolmiulotteiseksi animoidulta, luoden onnistuneen omanlaisensa ulkonäön. Itse smurffit näyttävät tutuilta omilta itseltään ja taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on paikoitellen turhan kaoottinen ja kenties Rihannan sopimukseen liittyen sekaan ripotellut parit musikaalinumerot olisi ihan hyvin voinut leikata pois.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Ennen Smurffit-elokuvaa esitetään viisiminuuttinen Paavo Pesusieni -animaatio Tilausta pukkaa (Order Up!), muistuttamaan jouluna ensi-iltansa saavasta Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu -elokuvasta (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025). Huomasin viihtyväni lyhärin parissa paremmin kuin itse pääesityksenä toimineen Smurffit-elokuvan aikana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smurfs, 2025, Paramount Animation, Domain Entertainment (II), International Motion Picture Studios, Lafig Belgium

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu

Arvostelu: Ocean's 8 (2018)

OCEAN'S 8

Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!

Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...

Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona.
     Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa.
     Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?

Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.

Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.

Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.

Yhteenveto: Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures

Yhteistyössä:

Arvostelu: Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

VALERIAN AND THE CITY OF A THOUSAND PLANETS (2017)

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Dane DeHaan, Cara Delevingne, Sam Spruell, Clive Owen, Rihanna, Elizabeth Debicki, Ethan Hawke, Sasha Luss ja John Goodman

Genre: scifi, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 12

Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ranskalaiseen scifisarjakuvaan "Valérian et Laureline", jonka loivat Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières, ja joka ilmestyi loppuvuodesta 1967 tammikuuhun 2010 asti. Sarjakuvat olivat todella suosittuja, joten ei ihme, että niistä tehtiin elokuva. Sarjakuvien pohjalta oli aiemmin jo tehty animaatiosarja, mutta tämä on ensimmäinen näytelty koko illan filmi aiheesta. Leffan ohjaaja Luc Besson oli nuorena rakastunut "Valérianin" maailmaan ja pohti sen elokuvaversiota jo noin kaksikymmentä vuotta sitten! Kuitenkin vasta Avatarin (2009) ilmestyttyä hän koki, että filmin teko olisi vihdoin mahdollista. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että Valerian-elokuva olisi tulossa ja sille annettiin suurin ranskalaiselokuvan budjetti koskaan: 197 miljoonaa euroa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2016 ja nyt monien sarjakuvan fanien unelma on käymässä toteen, sillä Valerian and the City of a Thousand Planets ilmestyy vihdoin leffateattereihin. Minun on kyllä pakko tunnustaa, etten ollut kuullutkaan koko jutusta, ennen kuin näin, että siitä oli tulossa elokuva. Projekti herätti kuitenkin heti mielenkiintoni ja vaikken sitä erityisemmin odottanutkaan, toivoin näkeväni tyylikkään scifiseikkailun. Kovin suurin odotuksin en siis käynyt katsomassa Valeriania. Minulle parasta elokuvan näkemisessä oli, että näytös järjestettiin Finnkinon upeassa Scape-salissa 3D:nä. Oli myös hienoa, että saimme omat kappaleemme "Valerian: Tuhannen planeetan valtakunta" -sarjakuvasta!

Agentit Valerian ja tämän työpari Laureline alkavat selvittämään, mitä tuhansien eri lajien asuttaman avaruusasema Alphan keskuksessa on vikana, sillä sen ilma on muuttunut myrkylliseksi. Samalla he yrittävät pähkäillä, miten vuosia sitten tuhoutunut planeetta Mül liittyy tapaukseen?

