Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: The Lost City (2022)

THE LOST CITY

Ohjaus: Adam Nee ja Aaron Nee

Pääosissa: Sandra Bullock, Channing Tatum, Daniel Radcliffe, Da'Vine Joy Randolph, Patti Harrison, Oscar Nuñez, Héctor Aníbal, Thomas Forbes-Johnson ja Brad Pitt

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lost City on Sandra Bullockin ja Channing Tatumin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Seth Gordonin ideasta, jota hän yritti pitkään myydä studioille. Paramount Pictures tarttui projektiin, mutta filmi pysyi silloinkin muutamia vuosia suunnitteluvaiheessa, kunnes sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin toukokuussa 2021. Nyt The Lost City saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut etukäteen erityisen innoissani filmistä. Sen juliste näytti aikamoiselta Photoshop-kammotukselta, eikä trailerikaan oikein vakuuttanut. Päätin silti toki käydä katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa ja täytyy heti sanoa, että kyseessä on tähän asti yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä. Ja nyt ei ole kyse mistään myöhäisestä aprillipilasta, vaan ihan oikeasti tarkoitan tätä. The Lost City on erittäin viihdyttävä seikkailupläjäys.

Romanttisia seikkailukirjoja kirjoittava Loretta Sage ja hänen kirjojensa kansikuvamallina toimiva Alan päätyvät itse seikkailuun, kun Loretta siepataan auttamaan miljonääri Abigail Fairfaxia löytämään myyttisen Tulikruunun D:n kadonneesta kaupungista ja Alan lähtee pelastamaan häntä.

Sandra Bullock näyttelee Loretta Sagea, aikoinaan arkeologiasta kiinnostunutta naista, joka aviomiehensä kuoleman jälkeen päätyikin kirjoittamaan menestyksekkäitä (ja kiihkeitä) seikkailukirjoja pariskunnasta Angelasta ja Dashista, jotka päätyvät milloin mihinkin ongelmiin erilaisia aarteita etsiessään. Channing Tatum taas esittää Alania, joka toimii Lorettan kirjojen kansikuvien mallina Dashille. Kumpikaan ei ole todellisuudessa seikkailijaa nähnytkään ja niinpä onkin lystikästä seurata kaksikkoa, kun heidät vedetään väkisin mukaan aarteenmetsästysretkelle. Viime vuosien aikana isoissa leffoissa varsin vähän esiintyneet Bullock ja Tatum tekevät mainion paluun. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja he ovat todella hilpeitä rooleissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph Lorettan kustantajana Bethinä, Patti Harrison Lorettan somepuolta hoitavana Allisonina, Daniel Radcliffe Lorettan sieppaavana miljonääri Abigail Fairfaxina, Héctor Aníbal ja Thomas Forbes-Johnson tämän kätyreinä, sekä Brad Pitt ex-soturi Jack Trainerina, joka lähtee Alanin kanssa etsimään Lorettaa. Radcliffe heittäytyy hauskasti eksentrisen miljonäärin osaan, jolle ei kelpaa "ei" vastaukseksi, jos hän jotain haluaa ja Pitt on suorastaan hulvaton todellisena toimintasankarina. Muutkin sivunäyttelijöistä suoriutuvat passelisti osistaan.

En tosiaan odottanut The Lost Citystä mitään ihmeellistä, kun menin sitä katsomaan ja voi pojat, kun elokuva onnistuikin yllättämään positiivisesti. Se on todella viihdyttävä ja hauska seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Pääparin kommelluksia seuraa hymy huulilla, kummankin ollessa viidakossa kuin kalat kuivalla maalla. Vaikka vauhtia ei todellakaan puutu, meno ei koskaan äidy miksikään päättömäksi kohellukseksi, joka alkaisi ärsyttämään, vaan fyysinen komedia riemastuttaa kerta toisensa perään. Lisäksi hahmoille on kirjoitettu kosolti hupaisia repliikkejä ja vuoropuheluja. 

Seikkailun henki on vahvasti läsnä filmissä ja vaikka ensimmäisellä puoliskolla suuri osa ajasta käytetään lähinnä pelastusoperaatioon, vähitellen myös päähahmoja alkaa kiinnostamaan legendojen Tulikruunun löytäminen ennen yhä vain häijymmäksi muuttuvaa Abigailia. Aika käy myös koko ajan vähiin, Tulikruunun ja D:n kadonneen kaupungin sijaitessa saarella, jonka tulivuori on purkautumassa minä hetkenä hyvänsä. Kunnon seikkailuelokuvien tavoin mukana on niin ikivanhojen merkintöjen tulkitsemista aarteen hautaamispaikan löytämiseksi, takaa-ajoja, viidakon keskellä rämpimistä kuin myös tietty orastelevaa romantiikkaa. Osalle loppuhuipennus voi tuottaa pettymyksen kaiken jälkeen, mutta itse pidin sitä mukavan raikkaana ratkaisuna. Leffasta löytyy kuitenkin joitain vikoja tai pikemminkin puutteita ja itse jäin kaipaamaan enemmän itse saaren tarjoamia vaaratilanteita. Nyt päähenkilöt kohtaavat lähinnä iilimatoja kliseisessä, joskin toki hauskassa kohtauksessa. Missä myrkylliset hämähäkit tai käärmeet ja ikivanhat ansat?

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Neen veljekset Adam ja Aaron, jotka pääsevät ensi kertaa tekemään ison luokan Hollywood-filmiä tunnettujen näyttelijöiden kera. Veljekset suoriutuvat hommastaan tyylikkäästi ja pitävät lystikästä tunnelmaa yllä kaiken aikaa. Neet ovat myös työstäneet käsikirjoituksen yhdessä Oren Uzielin ja Dana Foxin kanssa. Nelikon teksti pitää hyvin mukanaan ja sisältää paljon onnistuneita vitsejä. The Lost City on myös mainiosti kuvattu ja leikattu. Viidakkoseikkailujen oivana vastapainona toimivat kaupungissa tapahtuvat kohtaukset, joissa Lorettan kustantaja Beth panikoi kirjailijan löytämisestä, samalla kun Allison julkaisee sosiaaliseen mediaan postauksia #kadoksissa. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja erikoistehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma toimii efektejä ja Pinar Toprakin musiikkeja myöten. Elokuvan jälkeen kuitenkin päähän jää soimaan lähinnä Europen todellinen korvamato The Final Countdown.

Yhteenveto: The Lost City on yllättävän ilahduttava seikkailukomedia. Alusta asti saa nauraa yhä vain enemmän ja Lorettan ja Alanin seikkailu tarjoaa runsaasti hauskoja tilanteita. Sandra Bullock ja Channing Tatum ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän kemiansa kohtaavat täysillä. Daniel Radcliffe on veikeä roiston osassa ja Brad Pitt varastaa show'n pelastavana sankarisoturina. Viidakkomatkan varrelle mahtuu monenlaista kommellusta, joskin itse saaren toivoisi tarjoavan enemmän vaaratilanteita. Tämän lisäksi veikkaisin monen katsojan toivovan loppuhuipennukselta hieman enemmän, mutta itse pidin tästä ratkaisusta. Seikkailu pitää hyvin mukanaan läpi keston ja elokuvan voi mielellään katsoa uudelleenkin. Enkä välttämättä panisi pahakseni, jos The Lost City saisi joskus jatkoa. Jos siis kaipaatte energistä ja hauskaa seikkailuleffaa piristämään kevättä, suosittelen erittäin lämpimästi käymään katsomassa tämän elokuvan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost City, 2022, Paramount Pictures, 3dot productions, Exhibit A, Fortis Films

Arvostelu: Ocean's 8 (2018)

OCEAN'S 8

Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!

Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...

Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona.
     Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa.
     Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?

Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.

Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.

Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.