Elokuvan nimikkohahmo Valerianina nähdään Dane DeHaan, joka ei valitettavasti ole oikea mies rooliin. Heti alusta asti huomaa, että Valerianin olisi tarkoitus olla pienesti itseään täynnä oleva naistenmies, joka kokee selviytyvänsä tilanteista pelkän hymynsä avulla, mutta on kuitenkin valmis tekemään todellisia sankarijuttuja, kun tarve vaatii. Eli sellainen hahmo, jota Chris Pratt esittää Guardians of the Galaxy -leffoissa (2014-2017). Ongelmana onkin, että Prattilta tämä rooli syntyy luonnostaan, kun taas DeHaan ei sitten vain mitenkään taivu kunnolliseksi hurmuriksi. Häneltä löytyy kyllä hetkensä, mutta läpi leffan toivoisi näkevänsä jonkun toisen roolissa. Hahmo on nimittäin mielenkiintoinen ja Guardians of the Galaxyn Star-Lordin lisäksi hänessä on samanlaisuuksia esimerkiksi Star Wars -saagan Han Solon kanssa. Hänessä on siis heti kelpo ainekset mainioksi sankariksi, joten on suuri harmi, ettei toteutus ole toimiva.
     Valerianin työparia, Laurelinea näyttelee pääasiassa mallina toimiva Cara Delevingne. Valerianin tavoin myös Laureline on roolitettu kummallisesti, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole se, etteikö Delevingne sopisi hahmoksi, vaan ettei hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Silti hän suoriutuu osastaan paremmin kuin DeHaan ja on hienoa, että Laurelinella on suunnilleen yhtä paljon tekemistä kuin Valerianilla. Vaikka kaksikolla on muutakin juttua meneillään kuin että he vain työskentelevät yhdessä, on oivallista, ettei Laureline ole sokeasti ihastunut muka-hurmuriin, vaan pitää työparinsa kurissa ja näyttää, ettei lankea hymyihin yhtä helposti kuin muut tytöt.
     Agenttipariskunnan lisäksi elokuvan tärkeitä hahmoja ovat Clive Owenin esittämä Alphan komentaja Filitt, Sam Spruellin näyttelemä kenraali Okto-Bar ja Elizabeth Debickin esittämä Mülin keisari Haban Limaï. Vaikka heillä on tärkeät roolit tarinassa, eivät he persoonina ole kovin ihmeellisiä, lukuunottamatta keisaria, jonka teot ovat ymmärrettäviä, hänen planeettansa ollessa tuhoutunut. Leffassa nähdään myös paljon sivuhahmoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä. Heitä ovat mm. muotoaan muuttava esiintyjä Bubble (laulajatähti Rihanna), jonkinlaista strippiklubia pitävä Jolly (Ethan Hawke), rosvoileva Bob (Alain Chabat), suurikokoinen avaruusgangsteri Igon Siriuss (John Goodman), Mülin prinsessa (Sasha Luss) ja aika ärsyttävät doghan daguisit (Grant Moninger, Robbie Rist ja Christopher Swindle), jotka tietävät paljon ja yrittävät myydä tietoaan kalliilla. Sivuhahmoista on saatu yllättävän mielenkiintoisia, mutta valitettavasti lähes jokaisen heistä ainoa tarkoitus on auttaa pääkaksikkoa jossain pienessä asiassa ja heti kun homma on hoidettu, he katoavat filmistä kokonaan.

Elokuva alkaa yllättävän lupaavasti. Alussa näytetään avaruusasema Alphan syntytarina, erilaisten lajien telakoituessa vuosisatojen varrella ihmisten luomaan alukseen kiinni, muodostaen siitä yhä vain suuremman kokonaisuuden, Dawid Bowien "Space Oddity" -kappaleen soidessa taustalla. Tästä päästään planeetta Mülille, joka on upean kaunista katseltavaa paratiisimaisten hiekkarantojen ja ihanan kirkkaan veden takia. Katsojaa kiehtoo välittömästi näkemänsä maailma ja on upeaa, ettei katsojille kerrota mitään, vaan planeetta ja sen kulttuuri esitellään yksinkertaisesti näyttämällä, miten sen asukkaat toimivat. Nämä olennot, eli pearlit eivät onneksi puhu englantia, vaan jotain omaa kieltänsä, jolloin katsojan täytyy yrittää tulkita sanoja käytöksen perusteella. Alku on toteutettu niin vaikuttavasti, että nekin jotka eivät ole Valerianista kuullutkaan (esimerkiksi minä), kiinnostuvat aiheesta, eivätkä malta odottaa näkevänsä lisää eri galaksien maailmoja ja mitä kummallisempia avaruusolentoja.