Yhteenveto: Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures

Yhteistyössä:

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions

Arvostelu: Minions / Kätyrit (2015)

MINIONS (2015)

KÄTYRIT

Ohjaus: Kyle Balda ja Pierre Coffin
Pääosissa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Jennifer Saunders, Steve Coogan, Michael Beattie, Katy Mixon, Steve Carell ja Geoffrey Rush
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Illumination Entertainmentin ensimmäinen elokuva, Despicable Me (Itse ilkimys - 2010) esitteli maailmalle pienet keltaiset olennot, jotka pukeutuivat kakkuloihin ja haalareihin, puhuivat outoa kieltä ja joilla oli vaihtelevasti yksi tai kaksi silmää. Nämä minionit - eli suomeksi "kätyrit" - nousivat erittäin suureen suosioon ja yhtäkkiä monen vanhemman lompakot tyhjenivät minionlelujen ja muiden oheistuotteiden takia. Hahmojen suosio huomattiin ja Despicable Me 2:ssa (Itse ilkimys 2 - 2013) heidän rooliaan kasvatettiin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja jo ennen sarjan toisen osan ilmestymistä ilmoitettiin, että minioneista tehtäisiin oma elokuva. Leffan teko alkoi vuonna 2012 ja sen piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2014, mutta se päätettiin siirtää seuraavalle kesälle, jotta oheistuotteet myisivät varmasti paremmin. Minions sai ensi-iltansa kesällä 2015 ja se nousi suureksi hitiksi. Niinkin suureksi, että kyseessä on tällä hetkellä kaikkien aikojen kolmanneksitoista menestynein elokuva, yli miljardin dollarin lipputuloillaan! Itse kävin myös katsomassa leffan, vaikken erityisesti minioneista pitänytkään. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt ja pidin elokuvaa ihan mainiona. Ostin Minionsin Anttilan konkurssimyynnistä parilla eurolla, mutta katsoin leffan vasta vähän alle vuotta myöhemmin uudestaan, sillä sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Despicable Me 3 (2017) ja siihen täytyi tietenkin valmistautua katsomalla ja arvostelemalla sarjan aiemmat osat.

Minionit ovat miljoonia vuosia palvelleet kaikkein pahimpia pahiksia, mutta eräänä päivänä ne huomaavat, että heillä ei ole enää ketään palveltavaa. Tämän takia kolme urheaa minionia lähtevät seikkailulle etsimään uutta rikollisneroa, jotta olennoilla olisi jälleen tarkoitus.

Kolme rohkeaa minionia ovat nimeltään Kevin, Stuart ja Bob, ja heidän ääninään kuullaan (kuten muidenkin minionien) elokuvan toinen ohjaaja, Pierre Coffin. Vaikka yleisesti minionit ovat aika lailla samanlaisia, on kolmikolle luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa selvästi leffan aikana. Kevin on porukan pisin ja kolmikon johtaja, joka kokee olevansa muita kahta viisaampi, eikä hölmöile ihan yhtä paljoa. Stuart on yksisilmäinen kitaransoittaja, joka toivoo tapaavansa miniontytön... jos sellaisia edes on. Pelottaa ajatus siitä, että nämä oliot lisääntyisivät. Bob on kolmikon lyhyin ja selkeästi myös lapsellisin, sillä hän innostuu kaikesta kahta toveriaan enemmän ja hän kantaa kaiken aikaa ruskeaa pehmonallea kainalossaan. Bobin älykkyysosamäärä vaikuttaa olevan tiimin pienin, mutta eivät Stuart ja Kevinkään ole mitään järjenjättiläisiä. Jokaiselle kolmikosta on saatu lähes yhtä paljon tehtävää, jolloin kukaan ei tunnu vain roikkuvan mukana. Tarkkaavaisimmat katsojat ja sarjan fanit saattavat huomata, että Kevin ja Stuart ovat esiintyneet jo aiemmissa Itse ilkimyksissä.
     Sandra Bullock ääninäyttelee Scarlet Overkillia, joka uskoo olevansa kaikkein suurin pahis. Scarlet on ylimielinen hahmo, jolla on selkeät maailmanvalloitussuunnitelmat. Hahmo on muiden rikollisten idoli ja nauttii suosiostaan. Alussa hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta vain todella pikaisesti. Leffan alkupäässä hahmo on ihan hauska, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä ärsyttävämmäksi hän muuttuu.
     Matkallaan minion-kolmikko tapaa mm. Nelsonin rikollisperheen, johon kuuluvat Walter-isä (Michael Keaton), Madge-äiti (Allison Janney), Walter Jr. -poika (Michael Beattie), Tina-tytär (Katy Mixon) ja Tutti-vauva. Rikollisperhe on hauska idea ja on harmi, että he esiintyvät ensimmäisen puolen tunnin jälkeen vain pariin otteeseen taustoilla. Perheessä on jotain todella outoa ja katsojana kiehtoo tietää, miten heistä on tullut sellainen rosvotiimi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Scarletin mies Herb Overkill (Jon Hamm), joka suunnittelee rikollisvempaimia ja Ison-Britannian kuningatar (Jennifer Saunders). Leffassa kuullaan myös koomikko Steve Coogan parissa ääniroolissa professorina ja vartijana, sekä Geoffrey Rush kertojaäänenä.