Valitettavasti kun Mülin tuhosta siirrytään päähenkilöiden esittelyyn, hienosti rakennettu alku alkaa pienesti rikkoutumaan. Tapahtumia aletaan selittämään katsojille sen sijaan, että ne vain näytettäisiin. On kyllä mahtavaa, että heti pääsee näkemään uuden alienkulttuurin, Valerianin ja Laurelinen lähtiessä suorittamaan tehtävää torille, joka on toisessa ulottuvuudessa, jolloin sen näkee ja tuntee vain tiettyjen laitteiden avulla, mutta tehtävää on pitkitetty liikaa, jolloin se alkaa jopa käydä hieman tylsäksi, etenkin kun se tuntuu lähinnä vain kaksikon esittelyltä, eikä niinkään tarinallisesti tärkeältä (mitä se tosin osittain on). Kun vihdoin päästään näkemään avaruusasema Alphaa, eli leffan nimen mukaista "tuhannen planeetan kaupunkia", taso tuntuu hieman paranevan ja tarina lähtee selkeämmin liikkeelle. Harmillisesti kun Valerian ja Laureline lähtevät tutkimaan aseman myrkyllistä keskusta, leffa lässähtää jälleen. Sen lisäksi että mukaan ilmestyy vähän väliä uusia hahmoja, joista on hyötyä vain jonkin jutun ratkaisemiseksi, eivät ratkaistavatkaan kohdat ole kovin kummoisia. Mukaan on lisätty esimerkiksi kohtaus, jossa Laureline käväisee Bobin kanssa merenalaisessa maailmassa etsimässä jotain ajatuksia lukevaa avaruusmeduusaa, mikä johtaa täysin tarpeettomaan toimintakohtaukseen, kun täytyy päästä pakoon jättimäisiä vesihirviöitä. Jotkut hetket vain venyttävät tarinaa turhaan ja muutamat kohdat olisi suosiolla voinut säästää mahdolliseen jatko-osaan, sillä elokuva on hieman liian täynnä asioita. Leffan kestoa voisi helposti tiivistää ainakin vartilla, jolloin se pystyisi säilyttämään viihdyttävyysarvonsa paremmin.

Valerian and the City of a Thousand Planets on nimittäin viihdyttävä filmi. Erityistä jännitystä ei ole mukana missään toimintakohtauksessa, mutta niitä katsoo silti mielellään, varsinkin kun on niin hauskaa nähdä ties minkälaisia otuksia ja mörököllejä. Kyseessä on niin menevä popcornin ahmimispätkä, ettei tarinan ennalta-arvattavuuskaan erityisemmin haittaa. Leffan pahiksen tietää heti, kun hän astuu ruutuun, vaikka hahmon todellista roolia yritetäänkin piilotella melkein loppuun saakka. Leffaan on hieman yritetty tuoda draamaakin mukaan, jottei filmi olisi vain helppoa hömppää, mutta sen toteutus ei ole kovin onnistunut, jolloin hömppähenki vain kasvaa. Valerianin ja Laurelinen välinen romantiikka pusketaan vähän väliä esille, kun Valerianin pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää kiinni vain yhdestä neitokaisesta. Kaksikon välille on yritetty luoda samanlaista henkeä kuin Star Warsin Hanille ja Leialle, mutta siinä ei ole onnistuttu, sillä DeHaanin ja Delevingnen välillä on vain harvoin toimivaa kemiaa. Huumoriakin on tuotu mukaan, mutta erityisemmin teos ei naurata. Vain todella kekseliäät hetket huvittavat kuten myös tarinan hölmöydet. Hieman surullisuuttakin on yritettä väkisin vääntää mukaan, mutta sekin lähinnä huvittaa, sillä kyseinen kohtaus ei herätä katsojassa oikein minkäänlaista tunnetta, jos pientä myötähäpeää ei laske mukaan. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin erikoinen ja homma tuntuu ratkeavan liian helposti. Toisaalta niin käy muutenkin leffan aikana, joten onko se edes yllättävää?