Varoitan heti, että jos minionit ovat mielestänne ärsyttäviä, teidän ei kannata katsoa tätä elokuvaa. Minions keskittyy täysillä nimikkohahmoihinsa ja pääkolmikko on lähes kaiken aikaa ruudulla. Jo heti elokuvan alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, tuttu tunnusmusiikki kuullaan minionien hoilaamana. Hahmojen ääneen ja outoon puhetapaan - joka kuulostaa ihme höpönlöpöltä, mutta josta löytää eri kielien sanoja - kannattaa tottua, sillä sitä on luvassa paljon. Kahdessa Itse ilkimyksessä minionit olivat usein mielestäni rasittavia, etenkin toisessa osassa, jossa heidän urpoilullaan ei ollut oikein mitään syytä kuin lapsien hauskuuttaminen. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa hahmot toimivat! ...ainakin suurimman osan ajasta. Tällä kertaa minionien esiintymiselle on hyvä syy, sillä he ovat tarinan keskiössä ja näin hölmöilyt voivat jopa viedä tarinaa eteenpäin. Kolmikolle käykin kaikenlaista jännää, joista suurin osa on tarkoitettu vitseiksi. Leffan aikana saa naureskella moneen kertaan, mutta mukaan on tungettu myös tarpeettomia kohtia, joiden toivoisi lähinnä loppuvan, kun ne ovat kestäneet vasta viisi sekuntia. Yksi näistä hetkistä on täysin turha tanssikohtaus minionien ja vartijoiden kesken, joka vain kestää ja kestää. Leffassa nähdään myös todella tarpeettomasti paljas minionin pylly, jotta lapsikatsojat pääsisivät kikattamaan hieman lisää.

Kahden Itse ilkimyksen tapaan myös Minionsissa on ajateltu lähinnä lapsiyleisöä, eikä elokuva ole kunnolla koko perheelle tarkoitettu, kuten monet nykypäivän Disney- ja Pixar-seikkailut. Tällä kertaa tosin tarina on ihan mukaansatempaava, jolloin aikuiskatsojakin saattaa jämähtää ruudun ääreen, kun muksu haluaa katsoa elokuvan. Vanhemmille on ujutettu mukaan vitsejä ja viittauksia liittyen esimerkiksi Beatlesiin ja Nixoniin, joita lapsi ei luultavasti tajua. Kaiken kohelluksen seassa ehkä hauskin juttu mielestäni koko leffassa oli kuitenkin se, kuinka stereotypisesti englantilaiset esitetään elokuvassa: suurin osa lontoolaisista tuntuu juovan teetä kaiken aikaa. Tavallaan pidän sarjan lisäosa-Minionsia parempana kuin sarjan oikeita osia, joiden juonet eivät oikein innostaneet - etenkään toisen osan. Tässä on kunnon seikkailuhenkeä, joka on tosin paikoitellen pilattu tyhmillä vitseillä ja korvia kiduttavalla älämölöllä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole täysin tarpeeton rahastuslisäosa, vaan se toimii esiosana Itse ilkimys -sarjalle. Monet varmasti ihmettelivät alkuperäistä teosta katsoessaan, että mitä ihmettä nuo keltaiset heput oikein ovat? Tässä elokuvassa siihen saadaan heti ensiminuuteilla vastaus, mikä voi jopa yllättää jotkut. Monet luulivat, että Itse ilkimyksen päähenkilö Gru (Steve Carell) oli luonut minionit apureikseen, mutta totuus onkin, että nämä oliot ovat astelleet maan päällä kauemmin kuin yksikään ihminen!

Minionsin animointi on todella hyvää ja taustoilla nähdään paljon yksityiskohtia. Elokuva on ihanan kirkas ja sitä on erittäin miellyttävää katsoa. Hahmot ovat sarjalle tutun karikatyyrimaisia, mikä toimii. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Itse ilkimykset ohjannut Pierre Coffin ja Illuminationin toisen elokuvan, The Loraxin (2012) ohjannut Kyle Balda. Kaksikko on hoitanut hommansa ihan hyvin ja saanut näyttelijöistä kunnolla energiaa irti. Coffin on päässyt loistamaan myös pääosassa, mitä hän tuntuu rakastavan esittävänsä. Käsikirjoittaja Brian Lynch on luonut hauskan tarinan, mutta joitain kohtia olisi voinut hieman tiivistää, sillä ne tuntuivat jokseenkin venytetyiltä. Ääniefektit ovat mainioita, kuten myös leffaan sävelletty musiikki. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita, kuten The Turtlesin "Happy Together" ja The Spencer Davis Groupin "I'm a Man".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme lyhytelokuvaa; interaktiivinen kartta, josta löytyy leffan teosta kertovia pätkiä, kuvia ja tietoiskuja; elokuvan tekoprosessista kertova "Behind the Goggles - The Illumination Story of the Minions", joka sisältää useita lyhyitä videoita; sekä minioneiden laulama "Jingle Bells".

Yhteenveto: Minions on ihan viihdyttävä pätkä, joka sisältää paljon hölmöilyä ja äänekkyyttä. Yllättävää kyllä, itse minionit eivät ole yhtä ärsyttäviä kuin Itse ilkimyksissä, vaikka välillä toivoisikin, että he olisivat hiljaa. Pääkolmikolle - Kevinille, Bobille ja Stuartille - on luotu toimivasti erilaiset persoonat, jolloin heidät erottaa toisistaan koko leffan ajan. Elokuvan tarina on ihan mielenkiintoinen ja siinä on useita hauskoja kohtia. Valitettavasti jotkut jutut ovat todella typeriä ja muutamat vitsit tuntuvat vain täytteeltä ilman oikeaa syytä, minkä lisäksi jotkut kohdat kestävät liian kauan. Visuaalisesti Minions on todella tyylikäs ja kirkas, jolloin sitä katsoo mielellään. Lapsille tämä toimii varmasti ja heille se onkin tarkoitettu. Muunkin ikäiset minionfanit kokevat tästä luultavasti riemua, minkä lisäksi vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa tämän lapsiensa kanssa. Minions on hieman parempi kuin ensimmäinen Itse ilkimys ja selvästi parempi kuin Itse ilkimys 2, mutta ei sille jää silti jatkoa kaipaamaan. Mutta kun leffa tuotti tolkuttoman summan rahaa ja lapset rakastavat hahmoja, niin jossain kohtaa on jatko varmasti odotettavissa. Kyllähän sen käy katsomassa, mutta tällä hetkellä pärjään vain yhdellä leffalla. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt musiikkiesitys, joten ei kannata pistää elokuvaa pois ennen sitä.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Minions, 2015, Illumination Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Gravity (2013)