Joidenkin mielestä leffan ohjannut ja käsikirjoittanut Luc Besson on visionääri ja taiteilija, mutta itse en ole erityisemmin innostunut hänen töistään. Valerian and the City of a Thousand Planets on kuitenkin huima parannus hänen edelliseen scifitoimintaansa Lucy (2014), joka oli aivan hirveää kuraa. Tähän Besson on saanut luotua kiehtovuutta, vaikkei osaakaan kunnolla luoda tunteita, joista katsojat välittäisivät. Hänen käsikirjoituksensa on myös paikoitellen todella laiskasti tehty ja tuntuukin siltä, että alun jälkeen hän kiirehti kaiken muun kanssa. Ihan hauskasti hän on kuitenkin saanut mukaan viittauksia muihin elokuviinsa, kuten Takeniin (2008) ja The Fifth Elementiin (Le Cinquième Élément - 1997), joka on noussut scifigenren kulttiklassikoksi. Mitään pahaa ei voi kuitenkaan sanoa Valerian and the City of a Thousand Planetsin tehosteista. Visuaaliset efektit ovat aivan tajuttoman hienoja! Elokuva on alusta loppuun puhdasta silmäkarkkia, jonka aikana hämmästelee muutamaankin otteeseen, mihin tehosteissa on päästy. Elokuvan lavasteet ja puvut ovat myös upeasti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit ovat erinomaisia. Kuvaus on oivallista, vaikkakin leffa on suurimmaksi osaksi kuvattu vihreää taustakangasta vasten. Leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Leffan musiikeista vastaa Alexandre Desplat, mutta hän ei ole valitettavasti saanut aikaan mitään muistettavaa. Filmin jälkeen päässä soi lähinnä alussa kuultu Bowien biisi.

Yhteenveto: Valerian and the City of a Thousand Planets on hieman liian pitkä, mutta silti mukavan viihdyttävä scifiseikkailu. Elokuva alkaa kiehtovasti, mutta tunnelma heikkenee usein ja välillä hahmot selittävät liikaa sen sijaan, että katsojalle näytettäisiin asioita. Tarinaan heitellään mukaan uusia sivuhahmoja ja toimintahetkiä sitä mukaa, kun tarve vaatii, mutta heti kohtauksien loputtua nämä hahmot vain katoavat tarinasta. Päähenkilöt Valerian ja Laureline omat kiinnostavat, mutta heidät on roolitettu väärin - varsinkaan Valerianin näyttelijä Dane DeHaan ei sovi yhtään osaansa. Mukana on paljon hölmöyksiä, vitsit eivät oikein toimi, tarina on todella ennalta-arvattava ja pääkaksikon suhteesta ei löydy kemiaa, mutta nämä asiat eivät oikein edes haittaa, sillä elokuva on visuaalisesti käsittämättömän hieno, upea ja jopa kaunis. Elokuvan mahtavat tehosteet pelastavat hieman kokemusta ja nostavat tasoa pisteellä. Valerian and the City of a Thousand Planets menee siis helppona kesäviihteenä todella sujuvasti ja varsinkin suurelta valkokankaalta katsottuna se toimii oivallisesti. Sarjakuvien fanit voivat joko rakastaa sitä, miten tutut hahmot on tuotu valkokankaalle tai sitten he voivat pettyä, miten erilaiselta leffa näyttää sarjakuvaan verrattuna (ainakin siihen lehteen, jonka saimme ennen näytöstä). Elokuva voi toimia onneksi myös, jos koko juttu ei ole entuudestaan tuttu, vaikka alkupäässä jotkut jutut tuntuvat todella epäselviltä. Vaikka kovin ihmeellinen pätkä ei olekaan kyseessä, voisin ihan sujuvasti katsoa toisenkin tällaisen. Luc Besson onkin kirjoittanut jo jatko-osan, minkä lisäksi hän työstää tällä hetkellä kolmatta Valeriania. Toivottavasti hän onnistuu niissä paremmin kuin tässä ja niistä ei paista läpi se, että hän kirjoitti ne, koska hänellä oli omien sanojensa mukaan tylsää.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com

Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017, EuropaCorp, Fundamental Films, Grive Productions, Gulf Film, Novo Pictures, Orange Studio, River Road Entertainment, TF1 Films Production, Universum Film