GRAVITY

Ohjaus: Alfonso Cuarón
Pääosissa: Sandra Bullock ja George Clooney
Genre: scifi, trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuulin Gravitysta ensimmäisen kerran ollessani työharjoittelussa yläasteella. Olin kertonut, että katson paljon elokuvia, jolloin minulle sanottiin, että minun on aivan pakko mennä katsomaan Gravity, kun se ilmestyy. Muuta minulle ei kerrottu kuin että elokuva tapahtuu avaruudessa. Pidän yleisesti ottaen scifigenrestä, joten ajattelin, että kyseessä voisi olla hyvä pätkä. Näin trailerin ollessani katsomassa jotain muuta elokuvaa ja mietin, että kylläpä näyttää jännittävältä. Meninkin ystäväni kanssa katsomaan sen alkuvuodesta 2014. Elokuva oli näyttävä, muttei niin ihmeellinen kuin toivoin. Ostin sen kuitenkin Blu-ray -versiona, kun löysin sen halvalla Anttilasta ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viimeksi alkuvuodesta 2015. Leffan taso tuntui heikkenevän joka katselukerralla, enkä kokenut viime vuonna kertaakaan mielenkiintoa katsoa sitä uudelleen. Jostain syystä kiinnostukseni palautui kuitenkin alkuvuodesta 2017 ja katsoin sen uudestaan, toivoen, että kahden vuoden tauon jälkeen se olisi parempi.

Avaruussukkulan miehistö on avaruudessa korjaamassa teleskooppia, kun tuhoutuneen satelliitin romupilvi osuu heidän sukkulaansa. Kaksi selviytyjää, tohtori Ryan Stone ja astronautti Matt Kowalski jäävät leijumaan tyhjyyteen ja yrittävät keksiä keinon päästäkseen takaisin Maahan.

En erityisemmin välitä Sandra Bullockista, joka näyttelee tohtori Ryan Stonea. Elokuvassa Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994) hän on mielestäni hyvä, mutta esimerkiksi Odottamattomassa ehdotuksessa (The Proposal - 2009) ja The Heatissa (2013) hän vain lähinnä ärsyttää. En siis ole erityisen innoissani siitä, että juuri hänet nähdään leffan pääosassa. Onneksi hän ei kuitenkaan ärsytä, vaan on itse asiassa kelpo valinta rooliin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi hän oli tohtori Stonen roolista ehdolla Oscar-kilpailussa 2014. Parissa kohtaa Bullock ei täysin vakuuta, mutta onnistuu hän suurimmaksi osaksi vakuuttamaan hahmonsa paniikista.

En myöskään erityisemmin välitä George Clooneysta, joka esittää astronautti Matt Kowalskia. Voi veljet, missä lienet? -leffassa (O Brother, Where Art Thou? - 2000) hän on kyllä erittäin hyvä, mutta hänen suorituksensa Batman & Robinin (1997) sankarina jätti minulle pahan maun koko näyttelijästä. En vain kykene katsomaan häntä missään leffassa ilman, että minulle tulee mieleen hänen tönkkö ja hölmö Lepakkomiehensä. Gravityssa Clooneyn hahmo Kowalski on muka-hurmuri, eli sellainen, jota Clooney yleensä näytteleekin. Hahmo on selvästi kokeneempi kuin tohtori Stone ja hän kykenee paremmin keksimään mahdollisia selviytymiskeinoja. Bullockin tavoin Clooneytakin sietää katsoa, mutta voisi päärooleissa olla jotkut muutkin. Etenkin kun koko elokuvassa ei ole ääniroolien lisäksi muita näyttelijöitä.

"600 km:n korkeudella Maasta lämpötila voi olla +125 tai -100 °C. Siellä ääni ei kanna. Ilmanpainetta ei ole. Happea ei ole. Avaruudessa ei voi elää." Näillä pelottelevilla sanoilla ja painostavalla huminalla alkaa Gravity. Tästä seuraa kaksitoistaminuuttinen kuva, joka kiertää avaruussukkulan ympärillä, esittelee hahmot ja näyttää, kuinka romupilvi tuhoaa sukkulan, jonka takia päähenkilöt sinkoutuvat avaruuteen. Ensimmäinen vartti hämmästyttää katsojaa monella tapaa. Teksti lämmittelee katsojan hienon yksinkertaisesti oikeaan tunnelmaan, kun taas avaruusmaisema saa katsojan suun loksahtamaan auki upeudellaan. Avaruus on iso paikka. Siis tosi iso. Gravity tuo sen esille saman tien. Tämän takia herkimmille voi tulla huono olo, kun he näkevät tohtori Stonen turvaköyden katkeavan ja tajuavat, ettei Stone voi saada kiinni yhtään mistään. Onneksi Kowalskylla on käytössään rakettireppu, jonka avulla he voivat liikkua tyhjyydessä. Harmi vain, että sekä pukujen happi että repun bensiini ovat lopussa. Sen lisäksi heillä on vain puolitoista tuntia aikaa, ennen kuin romupilvi kiertää Maan ja on jälleen törmäyskurssilla heidän kanssaan. Päätöksiä täytyy siis tehdä nopeasti.

Gravityn alku on todella vaikuttava. Se imaisee katsojan heti mukaansa ja vihjailee huikeasta selviytymistarinasta. Tarina ei itsessään kuitenkaan ole erityisen huikea. Huikeaa on elokuvan toteutustapa. Vaikka monia varmasti ärsyttää, että leffa on lähes kokonaisuudessaan kuvattu sinisen tai valkoisen kankaan edessä, on pakko ihmetellä, kuinka painoton tila on toteutettu niin hienosti. Tämän lisäksi kameratyöskentely on erinomaista. Ei mikään ihme, että elokuva voitti Oscar-palkinnon kuvauksestaan, sillä leffassa ei ole ainuttakaan huonoa kuvaa. Siinä ei myöskään ole kovin paljon kuvia. Etenkin alkupäässä kuvat ovat pitkiä ja rauhallisia, ja niissä kamera pyörii hienosti kaiken ympärillä ja näyttää selkeästi, mitä tapahtuu. Yhden otoksen sisällä saatetaan näyttää laaja kuva, jossa Maa näkyy suurena taustalla, lähikuva henkilön kasvoista ja kuvaa siitä, mitä hahmo näkee kypäränsä sisällä. Visuaaliset tehosteet ovat fantastisen upeita. Taustalla lähes joka kuvassa näkyvä maapallo on hieno ilmestys. Avaruusmaisema on täydellisesti toteutettu. Etenkin kohtaukset, joissa romupilvi osuu johonkin ja aiheuttaa lisää sotkua, ovat hämmästyttäviä. Äänitehosteilla on tuotu hienoa lisäystä avaruuden tunnelmaan. Kuten alussa sanotaan, avaruudessa ääni ei kanna, minkä takia taustalla avaruudessa tapahtuvat asiat ovat totaalisen hiljaisia. Useasti kuullaan lähinnä kypärien sisältä kuuluvaa hengitystä. Nämä toteutustavat tuovat realismin tunnetta mukaan ja välillä tuntuukin siltä, että katsoisi dokumenttia, eikä fiktiivistä tarinaa.

Valitettavasti tämä tunnelma rikkoutuu aina välillä. Pitkät kuvat ja otokset ovat mielestäni hieno idea, mutta kun on tottunut katsomaan yhtä kuvaa useita minuutteja putkeen, leikkaukset ovat paikoitellen liian napakoita. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä sujuvammiksi leikkaukset muuttuvat. Elokuva voitti Oscar-palkinnon leikkauksestaan ja vaikka tiettyä tönkköyttä löytyy, on työ ehdottomasti ihailtavaa. Gravity voitti Oscar-pystin myös musiikistaan, mikä on itselleni hieman ristiriitainen juttu. Toisaalta Steven Pricen säveltämä musiikki luo hienosti painostavaa ja ahdistavaa henkeä, minkä lisäksi loppupään säveltämät nostavat helposti ihon kananlihalle, mutta toisaalta elokuvaan ei täysin sovi musiikki. Kun muuten Gravityyn on haettu hyvin realistista tunnetta, musiikki vie hieman pois tästä realismista. Realistisuuden tunnetta vie pois myös WALL•E:sta (2008) otettu kohta, jossa yksi hahmoista hyödyntää vaahtosammutinta liikkuakseen avaruudessa. WALL•E:ssa hetki on suloinen, mutta tässä katsoja saattaa huomata kohottelevansa kulmiaan.

Lisäongelmana on myös se, että puolentoista tunnin elokuvaksi Gravity tuntuu parissa kohtaa hieman pitkäveteiseltä. On toki hienoa, että mukana on rauhallisuutta, eikä tarina kiirehdi ja että isojen jännityskohtausten välistä löytyy hetkiä hengähtää vähän aikaa, mutta paikoitellen jotkut kohdat tuntuvat venytetyiltä. Tarina liikkuu yhdellä kaavalla eteenpäin, eli mennään paikasta toiseen, jotta löytyisi vihdoin pelastuskeino. Jännitystä luodaan jatkuvasti uusista asioista, eikä mikään suunnitelma tunnu onnistuvan. Jännitys kuitenkin rakoilee hieman näiden muutaman pitkäveteisen hetken kohdalla.

Ohjauksesta vastaa mm. Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjannut Alfonso Cuarón, joka käsikirjoitti elokuvan yhdessä poikansa Jonás Cuarónin kanssa. Cuaróneilla on selvästi ollut vahva visio siitä, miltä elokuvan kuuluu näyttää ja he ovat siirtäneet visionsa tyylikkäästi elokuvaksi. Alfonso osaa selvästi näyttelijäohjauksen ja on hoitanut tässäkin hommansa mainiosti. Hän myös tuo mukaan kiehtovia viittauksia ja vertauskuvia universumin ja ihmislajin synnystä. Alfonso voitti ohjauksestaan sekä Oscar- että Golden Globe -palkinnon.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan loistava. Kaikki näyttää todella terävältä ja tarkalta. Lisämateriaalina Blu-raylla on lähes kaksituntinen "Gravity: Mission Control", joka kertoo elokuvan teosta yhdeksässä pätkässä, jonka lisäksi "Shot Breakdownsissa" kerrotaan, kuinka eri kohtaukset tehtiin. Mukana on myös Ed Harrisin kertojaäänellä höystetty dokumentti "Collision Point: The Race to Clean Up Space" ja Jonás Cuarónin lyhytelokuva "Aningaaq". Yhteensä katsottavaa on noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Gravity on mainio selviytymisjännäri, jossa parasta on lopulta sen uskomattoman komea visuaalinen toteutus. Pitkät kuvat ovat huikeita, etenkin kun kamera liikkuu niin monipuolisesti niiden aikana ja etsii jatkuvasti uusia kuvakulmia ja -sommitteluja. Ääniefektejä käytetään esimerkillisen vaikuttavasti ja erikoistehosteet ovat mielettömän hienot. Avaruusmaisema näyttää todella hienolta. Jännitystä luodaan hyvin ja tunnelma vain tiivistyy loppua kohti. Parissa kohtaa tarjotut rauhallisemmat hetket kuitenkin laskevat jännitystä hieman liikaakin ja puolentoista tunnin elokuvaksi mukaan mahtuu yllättävää pitkäveteisyyttäkin. Sandra Bullock ja George Clooney ovat kelvolliset rooleissaan, mutta uskoisin pitäväni elokuvasta enemmän, jos rooleihin olisi valittu vielä vakuuttavammat esiintyjät. Jo tällaisenaan leffa on kuitenkin erittäin hyvä tiettyjen heikkouksiensakin kanssa. Jos olet kyllästynyt nykypäivän scifitarjontaan, jossa lähes jokainen scifipätkä sisältää avaruusmörköjä tai epärealistisuutta, kannattaa Gravity vilkaista. Jos kärsitte avaruuspelosta, niin kannattaa jättää tämä väliin. Kotona katsottuna elokuva ei pääse lainkaan oikeuksiinsa, vaan tämä on niitä filmejä, mitkä täytyisi kokea mahdollisimman isolta kankaalta. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joihin 3D-tekniikka jopa tuo jotain lisää, hahmojen ja pirstaloituneiden sateellittien leijuessa ja syöksyessä kohti katsojaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2017 - Muokattu 10.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gravity, 2013, Warner Bros. Pictures, Esperanto Filmoj, Heyday Films